Monroen Leffavisan teatterispesiaali 16.3.: kysymykset & vastaukset

Elokuvakerho Monroe ry. kiittää Tampereen Teatteria ja Tampereen Työväen Teatteria erityisistä lippupalkinnoista viime visaamme. Mahtavaa, että lähditte tällä tavalla mukaan visailtaan, jossa oli tentattavia tuvan täydeltä.

PISTEET, SIJOITUKSET JA PALKINNOT

1. Night of the Iguana 37½ pt. (Rainan tarjoamat tuotteet ja 4 lippua TTT-näytelmään Kolme sisarta)
2. Hudson Hawks 36½ pt. (Rainan tarjoamat tuotteet)
3. Team Genette 25½ pt.
4. Lihapäät 25 pt. (sijojen 4-7 kesken arvotut 2 lippua TT-näytelmään Stalinin kuolema)
5. TayT-Toopet 25 pt. (arvotut Rainan tuotteet)
6. Gaabelit 23 pt. (2 lippua Monroen Syntyneet tappajiksi -näytökseen)
7. Ainot Rainassa 7 pt.

MONROEN LEFFAVISA 16.3.: "Parrasvalot - lavalta valkokankaalle"

I Kierros

1. Leike: mikä elokuva? (1 pt.)
2. Kenen elokuvaikonin kanssa Kauppamatkustajan kuoleman kirjoittaja oli naimisissa? (1 pt.)
3. Leike: nimeä elokuva ja näytelmän kirjoittaja. (2 pt.)
4. Tampereen lavoilla on viime aikoina nähty paljon tarinoita, jotka ovat tuttuja myös elokuvina. Nimeä  3 tällaista esitystä viimeisen noin vuoden sisältä. (3 pt.)
5. Leike: nimeä elokuva, kirjailija ja miesnäyttelijä. (3 pt.)

II kierros

6. Leikesikermä: A) Nimeä elokuvat (2 pt.) B) Kuka yhdistää näitä elokuvia? (1 pt.)
7. David Mamet on maineikas elokuvantekijä ja käsikirjoittaja (mm. Lahjomattomat, Ryöstö). Nimeä kaksi hänen kirjoittamaansa näytelmää, jotka on myös filmattu. (2 pt.)
8. Leike: Mikä elokuva? (1 pt.)
9. Monivalinta: Mikä seuraavista klassikkoelokuvista ei sijoitu teatterimaailmaan? A) Kaikki Eevasta B) Paratiisin lapset (1945) C) Auringonlaskun katu D) Birdman? (1 pt.)
10. Mistä teatterielämästä kertovasta elokuvasta on tämä teema, ja kuka sen sävelsi? (2 pt.)

III Kierros

Vihjekysymys: Kuka?
5 pt. Syntyi 58 vuotta sitten. On ollut Jussi-ehdokkaana kahdesti voittaen molemmilla kerroilla. On ehdolla tänäkin vuonna. Hänestä kertova dokkari on nimeltään Kuinka eksyin karkkimaahan. Elokuvia mm. Lasileuka ja Kummeli Alivuokralainen.
3 pt. Auli Mantilan alku-uran tärkeä liittolainen elokuvissa Neitoperho ja Pelon maantiede. Perusti Aurinkoteatterin.
1 pt. Jussi-ehdokkaana elokuvasta Huonot naiset. Edellinen Jussi elokuvasta Kerron sinulle kaiken.

11. Sikermä: Nimeä elokuvat, joista on tehty näytelmät. (4 pt.)
12. Mikä on viimeisin näytelmäfilmatisointi, joka voitti parhaan elokuvan Oscarin? Tämä tapahtui 2016. Vaihtoehtoisesti voi nimetä kaikkein ensimmäisen. (1 pt.)
13. Leike: Mikä elokuva, kuka ohjasi? (2 pt.)
14. Leike: Nimeä elokuva ja kaksi kohtauksen supertähteä. (3 pt.)
15. Nimeä kolme klassista Tennessee Williams -filmatisointia.

IV Kierros

16. Leike: nimeä elokuva ja ohjaaja, ja ohjaajan lisäksi 2 muuta leikkeessä esiintyvää näyttelijää. (4 pt.)
17. Muutama vuosi sitten Martti Suosalo esitti pääosaa ensin lavalla ja vain joitakin kuukausia myöhemmin myös valkokankaalla minkä nimisessä Suomen kansalaissodasta kertovassa tarinassa? (1 pt.)

Leffannimibiisit:
18. Nimeä elokuva ja päätähti. (2 pt.)
19. Nimeä elokuvan pääpari. (2 pt.)
20. Nimeä päätähti; mistä tosielämän tragediasta elokuva kertoo? (2 pt.)
21. Nimeä esittäjä ja elokuvan ohjaaja. (2 pt.)

Vastaukset:

Vihje: Leea Klemola

1. Rakastunut Shakespeare
2. Marilyn Monroen
3. Niskavuori taistelee - Hella Wuolijoki
4. Stalin kuolee - Frankie ja Johnny kuun valossa - Anastasia
5. Isä - Florian Zeller - Anthony Hopkins

6. Closer - Carnage - Patrick Marber
7. American Buffalo - Myyntitykit (Glengarry Glen Ross)
8. Vuonna 85
9. C
10. Parrasvalot - Chaplin

11. Kuninkaan puhe - Billy Elliott - Leijonakuningas - Kevät koittaa Hitlerille
12. Moonlight (Grand Hotel)
13. Woyzeck - Werner Herzog
14. Perhe - August: Osage County
15. Kissa kuumalla katolla - Äkkiä viime kesänä - Viettelyksen vaunu - Lasinen eläintarha - Tatuoitu ruusu - Käärmeennahkatakki - Nuoruuden  suloinen lintu - Liskojen yö

16. Looking For Richard - Al Pacino - Kevin Kline - Alec Baldwin
17. Suomen hauskin mies
18. Shadow, Alec Baldwin
19. George Clooney, Jennifer Lopez
20. Jake Gyllenhaal, Bostonin pommitus
21. Velvet Underground, Martin Scorsese

Monroen Leffavisan teatterispesiaali huomenna!

"Parrasvalot - Lavalta valkokankaalle"

Tämä on leffavisa kaikille teatterikärpäsen puremille. Shakespearesta Mametiin, Wuolijoesta Zelleriin, unohtamatta sekä teatterissa että kameran edessä loistaneita tähtiä.

Tule Monroen kanssa testaamaan tietämystäsi Thespian ja Januksen suosikeista Kehräsaaren rakastettuun Raina-kahvilaan ensi torstaina. Ilta päättyy palkintojenjakoon, jota ovat tukemassa sekä Tampereen Teatteri että Tampereen Työväen Teatteri erikoispalkinnoilla, joita arvotaan paitsi parhaiden kesken myös lohdutuspalkintoina. (Janoisistakin huolehditaan...)

