R&A: Kohti kirkastumista

Jos tapahtuman nimi on Rakkautta ja Anarkiaa ja elokuvan nimi on Raskautta ja anarkiaa, niin onhan se käytävä katsomassa. Vaikka se tulee levitykseen ihan virallisestikin.



Meluisan ranskalaisfarssin ensimmäisiä aitoja nauruja saa odottaa 25 minuuttia, mutta hiljalleen se voittaa puolelleen. Varauksin. Juttu kertoo nelikymppisestä tosikkotuomarittaresta, joka erehtyy uuden vuoden bileissä maistamaan mukia tapojensa vastaisesti siihen pisteeseen, ettei muista yön tapahtumista mitään. Ja tapahtunut on, kuten tuomari puoli vuotta myöhemmin gynekologilla saa kuulla. Isäksi paljastuu nähtävästi ihmisten paloittelusta ja silmien syömisestä tykkäävä murtovaras.

Loistavana näyttelijänä tunnetun Albert Dupontelin viides ohjaus kieppuu kankaalla näyttävästi Jean-Pierre Jeunet'n viitoittamaa tietä. Kovin ihmeellinen pätkä ei oivallisesti suomennettu Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ole, mutta se pysyy tukevasti luotsinsa hanskassa ja tarjoaa viihdyttävän puolitoistatuntisen. Parhaimmillaan huumori onnistuu nousemaan siivilleen aidosti ilahduttavasti. Se ei ole koskaan huono saavutus. Teknisesti Dupontel pystyy brassailemaan kuvan luovalla manipuloinnilla, mutta kyllä parasta ovat näyttelijät. Dupontel itse murtovarkaana ja Sandrine Kiberlain muodostavat mainion parin, joista etenkään jälkimmäisestä ei voi koskaan varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ihan oma lukunsa ovat sitten "vuosikymmenen cameot"; Terry Gilliam käy pöllämystyttämässä Charles Mansonina kaikki ulos leffasta moneksi sekunniksi; toisaalla nähdään parivaljakko Gaspar Noé ja Jan Kounen; ja Jean Dujardin käy lahjoittamassa leffan parhaat naurut aivan absurdissa ja absurdin hauskassa vierailussa. Lisäksi tässä oli paras festareilla näkemäni digikopio.



Nimestään huolimatta ko. ranskalaiskomedia ei ole se syy, miksi R&A perustettiin. Paljon lähempänä tapahtuman varsinaista tarkoitusta liikkuu norjalaisen Dag Johan Haugerudin Det er meg du vil ha (kv. I'm the One You Want), jota voisi kuvata epätodennäköiseksi risteytykseksi Bo Widerbergin viimeisestä ohjauksesta Jo joutui armas aika ja huikeasta haastatteludokumentista Kuollut kulma. Haugerudin alle tunnin mittainen pikkuelokuva perustuu erään yläasteopettajattaren haastatteluun, jossa hän kertoo kuinka joutui suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Opettajaa esittää Andrea Bræin Hovig, joka kertoo tarinan sellaisenaan suoraan kameralle keittiössään mustavalkoisena. Muutaman kerran elokuva leikkaa muualle, varsinkin jaksottaessaan kronologiaa väreissä kuvatuilla vuodenaikaotoksilla.

Se onkin hyvä, sillä elokuva on aivan uskomattoman kiusallinen. Mutta se on sitä hyvällä tavalla. Kiusallisuus kumpuaa siitä epämukavan intiimistä läheisyydestä, millä Haugerud ja Hovig katsojaa lähestyvät. Puhuessaan tabu-aiheesta, Hovigin opettajatar tulee myös puhutelleeksi poikkeuksellisella tavalla katsojaa sellaisista arkisista asioista kuin mitä rakkaus ja läheisyys itse asiassa ovat. Det er meg du vil ha jättää "tuomitsemisen" katsojan harteille, mutta se kieltäytyy leimaamasta inhimillisiä tunteita joukoksi neurooseja. Toisaalta arka aihe saa norjalaisissa käsissä paljon totuttua (amerikkalaista) tasapainoisemman, paisuttelemattoman käsittelyn. Aidomman. Rehellisemmän. Eniten pitäisi keskustella elokuvan lopusta, mutta se olisi aitoa ilonpilaamista. Tällä tarinalla on loppu, joka oikeuttaa itsensä ja antaa oikeutuksen tulla kerrotuksi myös elokuvamuodossa.

Jos se ei olisi jo varattu, norjalaiselokuvan suomalainen otsikko voisi olla Sellaisena kuin sinä minut halusit. Alkukuvana nähtiin Yes We Love -niminen lyhäri, josta ei jäänyt mitään sanottavaa.

