Pikauutinen: tänään, käytännössä hetki sitten, Yhdysvaltain elokuva-akatemia (AMPAS) julkisti Oscar-ehdokkaat viime vuoden tarjonnasta. Täkäläisestä näkökulmasta pölläyttävin uutinen on suomalaisten Selma Vilhusen ja Kirsikka Saaren ehdokkuus parhaan lyhytfiktion sarjassa seitsenminuuttisesta komediasta Pitääkö mun kaikki hoitaa?
Kaksikosta ennen muuta Vilhunen tunnetaan eturivin dokumentaristina: kaksi hänen dokumenteistaan on voittanut kotimaisen kilpailun pääpalkinnon 2000-luvulla (Minun pikku elefanttini, Ponitytöt). Myös Vilhusen tunnin mittainen fiktio Pietà (2007) herätti huomiota. Pitääkö mun kaikki hoitaa? onkin oikeastaan Vilhusen ohjaus, mutta myös käsikirjoittaja Saari on kreditoitu ainakin tässä tapauksessa.
Näin Vilhunen ja Saari jatkavat jo paria päivää myöhemmin Janne Kontkasen viitoittamalla tiellä!
torstai 16. tammikuuta 2014
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Janne Kontkanen, Oscar-voittaja
Tohtori Janne Kontkasesta tuli toissapäivänä tiettävästi historian ensimmäinen suomalainen Oscar-voittaja.
Kontkanen palkitaan helmikuun 15. päivänä pidettävässä juhlatilaisuudessa teknisen saavutuksen palkinnolla työstä, jonka hän teki DreamWorks-studiolla vuosina 2007-2011 animaatioelokuvan parissa (mm. Näin koulutat lohikäärmeesi, Kung Fu Panda 1-2 sekä Shrek 3-4). Oscar-palkinto myönnetään edistysaskelista, joita Kontkanen ja neljä hänen myöskin palkittavaa kollegaansa ottivat komposiittikuvien luomisessa.
Niin sanottuja "teknisiä Oscareita" voisi kutsua myös hiljaisiksi Oscareiksi, jotka jäävät kaikkien tunteman gaalan varjoon. Näyttelijöitä, ohjaajia ja kuvaajia juhliva varsinainen Oscar-gaala on kuitenkin vain Yhdysvaltain elokuva-akatemian (AMPAS) toiminnan jäävuoren huippu. Suurin osa AMPASin myöntämistä tunnustuksista on muita kuin näitä "perinteisiä" palkintoja: teknisten palkintojen lisäksi akatemia myöntää vuosittain mm. useita opiskelijapalkintoja. Ja tänä vuonna yksin teknisiä palkintoja jaetaan 52 henkilölle. Kontkanen palkitaan kunniakirjalla.
Tohtori Kontkasen (hän väitteli Teknillisestä korkeakoulusta) palkinnon merkitys on siinä, että se perustuu aivan eri tekijöihin kuin usein ja syystä parjatut tavis-Oscarit: palkinnon taustalla on vuosikausien kova työ, jonka tulokset ovat konkreettisia ja mitattavissa olevia, ja niitä arvioivat ihmiset tietävät, mistä puhuvat. Kontkasen tapauksessa tietokoneanimaatioelokuvia on helpompi tehdä paremmalla laadulla hänen keksintöjensä takia. Väittelylle jää paljon vähemmän sijaa kuin vaikkapa sille, ansaitsiko ja missä määrin Argo voittaa vuoden parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.
Janne Kontkanen työskentelee nykyään Googlella vanhempana ohjelmistoinsinöörinä Google Maps -ohjelmien parissa.
Kontkanen palkitaan helmikuun 15. päivänä pidettävässä juhlatilaisuudessa teknisen saavutuksen palkinnolla työstä, jonka hän teki DreamWorks-studiolla vuosina 2007-2011 animaatioelokuvan parissa (mm. Näin koulutat lohikäärmeesi, Kung Fu Panda 1-2 sekä Shrek 3-4). Oscar-palkinto myönnetään edistysaskelista, joita Kontkanen ja neljä hänen myöskin palkittavaa kollegaansa ottivat komposiittikuvien luomisessa.