"No niin, Eskoseni, kampaahan takkusi, ja lähtekäämme kirkolle visailemaan." (Aleksis Kivi, luultavasti)

Lämpimästi tervetuloa,

Monroen visakomitea

Oscar-voittajat 2023

 

Oscarit olivat odotetusti Everything Everywhere All at Oncen juhlaa. A24-studion scifihybridi voitti komeat seitsemän Oscaria, mukaanlukien parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä kolme näyttelijäpalkintoa. Michelle Yeohista tuli ensimmäinen aasialainen naispääosa-Oscarin voittaja ja historian toinen WOC-voittaja Halle Berryn jälkeen. Sivuosapalkinnot menivät Jamie Lee Curtisille ja Ke Huy Quanille samasta elokuvasta. Miespääosan voitto meni ylipainoista opettajaa esittäneelle Brendan Fraserille elokuvasta The Whale. Kaikille neljälle Oscar-ehdokkuus oli ensimmäinen.

Toiseksi eniten Oscareita voitti saksalainen sotaelokuva All Quiet on the Western Front, joka kahmi neljä palkintoa, mukaanlukien voiton parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriassa.

Tár, The Fabelmans ja The Banshees of Inisherin liittyvät laajaan ja loistokkaaseen joukkoon hienoja elokuvia, jotka eivät ehdokkuuksistaan huolimatta voittaneet ainuttakaan Oscaria.

Ja voittajat olivat:

PARAS ELOKUVA

Everyhing Everywhere All at Once

PARAS OHJAUS

Daniel Kwan, Daniel Scheinert, Everything Everywhere All at Once

 

PARAS NAISPÄÄOSA 

Michelle Yeoh, Everything Everywhere All at Once

PARAS MIESPÄÄOSA
Brendan Fraser, The Whale

PARAS NAISSIVUOSA

Jamie Lee Curtis, Everything Everywhere All at Once

PARAS MIESSIVUOSA 

Ke Huy Quan, Everything Everywhere All at Once

PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS

Everything Everywhere All at Once (Daniel Kwan, Daniel Scheinert)

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS

Women Talking (Sarah Polley)

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
All Quiet on the Western Front (Saksa)

PARAS DOKUMENTTI

Navalny

PARAS ANIMAATIO 

Guillermo del Toro's Pinocchio

PARAS KUVAUS
All Quiet on the Western Front

PARAS LEIKKAUS

Everything Everywhere All at Once

PARAS MASKEERAUS

The Whale

PARAS MUSIIKKI
All Quiet on the Western Front

PARAS LAVASTUS

All Quiet on the Western Front

PARAS PUVUSTUS

Black Panther: Wakanda Forever

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET

Top Gun: Maverick

PARHAAT ERIKOISEFEKTIT

Avatar: The Way of Water

PARAS LYHYTELOKUVA
An Irish Goodbye

PARAS LYHYT ANIMAATIO
The Boy, the Mole, the Fox and the Horse

PARAS LYHYT DOKUMENTTI

The Elephant Whisperers

PARAS LAULU

"Naatu Naatu", RRR

LIII Filkkaripäiväkirjat: Lopputekstien taide

Osa 5/5

Miksi lyhytelokuvissa on yhtä pitkät lopputekstit kuin koko illan elokuvissa? On hupsua, jos lopputekstit kestävät yhden kymmenesosan koko leffasta. Näilläkin Filkkareilla näki hiukan liian monta lyhäriä, joissa tekijätiedot rullaavat lopussa tuskastuttavan hitaasti mustaa pohjaa vasten geneerisen musiikin soidessa taustalla. Sellainen ei ole muuta kuin katsojan ajan tuhlaamista.

Siksi edukseen erottuivat ne tekijät, jotka olivat antaneet luovuutensa kukkia varsinaisen elokuvan päätyttyä. Animoituja krediittejä, tekijätiedot viimeisen kuvan päällä tai jopa tarinan jatkuminen vielä tekstivyöryn aikanakin. Esimerkkeinä siitä, miten loppukrediitit tehdään oikein, toimivat vaikkapa Blush, We Love Life ja kaikki Kino Euphoria -pätkät. Viimeksi mainitussa näytöksessä nähtiin yksi esimerkillinen tapaus, joka ei suonut katsojan nauttia minkäänlaisista tekijätiedoista. V***uako se muille kuuluu ketä tän filkan on väsänny.

Itsensä liian vakavasti ottavat elokuvat aiheuttivat festareilla jopa logistisia ongelmia. Varsinkin Cine Atlaksessa, jossa ei ole porrasvaloja: lopputekstien aikaisessa pimeässä on pirullista rämpiä portaissa ulos tai sisään. Toive ensi vuoden tapahtumaan kuuluukin, että pitäkää salivalot päällä elokuvien välillä vähän pidempään, jotta ihmiset pääsevät turvallisesti liikkumaan.

Kotimaisessa kilpailussa nähtiin yksi visionäärinen elokuva, joka käsitteli puheena olevaa ongelmaa radikaalilla tavalla. Otto Vihannon jo hiljattaisessa Cinemadromessakin riemastuttanut A Really Bad Place (Extended Cut Director's Version) on välitön klassikko: minuutin kestoisesta elokuvasta 45 sekuntia vievät mahtipontiset krediitit.

Se tämän vuoden Filkkareista. Ensi vuonna taas uudestaan.

Tämä oli blogijuttu elokuvien lopputeksteistä.

Onneksi olkoon sen lukemisesta ja hyvää yötä.

LIII Filkkaripäiväkirjat: Euphoria

Osa 4/5

I KINOHOLISMI

"- Olet ystävien seurassa, tunnusta vain, että sinäkin olet kinoholisti.
  - Kyllä minä olen tunnustanut sen jo kauan, kauan sitten."

Näin päättyi eräs dialogi vanhan festaritutun ja elokuvakerholaisen kanssa. Tampereen Filkkarit on jokavuotinen retriitti, jonne parantumattomat kinoholistit saapuvat saamaan lievitystä oireisiin, joita sammumaton rakkaus elävää kuvaa kohtaan aiheuttaa. Hyläten perheen, ystävät, työn ja maalaisjärjen. Kinoholisteista legendaarisin tiivisti ilmiön sanoihin "elämää suuremmat elokuvat".

Aavistamatta, mitä kosmoksella oli minun varalleni, saavuin tosi hitaan aamun jälkeen festaripaikalle ihan liian myöhään. Koin katsoneeni liikaa kilpailuja, joten tein sokkona valinnan sukeltaa Kino Euphoria -näytökseen puolivälin paikkeilla. Hyvä valinta. Todella hyvä.