Aleksander Kottin Ispytanie eli Koe oli täydellinen lopetus festareille: se oli nimittäin mykkä. Tai ainakin dialogiton. Pelkkää kuvan runoutta. Koe tarjoaa sitä, mitä allekirjoittaneen festareilta puuttui: estetiikkaa, estetisoimista. Nyt sitä tuli parinkin leffan edestä.



Paradoksaalisesti Kott on kuvannut mykän kuvajuhlansa keskellä ei-mitään. Tapahtumapaikka lienee kaukasialainen aro, pelkkää tasaista ruohon ja hiekan sekoitusta silmänkantamattomiin. Koe on myös epookki, se sijoittuu ehkä 50-luvulle; en ole varma, koska kukaan henkilöistä ei sitä kertonut. Hieman Torinon hevosen mieleen tuovasti arolla on pikkuinen mökki, jossa asuu isä ja tytär. Isä käy töissä jossain, tyttö (viattoman kaunis Elena An) odottaa. Tytölle ilmaantuu kosijoita kaksin kappalein, mikä käy elämästä. Ja niin edelleen.

Koe viittaa nimenä tietysti itse elokuvan muotoon, mutta tarinassa voi myös nähdä kokonaisen sarjankin erilaisia kokeita, ihmisten välillä ja muutenkin. Kott on poikkeuksellinen lahjakkuus, kykenevä luomaan visuaalisesti rikkaan, jäntevän ja todella kauniin kokonaisuuden mitättömistä aineksista. Useat visuaaliset oivallukset ovat todella upeita. Tarinan käännekohta tulee kuitenkin niin yllättäen ja muuttaa elokuvan luonnetta niin poleemiseen suuntaan, että katsoja joutuu taistelemaan kognitiivisen dissonanssin kanssa. Tulee kysyneeksi, onko oikein viedä aivan toisia, helliä tunnelmia tarjonnut elokuva näin tylyille linjoille?

Kottin koe muistuttaa lyhytelokuvaa, tunne, jota loppuratkaisut entisestään korostavat. Jäljelle jää kokemus siitä, että tällaista on nähnyt ennenkin. Kaikesta huolimatta, Koe on silkkana käsityönä (digiä tai ei) niin hieno ja luova, että olen iloinen sen näkemisestä. Jos Raskautta ja anarkiaa ansaitsi maahantuonnin, sitä paremmin sen ansaitsisivat tämän artikkelin kaksi muutakin elokuvaa.

R&A: Nothing (much) to see here

Toiseksi viimeisenä päivänä festarikävijä alkaa olla jo kyllästynyt täyteen pakattuihin pikkuteattereihin, joissa oma rauha on teoreettinen käsite polvien, kyynärpäiden ja karkkipussien saartorenkaassa. Sattuvasti ensimmäinen keskenlähtö osuu Zero Motivationin kohdalle, jonka alkukielinen nimi kääntyy "nolla sosiaalisissa taidoissa". Elokuva on yhteisöllinen kokemus, joka puhuttelee voimakkaimmin itsestään melua pitämättömiä introverttejä. Yhtälö ei oikein täsmää.

Ei Zero Motivation niin huono ollut. Mutta tunne siitä, että tämän kaiken on jo nähnyt ja ainakin kaikki vitsit kuullut, dominoi. Ainoana erikoisuutena elokuva tarjosi tapahtumaympäristön: Israelin armeijan naisten täyttämät toimistot, mistä kovin moni ei kai liikaa tiedä. Sujuva pikku komedia tuntuu toisinaan Konttorilta, toisinaan Smack the Ponylta ja usein M.A.S.H.:ltä. Liian harvoin omalta itseltään. Huolimatta mainioista näyttelijöistä, joiden takia tarinan olisi voinut istua loppuun elleivät Rapistelijat olisi tappaneet tunnelmaa. Aiemmin esimerkiksi Winter Sleepissä ja Night Movesissa rapistelu oli noussut häiritseväksi, mutta Zero Motivationissa se ensimmäisen kerran kohosi "perjantai-illan olkkari"-luokkaan. Enitenhän ilmiössä jurppii se, että esimerkiksi kolmen ja puolen sadan hengen yleisössä kymmenen tilannelukutaidotonta saa pilata huvin kaikilta. Ts. rapistelijat kuuluvat vähemmistöön.