Niin sanottuja "teknisiä Oscareita" voisi kutsua myös hiljaisiksi Oscareiksi, jotka jäävät kaikkien tunteman gaalan varjoon. Näyttelijöitä, ohjaajia ja kuvaajia juhliva varsinainen Oscar-gaala on kuitenkin vain Yhdysvaltain elokuva-akatemian (AMPAS) toiminnan jäävuoren huippu. Suurin osa AMPASin myöntämistä tunnustuksista on muita kuin näitä "perinteisiä" palkintoja: teknisten palkintojen lisäksi akatemia myöntää vuosittain mm. useita opiskelijapalkintoja. Ja tänä vuonna yksin teknisiä palkintoja jaetaan 52 henkilölle. Kontkanen palkitaan kunniakirjalla.
Tohtori Kontkasen (hän väitteli Teknillisestä korkeakoulusta) palkinnon merkitys on siinä, että se perustuu aivan eri tekijöihin kuin usein ja syystä parjatut tavis-Oscarit: palkinnon taustalla on vuosikausien kova työ, jonka tulokset ovat konkreettisia ja mitattavissa olevia, ja niitä arvioivat ihmiset tietävät, mistä puhuvat. Kontkasen tapauksessa tietokoneanimaatioelokuvia on helpompi tehdä paremmalla laadulla hänen keksintöjensä takia. Väittelylle jää paljon vähemmän sijaa kuin vaikkapa sille, ansaitsiko ja missä määrin Argo voittaa vuoden parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.
Janne Kontkanen työskentelee nykyään Googlella vanhempana ohjelmistoinsinöörinä Google Maps -ohjelmien parissa.
| Tuo nolla ja tuo ykkönen tuolla ovat Janne Kontkasen käsialaa! |
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
3 x hyvästi 2013
Hyvästi, vuosi 2013, ja jääkää hyvästi te, jotka ette jatka seuraavaan vuoteen.
PETER O'TOOLE 2.8.1932-14.12.2013
Irlantilais-brittiläinen Peter O'Toole oli kolmekymppinen Arabian Lawrencen ilmestyessä, ja sensaatiomaisen roolin myötä oli selvää, että näyttelijä pysyisi sukupolvensa kirkkaimpien tähtien joukossa uransa loppuun asti. Poikkeuksellisen kauniiden, lähes naismaisten piirteittensä takia (nais)yleisön kiintosuosikiksi noussut näyttelijä jäi loppujen lopuksi läpimurtoroolinsa vangiksi, vaikka hän signeerasi palkittuja rooleja (8 Oscar-ehdokkuutta) toinen toisensa perään seuraavan neljännesvuosisadan ajan eikä tämän nousukauden jälkeenkään missään vaiheessa unohtunut elokuvayleisön mielistä. O'Toole edusti klassista brittiläistä näyttelemiskoulua, mitä vaikutelmaa alleviivasivat näyttävät historialliset elokuvat: Becket (1964), Lordi Jim (1965) ja Leijona talvella (1967) etunenässä.
Tyylikkään pinnan alle verhoutui paljon särmää, joka alkoi nousta enemmän pintaan 70-luvulla. O'Toole tunnettiin piireissä legendaarisena brittiryyppääjänä jonkun Richard Burtonin tai Oliver Reedin ohella eikä naisten saaminen kuulunut polttavimpiin elämänprobleemeihin. Murphyn laki (1971) esitteli O'Toolen resuisena sotilaana selviytymismatkalla läpi toisen maailmansodan taistelukenttien; The Ruling Classissa hän esitti yläluokan seonnutta vesaa, joka luulee olevansa Jeesus K.
Kun Peter O'Toole 81-vuotiaana heitti lopulliset hyvästit yleisölleen, lohkesi mielikuvasta peribrittiläisyydestä jälleen iso lohkare. Kun O'Toole teki roolin menestyselokuvassa, irtosi siitä yleensä yksi jos toinenkin palkinto tai muu kunnianosoitus. Siltikään hänen kuvansa ei ole yhtä selvänä kollektiivisessa tajunnassa kuin vaikkapa Burtonin, Hopkinsin tai Cainen. Uudelleenarviointi ja revival voisivat olla paikallaan. Kenties, kun vielä leikkauspöydällä muotoumassa oleva Katherine of Alexandria saapuu teattereihin.