Euphoria Borealis -yhteisön nopeasti&halvalla toteutetuissa valloittavissa lyhäreissä oli sellaista raikkautta, eloisuutta ja kekseliäisyyttä, jota monesti päätyy toivomaan "valtavirran" kilpailuelokuviltakin. Rajoitusten asettaminen tekee hyvää ihmisen luovuudelle. Kun ei ole aikaa eikä tilaa tehdä mukamas kunnolla, on vedettävä hatusta oikoteitä päämäärään - ja siitä syntyy omintakeisuutta. "Script: Came to me in a dream": Ari Perälän viiden pennin animaatio Päättämätön on niin verraton Michael Myers -tarina vaihtoehtoisessa todellisuudessa, että se ei olisi ollut lainkaan väärässä seurassa kilpasarjan puolella.

Euforisesta näytöksestä pintaan pulpahdettuani festaripäiväni sai yllätyskäänteen, kun minut tempaistiin puolinelsonilla mukaan pahasta alimiehityksestä kärsivään talkoolaisremmiin. Lyötiin lapio kouraan ja sanottiin: "ala kaivaa". Mikäpä siinä, tällaistakin tämä joskus on. Seuraavat tunnit aina iltaan asti kuluivat elokuvien katsomisen sijasta lippuja tarkistaessa, festarivieraita opastaessa ja uusien kollegoiden kanssa jutustelemisessa. Tämä käänne oli ehdottomasti käänne parempaan. Talkootyö rakkaan harrastuksen eteen on omanlaistaan euforiaa kinoholistille.

II PALKITUT

Työvuoron päätyttyä, esimiehen raipaniskut ihanasti selässä kirvellen, lompsin Tuulensuun Palatsiin seuraamaan lauantai-illan huipennusta, palkintojenjakoa. Upeat puitteet saivat hiljaa kuiskaamaan "vihdoin", vihdoin palkintogaala on oikeassa paikassa, Hämeenkadun arvokkaimmassa elokuvapyhätössä.

Gaala oli lämminhenkinen, yhteen hiileen puhaltava, liian pitkä, hassu, kodikas, liikaa palkintoja jakava, persoonallinen ja paljon pitkiä puheita sisältävä. Lähes täydellinen siis. Palkituista elokuvista muutama nousi esiin. Harvinaista kyllä, Grand Prix -voittaja Das Rotohr (Punakorva) sai myös yleisöpalkinnon. Monessakin mielessä vaatimattomasti alkava dokumentti paljastuu yllättävän hienostuneeksi ja vahvaksi syväluotaukseksi kehitysavun korruptoituneisuudesta. Ohjaajan omiin kokemuksiin Senegalissa on helppoa samaistua.

Maija Blåfield voitti kuin voittikin kotimaisen kilpailun pääpalkinnon galleriatyönsä valkokangasversiolla. Pitkien kotimaisten puolella Wanha Markku voitti kaikkiaan kolme palkintoa. Samoin teki Pavel Andonovin tosi suosittu Blue Note, joka valloitti mm. nuorisojuryn sekä yleisön puolelleen. Risto Jarva -palkinto painotti tänä vuonna tekemisen ja ilmaisun rohkeutta: Iiti Yli-Harjan rosoinen animaatiodokkari Blush - An Extraordinary Voyage tuo tavallaan mieleen Anssi Kasitonnin hurtin kotikutoisuuden. Blush käy kepeydellä käsiksi todella ahdistaviin pelkoihin erilaisuuden hyväksymisestä (tai pikemminkin sen torjumisesta). Jää todella mielenkiintoisesti nähtäväksi, miten tämä leffa on elänyt ajassa tästä kymmenenkin vuotta eteenpäin. Toivottavasti maailma on silloin edes pikkuisen parempi paikka.

Oscar-veikkaukset 2023

On tullut aika vilkaista kristallipalloon ja kertoa, ketkä voittavat vuoden 2023 elokuva-alan tunnetuimmat palkinnot. Illasta tulee todennäköisesti Everything Everywhere All at Oncen juhlaa. Saksalainen sotadraama All Quiet on the Western Front ja Top Gun: Maverick vienevät tekniset voitot.

PARAS ELOKUVA
All Quiet on the Western Front

Avatar: The Way of Water

The Banshees of Inisherin

Elvis

Everyhing Everywhere All at Once

The Fabelmans

Tár

Top Gun: Maverick

Triangle of Sadness

Women Talking

Voittaa: Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: The Fabelmans

Saisi voittaa: Tár

PARAS OHJAUS

Martin McDonagh, The Banshees of Inisherin

Daniel Kwan, Daniel Scheinert, Everything Everywhere All at Once

Steven Spielberg, The Fabelmans

Todd Field, Tár

Ruben Östlund, Triangle of Sadness

Voittaa: Daniel Kwan, Daniel Scheinert, Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: Steven Spielberg, The Fabelmans

Saisi voittaa: Todd Field, Tár

PARAS NAISPÄÄOSA 

Cate Blanchett, Tár

Ana de Armas, Blonde

Andrea Riseborough, To Leslie
Michelle Williams, The Fabelmans

Michelle Yeoh, Everything Everywhere All at Once

 

Voittaa: Michelle Yeoh, Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: Cate Blanchett, Tár

Saisi voittaa: Cate Blanchett, Tár

PARAS MIESPÄÄOSA
Austin Butler, Elvis

Colin Farrell, The Banshees of Inisherin
Brendan Fraser, The Whale

Paul Mescal, Aftersun

Bill Nighy, Living

 

Voittaa: Austin Butler, Elvis

Ehkä voittaa: Brendan Fraser, The Whale

Saisi voittaa: Colin Farrell, The Banshees of Inisherin

PARAS NAISSIVUOSA
Angela Bassett, Black Panther: Wakanda Forever

Hong Chau, The Whale

Kerry Condon, The Banshees of Inisherin

Jamie Lee Curtis, Everything Everywhere All at Once

Stephanie Hsu, Everything Everywhere All at Once

 

Voittaa: Jamie Lee Curtis, Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: Kerry Condon, The Banshees of Inisherin

Saisi voittaa: Stephanie Hsu, Everything Everywhere All at Once

PARAS MIESSIVUOSA
Brendan Gleeson, The Banshees of Inisherin

Brian Tyree Henry, Causeway

Judd Hirsch, The Fabelmans

Barry Keoghan, The Banshees of Inisherin

Ke Huy Quan, Everything Everywhere All at Once

Voittaa: Ke Huy Quan, Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: Barry Keoghan, The Banshees of Inisherin

Saisi voittaa: Brendan Gleeson, The Banshees of Inisherin

 

PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS

The Banshees of Inisherin

Everything Everywhere All at Once

The Fabelmans

Tár

Triangle of Sadness

 

Voittaa: Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: The Banshees of Inisherin

Saisi voittaa: The Banshees of Inisherin

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS 

All Quiet on the Western Front 

Glass Onion: A Knives Out Mystery

Living

Top Gun: Maverick

Women Talking

 

Voittaa: Women Talking

Ehkä voittaa: All Quiet on the Western Front

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
All Quiet on the Western Front (Saksa)

Argentina, 1985 (Argentiina)

Close (Belgia)

Eo (Puola)

The Quiet Girl (Irlanti)

 

Voittaa: All Quiet on the Western Front

Ehkä voittaa: Argentina, 1985

PARAS DOKUMENTTI 

All that Breathes

All the Beauty and the Bloodshed

Fire of Love

A House Made of Splinters

Navalny

 

Voittaa: All the Beauty and the Bloodshed

Ehkä voittaa: Navalny

PARAS ANIMAATIO 

Guillermo del Toro's Pinocchio

Marcel the Shell With Shoes On

Punainen

Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus

The Sea Beast 

Voittaa: Guillermo del Toro's Pinocchio

Ehkä voittaa: Marcel the Shell With Shoes On

PARAS KUVAUS
All Quiet on the Western Front

Bardo, False Chronicle of a Handful of Truths

Elvis

Empire of Light

Tár

Voittaa: All Quiet on the Western Front

Ehkä voittaa: Elvis

Saisi voittaa: Tár

PARAS LEIKKAUS 

The Banshees of Inisherin

Elvis

Everything Everywhere All at Once

Tár

Top Gun: Maverick

 

Voittaa:  Everything Everywhere All at Once

Ehkä voittaa: Top Gun: Maverick

Saisi voittaa: Everything Everywhere All at Once

PARAS MASKEERAUS

All Quiet on the Western Front

The Batman

Black Panther: Wakanda Forever

Elvis

The Whale

 

Voittaa: The Whale

Ehkä voittaa: All Quiet on the Western Front

Saisi voittaa: All Quiet on the Western Front

PARAS MUSIIKKI
All Quiet on the Western Front

Babylon

The Banshees of Inisherin

Everything Everywhere All at Once

The Fabelmans

 

Voittaa:  Babylon

Ehkä voittaa: All Quiet on the Western Front

Saisi voittaa:  Everything Everywhere All at Once

PARAS LAVASTUS

All Quiet on the Western Front
Avatar the Way of Water

Babylon

Elvis 

The Fabelmans

 

Voittaa: All Quiet on the Western Front

Ehkä voittaa: Elvis

Saisi voittaa: Babylon

PARAS PUVUSTUS

Babylon

Black Panther: Wakanda Forever

Elvis
Everything Everywhere All at Once

Mrs. Harris Goes to Paris

 

Voittaa: Elvis

Ehkä voittaa: Everything Everywhere All at Once

Saisi voittaa: Everything Everywhere All at Once

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
All Quiet on the Western Front

Avatar: The Way of Water 

The Batman

Elvis

Top Gun: Maverick

 

Voittaa: Top Gun: Maverick

Ehkä voittaa:  All Quiet on the Western Front

Saisi voittaa: The Batman

PARHAAT ERIKOISEFEKTIT
All Quiet on the Western Front

Avatar: The Way of Water 

The Batman

Black Panther: Wakanda Forever

Top Gun: Maverick

 

Voittaa: Avatar: The Way of Water

Ehkä voittaa: Top Gun: Maverick

Saisi voittaa: The Batman

PARAS LYHYTELOKUVA
An Irish Goodbye

Ivalu 

Night Ride

Le Pupille

The Red Suitcase

 

Voittaa: Le Pupille

Ehkä voittaa: An Irish Goodbye

PARAS LYHYT ANIMAATIO
The Boy, the Mole, the Fox and the Horse

The Flying Sailor

Ice Merchants

My Year of Dicks

The Ostrich Told Me the World is Fake and I Think I Believe It

 

Voittaa: The Boy, the Mole, the Fox and the Horse

Ehkä voittaa: Ice Merchants

PARAS LYHYT DOKUMENTTI

The Elephant Whisperers

Haulout

How Do You Measure a Year

The Martha Mitchell Effect

Stranger at the Gate

 

Voittaa: Stranger at the Gate

Ehkä voittaa: The Elephant Whisperers

PARAS LAULU
"Lift Me Up", Black Panther: Wakanda Forever  

"This is a Life", Everything Everywhere All at Once

"Naatu Naatu", RRR

"Applause", Tell it Like a Woman

"Hold My Hand", Top Gun: Maverick

 

Voittaa: "Naatu Naatu", RRR

Ehkä voittaa: "This is a Life", Everything Everywhere All at Once

Saisi voittaa: "Naatu Naatu", RRR

 

Yle Teema esittää Oscar-gaalan suorana tulevana sunnuntain (12.3.) ja maanantain välisenä yönä. Lähetys punaiselta matolta alkaa 0.30, varsinainen lähetys klo 02.

LIII Filkkaripäiväkirja: Pyörivä hyrrä

Osa 3/5

I

Filkkareilla on perustamisestaan lähtien ollut yhteiskunnallinen agenda. Kilpasarjoissa tämä näkyy valintoina, joissa painottuvat vähemmistöt, periferiat, uutiskynnyksen tuolle puolelle jäävät kulttuurit ja normista poikkeavat tarinat.

Kv. kilpailun noin 60 osallistujaa eivät näin ollen ole parhaat 60 elokuvaa, mitä festivaalille tarjottiin; siinä tapauksessa suuret elokuvan tuottajamaat saisivat epäsuhtaisesti tilaa, ja ikkuna maailmaan kapenisi drastisesti. Todellisuudessa ns. kilpasarjat ovat Filkkarien varsinainen pääohjelmisto - joka esittelee mahdollisimman laajasti nykylyhytelokuvaa - ja kilpailuelementti tuo vain pikantin mausteen mukaan.

Kääntöpuoli on se, että jos elokuvia otetaan mukaan muilla kuin elokuvallisilla ansioilla, saattaa näytöksistä toisinaan tulla repivän epätasaisia; tai, ohjelmiston antama kuva maailmastamme voi alkaa näyttää kummalliselta ja vaikeasti samaistuttavalta. Hyvää harjoitusta kognitiivisen dissonanssin käsittelemiseen.

Jossakin vaiheessa huomaan alkavani kiinnittää huomiota kilpailuelokuvien naiskeskeisyyteen. Elokuva toisensa jälkeen nostaa keskiöön naishahmon. Miesten tarinat - jotka tuntuvat vielä järjestään ponnettomilta - jäävät pelkiksi kokin tervehdyksiksi. Esimerkiksi KV9 on käytännössä pelkästään naisten tarinoita. Chick flicksiä. Alan kaivata enemmän samaistumispintaa itselleni. Turhauttaa. Vähän harmittaakin.

Kokemus, jota käyn läpi, on kaikkien naisten kokemus elokuvan synnystä näihin päiviin asti. Noin 120 vuoden jakso.

Se, onko elokuva naisen vai miehen ohjaama, ei näy suoraan teosten laadussa suuntaan tai toiseen. Yritän esimerkiksi miettiä pääni puhki, miksi Mopedi ja tikli on Tampereella, enkä keksi. Vain sen, että siinä on kyllä kevyttä tarinarakenteilla kikkailua, mutta... Tämä elokuva sattuu tulemaan Algeriasta, mutta vastaavan laisia tuotetaan Iranissa melkein liukuhihnalta.

Tai portugalilainen Hymyile vain äiti, täysin mitään sanomaton elegia, jonka hahmottomuus selittyy lopulta sillä perinteisellä: kyseessä on opiskelijatyö.

Katsoja tekee tiedostamattaankin työtä ymmärtääkseen, miksi hänen halutaan näkevän jokin tarjolle asetettu elokuva. KV6:ssa armenialaisohjaajan Yli sinisen arvuuttaa pitkään. Festivaali tuntuu ensin väittävän, että tämä tarina kannattaa nähdä, koska se kertoo maasta karkotettavasta naisesta - mutta se ei vielä tee elokuvasta kiinnostavaa. Missä on pihvi?

Lopulta tajuan olla etsimättä merkityksiä syvärakenteista ja vain katsoa sitä mitä näen: naista elokuvan jokaisessa otoksessa. Yli sinisen on Tampereella, koska siinä nähdään varmasti näiden festivaalien suurenmoisin näyttelijäsuoritus. Armine Anda löytää syvästi myötä eletyn ilmaisun tavoittamaan tämän puhki retuutetun naisen sielun. Alle vartissa. Silloin tällöin jury antaa erityistä tunnustusta näyttelijätaiteelle esim. kunniamaininnan muodossa. Tässä tarjoutuisi nyt tilaisuus.

Bagheeran tappamisen (Viidakkokirjaan viitaten) päänäyttelijä näyttää niin haamumaisen paljon Mesut Özililtä, että osaan ajatella vain jalkapalloa pakolaisten ahdingon sijaan. Sveitsiläisen Onnekas mies -animaation mukana olon selittämiseen eivät aivoni enää riitä. Sama juttu KV9:ssä rasittavan brittianimaatio Debytantin kanssa, joka on tähän mennessä teennäisintä, mitä silmäni ovat festareilla läpi kahlanneet. Punainen matkalaukku sen sijaan näyttää, mitä tehoja yksinkertaisesta asetelmasta saadaan irti hyvällä ohjauksella.

Lyhytelokuvallakin on omat vakiintuneet muotonsa. Hieno ranskalais-kolumbialainen dokkari Motorrodillo on cinéma véritén perinteitä tarkkaan noudatteleva, hyvin kuvattu, leikattu ja äänitetty esitys: Kolumbian syrjäkylille on luotu puolilaiton joukkoliikenneverkosto, missä moottoripyörät on kekseliäästi modifioitu kulkemaan raiteilla. Ongelmia on paljon, mutta tällainen liikennöinti näyttää myös hauskalta, kevyeltä, halvalta ja yhteisölliseltä. Hyvältä vaihtoehdolta Tampereen ratikalle...

Tulen katsoneeksi liikaa kv. kilpailua, koska minua vaivaa kaukokaipuu, ja haluan Helsinkiä kauemmaksi. Viideltä pakotan itseni Kotimaiseen 11. Cityporo jää pikkuhauskaksi kivikasvohuumoriksi. Kaikki karvoistani, essee naisten ihokarvoista, voisi olla enemmänkin kuin pintafeminismiä. Maskuliiniset Väkivallan tanssi ja Tulen lumous ovat teknisesti komeaa suorittamista, mutta eivät tee sisällöllään vaikutusta. Laura Rantasen upean näköinen dokumentti Jäähyväiset sanoille näyttää aidolle filmille kuvatulta. Erittäin hyvin ohjattu elokuva kertoo tarpeettomista kirjoista (joiden tuhoamisen seuraaminen tekee sielussa pahaa - vaikka kirjoja onkin liikaa), jotka päätyvät eristeeksi omakotitaloihin "kuiskuttelemaan"; mutta ajatusleikissä on lapsus, sillä eristeen alkumateriaalihan eivät suinkaan ole kirjat, vaan puu, josta kirjat tehdään?

II

"Pyörivä hyrrä" on ukrainaksi "dziga vertov", Denis Kaufmanin (1896-1954) taiteilijanimi. Liki 600 ihmistä täytti Tuomiokirkon ääriään myöten nähdäkseen Vertovin kuuluisimman elokuvan, Mies ja elokuvakamera (1929).

Valkokangas roikkui liian alhaalla, ja edessäni istui pitkä mies. Valitsin aivan takaa seisomapaikan, mistä näin koko kuvan. Luulisi minun jo tietävän paremmin: olisi pitänyt mennä eturiviin. Keskittyminen elokuvaan osoittautuu extreme-urheiluksi, sillä ovi käy levottomasti koko ajan, eivätkä kesken kaiken saapuvat ihmiset oikein tiedä miten olla.

Elokuva on silti upea, yksi parhaista. Restaurointi digimuotoon on tehty erittäin hyvin, mutta se on silti periaatteellinen valhe, kun kyse on elokuvasta, jonka aihe on filmi: filmi, jota väännetään, käännetään, hidastetaan, nopeutetaan, kaksoisvalotetaan ja manipuloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Vertov on Kuleshovin priimusoppilas.

Säestyksestä huolehtivan urkuri Esa Toivolan raskassoutuinen lähestymistapa ei sovi lainkaan yhteen elokuvan kiihkeän ilmaisun kanssa, kuin hän ei olisi ymmärtänyt näkemäänsä. Vasta puolivälin tienoilla, hieman ennen maineikasta jaksoa teräsvalimossa, Toivola ottaa käyttöönsä paremmin elokuvaan henkeen sopivan asteikon. Omalle alueelleen hän pääsee upeassa urheilujaksossa, jossa musiikki ja kuva viimein löytävät harmoniaan. Urheilujakso hätkähdyttää näkemään, miten paljon se on vaikuttanut Leni Riefenstahliin vain muutama vuosi myöhemmin.

Mies ja elokuvakamera saa haikailemaan vaihtoehtoisen elokuvahistorian perään, missä tarina ei ole tyranni. Vertovin visiossa on kertomus, mutta vain viitteellisenä, temaattisena runkona - ja se on aivan yhtä johdonmukainen kuin mikä Casablanca tahansa. Vertov itse asiassa kokoaa yhteen kaikki tuolloin tunnetut lyhytelokuvan keinot ja kikat - Mies ja elokuvakamera on oikeastaan ylipitkä lyhäri. Se on kuvaelma ihmisistä kaupungissa, ei ihmisistä ja kaupungeista. Se tekee siitä ajattoman.

LIII Filkkaripäiväkirja: Elokuvan Spartakiadit

Osa 2/5

Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.

Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.

Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.

Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.

Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.

Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.

Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.

Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.

Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.

Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.

Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.

Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.

Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.

Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.

Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.

Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.

Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.

Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa  - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.

Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.

LIII Filkkaripäiväkirja: Maailman äänet

Osa 1/5

Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.

Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.

Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.

Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.

Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.

Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.

Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.

Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.

Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.

KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.

Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.

Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?

Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.

Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.

Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.

City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.

Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.

Monroen keskustelukerho 12.3.: Lyhytelokuva

Paikka ja aika: Foodmarket by Aitoleipä (Koskikeskuksen 3. krs.) 12.3. kello 15. Monroe tarjoaa kahvit.

Elokuvakerhomme vuoden alussa käynnistyneet "päiväkahvit" ovat olleet ilahduttavan virkeitä rupattelutuokioita elokuvan tiimoilta. "Tuokio" saattaa kyllä olla väärä sana, jos jutustelu aaltoilee vilkkaana vielä viidennellä tunnillaan.

Viimeksi aiheena oli syyskuussa pois nukkunut Jean-Luc Godard ja hänen esikoiselokuvansa Viimeiseen hengenvetoon. Ensi kerralla keskustelemme mistä muusta kuin lyhytelokuvasta.

Seuraamme voivat liittyä aivan kaikki halukkaat; sunnuntai on Filkkarien viimeinen päivä, joten päiväkahvimme tarjoavat festariluudille mahdollisuuden rennompaan chillailuun viikon aikana näkemäänsä ruotien.

Mikäli elokuva on intohimo, mutta lyhytelokuva ei ole vielä hallussa, olemme kuratoineet jäljempänä seuraavan, reilu puolitoistatuntisen lyhäripaketin, jonka katsomalla voi valmistautua sunnuntaihin. Kattaus pyrkii valottamaan lyhytelokuvan historiaa ja eri ilmaisukeinoja. Poissaolollaan loistavat oletettavasti kaikille tutut mykkäkomediat, Tom & Jerry -tyyppiset slapstick-animaatiot sekä mainokset – mutta näistäkin voimme käydä keskustelua.

Näkemisiin sunnuntaina!

***

Alice Guy: Kaalikeiju

Alice Guy: The Fairy of the Cabbages (1896) - YouTube

 

Tomi Riionheimo – Rieku ja Raiku: Rakkauden kolme väriä

Rieku ja Raiku | Yle Areena

 

Maya Deren: Meshes of the Afternoon

https://www.youtube.com/watch?v=WgiJCrheBaA

 

Stan Brakhage: Mothlight

https://www.youtube.com/watch?v=Yt3nDgnC7M8

 

Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies

https://areena.yle.fi/1-1430658

 

Norman McLaren: Naapurit

https://www.youtube.com/watch?v=4YAYGi8rQag

Hans Richter: Filmstudie
https://www.youtube.com/watch?v=ZXrjrr6ifME

 

Ninian Doff: Sometimes I Feel So Deserted

The Chemical Brothers - Sometimes I Feel So Deserted (Official Music Video) - YouTube

 

Jorge Furtado: Kukkien saari

Isle of Flowers (Ilha das Flores) - YouTube

 

Roy Andersson: Härlig är jorden (ei käännöstä)

Härlig är jorden (1991) - Roy Andersson - YouTube

 

Zbigniew Rybczynski: Tango

https://www.youtube.com/watch?v=u0pEpA_Y1a4

 

Walther Ruttmann: Opus 4

https://www.youtube.com/watch?v=KTDIvDsQ0Uc

 

Yuri Norstein: Siili sumussa

https://www.youtube.com/watch?v=nKDeMBzXnpg

Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Syntyneet tappajiksi

 

Elokuvakerho Monroe aloittaa esitysvuotensa jälleen 35 mm:n filminäytöksellä. Monroe elää ja hengittää filmiä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Ikävä puoli filmissä on se, että filmi alkaa ajan kanssa hajoamaan: on mahdotonta arvioida, kuinka monta vuotta filminäytökset Niagarassa tai missään muuallakaan voivat ylipäänsä jatkua. Tänä vuonna Monroelta on kumminkin on tulossa lisää filminäytöksiä, kunhan vaan oikeudet saadaan metsästettyä jostain ulkomailta ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI meille järjestää kunnossa olevan filmikopion varastostaan.

Mutta sanotaan pari sanaa tulevasta elokuvasta.

Sanotaan, että on elokuvia ennen ja jälkeen Natural Born Killersin. Näin ei siis oikeasti sanota, mutta näin pitäisi sanoa. Elokuvasta on varmaan kaikilla oma mielipiteensä, joten kirjoitan tässä omani. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen elokuva, tämä olisi vastaukseni. En oikeastaan tiedä muuta elokuvaa, joka pääsisi näin lähelle täydellisyyden määritelmää. Ja Quentin Tarantino voi tunkea sateenvarjon perseeseensä ja avata sen, koska ei ole edes suostunut katsomaan koko elokuvaa.

Aloitetaan tuosta alun väittämästä. Miksi NBK olisi jotenkin erityinen teos? Elokuva koostuu useista tekijöistä, joten aletaan purkamaan väitettä sieltä helpommasta päästä, tekniseltä puolelta. Ensinnäkin kuvaus: Natural Born Killersin kuvasi siihen aikaan Oliver Stonen hovikuvaaja Robert Richardson. Jossain vaiheessa miehillä meni sukset ristiin ja Richardson päätyi kuvaamaan 2000-luvulla Tarantinon elokuvia. Elokuvat yleensä ja pääsääntöisesti kuvataan yhdellä kuvaformaatilla. Ennen 2010-lukua yleisin oli 35 mm:n filmi. Nykyään lähes kaikki kuvataan diginä, koska se on paljon nopeampaa ja helpompaa ja kuvanlaatu alkaa olla nykyisin lähellä filmin laatua. Sanon että lähellä, koska filmi on yhä sarja valokuvia kuin taas digi on bittejä, ykkösiä ja nollia. Yhdessä sekunnissa on 24 ruutua eli 24 yksittäistä valokuvaa, jotka heijastetaan kankaalle. Vuonna 1994 maailma oli vielä hyvin analoginen ja Natural Born Killersiä kuvattiin Canonin Scoopic-kameralla 16 mm:n filmille, Beaulieu Cine-kameralla 8 mm:n filmille ja tietenkin Panavisionin kameroilla ja linsseillä 35 mm:n filmille. Tämän lisäksi käytettiin Sonyn Betacamia joissain kohdissa. Kaiken lisäksi kuvattiin sekä mustavalkofilmille että värifilmille. Eli pelkästään kuvaus oli äärimmäisen vaativaa ja luovaa. Elokuvia harvemmin kuvataan näin vaistonvaraisesti, koska kuvaaja ja ohjaaja yleensä tekevät kuvakäsikirjoituksen mihin käsin piirretään kaikki se, mitä kuvataan. Haluaisin todellakin nähdä tämän elokuvan kuvakäsikirjoituksen.

Entäpä sitten leikkaus? NBK:n editointiprosessi kesti peräti 11 kuukautta ja siinä oli leikkaajina Brian Berdan ja Hank Corvin. Varsinkin Corvin on luultavasti yksi parhaita leikkaajia, mitä tällä hetkellä löytyy. Erikseen on mainittava vielä negatiivien leikkaaja, joka tässä elokuvassa oli Donah Basset. Negatiivin leikkausta tehtiin vielä 90-luvulla täysin käsin, eli filmileikkurilla ja filmille tarkoitetulla teipillä. Se, että elokuvan editointiin meni melkein vuosi, kertoo jo paljon siitä miten paljon leikkauksia leffassa on: Normaalissa elokuvassa leikkauksia on yleensä 500-700 riippuen pituudesta. Tässä kahden tunnin elokuvassa niitä on yli 4000! Negatiivin leikkaaja Basset sanoi, että tämä on luultavasti suurin työ mitä missään elokuvassa on koskaan tehty ja koskaan tullaan tekemään. Voisin henkilökohtaisesti katsoa tämän elokuvan vaikka ilman musiikkia ja ääntä, koska joka ikinen frame on niin taitavasti tehty. NBK:ssa on itse asiassa niin paljon leikkauksia, että se tulisi katsoa hidastuksella, jotta näkisi ns. koko elokuvan. Siinä yksi syy miksi tämän elokuvan voikin katsoa satoja kertoja. Ja joka kerta siitä löytyy jotain uutta.

 

Useita formaatteja, kymmeniä tunteja materiaalia ja kaiken lisäksi vielä jättimäinen leikkausurakka. Siinä oli vasta kuvaus ja leikkaus. Entäpä musiikki? Oliver Stone innostui Nine Inch Nailsista ja pyysi Trent Reznoria miksaamaan elokuvan musiikin. Reznor katsoi leffan yli 50 kertaa päästäkseen oikeaan tunnelmaan, eli aloittamaan musiikin miksauksen elokuvaan. Natural Born Killersissä ei ole sävellettyä scorea, vaan kaikki musiikki on valmiita levytyksiä. Ja niitä riittää. Nopealla laskutoimituksella ainakin 90 kappaletta on miksattu elokuvan soundtrackiin! En tiedä toista teosta, jossa olisi samanlainen määrä musiikkia yhdessä elokuvassa. Ja Reznorin miksaus on todella hyvä: Leffa on täynnä hyvää musiikkia. Kun äsken mainitsin voivani katsoa elokuvan vaikka ilman ääntä, voisin käänteisesti katsoa sen myös vaikka ilman kuvaa, koska musiikki on niin hyvää: NBK:n voi vaikka vaan kuunnella. Reznor myös laittoi omia biisejään leffaan ja tekipä siihen vielä biisin Burn, joka kertoo siitä kun päähenkilö saa tarpeekseen ja päättää polttaa koko maailman. Valitettavasti tämä kappale on jäänyt syystä tai toisesta pois director's cutista, joten täydellinen elokuva ei pääse koskaan olemaan täydellinen.

Entäs sitten koko yleisilme ja visuaalisuus? Elokuvaa ei pelkästään ole kuvattu ja leikattu todella taitavasti, vaan kuvaus on täynnä hienoja valo- ja värimaailmoja. Joku voi väittää, että tämä on color correctionia, mutta sepä ei ole sitä. Color correctionia käytettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 2000 elokuvassa Voi veljet, missä lienet. Ensimmäisessä Matrixissakin käytetty vihreä väri tehtiin manuaalisesti laittamalla linssiin vihreä sävy. Eli kaikissa leffoissa ennen vuotta 2000 värit kuviin tehtiin valoilla suoraan kuvauspaikoilla, tai käyttämällä suodattimia. Eli tässä elokuvassa vihreä, punainen ja muut värit ovat kaikki käsityötä. Natural Born Killers ei ole myöskään mitenkään lineraarinen elokuva siinä perinteisessä mielessä. Toki elokuva on suoraviivainen ja paria takaumaa lukuun ottamatta mennään eteenpäin koko ajan. Mutta miten sitten? Esimerkiksi kun Mickey ja Mallory tapaavat toisensa elokuva muuttuukin yhtäkkiä sitcomiksi Helvetistä. Taustanauru nauraa insesti-isälle ja kaikelle muulle sairaalle. Tämä taisi olla Stonen näpäytys sitcom-viihteelle: Me kerromme, missä nauratte. Ja tehän nauratte! Ja kun Robert Downey Jr.:n hahmo, törkyreportteri Wayne Gale esitellään, muuttaa elokuva muotonsa true crime -sarjaksi.

 

Mitenkäs sitten se itse tarina? Lyhyesti: tarina kertoo kahdesta nuoresta, jotka aloittavat raakojen murhien sarjan, heitä jahdataan, ja puolivälin tienoilla he päätyvät vankilaan. Eli ensimmäinen puolisko on road movie ja toinen puolisko vankilaelokuva. Tiivistettynä näin. Entäs genre? Wikipedian mukaan elokuva on toimintaelokuva. Eikä toki voi kieltää, etteikö elokuvassa olisi toimintaa. Mutta itse en ole koskaan nähnyt sitä toimintaelokuvana. Se on lähempänä rakkauselokuvaa, kauniimpi kuin Romeon ja Julian tarina ikään. Tai miksei NBK ole vaikka westerniä modernissa maailmassa?

Mennäänpä sitten näyttelijöihin. Aloitetaan Mickeystä eli Woody Harrelsonista. Oliver Stone palkkasi Woodyn, joka oli tuohon aikaan ollut tunnettu elokuvien ohella lähinnä sitcom-tähtenä, koska näki hänen silmissään murhan. (Myöhemmin paljastui, että Woodyn isä olikin ollut palkkamurhaaja tosielämässä. Kaiken lisäksi häntä epäiltiin presidentti Kennedyn murhasta!) Voikin sanoa, että Woody tekee elämänsä roolin tässä elokuvassa. Juliette Lewis on niin ikään täydellinen Malloryna: Kova mimmi, joka tuntuu uskottavalta hakkaillessaan ja hakatessaan miehiä. Jack Scagnettia, poliisia, joka lähtee jahtaamaan Mickeytä ja Mallorya, esittää aivan äsken edesmennyt Tom Sizemore. myös on roolissaan täydellinen: Julkisesti hyvää kyttä, joka on kuitenkin todellisuudessa samanlainen murhaaja kuin jahdattavansa. Robert Downey Jr. on nilkki toimittaja Wayne Gale, jota kiinnostavat vain katsojaluvut, eikä hän välitä kuinka monta ihmistä pitää kuolla. Vaikka pidin Downeysta jo Chaplinissa niin tämä oli se elokuva, joka sai minut tajuamaan, miten lahjakas näyttelijä on todella kyseessä. Ehkäpä parasta Downeytä yhä. Vankilajohtaja Dwight McCluskyn roolissa on aina yhtä hurmaava Tommy Lee Jones. Tämä rooli olikin vähän alkusoittoa seuraavana vuonna ilmestyneelle Batman Foreverille, koska vankilanjohtaja on hyvinkin erikoinen ja villi tapaus, aivan yhtä sarjakuvamainen kuin Batmanin Two-Face. Ja myös vankilanjohtajan kohdalla pahaa saa palkkansa.

Mitä elokuvan nimi ”Natural Born Killers” sitten tarkoittaa? Voisi helposti päätellä, että se tarkoittaa pääkaksikkoa. Mutta elokuvan edetessä yhä useammasta hahmosta alkaakin löytymään tappajan piirteitä. Toiset tappavat ilokseen ja toiset raivatakseen jonkin esteen tieltä. Vankilanjohtaja, kyttä ja reportteri ovat itse asiassa kaikki omilla tavoillaan täysiä sadisteja. Vaikka eivät suoranaisesti tappaisi ketään, he saavat nautintoa toisten kärsimyksestä. Elokuvassa loppupuolella nähdään Mickeyn haastattelu, jossa hän selittää, että kaikki eläimet tappavat, mutta ihminen on ainut, joka tekee sitä teollisuuden tai rahan vuoksi.

 

En ole päässyt edes käsikirjoitukseen vielä, vaikka tekstiä riittää. Kuten aiemmin jo totesin: Vaikka Tarantino ei pitänyt siitä mitä hänen käsikirjoitukselleen tehtiin, se ei silti tarkoita, että hänen käsikirjoituksensa olisi ollut parempi. Olen sen joskus aikoinaan vertailun vuoksi lukenut: siinä oli pitkät pätkät oikeussalissa istumista ja muuta paskanjauhantaa sivutolkulla. Kaikki nämä Stone jätti elokuvasta pois, joten ymmärrän hyvin suuttumuksen: Kyllä minäkin raivostuisin ja käyttäisin kaiken vapaa-aikani valittamiseen, jos kirjoitan keskinkertaisen kahden tähden käsikirjoituksen ja joku tekee siitä kuuden tähden elokuvan. (Kyllä, tämä on toistaiseksi ainut kuusi tähteä ansainnut elokuva.)
Mutta siitä käsikirjoituksesta. Olen puhunut siitä, miten elokuva on täysin ylivertainen teknisesti mihinkään muuhun elokuvaan mitä on koskaan tehty (tai tullaan tekemään, koska se olisi sitten tämän elokuvan kopioimista,) mutta entäs sitten se kuuluisa käsikirjoitus, jota yleisesti ottaen pidetään tärkeimpänä elementtinä elokuvanteossa. Onko NBK:ssa hyvä käsikirjoitus ja jos on niin miksi?
Kyllä siinä on. Puhuin aiemmin siitä, miten elokuvan voi katsoa useita kertoja ja aina löytää uusia juttuja. Jos aloittaa vaikka ihan elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta missä pääpari on tienvarsiravintolassa, tekemässä ruokatilausta. Jo pelkästään siinä pedataan tulevaa, rakennetaan ja kerrotaan hahmoista, tarinasta, maailmasta ja elokuvan logiikasta. Elokuva alkaa kuvasta televisiosta, jossa kanavasurffaillaan. Ja viimeisellä kanavalla vilahtaa itse paholainen. Sen jälkeen tarjoilija kysyy pääparilta heidän tilauksistaan. Mickeyn kohdalla O-Lan Jonesin esittämä tarjoilija kysyy tylynä mitä tulee, mutta sama kysymys on kuvattu Malloryn näkökulmasta flirttinä. Sen jälkeen Mallory kutsuu tarjoiljaa Rosieksi ja tarjoilija osoittaa nimilappuaan ja sanoo, että hänen nimensä on Mabel. Mutta jos tarkkaan katsot, niin huomaat, että hänellä on kolme nimilappua! Eli heti alussa tehdään selväksi, että tässä elokuvassa on paljon vaihtoehtoja ja näkökulmia siitä, miten nähdä ja miten suhtautua näkemäänsä. En ole päässyt edes elokuvan kahta ensimmäistä minuuttia pidemmälle. (Ja ensimmäinen minuutti on alkutekstejä!) Onkin fiksumpaa, että heitän pallon sinulle, että vain katsot elokuvan ajatuksen kanssa. Jätä puhelin pois. Älä tee mitään muuta. Tässä on elokuva, jossa on joka ikisessä kuvassa lukuisia pieniä yksityiskohtia ja niitä kuuluisia frameja tulee vähän väliä, missä vilahtaa asioita, jotka avaavat elokuvaa entisestään. Esimerkiksi elokuvan
viimeisessä kohtauksessa vaihdellaan taas kanavia. Ja jos pysäytät kuvan kanavanvaihdon kohdalla, huomaat, että kuviin on piilotettu kuva kirjoituskoneesta ja tekstistä. Tätä tekstiä ei millään pysty lukemaan kuvaa päysäyttämättä Toki näitä frameja on elokuvassa satoja, joten jos olet kasuaalinen katsoja, jota ei kiinnosta elokuvien syvempi merkitys tai ylipäätään et pidä elokuvaa taidemuotona, niin ehkä parempi ettet katso.

 

Mutta jos sen sijaan on halua katsoa, ja haluat katsoa tämän vielä isolta kankaalta (toki ilman pause-nappia) niin nyt on elämäsi tilaisuus. 18.3. klo 21.00 Arthouse Cinema Niagarassa Tampereella NBK:n näyttää vain ja ainoastaan tämän kerran Elokuvakerho Monroe!