Festivaalin isoin pettymys tähän mennessä on ranskalainen The Kidnapping Of Michel Houellebecq (L'enlévement de Michel Houellebecq). Voimakkaasti mielipiteitä jakanut vakavalla naamalla kerrottu vitsi kertoo fiktiivisessä muodossa ko. kirjailijan kaappauksesta pari vuotta sitten muutaman amatöörin toimesta. Scott Foundas vertasi elokuvaa osuvasti Michael Winterbottomin komedioihin, mutta niihin nähden Guillaume Nicloux'n taidot jäävät pahasti jälkeen. Ohjaaja käyttää käsivarakameraa ja leikkausta tavalla, joka saa veikkaamaan elokuvan budjetiksi noin 500 euroa - mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan. Leffa näyttää ja tuntuu jonkun kotivideolta. Sääli, sillä asetelma on aivan liian uniikki tällä tavalla tuhlattavaksi. Michelin (joka esittää itseään) ja hänen kaappajiensa suhde on toverillinen ja arkinen, kellään ei ole suurempaa hätää minkään suhteen, elämä perustuu chillailuun. Yrityksestä huolimatta syvällisempi näkemys kirjailijasta itsestään tai tapahtumista hänen ympärillään karkaa tekijöiden ulottuvilta.

R&A: Pakene, vapaa lapsi!

Festivaalin jälkimmäinen perjantai löysi elokuvan, jossa on sekä rakkautta että anarkiaa. Sodankylässä tänä kesänä vierailleen virolaisen Veiko Õunpuun kolmas pitkä elokuva Free Range on valloittanut festareita vähän siellä sun täällä. Brechtiltä ja Fassbinderiltä lainaava Free Range on monen muun epiteetin ohella todellinen harvinaisuus: vapaa elokuva.

Free Range suorastaan haisee elokuvalta, joka on tehty ilman käsikirjoitusta, ideoiden pohjalta. Juonta siitä ei löydy, rakenne muistuttaa jatsia. Se tuntuu usein oppilastyöltä. Siinä on kohtauksia, jotka "toimivat" ja toisia, jotka eivät "toimi" (ainakaan, jos arvioimme teosta perinteisin kritiikin työvälinein). Siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mitä sitten? Free Range hengittää vapaana. Õunpuu tekee joka hetki juuri sen mitä haluaa tehdä. Hän tekee sen kevyesti, irroitellen, fiilikseen luottaen. Sitä on arvostettava.

Free Range ei ole juonielokuva. Eikä se myöskään taatusti "kysy kuinka paljon nerolle on annettava anteeksi". Tämä ei ole yksilötarina. Free Range kuvaa sitä, millaista on elää maailmassa, jonka edelliset sukupolvet ovat vuolleet ja johon ei voi uskoa; maailmasta, jossa ei halua elää. Juuri tämän  huonosti käyttäytyvä päähenkilö tajuaa ja tuntee jokaisella solullaan - ja siksi hän ei voi muuta kuin kapinoida...ja käyttäytyä huonosti. Hän on yhteen sopimaton maailman kanssa, joka ei koskaan kysynyt häneltä, haluaako hän olla osa sitä.

Uskoisin Anssi Mänttärin olevan ylpeä tästä elokuvasta. Kaikessa rellestämisessään Free Range on hyvin selvänäköinen ja romanttinen elokuva. Õunpuu laittaa elokuvalleen alaotsikon: Ballaad maailma heakskiitmisest - balladi maailman hyväksymisestä. Maailman hyväksyminen ei ole discopop, se on blues.

Õunpuu paitsi näyttää meille kuvia, joista hän itse pitää, myös soittaa musiikkia, josta itse pitää. Free Rangen aloittaa ja päättää Scott Walker - ja molemmat biisit ovat elokuvabiisejä.

Free Range on tiettävästi herättänyt hyvin vaihtelevia reaktioita yleisöstä riippuen. Joskus sitä on pidetty puhtaana komediana. Minulle se näyttäytyi vähän vakavampana. Oli miten oli, ainakaan sen loppu ei voi jättää kylmäksi. En uskalla lähteä edes arvailemaan, onko se tarkoitettu vakavasti otettavaksi vai ei. Ainakin poistuin elokuvan ääreltä hyväntuulisena.



Toisaalla R&A saa todistaa Hubert Sauperin paluuta. Ranskassa työskentelevä itävaltalainen on yksi maailman tärkeimpiä dokumentaristeja vaikka hänestä ei ole kuultu kymmeneen vuoteen. Sauperin mandaattiin kuuluu Afrikan maanosa eikä yhdelläkään toisella eurooppalaisella elokuvatekijällä ole nokan koputtamista Sauperille tästä aiheesta. Kisanganin päiväkirja (1998), jota tehdessään Sauper melkein kuoli malariaan, kuului Tampereen filkkareiden kohokohtiin ohjaajan läsnäollessa, ja Darwinin päiväkirja (2004) noteerattiin Oscar-ehdokkuutta myöten. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Sauper on todistanut ja tallentanut Sudanin kahtia jakautumisen.

We Come As Friends kuuluu reportaasidokumentin lajiin. Watermark on sen täydellinen vastakohta. Sauper liikkuu keskellä kuvattaviaan kevyellä kalustolla. Kamera heiluu sinne tänne ja linssi on usein likainen. Poikkeuksen muodostaa ilmakuvia tallentava kevytkone. Elokuvan kronologinen punainen lanka on Sudanin selviytyminen pitkästä sisällissodasta, sen jakautuminen kahdeksi valtioksi ja ajautuminen uuteen sotaan. Sauperin todellinen aihe on kuitenkin koko Afrikan mantereen kohtalo eurooppalaisten ja muiden valloittajien käsissä enkä ole koskaan nähnyt terävämpää analyysiä aiheesta. Sauper toteaa Afrikan olevan ulkomaalaisten luomus. Maiden rajat, uskonnot, tavat, elinkeinot, usein jopa kieli ovat kaikki ulkopuolisten sanelemia. Afrikkaa ei ole koskaan nähty afrikkalaisten kotina, vaan kenen hyvänsä kyvykkään hyödynnettävänä ja riistettävänä. Näin vain koska Afrikka ei ole koskaan jakautunut järjestelmällisen länsimaisen mielen mukaisesti itsenäisiin valtioihin. Se on nähty "valkoisen miehen taakkana" - kukaan ei vain koskaan tarjonnut Afrikkaa valkoisen miehen kannettavaksi.

We Come As Friendsissä kuullaan monen poliitikon puhuvan siitä, että Afrikan ei saa antaa vaipua takaisin kolonialismin aikaan. Sauper tekee selväksi, että kolonialismi ei koskaan loppunut Afrikassa, se vain vaihtoi vähän vaatteita. Ulkomaalaisten troolarit kalastavat Afrikan rannikot tyhjiksi, heidän öljynjalostamonsa paitsi vievät maasta sen aarteet, myös pilaavat pohjavedet tappaen tienoot. Kukaan ulkomaalaisista ei ole kiinnostunut olemaan vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa; kukaan ei elokuvassa puhu paikallisten kieltä. Amerikkalainen yhtiö "vuokraa" 600 000 hehtaaria arvomaata täysin hyödynnettäväkseen 49 vuodeksi 25 000 dollarilla, siis pikkupomon kuukausitienesteillä. Ja tätä ei kutsuta varkaudeksi miksi?

Ja niin edelleen.

Sauperin mielestä tilanne muistuttaa avaruuden muukalaisten saapumista oudolle planeetalle. Tässä herzogilaisessa ironiassa on kuristavaa puhuttelevuutta. Sauper sanoo, että länsimainen hyvinvointi perustuu varkaudelle, jonka uhrina on ns. kolmas maailma. Uhri jää täysin omilleen, mistä seuraa kaaosta ja sotimista.

Länsimaisen elokuvan piirissä Sauperin näkökulma on aivan uniikki ja terävyydessään omaa luokkaansa. Reportaasidokumentin keinoin ei voi juuri paremmin asioista kertoa.

R&A: Joella

R&A:n tapaiset festivaalit vaikuttavat joskus olevan melkein ainoa tapa päästä näkemään Manhattanin ulkopuolista Amerikkaa. Kaksi esimerkkiä, molemmat "indieinä" toteutettuina:

Kelly Reichardt on tehnyt jo viisi elokuvaa ansaiten kotimaassaan - eikä juuri muualla - maineen yhtenä riippumattoman amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen uusin työnsä, Sodankylässäkin nähty Night Moves, on sekin halvalla ja kevyesti tehty, pääosassa oikea tähti: Oscar-ehdokas Jesse Eisenberg. Ja ovathan tähtiä hänen säestäjänsäkin, Dakota Fanning ja Peter Sarsgaard.



Night Moves on älykäs, naturalistinen kertomus edellä mainittujen muodostamasta ekoterroristiryhmästä, joka räjäyttää erään padon, joka heidän mukaansa tuhoaa joen lohikantaa. Fiksujen ja valveutuneiden ihmisten teolla on seurauksia, joita he eivät kyenneet näkemään ennalta.

Night Movesissa vakuuttaa sen luonnollisella tavalla analyyttinen ote, joka näyttää ristiriidan esittelemiensä ihmisten ideologian ja heidän vaikutuskeinojensa välillä. Teemasta on harvoin tehty yhtä fiksua ja osaavaa elokuvaa. Taitavat näyttelijät palvelevat ohjaajan naturalistista lähestymistapaa. Erityisen kiinnostavaa on nähdä urbaanineurootikkoihin erikoistunut Eisenberg esittämässä luonnonmukaisesti elävää ekohippiä. Eisenberg kantaa elokuvaa.

Night Moves ei ole trilleri. Kuitenkin se sisältää trillerimäisiä elementtejä, yhä enemmän loppua kohti. Fiksusti ja uskottavasti kirjoitetun ja esitetyn teoksen loppu tuntuu sen heikoimmalta palaselta, sillä luulen olevan hyvin harvinaista, että ihmiset käyttäytyvät kuvatulla tavalla suurenkaan paineen alla. Viimeinen kuva on tosin niin ovelan ironinen, että sen viesti valkeni vasta hyvän tovin jälkeen. Night Movesissa oli myös festarin tähän mennessä huonoin esityskopio, jonka digitaalinen ilme oli todella luotaantyöntävä.

David Gordon Green on amerikkalaisen indie-liikkeen lahjakkaimpia tekijöitä, mutta hänen urallaan tekemiään valintoja on usein todella vaikea ymmärtää. Hän loi maineensa kuvaamalla malick-dardennemaisesti USA:n periferiaa, mutta on välillä poikennut Hollywoodiin tekemään pilvikomedioita. Green on 14 vuodessa ohjannut 10 pitkää elokuvaa, joista Joe on yhdeksäs. Siinä hän palaa lähtöpisteeseensä.



Joe on hieno, todella onnistunut elokuva, jossa Green sukeltaa suoraan siihen Amerikkaan, joka jää Wall Streetin ja Broadwayn varjoon. Elokuva perustuu Larry Brownin romaaniin, jolle Green on antanut leimallisesti puolidokumentaarisen käsittelyn paljon käsivarakameraa käyttäen. Todella greenmäistä Joessa on hänen tapansa upottaa oikeita ihmisiä ja tilanteita fiktiiviseen runkoon. Päähenkilö ansaitsee leipänsä myrkyttämällä puita jonkin ison firman laskuun, joka sitten uudelleenistuttaa paikalle arvopuuta. Tähän sisältyy oma vertauskuvallisuutensa. Joe on vihanhallintakurssien peruskamaa, moniulotteinen, vaikea mies, joka ottaa siipiensä alle voimakastahtoisen 15-vuotiaan pojan, joka yrittää pitää huolta äidistään ja sisarestaan. Perheelle ongelmia tuottaa Vuoden Isä -kandidaatti numero yksi, alkoholisoitunut, todella änkyrä tapaus.

Poikaa esittää nyt 17-vuotias Tye Sheridan, jonka CV:stä voi jo lukea sellaiset elokuvat kuin Mud ja The Tree of Life. Nuori näyttelijä on todella lupaava. Hänen isäänsä esittämään Green palkkasi paikallisen (elokuva kuvattiin Austinissa, josta Green antaa tyystin eri kuvan kuin Boyhood) miehen, Gary Poulterin, joka ei ollut ikinä näytellyt. Poulter on ilmiömäisen vakuuttava vanhana koirana, joka ei taatusti opi enää uusia temppuja. Valitettavasti emme saa toista kertaa Poulterin työskentelystä nauttia, sillä hän kuoli jo viime vuoden maaliskuussa, pari kuukautta kuvausten jälkeen.

Joen kantava voima on nimiroolia vetävä Nicolas Cage, jolle elokuva on todellinen sivuraiteelle hyppäys. On kiehtovaa seurata kulttuurisuvun ekstravagantin miljonäärivesan (jolla tosin raportoidaan olevan kymmenen miljoonan dollarin verovelat, mitkä selittävät osittain hänen urallaan tekemiään valintoja) slummailevan kaukana mukavuusalueeltaan. Cagesta on viime vuosina tullut yhä enemmän vitsi, mutta kaiken absurdiuden alla piilee aidosti lahjakas ja paneutuva näyttelijä. Cage osoittaa, ettei Joe ole hänelle mikään ongelma. Paitsi, että hän tekee hahmostaan uskottavan, hän tuo rooliin ja sitä myöten koko elokuvaan suuren tähden vangitsevaa karismaa lipeämättä naturalistisesta tyylilajista. Ilman häntä elokuva olisi edelleen hieno, mutta köyhempi.

David Gordon Greenin uusimmassa ohjauksessa, Manglehorn, pääosan vetää Al Pacino.