RAA! God Bless China

 

Una noche (Eräs yö) oli loppuunmyyty. Minkä huomasi rapistelusta. Iskeköön virus mobiililaitteisiinne. Saatana.

Lucy Mulloyn esikoinen oli ehkä hieman yllättävä yleisöhitti, mutta katalogin noidutulla paperilla se vaikutti iskevältä. Palkintojakin on herunut vähän joka festarilta. Ennakkohuhujen pohjalta odotti näkevänsä jännärin muutamasta nuoresta, jotka pakenevat vankilasta nimeltä Kuuba 140 kilometrin päässä meren takana odottavaan paratiisiin nimeltä Miami. Periaatteessa hyvästä otteesta huolimatta pettymyksen tunnetta ei voinut välttää, kun Mulloy kuvasikin ensimmäisten kahden näytöksen ajan paon valmisteluja. Näistä jaksoista välittyi tosin vakuuttava, propagandan rajalle menevä kuva Kuuban yhteiskuntaoloista, mutta dramaturgia laahasi eivätkä Raul, Lila ja Elio olleet erityisen mielenkiintoisia kuubalaisnuoria. Itse merimatka täytetyillä sisäkumeilla seilaten skarppasi tässä suhteessa, mutta sen aikana tapahtunut tyylilajin vaihdos jätti tapahtumat huomioon ottaen yllättävän kylmäksi. Osansa asiassa on kirotulla digikuvalla, joka kaikissa päivän näytöksissä oli muodollisesti pätevää, mutta digi tekee kuvasta liian kirkkaan ja valoisan ja korostaa värejä liian voimakkaasti. Luo siinä sitten jännitystä.




Tähän samaan kaatui pieneltä osin myös Suuri Pohjoismainen Yhteishanke, Pionér. Luksuisasti Rexin aitiosta häikäilemättömän monroelaisen manööverin ansiosta katsottuna ei Pionérissa ollut pinnalta katsoen mitään vikaa. Alkuperäisen Insomnian tehnyt norjalaisohjaaja Erik Skjoldbjærg on ilmiselvä lahjakkuus, joka panostaa ekspressiiviseen kuvakerrontaan. Lopputulos on silti vähän unettava, sillä amerikkalaisen viihde-elokuvan konventioiden hallitseminen ei vielä riitä. 70-luvun tositapahtumiin tavallaan pohjautuva Pionér yrittää kritisoida valintoja joita Norjassa tuolloin tehtiin meriin kätkettyjen öljyaarteiden saamiseksi hyötykäyttöön, mutta tarinasta puuttuu suuren salaliiton tuntu. On vain sukeltaja, joka etsii syytä miksi hänen sukeltajaveljensä sai surmansa työtehtävässä merenpohjassa. Missä pihvi? Pahikset jäävät niin kasvottomiksi, että draaman kitkaa ei synny. Jännärissä ei ammattitaitoisesta rytmityksestä huolimatta oikein ole pulssia, sillä musiikista vastaava AIRkin koittaa tällä kerralla luoda pahaenteistä tunnelmaa hahmottomalla kilkuttelulla, siinä onnistumatta. Muutamat yksittäiset kuvat osuvat maaliinsa: proomujen merelle vetämässä valtavassa öljynporauslautassa on puhuttelevaa symboliikkaa vähän joka suuntaan tässä ajassa. Suomalaisvoimin vedetyt vedenalaisjaksotkin vaikuttavat.

Tämä oli Pionérin suuri Suomen ensi-ilta. Siinä mielessä vain osittain englanniksi puhutun elokuvan esittäminen suomalaisin tekstein taisi olla taktinen virhe.


Kiinan ykkösohjaajan Jia Zhangken tuore A Touch of Sin (Tian zhu ding) nousi R&A:n huipputapausten joukkoon. Cannesissa käsikirjoituksestaan palkittu työ on ohjaajalleen tyypillisesti pitkä ja kuljettaa "tarinaansa" viestikapulana hahmolta toiselle. Heillä ei tavallisesti ole muuta yhteistä kuin se, että he elävät samassa maassa samojen lainalaisuuksien uhreina. Näiden ihmisten tarinoiden kautta Zhangke luo samanlaisen mosaiikkimaisen, kaikenkattavan kritiikin kuin The Worldissa ja Still Lifessa. Eikä siitä kritiikistä särmää puutu. Jopa pieni ihme, että Zhangken annetaan tehdä näin älykästä ja johdonmukaista analyysiä moraalisesta tyhjiöstä keskellä maailman suurinta kansakuntaa matkalla supervallaksi. Raha määrää kaikesta, koska sitä ei useimmilla ole tarpeeksi. Zhangke valottaa taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoisuutta subtiililla vakuuttavuudella. Tällä kertaa ei tosin liikuta työväenluokan kurjimmissa kerroksissa eikä rakenneta patoa, vaan nyt kuvataan urbaaneja nollahommia tekeviä: apukokkeja, tarjoilijoita, palveluammattilaisia, herrasmiesklubien huoria.

A Touch of Sinin myötä Jia Zhangken tuotantokuvaan ilmaantuu uutta. Lika on nyt poissa ihmisten kasvoilta, hiukset ovat suitut, vaatteet rypyttömät ja interiöörit kiiltävät. Vaikka Zhangke ei vieläkään tarjoa mitään ihan helppoa - ja saa mielellään olla valppaampana ja paremmin nukkuneena kuin minä, jotta pysyy selvillä eri tarinoissa esiintyvien henkilöiden keskinäisistä liitoksista - on rytmi terävämpää ja kaikessa tekemisessä ollaan lähempänä valtavirtaa kuin aiemmin. Ennen kaikkea, A Touch of Sinissä tapetaan ja paljon.

Ensimmäisessä kohtauksessa irrotetaan heti kolme sielua maallisista temppeleistään kitanomaisella lakonisuudella. (A Touch of Sin on Office Kitanon tuotantoa.) Lisää seuraa. Zhangke ohjaa näitä "toimintakohtauksia" sellaisella virtuositeetilla ja niiden motiivit niin pätevästi perustellen, että kaikki kuolemat jäävät mieleen ja ovat helposti laskettavissa jälkeen päin. Kaksitoista. Viimeistä lukuunottamatta jokainen kumpuaa vastareaktiosta täydelliselle lähimmäisen kunnioituksen puutteelle, mikä ilmiselvästi ja aiheellisesti saa ohjaaja-kirjoittajan kiehumaan raivosta. Tämä kanavoituu sumeilemattomimmin ensimmäisessä tarinassa, missä eräs luuseri laittaa kovan kovaa vastaan vaatiessaan pienen kylän lopetetusta kaivoksesta kaikki voitot kääräissyttä johtajaa tilille. Lopullisen loukkauksen nielemättä jättäessään hän tarttuu haulikkoon kuin Joel Murray, sillä "Minä pystyn kyllä olemaan pahempi kuin pomo." Noinkohan?

RAA! Whedonismin pitkä oppimäärä

Päivän viimeinen jäi kesken. Näyttelijänä arvostetun Dexter Fletcherin Wild Bill vaikutti mainosten perusteella rikoskomedialta, mutta kulunutta brittiläistä alamaailmadraamaahan sieltä tuli. Joskin ote oli arkisen kevyt. Eikä elokuva toivottoman huono ollut, sen heikko ensimmäinen puolituntinen vain söi mehut kahden paljon paremman elokuvan jälkeen. Ja täysin sumeilematon rapistelu, joka kohosi osaksi ääniraitaa. Tarina kuvaa nimihenkilön sopeutumista perhe-elämään 11- ja 16-vuotiaiden poikien kanssa kahdeksan vuoden kakun jälkeen. Poikien äiti on häipynyt tiettävästi Espanjaan, minkä vuoksi sosiaalihuolto kolkuttaa ovella. Näyttelijöiden debyyttiohjauksille tyypillisesti näytellään pätevästi: ylivoimaisesti parasta on katkeraa isompaa poikaa esittävä, erikoiset kulmakarvat omistava Will Poulter. Hän tekee roolia kuin aikoisi tosissaan oman sukupolvensa Robert Carlyleksi - tai lähempänä lienee Paddy Considine. Poulter on esiintynyt Son of Rambow'ssa, yhdessä Narnia-hutussa ja tänä vuonna Millereissä, mikä kertoo jos ei muusta niin heräävästä kiinnostuksesta isommissakin piireissä.

Festivaalin tähän mennessä iloisin yllätys tulee Ranskasta Under the Rainbow'n muodossa (alk. Au bout du conte). Nyt kun aivan toista laitaa edustavat Béla Tarr ja Àgnes Hranitzky ovat lopettaneet, voisivatko Agnès Jaoui ja Jean-Pierre Bacri olla maailman elokuvantekijöiden ykkösaviopari? No, ehkä löytyy muitakin, mutta kutsukaamme heitä vähintään ilahduttavimmiksi. Under the Rainbow on Jaouin neljäs ohjaus, hän on kirjoittanut sen Bacrin kanssa ja molemmat esiintyvät myös kameran edessä. Kaikki nämä osa-alueet ovat hallussa. Aivan erityisesti elokuvassa hohkaa se, että pariskunnalla on ollut hauskaa kirjoittaessaan.

Under the Rainbow on sanan kirjaimellisessa merkityksessä satumainen, so. satua muistuttava. Siinä on tyttö, joka odottaa prinssiään, mutta joutuu punahilkkana Mr. Wolffin pauloihin. Kirjoittajat leikkivät satukonventioilla suurta tyylitajua ja huumoria osoittaen. Teos on visuaalisesti nyky(ranskalaiselle)elokuvalle harvinaisen kekseliäs ja eloisa. Kuvapuoli vastaa Jaouin ja Bacrin verratonta kykyä luoda yksityiskohdista rikkaita henkilöhahmoja. Bacri esimerkiksi näyttelee autokoulun opettajaa, joka saa fiksaation ennustajan hänelle lapsena ilmoittamasta kuolinpäivästä, nyt vain parin kuukauden päässä. Säveltäjäpoika rikki menneestä avioliitosta puolestaan rakastuu ed. main. tyttöön - Wolff astuu väliin vaikutusvaltaisena kriitikkona. Benicio Del Toron mieleen tuova Benjamin Biolay on Wolffina itse täydellisyys. Jaoui puolestaan esittää tytön tätiä ja Bacrin oppilasta, omintakeista lastentarhan hoitajaa, joka yrittää saada lasten kanssa kasaan näytelmän, vaikka sienikin saapuu paikalle vain joka toinen kerta. Jaouin ja Bacrin yhteiset kohtaukset säteilevät inhimillisyyden hehkussa.

Kyse on unelmien ja oikean rakkauden tavoittamisesta ja oikeiden emotionaalisten valintojen tekemisestä. Jaoui ja Bacri osoittavat mitä suurinta empatiaa ja hellyyttä tarinansa henkilöitä kohtaan. Voi vain toivoa, että tuore elokuva löytää Jaouin esikoismenestyksen Kukin makunsa mukaan tiensä Suomeenkin. Sillä tämä on vielä parempi elokuva.

Se on jopa parempi kuin Joss Whedonin kolmas ohjaustyö Paljon melua tyhjästä. Itse asiassa aika paljonkin parempi, sillä Whedonin teos on pala nokkelaa, siivillä kulkevaa Shakespeare-modernisaatiota, mutta ei yhtään enempää. No, kohtalaisesti melua ei suinkaan tyhjästäkin riittää. Tämähän ei tavallaan ole "oikea elokuva" ollenkaan, vaan nerokkaan humanistin tapa pitää hauskaa ja juhlia vähän elämää. Siinä mielessä ei "oikea elokuva", että siitä nauttiminen perustuu sihen, että tietää, kuka juttua kertoo ja keitä näyttelijät ovat. Hupailu on kuvattu Joss Whedonin ja Kai Colen kotona 12 päivässä mustavalkoisena, ja sen pohjalla ovat Whedonin Buffyn aikoihin järjestämät Shakespeare-lukupiirit. Mikä selittää kaksi asiaa, joita maallikko ei tavoittane: 1) tässä versiossa ryypätään paljon ja näkyvästi, mikä oli noissa mainituissa illanvietoissa tapana, ja 2) mukana on rutosti Whedon-universumin ensembleä: Beatrice = Amy Acker (Angel, Dollhouse, The Cabin in the Woods), Benedick = Alexis Denisof (Buffy, Angel, maailman onnekkain jätkä), Leonato = Clark Gregg (Kostajat), Verges = Tom Lenk (Buffy, The Cabin in the Woods), Dogberry = Nathan "Castle" Fillion (Firefly, Serenity, Buffy, virallisesti maailman paras kanadalainen) ja niin edelleen. Puolet ilosta syntyy siitä, että seuraa näitä whedonikkoja Shakespearen rustaamissa kehyksissä.

Whedonin Shakespeare-tulkinta on kevyt ja sujuva, ajoittain visuaalisesti nokkela ja aina charmantti. Elokuvallisen huippukohdan muodostaa kerrassaan maukkaasti toteutut pihabileet trapetsitaiteilijoineen. Vähän enemmän substanssia olisi leffaan kyllä mahtunut mukaan. Kyllä Kenneth Branagh'n parikymmentä vuotta sitten tekemä uhkea tulkinta vie sittenkin voiton. Eniten kaipaa yllättäen huumoria. Siis tämähän on komedia ja tekijänä on kuitenkin Joss Whedon. Mutta vasta Alexis Denisofin riehaantuessa kunnolla irrottelemaan absurdeilla Beatriceen suuntautuvilla iskuyrityksillään, alkaa hymy muuttua nauruksi. Denisof onkin näytelmän kihelmöivin väriläiskä, yhtä aikaa jamesbondmaista karismaa hyökyvänä ja täydellistä aasiutta märehtivänä. Vähän yllättävästi fyysinen komedia toimii Whedonin otteessa parhaiten. Vastapelurina Amy Acker on söötti, mutta ei tarpeeksi pippurinen. Fillion ja Lenk puolestaan armoitettuina koomikkoina muodostavat etsiväparin, jota on vaikea vastustaa; mutta ei se riittävillä opinnoilla kyynisyydessä mahdotonta ole. Gregg ansaitsee erityismaininnan: hän tekee ehkä shakespearelaisittain taitavimman työn. Sen sijaan stoorin toinen pariskunta, Claudio ja Hero, jäävät vähän kalpeiksi. Etenkin Fran Kranz (The Cabin in the Woodsin mainio Marty nyt täysin tunnistamattomana) epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä, minkä takia tarinan keskeinen dramaattinen käänne kesken rakastavaisten häiden tuntuu ulkokohtaiselta ja irralliselta. Syytä on myös Whedonissa, sillä selvästikin lähikuvilla kertominen oli tässä kohtaa väärä ratkaisu. 12 päivää...

Muun ohessa poikkeuksellisen varmaotteista opiskelijatyötä muistuttavassa filmatisoinnissa huomiota kiinnittää vielä taitava ja rikas musiikki, jota höystävät vielä pari hyvin viehättävää laulua. Nekin ovat maestron käsialaa.

Mainittakoon vielä, että tämän elokuvan katsominen eturivin keskeltä kolmen metrin päästä kankaasta ilman käännöstekstejä ei ole ideaali. Englantinsa hallitsevakin on ainakin alkuun jatkuvasti vähän jäljessä, ellei kokonaan hukassa, Shakespearen silosäkeiden kanssa. Digi-projektio oli päivän kaikissa elokuvissa monta luokkaa tasokkaampaa kuin aiempina päivinä.

RAA! Kaksi muotokuvaa

HARRY DEAN STANTON



Sophie Huber on tehnyt kulttuuriteon ohjatessaan erinomaisen portrettidokkarin maailman aliarvostetuimmasta mestarinäyttelijästä. Harry Dean Stanton: Partly Fiction tuo kuin öljymaalausta kankaan reuna kerrallaan maalaava kuvataiteilija legendaarisen näyttelijän pikku hiljaa lähemmäksi katsojaa.

Maailmasta tuskin löytyy ihmistä, joka olisi nähnyt kaikki Stanton-elokuvat. No, ehkä joku tutkija ja mahdollisesti Stanton itse. IMDb listaa 87-vuotiaan Stantonin CV:hen 185 roolia elokuvissa, lyhäreissä ja tv:ssä. Lisäksi kolmisenkymmentä esiintymistä dokumenteissa. IMDb:nkään lista ei liene täydellinen: mestarin tuntevat puhuvat jopa 250 roolista. Tänäkin vuonna on tullut jo kaksi lisää.

Sanokaa mitä sanotte, mutta on Wim Wenders sentään hieno mies. Hän antoi pikkuosien virtuoosille tämän ensimmäisen (ja ainoan?) ehdottoman pääosan. Paris, Texas saattaa hyvin olla Wendersin paras elokuva. Ainakin paras amerikkalainen, ja Stantonin olisi pitänyt kantaa suorituksestaan rinkallinen palkintoja kotiin. Mutta kuten hyvin tiedetään, maailmassa on virhe.

Harry Dean Stanton on näyttelijöiden näyttelijä. Hänellä ei ole tarpeeksi egoa suuren yleisön tähdeksi, mutta kollegat tietävät. Ja David Lynch, joka kantaa mukanaan lappua, johon on muistiinmerkitty ne kuusi projektia, joissa hän on käyttänyt miestä, jonka on mahdotonta näytellä huonosti.

Huberin dokumentista selviää, että Stantonin ajoi alalle ne perusasiat: kyvyt, raha ja p---u. Elokuvien tekeminen on loistava keino hurmata naisia. Debbie Harry soittaa muistaako Harry vielä sen yhden yön. Debbie Harry näyttää kammottavan leikellyltä. Koskaan ei Harry ole ketään rengastanut, vaikka läheltä piti -tilanteita on pari; tunnustamattomia lapsia löytyy melko varmasti. Perhe-elämä ei sovi yksinäiselle sudelle. Suuri rakkaus jätti Tom Cruisen takia. Huh.

Dokumentti ottaa nimensä Kris Kristoffersonin säkeestä. Krisiäkin Harry auttoi alkuun parissakin leffassa. Partly Fiction rakentuu lauluille, joita Stanton esittää tunnin ja vartin aikana varmasti yli puoli tusinaa. Blue Bayou saa sydäntäsärkevän tulkinnan. Musiikki on vielä elokuvaakin läheisempi asia näyttelijän elämässä.


Digitaalinen kuvaus ja projektio tuntuu jotenkin väärältä Stantonin kohdalla, jonka elämäntyö on tallennettu filmille. Leffaklipitkin näyttävät köyhiltä. Mutta jos tästä päästää irti, on Partly Fiction poikkeuksellisen kaunis. Sen on taltioinut osittain mustavalkoisena irlantilainen huippukuvaaja Seamus McGarvey (mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta). Epälineaarinen dokumentti tallentaa sanoja enemmän tunnelmaa. Kuu, jalkakäytävä, autoajelu, yö, valokuvat. Muistot. Melankoliasta ei ole kyse, huumoria riittää. Stanton vain ei ole suurien puheiden mies. Jos on noin paljon puhuvat kasvot, ei tarvitse. Vaikka kyllä klassisen teatterikoulutuksen saaneella tekniikkaa riittää, muistakaa esim. Repo Man ja kokkelin imuttaminen. Täydellisen luonnollisuuden takana on vakaumus siitä, että näyttelijän ei pidä tehdä mitään. Siksi Stanton rooliin valmistautessaan kantaa käsistä mukana 24/7 eikä puhu mistään muusta...

GINGER BAKER


Rolling Stone -toimittaja Jay Bulgerin Beware of Mr. Baker olisi varmasti tuntunut paremmalta, ellei pohjalla olisi ollut edellä mainittu toinen henkilökuva. Pätevästi ja ammattimaisesti tehty, sujuvasti rullaava dokkari johti jälkeenpäin väittelyyn erään ystävän kanssa, jolla on raivostuttava tapa olla aina oikeassa. Hän piti elokuvaa ajanhukkana ja täysin arvottomana. Ja vaikka itse sainkin Ginger Bakerin uraa huonosti tuntevana elokuvasta paljon irti, on se kieltämättä arvomaailmaltaan tyhjiö ja vailla syvyyttä. Bulger luottaa mielipuoleksi luonnehditun rumpalin persoonallisuuden viihdearvoihin niin paljon, että olennaiset kysymykset jäävät tekemättä. Elämänkaari selvitetään perinteisillä laduilla suihkaten, mutta sen merkitys jää leijumaan ilmaan.

Suurin kiusa syntyy kyllästymisestä näihin rock-muotokuviin, joissa tosin myönnetään, että tähdet eivät aina ja kaikessa toimineet sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, ja joskus jälkeenpäin jopa katumus nostaa päätään, mutta sitten kuitenkin loppuu tehdään hyvän mielen kohotus, jossa korostetaan, että nämä ovat sentään muusikkoina neroja. Ginger Bakerkin on jättänyt jälkeensä pitkän vanan maksettuja ja käytettyjä naisia, rikkinäisiä avioliittoja ja traumatisoituja lapsia, joita ei muutenkaan halunnut. Oikeutus syntyy lähinnä omasta hybriksestä, joka on kanavoitu musiikkiin. Se ei tee kusipäätä yhtään vähemmän kusipääksi. Oli lapsuus sitten miten kova.



Näissä olosuhteissa antoisimmaksi Beware Mr. Bakerissa jää Bakerin merkityksen rumpalina tutkiminen. Luultavasti Baker on kaikkien aikojen suurin rock-rumpali. Innovatiivisen ja koulutetun muusikon virtuositeetti ja mielikuvitus ovat ilmeisiä. Eric Clapton puuskahtaa, kun rinnalle yritetään tuoda Bonhamia ja Moonia.

Animoidut jaksot Bulger olisi saanut jättää ideointivaiheeseen.

RAA! Sotakin on parempi kuin arki

Ei ollut mikään itsetarkoitus pamfletoida tämän vuoden R&A-raporteissa digi-elokuvasta, mutta jälleen yksi päivä takana ja jälleen uusi näkökulma aiheeseen.

Nimittäin, festivaalin huipputuonteihin ennalta lukeutunut chileläinen Oscar-ehdokas No osoittautui yhdeksi kaikkien aikojen erikoisimmista katselukokemuksista.


Jos ensimmäisten päivien digistelyt olivat aiheuttaneet tuskastuneisuutta, vetäisi No lopullisesti maton alta: leffa näyttää kuin vhs-videolle 4:3-formaattiin kuvatulta, moneen kertaan kelatulta kasettikamalta. Esimerkiksi näyttelijöiden ääriviivoissa on puna/vihreävirhettä. Että mitä -? Harmony Korinen Trash Humperskin näyttää Arabian Lawrencelta tämän rinnalla. Kolmen ja puolen tunnin yöunien jälkeen mikään ei olisi voinut olla enää masentavampaa, joten ajatus harhaili ja jossain välissä unikin tuli silmään.

Torkuilta virottuani, joskus tunnin kohdalla aloin vasta tajuamaan, että tältä tekijät olivat elokuvansa suunnitelleetkin näyttämään.

No nimittäin kuvaa mainoskampanjaa, jolla Chileä hallinnut despootti Augusto Pinochet häädettiin valtaistuimelta. Ohjaaja Pablo Larraín sukeltaa tähän tv-maailmaan kuvaten sen tuolloin käytetyllä tv-tekniikalla. Mutta koska hän tekee sen hyvin ja ajatuksella, vaikutelma ei olekaan suttuinen ja ikävä, vaan aito ja uskottava. Vaikka minä olinkin liian tyhmä sitä tajuamaan. Jonkun on pakostikin oltava oikeassa, mutta se ei välttämättä ole allekirjoittanut.

No on tarkoituksellisen halvan näköinen, taitavasti ohjattu, fiksu elokuva, joka etenee määrätietoisessa tahdissa. Ottaen huomioon kirjoittajan keskittymisen puutteen, leffa tuntui kuitenkin tiivistyvän loppua kohden. Se antaa tasapainoisen, ylidramatisoimattoman, mutta jännittävän kuvan merkillisestä historiallisesta kansanäänestyksestä: chileläiset saivat äänestää joko Pinochetin uuden 8-vuotiskauden puolesta tai sitä vastaan. Pinochetin hallitsemalla kansallisella tv-asemalla molemmat puolueet saivat kampanjoida 15 minuuttia päivässä 27 päivän ajan. Keskiössä on nuori mainossuunnittelija, joka Pinochetin ryppyotsaisia vastustajia paremmin tajuaa optimistisuuden ja huumorin voiman. Tuloksena joitakin varsin nerokkaita, tuoreita mainoksia.


Meksikolainen supertähti, taidokas Gael García Bernal esittää päähenkilöä tavalla, joka kantaa koko elokuvaa.

No'ta seurasi festivaalin hienointa otsikkoa kantava leffa: An Episode in the Life of an Iron Picker (Episodi romuraudan kerääjän elämässä). Tämä pienenpieni leffa - kestoltaan tunnin ja vartin - tulee Bosnia-Herzegovaniasta eikä millään tasolla hengi minkäänlaista pyrkimystä kohuun tai yleisön huomion kiinnittämiseen isoilla festivaaleilla. Se on kuvattu mahdollisimman taloudellisesti digi-kalustolla, ilman musiikkia, osissa amatöörinäyttelijöitä.

An Episode in the Life of an Iron Picker on myöskin tällä hetkellä tämän R&A:n SE elokuva. Se löytö, jonka puolesta sanan pitäisi kiiriä ja kaikkien mennä katsomaan. Sillä ne, jotka vielä uskovat ihmistä kunnioittavaan moraaliin, ymmärtävät tämän elokuvan puhtauden.

An Episode in the Life of an Iron Picker ei ole enempää eikä vähempää kuin fiktiivinen dokumentaatio siinä esiintyvien ihmisten tosielämästä. Kaikki näyttelevät itseään kuvauksessa talvisesta romanikylästä, jossa elämä sujuu niin kauan kuin mitään yllättävää ei tapahdu. Mutta elokuvan kuvaamassa perheessä äidin terveys pettääkin yllättäen. Sairaalassa käy ilmi, että tuloillaan oleva lapsi on kuollut kohtuun. Tarvittava operaatio on yksinkertainen, mutta koska äidillä ei ole vakuutusta, ei sairaala suostu antamaan kuolemalta pelastavaa hoitoa ennen kuin 980 markan lasku on maksettu. Sikäläisen markan kurssi on vahvempi kuin euro, joten itse kukin voi laskea 2 ynnä 2 yhteen.


Paperilla koko juttu vaikuttaa lohduttomalta euro-realismilta. Mutta Ken Loachin, Dardennen veljesten ja jopa arkirealistista vaihdetta silmään iskevän Darren Aronofskyn tyyliä muistuttava An Episode in the Life of an Iron Picker onkin jotain muuta kuin inhorealismia: elävää naturalismia. Ja onnistuessaan se on vilpitöntä ja kaunista ja totaalisen mukaansa tempaavaa. An Episode in the Life of an Iron Picker on onnistunut. Se on lajissaan taidokkain dokufiktio, mitä minä olen nähnyt. Vaikka sen vielä mieluummin näkisi filmiltä, etevä digi-kuvaus ja skalpellinterävä leikkaus ainoastaan lisäävät aitoutta. Autenttisuuden aste lähenee sataa, kun Nazif sahaa kärsivällisesti polttopuita jäisestä rungosta tai keräilee peltipurkkeja routaisella sorakuopalla ja pilkkoo kirveellä auton raatoja romumetalliksi. Jaloissa pyörivät kaiken aikaa Nazifin ja Senadan noin neljävuotiaat ja rasavillit kaksostytöt.

Tyhjästä ilmasta leffa ei ole ilmaantunut: ohjaaja Danis Tanovic on sentään, vaikkei uskoisi, Oscar-voittaja. Oscar-leffa muistetaan meilläkin hyvin: terävä ja viihdyttävä satiiri Jugoslavian sisällissodasta, Ei kenenkään maa. An Episode in the Life of an Iron Picker on aivan toista maata, mutta selkeästi asiansa osaavan, synnynnäisen elokuvantekijän luomus. Ja ajattelevan ihmisen: teos on yhteiskuntakritiikki, mutta siinä ei ole mitään osoittelevaa eikä vihaista, vaikka se onkin syntynyt Tanovicin raivoreaktiosta hänen luettuaan lehdestä Mujicin perheen koettelemuksista. Tanovic vain tarjoilee todellisuuden tarkasteltavaksemme. Pohjimmiltaan elokuva käsittelee arkea yhteiskunnassa, jossa huolta ei kertakaikkiaan riitä kaikille. Puhuttelevimmillaan Nazif puuskahtaa jopa sodan olleen parempaa aikaa, vaikka Nazif eli juoksuhaudoissa neljä vuotta elämästään. Rajumpaa kritiikkiä on vaikea kuvitella.

An Episode in the Life of an Iron Picker on vakuuttanut muitakin. Berliinin elokuvajuhlilla elokuva palkittiin kakkospalkinnolla, Juryn Grand Prix'lla. Vielä kauniimpi ele ja osoitus elokuvan herättämästä humaanisuudesta oli Nazif Mujicin palkitseminen parhaana miesnäyttelijänä. Taakse jäivät mm. Matt Damon ja Jude Law.