Angelopoulos lunasti itselleen kiistattoman paikan modernin taide-elokuvan tärkeänä eurooppalaisedustajana, joka toi keskieurooppalaiseen koulukuntaan eteläisemmän näkökulman, missä Välimerellä, etenkin sen historialla, oli tärkeä sijansa. Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan väittänyt Angelopoulosta helpoksi ohjaajaksi. Kolmituntinen Odysseuksen katse nähtynä vuonna 1996 Sodankylän teltan armottomilla puupenkeillä kuuluu piinallisimpien katsomiskokemusteni kolmen kärkeen. Hidasta ja vakavaa, vaikuttavasti toteutettuja kamera-ajoja ilman kokemusta jostakin suuresta.
Béla Tarrin - toisen pitkien ottojen miehen - tapaan Angelopouloskaan ei lähde tarinasta. Sen sijaan hän rakentaa tunnelmia ja välittää yksilöllistä kuvaa kokemastaan maailmasta. Ohjaajalle, joka ilmeisen mielellään nosti keskushenkilöksi keski-ikäisiä miehiä, Usvainen maisema merkitsee poikkeusta sen keskushenkilöiden ollessa nuori sisaruspari. Lähes nimettömiksi jätetyt noin 12-vuotias tyttö ja tämän puolta nuorempi pikkuveli tavoittelevat jonkinlaista haavekuvaa, jossa heidän tuntemattomaksi jäänyt isänsä odottaa heitä jossain Saksassa. Tästä lähtee liikkeelle perinteistä tie-elokuvan mallia varioiva Usvainen maisema. Lapset tekevät sinnikkäästi matkaa kohti Shangri-Lata, jota hyvin todennäköisesti ei ole muualla kuin heidän mielikuvituksessaan, ajautuen aina takaisin anonyymeihin kaupunkeihin. Merkittävin ihmiskontakti syntyy erääseen tuuliajolle joutuneeseen teatteriseurueeseen ja sen hyväsydämiseen roudariin, Orestekseen.
Sen lisäksi, että Usvainen maisema tuo mieleen kosolti muita taide-elokuvan merkkitekijöitä, kuten Miklós Jancsó, Wim Wenders, edellä mainittu Tarr ja koko venäläinen koulukunta, se oli myös suurelta osin sietämätön tavalla, jollaista en ole kokenut sitten edellisen kohtaamiseni Walerian Borowczykin kanssa. Aivan kuin minun ja elokuvan väliin olisi rakennettu läpinäkyvä, mutta ylitsepääsemätön muuri. Toisin kuin Borowczykin kohdalla, Usvainen maisema ei ole suoranaisesti tylsä eikä varsinkaan huonosti tehty. Sitä ei myöskään ollut vaikea seurata tai ymmärtää. Se vain maistui paperille. Kuten sanottu, mieleen nousi runsaasti muita elokuvantekijöitä, minkä voisi tulkita tarkoittavan siitä uupuvan omaperäisyyttä. Angelopoulos näyttää maailman, joka on menettänyt kosketuksensa omaan historiaansa ja sitä myöten nykypäivän realiteetteihin, maailman, jonka ihminen on rakentanut omaksi kuvakseen - eikä se kuva ole kaunis, vaan lohduton ja sieluton, vailla henkeä. Hyvä niinkin, mutta elokuvakin on jäänyt ilman henkeä. Samoista asioista puhuvat Tarr ja Hanekekin, mutta heidän työssään on paloa. Miten ihmeessä voi tehdä näin vakavaa elokuvaa vailla pilkahdustakaan huumorista?
Kun elokuvan nimi on Usvainen maisema voisi luulla saavansa nauttia kuvakauneudesta, jos ei muusta. Varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Angelopoulos kuvaa kuitenkin paljon kaupunkeja ja sisätiloja käyttäen ahtaita rajauksia. Koska hän, ehkä tarkoituksella, pyrkii etäännyttämään meidät kuvaamistaan henkilöistä, mitä ihmettä jää enää katseltavaksi ja koettavaksi? Myöhemmin ohjaaja kuvaa laajempia näkymiä, mutta jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut eikä katsoja enää pääse sisälle maisemaan. Usvainen maisema jää vaille kosketuspintaa hämmästyttävällä tavalla, jopa ja ennen kaikkea pitkässä otoksessa, jonka aikana - vaikkei itse kuvassa - rekkakuski raiskaa isosiskon.
Runoilijaksi mainittu Angelopoulos vaikuttaa pikemminkin teoreetikolta, joka on tutkinut ja opettanut elokuvaa ennen työhön käsiksi ryhtymistä. On helppo lukea, mitä elokuvia ja keitä tekijöitä Angelopoulos on katsonut. Teoriassa Usvainen maisema onkin hieno elokuva. Se ei tarvitsisi lentoon noustakseen kuin inhimillisen kosketuksen, tunteen aidosta myötäelämisestä. Tätä meille ei tarjota. Vallitsee tunne epäaitoudesta, akateemisesta näkökulmasta. Tätä alleviivaa ohjaajan tapa näyttää ihmisiä pysähtyneenä kesken liikkeen: elokuvan alkukuvassa lapset yrittävät nousta ensimmäiseen junaansa, mutta heidän juuri saapuessa vaunun oven eteen, juna nitkahtaa liikkeelle. Lapset jäävät paikoilleen, eteensä tuijottaen, kunnes juna kaikkine vaunuineen on kulkenut ohi. Se, mitä tällä pysähtyneisyydellä tahdotaan ilmaista, jää vaille voimaa. Kulunut neljännesvuosisata lienee syönyt edelleen Angelopouloksen sanottavaa: suuri osa elokuvasta tuntuu ennen nähdyltä, koetulta, ajatellulta. Usvaista maisemaa katsoo vaivattomasti, mutta suuren etäisyyden päästä.
Usvainen maisema ei viittaakaan maailmalliseen, vaan abstraktioon, siihen, miten vaikeata tässä ajassa on nähdä eteensä, miten epäselviltä syy-seuraussuhteet näyttävät. Tie on olemassa, kyllä, mutta minne se johtaa, jää sumun peittoon. Lapset tosin päätyvät lopulta jonnekin elokuvan vahvimmassa jaksossa, jonka jälkeen kaikki on kerrottu. Sumusta pilkistää jotakin, tyypillistä kyllä sillä ei ole merkitystä, mitä, sehän, tässä loputtomien symbolien teoksessa, edustaa kuitenkin toivoa.
Tämän verran voidaan elokuvasta sanoa. Siihen voidaan lisätä vielä ajatelma, että Usvaisesta maisemasta saisi aikaan nyrkinpaksuisen pinkan komeita still-kuvia. Henkiin herätettyinä ne eivät ole niin kiinnostavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti