Koko Godfrey Reggion Qatsi-trilogian voi nähdä tällä viikolla Helsingin Orion-teatterissa filmikopioina. Ekologisen elokuvan merkkipaalun aloitusteos, Koyaanisqatsi, on aito kulttielokuva: sen nähneet muodostavat löyhän samanmielisten joukon, joka hellii näkemäänsä siitä irti pääsemättä.
Olisi tietenkin toivottavaa, että jokainen Koyaanisqatsista kirjoittamaan uskaltautuva tekisi niin vasta muutaman katselukerran jälkeen jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että teoksessa on aivan hirveä määrä informaatiota tiheänä kudoksena. Toinen vaihtoehto on, että siitä kirjoittaa ja siitä kirjoittamista jatkaa yhä uudestaan, sillä Koyaanisqatsi näkyy aina uusista kulmista.
Koyaanisqatsin voi ottaa vastaan pelkkänä puhtaana elokuvana, audiovisuaalisena runoutena, jota ei väen vängällä tarvitse selittää. Siihen voi hypätä hurmioittavana elämyksenä, jossa kauniit kuvat juoksuttavat huumaavaa musiikkia ja järisyttävä musiikki kantaa upeaa kuvaa. Tai siitä voi hakea merkityksiä, joita siihen on tietoisesti ladattu.
Elokuva antaa hopinkieliselle sanalle 'koyaanisqatsi' koko joukon käännöksiä, joista täydellisin on 'elämäntapa, joka vaatii toisenlaisen elämäntavan tilalleen'. Tällaisena Reggio ja leegio muita ajattelevia ihmisiä näkee länsimaisen, teollistuneen ja kaupungistuneen elämäntavan Helsingistä Kairoon ja New Yorkista Pekingiin. Koyaanisqatsi osoittaa lukuisin esimerkein räikeän ristiriidan luonnonjärjestyksen ja ihmiskunnan vallitsevan elämäntavan välillä. Käynnissä on käytännöllisesti katsoen sota. Se, kumpi on voitolla, on kimurantti kysymys, mutta selvää on, että ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia: luonto kyllä pärjää ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi erottaa luontoa itsestään.
Koyaanisqatsi on sillä tavalla vahva taideteos, jollainen syntyy vuosien työn tuloksena. Paitsi että tekijöiden kärsivällisyys näkyy loistavassa käsityössä, se näkyy ennen kaikkea siinä valtavassa ajatustyössä, joka elokuvaan on upotettu. Alunperin Reggio lähti elokuvallaan tuomitsemaan ns. länsimaista elämäntapaa, mutta onneksi elokuvalle lopputulos on paljon pelkkää pamflettia rikkaampi. Jos kohta poleemisuuttakaan ei puutu.
Teos on jaettu selkeästi neljään osaan, jotka jakautuvat harkitusti neljälle filmikelalle. Ensimmäinen jakso liikkuu karuissa kallioerämaissa, joissa maailma on (näennäisen) kuollut, mutta myös puhdas. Toisessa jaksossa ihmiset astuvat hiljalleen mukaan koneineen. Kolmas osa sukeltaa kaupunkeihin. Neljäs osa menee viimein lähemmäs ihmisiä ja muodostaa jonkinlaisen synteesin. Alussa ja lopussa meihin katsovat ikivanhat luolamaalaukset, joissa on jumalaisen tuomion henkeä. Tai kivettynyttä mykkyyttä. Vaatisi lähempää tutkimusta päästäkseen sisään osien välisiin suhteisiin.
Godfrey Reggio ei tehnyt elokuvaansa yksin. Yhtä tärkeitä tekijöitä olivat pääkuvaaja Ron Fricke ja Fricken kanssa elokuvan aivan mestarillisesta leikkauksesta vastannut Alton Walpole. Molemmat osallistuivat yhtä lailla myös elokuvan ideointiin.
Elokuvan tekotavassa kaksi elementtiä nousee erityisesti esiin. Ensimmäisenä Philip Glassin monumentaalinen musiikki, joka kuuluu paitsi elokuva- myös nykymusiikin merkkiteoksiin. Glassin sävellystyö toimii eräänlaisena kertojana kuvalle. Sitä ilman meillä olisi epäilemättä aivan toisenlainen elokuva edessämme.
Toinen huomiota herättävä piirre on runsas, time lapse -tekniikalla aikaansaatu nopeutettu kuva. Tekniikka toki tunnettiin ennen Koyaanisqatsia, mutta Rggio näytti, mitä sillä voidaan saada aikaan. Reggio & tiimi käyttää time lapse -kuvausta etenkin kuvatessaan kaupunkeja, ihmismassoja ja ihmistä tekemässä työtä. Se tuottaa paitsi suggeroivaa estetiikkaa, näissä käsissä myös vahvoja poleemisia tasoja. Time lapse -tekniikka paljastaa ensinnäkin ne rutiinit ja toistuvuudet, joita yleensä olemme liian hitaita havaitsemaan kaupunkielossamme. Tärkeää on myös, että se epäpersonalisoi ihmisen ja saa tämän liikkeet muistuttamaan konemaisen robotin liikkeitä. Tämän enempää Reggion ei sitten tarvitsekaan ajatustaan alleviivata. Hypernopea kuva tekee myös ihmisten käyttämistä koneista Maata syöviä olentoja, jotka haukkaavat Luontoa pala palalta pienemmäksi. Reggio näyttää kehityksen vaikutukset niin selkeinä kuin mahdollista.
Elokuva ei silti ole ahdistava tai toivottomuutta lietsova. Kaupunkikuvissakin on raikasta eloisuutta ja sen valoista nautiskelua. Musiikin ja ylinopean kuvan liitto kasvaa aika ajoin sellaiseksi tykitykseksi, että pulssissa on pitelemistä. Mieleen nousee, mitä visionäärinen ekologikirjailija Daniel Quinn kirjoitti: maailman tila voi olla huolestuttava, mutta loppujen lopuksi meidän ei tarvitse muuttaa kaikista sadoista ja tuhansista ihmisen kulttuureista kuin yksi - joka nyt sattuu olemaan ylivoimaisesti hallitseva. Koyaanisqatsihan on kasvanut tämän elämäntavan kohdussa.
Koyaanisqatsi on tuotemerkitty vuodelle 1983, mutta sen ensi-iltajuhlanäytös oli Radio City Music Hallissa jo edellisen vuoden lokakuussa. Se oli vuoden elokuvatapauksia - ja kiistatta vuosikymmenen hienoimpia elokuvia -, mutta suhteellisesta menestyksestään huolimatta sitä ei kaupalliseksi hitiksi voi kutsua. Sitä näkee valkokankailla jopa harvemmin kuin 80-luvun muita merkkiteoksia. Niinpä Orion olikin täyteen ammuttu. Harmillista kyllä, kopio ei ylittänyt kaikin osin rimaa. Varsinkin ensimmäinen kela oli kulunut ja kärsinyt vaurioita, jotka tekivät kuvasta suttuisen. Olennaisen tärkeä ääniraitakin oli rahiseva ja tunkkainen. Muut kelat onneksi olivat säilyneet paremmin.
