tiistai 21. elokuuta 2012

Tony Scott, 1944-2012

On epäilyttävää, voiko pelkin sanoin saada ilmaistua mitään olennaista yksittäisestä ihmisolennosta. Tai hänen elämäntyöstään. Tämä dilemma vainoaa kaikkia kirjailijoita, jotka ottavat yrittääkseen laatia elämäkertaa jostakusta elämäkerran arvoiseksi katsomastaan. Sillä jotkut sanovat, että ihmisen ja hänen työnsä merkityksen oppii tuntemaan vain henkilökohtaisen kosketuksen, keskustelun ja jaetun ajan myötä. Toiset kiistävät vielä tämänkin ja sanovat, että kukaan ei voi todella oppia tuntemaan toista ihmistä - paras mihin kykenemme, on epävarma ymmärrys, empatia, rakkaus ja tieto-opillinen illuusio toisen tuntemisesta.

Mutta meillä ei ole sanoja parempaa välinettä tietojemme, ajatuksiemme ja tunteidemme jakamiseen muiden kanssa. On vain ymmärrettävä, että sikäli kuin nämä sanat koskevat jotakuta toista ihmistä, tuloksena on pelkkiä skeemoja, osumatarkkuudeltaan joskus parempia, joskus huonompia. Niinpä eri sanat kuvaavat (tai tuntuvat kuvaavan) eri ihmisiä osuvammin kuin muut.

Toissapäivänä itsemurhaan päivänsä päättänyt Anthony D.L. Scott (s. 1944) jätti kommentaattorit yhteisönä hämmennyksen tilaan. Tony Scott ei ollut kaikkien kritiikittömästi arvostama auteur, vaan tekijä, joka jätti jälkeensä sekä laumoittain ihailijoita että joukoittain hänet merkityksettömyyteen viskanneita leffafriikkejä. Vain kahdesta asiasta nämä ryhmät ovat samaa mieltä: siitä, että Scott oli menestynyt; ja että hänellä oli taitoja. Kun hänen kuudentoista elokuvan filmografiaansa katsoo nyt kokonaisuutena, löytyy häntä kuvaamaan sana "turhauttava".

Turhauttava ei kuvaa yksinomaan negatiivisia attribuutteja. Itse asiassa se pitää aksiomaattisesti sisällään lupauksen käsitteen: turhauttava voi kuvata esimerkiksi lahjansa hukkaan heittäjiä tai suuren ja täyttymättömän potentiaalin omistavia ihmisiä. Tony Scottin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että hän oli kiistatta lahjakas ja erittäin taidokas, jopa innovatiivinen elokuvantekijä, mutta että lopputulos hyvin harvoin vastasi tätä lahjojen runsautta.

FilmiLiekissä on viimeksi muistettu nekrologilla ranskalaista dokumentaristia Chris Markeria, joka oli mittaamattomasti Tony Scottia merkittävämpi ohjaaja. Mutta Scottin elokuvat tavoittivat huikaisevasti suuremman määrän ihmisiä onnistuen tuomaan heidän elämäänsä viihdettä ja nautintoa. Molemmilla elokuvantekijöillä on huomattava määrä faneja, ja molemmat olivat myös omilla tavoillaan virtuooseja. Muuta yhteistä heillä ei juuri ollutkaan.

Top Gun (1986) on yksi historian vähämielisimpiä elokuvia. Mutta tunsin kerran, vuosia sitten, erään portsarin, joka kertoi nähneensä sen 52 kertaa. Olen nähnyt Tony Scottin elokuvista yhdeksän: sekin kertoo jotain niiden houkutuksesta ja niihin kohdistetuista toiveista. Mutta Top Gunia en ole koskaan kyennyt katsomaan Goosen kuolemaa pidemmälle.

Tony Scottin nimikkoelokuvaksi noussut Top Gun oli ohjaajansa toinen pitkä elokuva, ja se tuotti tuotantokustannuksensa pelkästään teatterikierroksellaan 23-kertaisesti takaisin. Melko nopeasti siitä kasvoi enemmän kuin pelkkä elokuva, se näyttäytyi erään ajan räikeimpänä muotokuvana. 1980-luku on monessa yhteydessä yhtä kuin Top Gun ja Maverick ja Goose ja Ice Man. Missään nimessä se ei kuitenkaan ole ohjaajansa paras elokuva. Ikävä kyllä, se ei myöskään ole huonoin.

Beverly Hills kyttä II, Days of Thunder, Viimeinen partiopoika - jolla on oma leegionsa faneja. Missä on näiden elokuvien sielu ja persoona? Ei sellaista ole, tilalla on vain mainosten draivia jäljittelevää nopeaa kerrontaa, sliipattuja, teknisesti ammattitaitoisia kuvia ja huonoja käsikirjoituksia. Sitten, ainoan kerran urallaan, Tony Scott saa kuvattavakseen kunnon käsikirjoituksen, ja tuloksena on True Romance.

True Romance (1993) on yksi historian virheettömimmistä elokuvista. Toisin kuin sitä edeltäneissä töissä, True Romancessa keskipisteessä ovat sen henkilöt. Scott kunnioitti Quentin Tarantinon alkuperäistekstiä (koska se oli täydellinen). Tarantino on omasta puolestaan kertonut, että Scott otti häneen yhteyttä ja kertoi kokeilleensa käsikirjoituksen alkuperäistä rikottua rakennetta, mutta hänelle se ei toiminut, joten hän leikkasi sen lineaarisesti. Tarantino ei ole protestoinut.

Samalla kun True Romance on elokuvan suuria romansseja (Christian Slaterin ja Patricia Arquetten toteuttamana), se on myös jännittävä, hauska ja verevä trilleri, jonka keskeinen pahoinpitelykohtaus, missä Arquette ennakoi Beatrix Kiddoa, herätti jopa laajaa kauhistelua ja (absurdeja) syytöksiä misogyniasta.

Tony Scott on Oliver Stonen ja Robert Rodriguezin ohella ainoa "ulkopuolinen" ohjaaja, jolle Tarantino on antanut tekstiään.

Mitään tämän veroista ei Scott enää saanut aikaan, mutta Purppuravyöhyke ja Valtion vihollinen ovat vielä toimivia jännäreitä. Spy Game (2001) ennakoi jo vahvasti ohjaajan viimeistä vaihetta. Kelvollinen käsikirjoitus ja erinomainen Robert Redford, mutta agenttigenrelle vieras hyperaktiivinen ohjaus tekee koko jutusta keskittymätöntä sillisalaattia.

Valtion vihollinen oli jo kielinyt Scottin kiinnostuksesta kokeiluun ja yhä sirpaleisempaan kerrontaan. Spy Gamen aihe ei antanut mahdollisuuksia vielä jatkaa tällä linjalla, mutta seuranneet Koston liekki ja varsinkin Domino veivät tämän linjan päätepisteeseensä. Siinä missä Koston liekissä on vielä seesteisiä - ja kontekstistaan irrotettuna sydämellisiä - kohtauksia Denzel Washingtonin ja Dakota Fanningin välillä, Domino on kuin kaksi tuntia kestävä sarja ultrafiltteröityjä kolmenkymmenen sekunnin mainoksia. Molemmat - etenkin Koston liekki - ovat myös peittelemättömän fasistisia elokuvia, heijastaen molempien Scottin veljesten konservatiivisia poliittisia näkemyksiä ja silmä silmästä -periaatteen allekirjoittamista ilman reunaehtoja. Nämä mainitut elokuvat olen nähnyt alusta loppuun vain, koska esitystilanne oli sellainen, ettei kesken voinut lähteä. Poliittisesti neutraaleille elokuvahulluille nämä eivät merkitse muuta kuin viihdyttäviä kostotarinoita, joissa kiistattomat tekniset innovaatiot ajavat syvyyden ohitse.

Kaksi päivää kuolemansa jälkeen, Tony Scottin itsemurhan syyt pysyvät epäselvinä, mutta Koston liekki ja Domino eivät ole tasapainoisen, rauhanjanoisen mielen aikaansaannoksia. Viimeisissä elokuvissaan Scott vetäytyi hiukan takaisinpäin Dominon ultrarauhattomasta kokeilusta.

Elokuvan lisäksi Tony Scottin panos modernin amerikkalaisen tv-draaman tuottajana on enemmän kuin huomionarvoinen. Hänen CV:nsä sisältää mm. sarjat The Good Wife, The Pillars of the Earth ja Num3rot. Veljensä kanssa omistamansa Scott Free -yhtiön kautta hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin The Grey, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja Prometheus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti