Filmi elää vielä Tampereella. Niagaraan on tänä syksynä tulossa hienoja filmisarjoja, joista KAVAn syyssarja on ensimmäinen. Esittelemme ohjelmiston:
23.9. Ken Russell: MUUTOSTILOJA (1980)
30.9. Richard Fleischer: MANDINGO (1975)
Legendaarinen 70-lukulainen esitys orjuudesta Amerikassa. On hätkähdyttänyt rajuudellaan yleisöjä näihin päiviin.
7.10. Jean-Luc Godard: AVIOVAIMO PARIISISSA (1966)
Ei ole melkein mitään parempaa kuin Godard eikä melkein mitään parempaa godardia kuin 60-luvun godard. Elokuvallinen nero polemisoi asettamalla dualistiseen kontrapunktiin (Godardista on puhuttava näin) yläluokan pariisittaret ja atomipommin varjot. Pakkokatsottavaa.
14.10. Friedrich Wilhelm Murnau & Robert J. Flaherty: TABU - TARINA ETELÄMERELTÄ (1931)
Ehkä historian yliarvostetuin elokuvaklassikko, tuottajien jälkeenpäin ja Murnaun kuoltua täysin mm. järjettömällä musiikilla lopullisesti tuhoama, alun alkaenkin onneton Etelämeren romantisointi. Voit elää ilmankin.
21.10. John Carpenter: THE THING - "SE" JOSTAKIN (1982)
28.10. Nagisa Oshima: POIKA (1969)
Ehkä sarjan loistavinkutkuttavin löytö, tänä vuonna keskuudestamme irtaantuneen japanilaisen klassikon muistolle. Luvassa scope-kuvausta varhaistyössä vanhemmista, jotka huijaavat vakuutusrahoja lavastamalla poikansa auto-onnettomuuksiin. Ei välttämättä helpointa elokuvaa, mutta sellaista mitä pitäisi katsoa.
4.11. Elia Kazan: AMERICA, AMERICA (1963)
Amerikkalaisen mestarin sydänverityö, kolmetuntinen, mustavalkoinen tutkimus ohjaajan eurooppalaisiin juuriin. Ongelmallinen, sillä jälkiäänitys ontui rahoituksen puutteessa eikä kuva tahdo mahtua Niagaran kankaalle.
11.11. John Milius: CONAN BARBAARI (1982)
Ajankohtainen, koska R&A sai juuri yllätyslisäksi ohjelmistoonsa huippukiinnostavan uutuusdokkarin ohjaajasta. Miliuksen päätyöstä on vähän sanottavaa. Se ei ole hyvä, mikä ei tarkoita etteikö se olisi rakastettu: tässä on arkistosarjan todennäköisin loppuunmyyjä.
18.11. Errol Morris: AJAN LYHYT HISTORIA (1991)
Dokumenttiklassikko, joka kannattaa aina katsoa. Muotokuva nerosta nimeltä Stephen Hawking ja johdatus hänen kirjansa teemoihin. Philip Glassin musiikkia ja loistavaa kuvakerrontaa. Älykköperheen huikeata britti-inglishiä.
25.11. Louis Malle: HISSILLÄ MESTAUSLAVALLE (1957)
Ranskalainen rikosjännäri rakastavaisista, jotka suunnittelevat toimistopilvenpiirtäjässä tapahtuvan murhan. Miles Davisin säestämä, SEKÄ viihdyttävä ETTÄ syvällinen mestariteos, huikea lajityyppivalio.
2.12. Georges Franju: JUDEX - SALAPERÄINEN KOSTAJA (1963)
Uuden aallon bisarreimman ohjaajan taatusti suggeroiva pastissi ranskalaisen mykkäelokuvakauden sarjafilmiperinteelle. Pakkohan tämä on, kun jätkän nimikin on ranskalainen vastine Tohlopin maskottikoiralle!
9.12. Pier Paolo Pasolini: MATTEUKSEN EVANKELIUMI (1964)
Marxilaisen ateistin Raamattu-tulkinta. Tämä elokuva on ihme. Edellä aikaansa, luultavasti edellä aikaammekin hätkähdyttävän modernilla musiikin käytöllään ja dynaamisella, mutta puhtaalla kerronnallaan. Inspiroitunut ja inspiroiva. Hyvää joulua.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
RAA! Relax and Rolex - pitkä elokuva tappamisesta
ALKUKUVA
Alkukuvana ennen illan pääattraktiota hieman sallypotteria: Ginger & Rosa. Viime torstaina eli R&A:n aloitellessa 64 vuotta täyttänyt, harvakseltaan ohjaava britti on aina kiinnostava. Sitä on Ginger & Rosakin, joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Sally Potterin lahjakkuus on ilmeistä visuaalisessa kosketuksessa ja ei-aivan-yhtä-ilmeistä dialogissa. Tarina tuntuu heijastelevan ohjaaja-kirjoittajan omia nuoruuden kokemuksia 60-luvun alussa. Päähenkilön maailmaa hallitsee pelko ydintuhosta ja siihen liittyvä protestiliike. 14-15-vuotias jenkki Elle Fanning on omaksunut punatukkaisen Gingerin rooliin täydellisen - välillä liiankin täydellisen - brittiaksentin. Kulmakarvoja kohottavassa roolituksessa Gingerin parasta ystävää Rosaa näyttelee Jane Campionin tytär Alice Englert. Sivuosissa nähdään aina hyvä Timothy Spall, Oliver Platt ja Annette Benning.
Kuuban kriisiin kulminoituva, ydintuhoa peilaava tarina muotoutuu ydinperheen käsitteellisen ja konkreettisen särkymisen kuvaukseksi uusien ideologioiden sirpaletulessa. Ainoa, mitä todelliseen onnistumiseen olisi tarvittu, olisi ollut tarpeeksi vahva tuottaja, joka olisi putsannut siellä täällä teennäiseksi lipsuvaa vuoropuhelua ja henkilödramaturgiaa Potterin eloisaa ohjausta jumittamasta. Loppujaksossa on aidosti koskettavaa, tarkkanäköisesti pohjustettua melodraamaa.
Maxim 2:n kuvanlaatu oli parempaa kuin Kinopalatsissa, mutta silti voimakkaan dvd:mäistä ja tappoi tehokkaasti Potterin kuvien luonteenomaista elämää.
THE ACT OF KILLING/SURMAN TEKO
Sääli, ettei minulla ole varkaan muistia, silloin jäljentäisin tähän ohjaaja Joshua Oppenheimerin R&A-yleisölle esittämän parhaan ikinä alustuksen elokuvalle. Kansanjohtajan kaunopuheisuudella Tanskassa elävä amerikkalainen totesi, että pahuutta käsittelevä The Act of Killing ui valtavirtaa hallitsevan "hyvä/paha"-vastakkainasettelun ulkopuolella sekä vältti toivottamasta nautinnollista elokuvailtaa, mutta kehotti myös nauramaan, jos siltä tuntuu.
Vuoden puhutuin dokumentaari (joka tosin sai ensi-iltansa mm. Indonesiassa ja Tanskassa jo vuoden 2012 puolella) liikkuu lukuisilla eri tasoilla, mutta yhdestä saavutuksesta ei synny väittelyä: The Act of Killing on kertakaikkiaan ainutlaatuinen, ensimmäinen laatuaan. Elokuva käsittelee kenraali Suharton vallankaappauksen seurauksena Indonesiassa vuonna 1965 toimeenpantua massamurhaa, jossa 500 000-2 500 000 kommunisteiksi syytettyä "tuhottiin", kuten elokuvan henkilöiden termi tapahtuneesta kuuluu. Sen sijaan, että nämä armeijan siunaamat gangsterit olisi myöhemmin saatettu edesvastuuseen, jokin kulttuurissa on tehnyt heistä periaatteessa kansansankareita, jotka voivat avoimesti puhua ja ylpeillä teoistaan - aina valtiollista televisiokanavaa myöten. Oppenheimerin vastaus tähän on ällistyttävä idea kuvata näitä miehiä rekonstruoimassa elokuvakohtauksiksi tappomuistojaan.
Ei pidä luulla, että nämä seitsemänkymppiset - tappovuotensa aikaan siis hädintuskin parikymppiset - olisivat mitään matalaotsaisia öykkäreitä ja hirviöitä. Elokuvan lopullinen arvo syntyy siitä, että Oppenheimer pystyy syvälliseen dialogiin tekonsa ja niiden vääryyden hyvin tiedostavien ihmisten kanssa. The Act of Killing onkin poikkeuksellinen tutkielma jokaisessa ihmisessä elävästä kyvystä pahuuteen ja tappajien demonisoimisen ideologisesta harhasta. Viisi vuotta elokuvaansa kuvannut Oppenheimer menee ja päästetään niin lähelle kohteitaan, että jopa tuhannen ihmisen hengiltä ottaja näyttäytyy ennen kaikkea ihmisenä. Elokuvan pitkä kesto (2h40min) tuo heidät vielä inhimillisempinä kankaalle, ja heidän näkökulmaansa tappamisen rationalisoimiseen mm. historiallisena työtehtävänä maksimaalinen tehokkuus tavoitteena alkaa empatisoida...ja sitten kuvataan kohtauksia, jotka kertovat raiskauksista, kannibalismista ja vauvojen silpomisesta.
Pääasiassa tyylittelemätön ja elämänläheiseen tapaan toteutettu dokumentti onnistuu valottamaan aihettaan yhä uusista näkökulmista. On vaikea kuvata elokuvaa näkemättömälle Buñuelin ja Herzogin symbioosia muistuttavaa surrealismia, joka hallitsee pinnalta arkista teosta. Kuten eräs gangstereista kuvaa elämänkatsomustaan: "Relax and Rolex". Tai se häiriintynyt tosiseikka, että murhakertomuksia järkyttävämpi jakso näyttää, miten gangsterit kiristävät kojumyyjältä rahaa.
Oppenheimerin magnum opuksen valtavuus sisältyy ennen muuta siihen syvyyteen, millä yhden kansakunnan (pelon hallitsema) yhteiskuntajärjestys tulee ymmärrettäväksi. Tämä monissa suhteissa täysin suomalaisesta sosiaalidemokratiasta poikkeava elämänkatsomus tulee liki ja selittää synnyttämänsä murhaajat ja heidän asemansa. Mutta se selittää myös, miten nämä loppujen lopuksi aivan tavalliset ei-psykopaatit elävät elämäänsä JA potevat syvää katumusta. John Patrick Shanleyn näytelmän loppusanoin: "I have doubt. I have such doubt."
Edellä kirjoitettu on juuri ja juuri pintaraapaisu harvinaisen rikkaan dokumentin teemoihin. Jotain kertoo sekin, että sen tuottajiksi ovat ilmoittautuneet Werner Herzog ja Errol Morris.
Elokuva, jonka koko tavoite on puhua vuosikymmeniä vaietuista asioista avoimen rehellisesti, kannustaa rehellisyyteen; silloin täytyy muistuttaa, että elokuva ei ole pelkkää journalismia, ja että The Act of Killing on visuaalisesti tv-raportin tasoa ja siinä mielessä huonosti kotonaan valkokankaalla. Oppenheimerin suunnittelemat muutamat visuaalisesti tyylitellyt jaksot eivät "synny". Koska YLE on (applause! applause!) rahoittajien joukoissa, nähdään The Act of Killing pian televisiossakin.
The Act of Killingin lähtökohtia ja tavoitteita vain entisestään kirkastaa tieto, että saksalaiset sukujuuret omaavan Oppenheimerin suvusta suuri osa "tuhoutui" holokaustin liekeissä.
(Muokattu 22.9. noin kello 12.40)
lauantai 21. syyskuuta 2013
RAA! Katalaani-Lumikki ja 7 härkätaistelijaa
Eipä festivaali voi juuri huonommin alkaa: ulos ensimmäisestä leffasta reilun puolen tunnin jälkeen. Syitä kaksi. 1) Digi-projektio Kinopalatsin 6-salissa oli järkyttävän huono. En lähde pitemmälle veikkailemaan, miksi. Oli vain kuin kotivideota katsellessa. 2) Jossain takanani joku pilaantuneesta siittiöstä siinnyt yritti tosissaan rapistelun maailmanennätystä. Menen valalle, että tällä kansalaisella oli muovikassi, jonka pohjalta hän hellittämättä tonki jotain, mikä toivottavasti edesauttaa hänen pikaista poismenoaan. Käsittämättömintä oli, että hiljaisen ja taustamusiikittoman elokuvan pyöriessä heijastuessa kukaan lähellä istuvista ei reagoinut eleelläkään.
Mainittu elokuva oli muuten - ja tämähän on aivan sivuseikka - Bruno Dumontin Camille Claudel 1915. Dumont muistetaan noin 15 vuoden takaa Inhimillisyydestä, lähes täydellisestä elokuvasta. 7 vuotta vanha, tyly sotaelokuva Flandres oli sekin kiinnostavaa minimalismia, jos ei läheskään Inhimillisyyden veroinen. Uusin jäi siis allekirjoittaneelta kesken, mihin rehellisyyden nimissä johti kolmaskin syy: Camille Claudel 1915 ei ehkä ole kovin hyvä elokuva. Ainakin se vaikutti suorastaan luotaantyöntävän, itsetarkoituksellisen ahdistuneelta ja kireältä, ilmattomalta. Paremmissa olosuhteissa sen olisi silti katsonut loppuun jo Juliette Binochen vuoksi, joka muistutti heti ensimmäisessä kohtauksessaan olevansa paitsi ranskalaisen tyylikkyyden ruumiillistuma, La Binoche, myös aina tinkimätön, itsensä - kirjaimellisesti! - likoon pistävä taiteilija.
Kinopalatsin 8-salissa asiat olivat jo huomattavasti paremmin, vaikka aika ajoin sielläkin tunsi katsovansa jotain halpaa lyhytkuvaa. Esitetty elokuva olisi toki ansainnut erityisellä painokkuudella filmiltä katselun, sillä se oli mustavalkoinen, 4:3-muodossa kuvattu mykkäelokuva.
The Artist? Ei, ei suinkaan. Blancanieves (Lumikki) on espanjalaisen Pablo Bergerin projekti, joka virui vuosikausia koomassa, kunnes sai viimein rahoituksen ed.main. hitin ansiosta. Valmistuttuaan Blancanieves voitti 10 Goyaa. In your face, Almodóvar.
Jos kohta, vaikka Blancanieves on kelpo elokuva, se olisi kasvanut paremmaksi ruokalusikallisella Pedro A:ta. Kataloniaan sijoitettu (ja katalaaniksi välitekstitetty) uustulkinta Grimmien sadusta tekee Lumikista halvaantuneen härkätaistelijan tyttären, jota paha äitipuoli kiusaa ja lopulta murhaa. Paitsi että Lumikin tuovat takaisin elävien kirjoihin kuusi (6) kääpiötoreadoria.
Berger kuljettaa elokuvaa tehokkaasti aktiivisella leikkauksella ja kaikin puolin ripeällä rytmillä. Silti jotain puuttuu, jokin ylimääräinen oivallus. Blancanieves tuntuu pinnalliselta. Vikaa saattaa olla Alfonso de Villallongan musiikissakin, joka tukee tarinaa oivasti, muttei koskaan tunnu suurelta. Berger saa pyrkimyksensä loksahtamaan paikoilleen vasta lopun härkätaistelukliimaksissa, jossa Lumikki näyttää kenen tyttöjä tässä ollaan. Ja näyttääkin viimeisen päälle: rinnasta on purkautua oikein syvä huokaus, kun Berger viimein saa jutun kaikista langoista kiinni ja saa tarjottua katsojalle täydellisen tyydyttävän jakson elokuvaa. Viimeiset 20 minuuttia ovat todella hyvää leffaa päättyen aidosti yllättävään loppuun.
Aihe ja lähestymistapa olisivat vain sallineet isommankin revittelyn. Elokuvassa on siihen nähden hieman niukalti huumoria, ainakaan onnistunutta sellaista. Huvittuneena tosin panee merkille "hiuksen" kuvan alalaidassa. Parhautta on jakso, joka kuvaa sikäläisten oudolta tuntuvaa perinnettä hyvästellä läheisensä valokuvauttamalla itsensä vainajan vieressä, molemmat parhaassa asussa: Berger tekee ohimenevästi piruilevan viittauksen kuuluisaan kuvaan Stalinista ja Leninistä rinnakkain penkillä!
Sofía Oria ja Macarena García esittävät Lumikki/Carmenia eri ikävaiheissaan sanalla sanoen ilahduttavasti, ja Maribel Verdú ottaa kaiken riemun irti tosi pahan äitipuolen hahmosta. Vähemmästäkin tätä menisi katsomaan.
Mainittu elokuva oli muuten - ja tämähän on aivan sivuseikka - Bruno Dumontin Camille Claudel 1915. Dumont muistetaan noin 15 vuoden takaa Inhimillisyydestä, lähes täydellisestä elokuvasta. 7 vuotta vanha, tyly sotaelokuva Flandres oli sekin kiinnostavaa minimalismia, jos ei läheskään Inhimillisyyden veroinen. Uusin jäi siis allekirjoittaneelta kesken, mihin rehellisyyden nimissä johti kolmaskin syy: Camille Claudel 1915 ei ehkä ole kovin hyvä elokuva. Ainakin se vaikutti suorastaan luotaantyöntävän, itsetarkoituksellisen ahdistuneelta ja kireältä, ilmattomalta. Paremmissa olosuhteissa sen olisi silti katsonut loppuun jo Juliette Binochen vuoksi, joka muistutti heti ensimmäisessä kohtauksessaan olevansa paitsi ranskalaisen tyylikkyyden ruumiillistuma, La Binoche, myös aina tinkimätön, itsensä - kirjaimellisesti! - likoon pistävä taiteilija.
Kinopalatsin 8-salissa asiat olivat jo huomattavasti paremmin, vaikka aika ajoin sielläkin tunsi katsovansa jotain halpaa lyhytkuvaa. Esitetty elokuva olisi toki ansainnut erityisellä painokkuudella filmiltä katselun, sillä se oli mustavalkoinen, 4:3-muodossa kuvattu mykkäelokuva.
The Artist? Ei, ei suinkaan. Blancanieves (Lumikki) on espanjalaisen Pablo Bergerin projekti, joka virui vuosikausia koomassa, kunnes sai viimein rahoituksen ed.main. hitin ansiosta. Valmistuttuaan Blancanieves voitti 10 Goyaa. In your face, Almodóvar.
Jos kohta, vaikka Blancanieves on kelpo elokuva, se olisi kasvanut paremmaksi ruokalusikallisella Pedro A:ta. Kataloniaan sijoitettu (ja katalaaniksi välitekstitetty) uustulkinta Grimmien sadusta tekee Lumikista halvaantuneen härkätaistelijan tyttären, jota paha äitipuoli kiusaa ja lopulta murhaa. Paitsi että Lumikin tuovat takaisin elävien kirjoihin kuusi (6) kääpiötoreadoria.
Berger kuljettaa elokuvaa tehokkaasti aktiivisella leikkauksella ja kaikin puolin ripeällä rytmillä. Silti jotain puuttuu, jokin ylimääräinen oivallus. Blancanieves tuntuu pinnalliselta. Vikaa saattaa olla Alfonso de Villallongan musiikissakin, joka tukee tarinaa oivasti, muttei koskaan tunnu suurelta. Berger saa pyrkimyksensä loksahtamaan paikoilleen vasta lopun härkätaistelukliimaksissa, jossa Lumikki näyttää kenen tyttöjä tässä ollaan. Ja näyttääkin viimeisen päälle: rinnasta on purkautua oikein syvä huokaus, kun Berger viimein saa jutun kaikista langoista kiinni ja saa tarjottua katsojalle täydellisen tyydyttävän jakson elokuvaa. Viimeiset 20 minuuttia ovat todella hyvää leffaa päättyen aidosti yllättävään loppuun.
Aihe ja lähestymistapa olisivat vain sallineet isommankin revittelyn. Elokuvassa on siihen nähden hieman niukalti huumoria, ainakaan onnistunutta sellaista. Huvittuneena tosin panee merkille "hiuksen" kuvan alalaidassa. Parhautta on jakso, joka kuvaa sikäläisten oudolta tuntuvaa perinnettä hyvästellä läheisensä valokuvauttamalla itsensä vainajan vieressä, molemmat parhaassa asussa: Berger tekee ohimenevästi piruilevan viittauksen kuuluisaan kuvaan Stalinista ja Leninistä rinnakkain penkillä!
Sofía Oria ja Macarena García esittävät Lumikki/Carmenia eri ikävaiheissaan sanalla sanoen ilahduttavasti, ja Maribel Verdú ottaa kaiken riemun irti tosi pahan äitipuolen hahmosta. Vähemmästäkin tätä menisi katsomaan.
perjantai 20. syyskuuta 2013
R&A 2013: Laimeat festarit: 3%!
Tänään alkaa 26:nnen kerran Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali. Vaikka eilen vähän varaslähdettiinkin Cannes-voittaja Adélen elämän (joka perustuu paljon paremmin nimettyyn sarjakuvateokseen Sininen on väreistä lämpimin/Blue Is the Warmest Color jne.) kanssa. Kunnianarvoisa Mikael Fränti julisti R&A:n Suomen parhaaksi elokuvafestivaaliksi. Aikamoinen väite tässä festivaalien Shangri-Lassa, sillä itse sijoittaisin Sodankylän ja Tampereen filkkarit kahdelle ensimmäiselle sijalle sekä ohjelmiston että varsinkin tunnelman puolesta.
Tämä ei tosin millään muotoa ole moite R&A:ta kohtaan, ja niillä, jotka pitävät sitä maan ykkösleffajuhlana, on mielipiteelleen painavia, vastaansanomattomiakin perusteluita. Yksistään määrä ja kaiken maailman kattavuus, jolla festivaali on vuosi vuoden jälkeen tuonut uutta ja tuoretta elokuvaa suomalaisten nähtäville, ansaitsee sellaisen määrän pisteitä että mikään määrä kritiikkiä ei riitä niitä kiitettävän tasolta pudottamaan. Tai...ei ainakaan männävuosina.
Todellista ja substantiaalia arvostelua ja mielipahan aiheuttajaa on festivaalille ilmaantunut muuttuvien aikojen mukana parina kolmena viime vuotena. Mihin muuhunkaan tällä viittaisin kuin filmin katoamiseen filmifestivaaleilta. Hiukan pintaa syvemmältä suoritetun, mutta ei lainkaan välttämättä täysin kutinsa pitävän tutkimuksen jälkeen noin 170 pitkän elokuvan joukosta löytyi 5, joiden esitysmuoto on filmi. Se on noin 3 %. Siitä ei paljon humalluta.
No onko sitten oikeus vuonna 2013 enää vaatia filmiä filmifestivaaleilta? Eihän syy ole R&A:n, vaan paljon laajempien masinointien. Jos filmiä ei enää ole saatavilla, jäävät yhden festivaalin vaihtoehdot vähiin. Etenkin, kun suunta nähdään laajalti kehitykseksi eikä huononnukseksi. Jokainen kynnelle kykenevä voi kuitenkin käydä tekemässä omat johtopäätöksensä asiain tilasta vierailemalla ensin Orionissa ja sen jälkeen viereisessä Andorrassa. Jos johtopäätökset johtavat kaipaamaan filmiä kankaille - silloin voi esittää jonkinlaista kritiikkiäkin ottaen pohjaa siitä, että festivaalin käytössä on kokonaista neljä teatteria, jotka tarjoavat mahdollisuuden filmikopioiden esittämiseen: Orion, valtava Bio Rex, Andorra sekä Kesäkino Engel. Mutta ilmeisesti vain kahdessa viimeksi mainitussa esitetään filmiä, Andorrassa vain pari kertaa - ja tämäkin seikka on vailla lopullista varmistusta. Asiaa tarkistamattakin voi arvata ne taloudelliset ja logistiset syyt, joiden takia nämä mahdollisuudet jätetään käyttämättä, mutta yksin niillä ei anteeksiantoa lunasteta. Jos syyt nimittäin pohjautuvat mukavuudenhaluun, eivät väitökset laiskuudesta liiku kaukana. Sellainen toiminta, jossa vaikka suhteetonkin määrä vaivaa nähdään jonkun filminrepaleen festivaalille saamiseksi, ottaisi kantaa ja lausuisi julki tietyn kannan keskusteluun. Jos kerran tekniset edellytykset vielä ovat olemassa.
Onko jo mainittu, että Monroe on tänä vuonna hankkinut sekä 16 että 35 mm:n projektorit?
Se siitä, tällä erää. R&A:n sisällön laatu antaa paljastaa itsensä vasta päivien kuluessa. Edellisvuodet ovat nostaneet riman korkealle, joten paljon on lupa odottaa.
FilmiLiekki palaa raportoimaan.
Tämä ei tosin millään muotoa ole moite R&A:ta kohtaan, ja niillä, jotka pitävät sitä maan ykkösleffajuhlana, on mielipiteelleen painavia, vastaansanomattomiakin perusteluita. Yksistään määrä ja kaiken maailman kattavuus, jolla festivaali on vuosi vuoden jälkeen tuonut uutta ja tuoretta elokuvaa suomalaisten nähtäville, ansaitsee sellaisen määrän pisteitä että mikään määrä kritiikkiä ei riitä niitä kiitettävän tasolta pudottamaan. Tai...ei ainakaan männävuosina.
Todellista ja substantiaalia arvostelua ja mielipahan aiheuttajaa on festivaalille ilmaantunut muuttuvien aikojen mukana parina kolmena viime vuotena. Mihin muuhunkaan tällä viittaisin kuin filmin katoamiseen filmifestivaaleilta. Hiukan pintaa syvemmältä suoritetun, mutta ei lainkaan välttämättä täysin kutinsa pitävän tutkimuksen jälkeen noin 170 pitkän elokuvan joukosta löytyi 5, joiden esitysmuoto on filmi. Se on noin 3 %. Siitä ei paljon humalluta.
No onko sitten oikeus vuonna 2013 enää vaatia filmiä filmifestivaaleilta? Eihän syy ole R&A:n, vaan paljon laajempien masinointien. Jos filmiä ei enää ole saatavilla, jäävät yhden festivaalin vaihtoehdot vähiin. Etenkin, kun suunta nähdään laajalti kehitykseksi eikä huononnukseksi. Jokainen kynnelle kykenevä voi kuitenkin käydä tekemässä omat johtopäätöksensä asiain tilasta vierailemalla ensin Orionissa ja sen jälkeen viereisessä Andorrassa. Jos johtopäätökset johtavat kaipaamaan filmiä kankaille - silloin voi esittää jonkinlaista kritiikkiäkin ottaen pohjaa siitä, että festivaalin käytössä on kokonaista neljä teatteria, jotka tarjoavat mahdollisuuden filmikopioiden esittämiseen: Orion, valtava Bio Rex, Andorra sekä Kesäkino Engel. Mutta ilmeisesti vain kahdessa viimeksi mainitussa esitetään filmiä, Andorrassa vain pari kertaa - ja tämäkin seikka on vailla lopullista varmistusta. Asiaa tarkistamattakin voi arvata ne taloudelliset ja logistiset syyt, joiden takia nämä mahdollisuudet jätetään käyttämättä, mutta yksin niillä ei anteeksiantoa lunasteta. Jos syyt nimittäin pohjautuvat mukavuudenhaluun, eivät väitökset laiskuudesta liiku kaukana. Sellainen toiminta, jossa vaikka suhteetonkin määrä vaivaa nähdään jonkun filminrepaleen festivaalille saamiseksi, ottaisi kantaa ja lausuisi julki tietyn kannan keskusteluun. Jos kerran tekniset edellytykset vielä ovat olemassa.
Onko jo mainittu, että Monroe on tänä vuonna hankkinut sekä 16 että 35 mm:n projektorit?
Se siitä, tällä erää. R&A:n sisällön laatu antaa paljastaa itsensä vasta päivien kuluessa. Edellisvuodet ovat nostaneet riman korkealle, joten paljon on lupa odottaa.
FilmiLiekki palaa raportoimaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)