JOAN FONTAINE 22.10.1917-15.12.2013
Niin taisi käydä, että niin Oscar-voittaja kuin olikin, Joan Fontaine jäi isosiskonsa Olivia de Havillandin varjoon, jolla noita pystejä oli kaksi. Klassisen Hollywood-kaunottaren perikuva, Fontaine työskenteli huippukautenaan monien merkkiohjaajien kanssa, mutta kaksi pääroolia peräkkäisinä vuosina Alfred Hitchcockin ohjauksissa oli ehkä vähän liikaakin urakokonaisuuden kannalta. Vaikka Fontainen ura sisältää joukon klassikkoelokuvia (Gunga Din, Naiset, Kirje tuntemattomalta naiselta), hänen rooleistaan ei muisteta kuin nuo kaksi: Rebecca (1940) ja Vaarallisia valheita (1941). Jälkimmäinen muistetaan kaiken lisäksi pienellä katkeruudella, sillä vaikka Fontaine voitti siitä Oscarin, kuuluu elokuva vastaanpanemattomasti Cary Grantille.
Kun Joan Fontaine 96-vuotiaana heitti lopulliset hyvästit yleisölleen, jäi 97-vuotias isosisko omaan Taraansa, missä ikinä.
WOJCIECH KILAR 17.7.1932-29.12.2013
Henkilökohtaisesti läheisin suhde allekirjoittaneella on tämän haikean artikkelin kolmikosta suureen puolalaiseen säveltäjämestariin Wojciech Kilariin, vaikka hänen elokuvansa ovat vain pintapuolisesti hallussa. Mutta levyt soivat, ja niille on tallentunut olennainen.
Kun Wajda, Zanussi ja Kieslowski kumppaneineen iskivät puolalaisen kuvan valkokankaalle, Wojciech Kilar laati räjähdykselle musiikkitaustan. Kilar haastaa hyvinkin Zbigniew Preisnerin Puolan kaikkein suurimpana elokuvasäveltäjänä, vaikka väittely kahden mestarin paremmuudesta hakeekin pointtiaan.
Suurimmat sävellykset syntyivät vuosikymmenten aikana kotimaassa, mutta kansainvälinen läpimurto tapahtui tyylillä Coppolan väkevätunnelmaisessa Draculassa. Unohdettuja eivät ole myöskään Campionin Naisen muotokuva eivätkä Polanskin Yhdeksäs portti ja Pianisti.
Kun Wojciech Kilar 81-vuotiaana laski tahtipuikkonsa lopullisesti, kääntyvät katseet silti vuosikymmenten taakse, mistä löytyy vertaistaan hakeva runsaudensarvi tahteja kaihoisista villin riemukkaisiin. Verraton mielikuvitus on hautaansa laskeutuva.
PETER O'TOOLE 2.8.1932-14.12.2013
"Always a bridesmaid, never a bride, my foot!"
- Peter O'Toole vastaanottaessaan kunnia-Oscarin vuonna 2003 seitsemän ehdokkuuden jälkeen
Irlantilais-brittiläinen Peter O'Toole oli kolmekymppinen Arabian Lawrencen ilmestyessä, ja sensaatiomaisen roolin myötä oli selvää, että näyttelijä pysyisi sukupolvensa kirkkaimpien tähtien joukossa uransa loppuun asti. Poikkeuksellisen kauniiden, lähes naismaisten piirteittensä takia (nais)yleisön kiintosuosikiksi noussut näyttelijä jäi loppujen lopuksi läpimurtoroolinsa vangiksi, vaikka hän signeerasi palkittuja rooleja (8 Oscar-ehdokkuutta) toinen toisensa perään seuraavan neljännesvuosisadan ajan eikä tämän nousukauden jälkeenkään missään vaiheessa unohtunut elokuvayleisön mielistä. O'Toole edusti klassista brittiläistä näyttelemiskoulua, mitä vaikutelmaa alleviivasivat näyttävät historialliset elokuvat: Becket (1964), Lordi Jim (1965) ja Leijona talvella (1967) etunenässä.
Tyylikkään pinnan alle verhoutui paljon särmää, joka alkoi nousta enemmän pintaan 70-luvulla. O'Toole tunnettiin piireissä legendaarisena brittiryyppääjänä jonkun Richard Burtonin tai Oliver Reedin ohella eikä naisten saaminen kuulunut polttavimpiin elämänprobleemeihin. Murphyn laki (1971) esitteli O'Toolen resuisena sotilaana selviytymismatkalla läpi toisen maailmansodan taistelukenttien; The Ruling Classissa hän esitti yläluokan seonnutta vesaa, joka luulee olevansa Jeesus K.
Kun Peter O'Toole 81-vuotiaana heitti lopulliset hyvästit yleisölleen, lohkesi mielikuvasta peribrittiläisyydestä jälleen iso lohkare. Kun O'Toole teki roolin menestyselokuvassa, irtosi siitä yleensä yksi jos toinenkin palkinto tai muu kunnianosoitus. Siltikään hänen kuvansa ei ole yhtä selvänä kollektiivisessa tajunnassa kuin vaikkapa Burtonin, Hopkinsin tai Cainen. Uudelleenarviointi ja revival voisivat olla paikallaan. Kenties, kun vielä leikkauspöydällä muotoumassa oleva Katherine of Alexandria saapuu teattereihin.
JOAN FONTAINE 22.10.1917-15.12.2013
Niin taisi käydä, että niin Oscar-voittaja kuin olikin, Joan Fontaine jäi isosiskonsa Olivia de Havillandin varjoon, jolla noita pystejä oli kaksi. Klassisen Hollywood-kaunottaren perikuva, Fontaine työskenteli huippukautenaan monien merkkiohjaajien kanssa, mutta kaksi pääroolia peräkkäisinä vuosina Alfred Hitchcockin ohjauksissa oli ehkä vähän liikaakin urakokonaisuuden kannalta. Vaikka Fontainen ura sisältää joukon klassikkoelokuvia (Gunga Din, Naiset, Kirje tuntemattomalta naiselta), hänen rooleistaan ei muisteta kuin nuo kaksi: Rebecca (1940) ja Vaarallisia valheita (1941). Jälkimmäinen muistetaan kaiken lisäksi pienellä katkeruudella, sillä vaikka Fontaine voitti siitä Oscarin, kuuluu elokuva vastaanpanemattomasti Cary Grantille.
Kun Joan Fontaine 96-vuotiaana heitti lopulliset hyvästit yleisölleen, jäi 97-vuotias isosisko omaan Taraansa, missä ikinä.
WOJCIECH KILAR 17.7.1932-29.12.2013
Henkilökohtaisesti läheisin suhde allekirjoittaneella on tämän haikean artikkelin kolmikosta suureen puolalaiseen säveltäjämestariin Wojciech Kilariin, vaikka hänen elokuvansa ovat vain pintapuolisesti hallussa. Mutta levyt soivat, ja niille on tallentunut olennainen.
Kun Wajda, Zanussi ja Kieslowski kumppaneineen iskivät puolalaisen kuvan valkokankaalle, Wojciech Kilar laati räjähdykselle musiikkitaustan. Kilar haastaa hyvinkin Zbigniew Preisnerin Puolan kaikkein suurimpana elokuvasäveltäjänä, vaikka väittely kahden mestarin paremmuudesta hakeekin pointtiaan.
Suurimmat sävellykset syntyivät vuosikymmenten aikana kotimaassa, mutta kansainvälinen läpimurto tapahtui tyylillä Coppolan väkevätunnelmaisessa Draculassa. Unohdettuja eivät ole myöskään Campionin Naisen muotokuva eivätkä Polanskin Yhdeksäs portti ja Pianisti.
Kun Wojciech Kilar 81-vuotiaana laski tahtipuikkonsa lopullisesti, kääntyvät katseet silti vuosikymmenten taakse, mistä löytyy vertaistaan hakeva runsaudensarvi tahteja kaihoisista villin riemukkaisiin. Verraton mielikuvitus on hautaansa laskeutuva.
tiistai 24. joulukuuta 2013
Hyvää joulua, toivottaa Kurpitsakuningas
Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas) viettää tänä jouluna 20-vuotisjuhliaan. Ilmestyessään se aiheutti melkoisen sensaation: ensimmäinen suuri nukkeanimaatio miesmuistiin nousi sekä kriitikoiden että yleisön suosikiksi. Painajainen ennen joulua syntyi kukkeinta luomisvaihettaan (joka päättyisi jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Ed Woodiin) eläneen Tim Burtonin aloitteesta, mutta on yhtä paljon Burton-elokuva kuin Kadonneen aarteen metsästäjät on George Lucas -filmi. Ohjaaja Henry Selick on arvioinut Burtonin olleen kuvauksissa paikalla kaikkiaan ehkä viikon verran kolmivuotisen tuotannon aikana.
Kiitokset elokuva-arkistolle tämän nukkeanimaation merkkipaalun tuomisesta hyväkuntoisena filmikopiona nähtäville juuri joulun alla - joskaan kaikki paikalla olleet eivät täysin ymmärtäneet tilaisuuden harvinaislaatuisuutta, vaan kokivat mahdottomaksi erottaa Orionin teatteriympäristöä ja omaa olohuonetta toisistaan.
Kiistaton nimittäin on Painajainen ennen joulua -teoksen klassikkoasema. Kiistaton, vaikka sitä miten kritisoisi, ja kritiikille löytyy kyllä sijaa. Kuluneet parikymmentä vuotta ovat olleet yllättävän ankaria aikanaan shokeeraavan omaperäiselle ja tuoreelle elokuvalle. Sen raivaamia polkuja on sittemmin tallattu sen verran, että alkuperäisyyden terävin kärki on päässyt katkeamaan. Vaikka kauhutarina- ja elokuvaperinteestä kumpuavat hahmot ovat omintakeinen joukko friikkejä, vain muutamalle on riittänyt aitoa luonnetta. Burtonin parhaita keksintöjä on satumaailmojen löytyminen niiden kansoittamista kaupungeista kuten Halloweentown ja Christmas Town. Sen sijaan tarina Halloweenin kaupungin ruhtinaan, Jack Skellingtonin, hankkeesta piristää loppuvuoden tunnelmia ryöstämällä Joulupukki ja omia joulu, on yllättävän simppeli ja suoraviivainen.
Kuten Coraline sittemmin vahvisti, Henry Selick on ennen muuta nerokas animaattori ja ynpäristöjen luoja, mutta vähäisempi lahjakkuus tarinankertojana. Painajainen ennen joulua kiehtoo aikansa hahmoillaan, animaation sulavuudella ja maailman outoudella, mutta jossain vaiheessa huomio alkaa kiinnittyä yhä enemmän juonenkuljetuksen monotoniseen rytmiin ja aina pimeän kuvamaailman toisteisuuteen. Yllätys on, miten vähän Halloween-maailman otuksilla on lihaa luittensa ynpärillä, lukuun ottamatta juuri Jackia, jolla sitä ei ole fyysisesti ollenkaan. Kaksinaamainen pormestari on vielä onnistunut, mutta jo Jackiin rakastunut Sally jää harmillisen taka-alalle. Omituisesti elokuvassa on tunnelmaa, mutta ei oikein tunnetta.
Teknisesti briljantin animoinnin ohella tämän musikaalin huomattavinta antia on sen musiikki. Sekin on teknisenä suorituksena voimannäyttö säveltäjä-sanoittaja Danny Elfmanilta, joka tekee vielä Jack Skellingtonin lauluosuudetkin ja lukeutuu siten elokuvan päätekijöihin. Stephen Sondheimin jalanjälkiä kulkien Elfman tekee miehen työn, joskin aivan parhaat hetket ("This Is Halloween", "What's This?") sijoittuvat alkupuolelle. Elfman itse sanoo elokuvan laulujen kirjoittamista elämänsä helpoimmaksi työksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)