Vattuja sioille: turvallista ivaa à la Razzie Awards

Ensimmäinen leffa, jota mäiskäistiin vuoden huonoimman elokuvan Razzie-palkinnolla, sai kunnian olla Allan Carrin vuonna 1980 ohjaama Can't Stop the Music, extra-vahvan Hollywood-käsittelyn saanut kertomus "YMCA"-yhtye Village Peoplen noususta maailmanmaineeseen. Huonoa elokuvantekemistä löysin rantein pilkkaavalle Vattu-palkinnolle on siitä lähin ollut tyypillistä palkita elokuvia, joita kukaan ei muista, ja jotka kaikki haluavat unohtaa.

Tuntuu kummalliselta, että Oscarin kaltainen pönöttynyt instituutio sai mellastaa puoli vuosisataa ennen kuin se vihdoin sai riippakivekseen parodisen varjotapahtuman. Razzien pani alulle mainosmies John Wilson, joka tähän päivään saakka pitää palkinnosta eniten meteliä. Suomalaiseen korvaan oudolta kuulostava nimi palkinnolle tulee sanonnasta "blowing a raspberry", mikä merkitsee yhtä kuin jollekin buuaaminen kieltä huulien välissä prööttäämällä.

On hyvä ja kaunis asia, että maailmasta löytyy Razzien kaltainen "vastarintaliike", joka vuosi vuoden jälkeen kiinnittää huomiota siihen puoleen Hollywoodia, jonka unelmakaupunki haluaisi itse unohtaa, mutta Wilsonin projektin pysyminen kolmen vuosikymmenenkin jälkeen marginaalissa pienen piirin huvina kertoo ennen muuta uskalluksen puutteesta kunnolla tölväistä isoa veljeä. Sen sijaan, että olisivat lähteneet haastamaan yleistä mielipidettä, vattuilijat ovat yleensä tyytyneet "juhlimaan" teoksia, jotka kaikki tietävät huonoiksi. Tämän lisäksi huomattava osa palkituista on ollut myös Hollywoodin itsensä hyljeksimiä kassafloppeja. Esimerkeiksi voittajista käyvät mm. Inchon (ennen Kurkunleikkaajien saarta historian isoin floppi), Bolero, Leonard Part 6 (jota päätähti Bill Cosby pyysi julkisesti anteeksi), Striptease, Wild Wild West, Catwoman sekä viime vuoden voittaja, Adam Sandler -ristiinpukeutumiskomedia Jack ja Jill, joka tuli ja meni jälkiä jättämättä. Nämä elokuvat ovat varmasti ansainneet palkintonsa - ja siinä vika juuri onkin. Razzie Awards ei halua heittää haastetta status quolle, vaan pilkkaa leffoja, joita pilkkaavat kaikki muutkin. Tämän vuoksi palkinto ei herätä keskustelua esimerkiksi yleisestä mausta tmv. Mahdollisuuksiahan Razziella on ollut vaikka millä mitalla: olisipa ollut mielenkiintoista, jos vaikkapa sellaiset hitit kuin Gladiator, Chicago tai Taru sormusten herrasta olisi nostettu - ansaitusti - ehdokaslistoille. Nähtävästi Wilsonin ja kumppaneiden maku on yhtä huono kuin laajalla yleisöllä.

Kaivamalla kaivaen voi ehdokaslistoilta löytää jotain protestin tapaista. Esimerkiksi vuonna 1993 ehdokkaiksi nousi kaksi kallista toimintaelokuvaa, Cliffhanger ja Last Action Hero. Ensin mainittu lukeutui vuoden isoimpiin hitteihin - mutta se on myös aika hauskaa viihdettä. Jälkimmäinen puolestaan ei menestynyt oikein missään mielessä, mutta aika monen mielestä kyseessä on Shane Blackin riemulla kirjoittama loistosatiiri action-genrestä.

Razziella onkin se ongelma, että sen pitäisi yrittää kritisoida yleistä makua, mutta samaan aikaan se ei saa olla väärässä, sillä se merkitsisi uskottavuuden menettämistä; vuonna 1994 ehdokkaaksi nostettiin Lawrence Kasdanin Wyatt Earp, joka puutteistaan huolimatta on koko vaikuttava moderniksi westerniksi. Kaikkien aikojen "Razzie-möhläys" löytyy aivan ensimmäiseltä vuodelta, kategoriasta Huonoin ohjaus, missä Stanley Kubrick sai ehdokkuuden elokuvasta Hohto. Taustalla tässä vaikuttaa se, että sittemmin kauhuelokuvien Citizen Kaneksi nostettu klassikko sai ilmestymisaikanaan surkeat arvostelut johtuen pääosin Stephen King -manian huippukohdassa nostatetusta närkästyksestä Kubrickin alkuteokseen tekemistä radikaaleista muutoksista (parannuksista). Hohdolla on edelleen vannoutuneet vihaajansa, mikä itse asiassa on oikein terve juttu.

Erikoistapauksena voidaan pitää historian kuuluisinta Razzie-voittajaa eli Showgirlsiä. Ohjaaja Paul Verhoeven kävi henkilökohtaisesti pokkaamassa epätoivotun palkinnon ja oli siten the king of cool. Ongelma vain on (uskaltaako tätä sanoakaan?), että Verhoevenin yleismaailmallisesti pataluhaksi haukuttu leffa ei...ole...niin...huono. Ei siitä hyvää tule milloinkaan, mutta ajan vieriessä sen räikeyden, suorasukaisuuden, ironian ja silkan omaperäisyyden suhde koko ajan typerämmäksi muuttuvaan maailmaan käy jatkuvasti ymmärrettävämmäksi. Se on huonosti kirjoitettu ja ehkä huonosti (tai sitten näkemyksellisen absurdisti) näytelty, mutta ohjaus on terävää ja omaleimaista. Tai jos ei mitään muuta, niin on siinä ainakin hulvattomia yksittäisiä kohtauksia. Joku Catwoman (jota ilman meillä tosin ei olisi tätä kultaista hetkeä) on lähtökohtaisesti ihan toista maata.

Onhan se hyvä, että meillä on oma vänkkäräsäärinen paskaleffapalkinto, mutta vielä parempi olisi, jos ko. palkinto vähän skarppaisi. Heidän nettisivunsakin herättävät väliin myötähäpeää harrastelijamaisuudellaan. Esimerkiksi ehdokaslistat on helpointa hakea wikipediasta.

Hylättyjä käsikirjoitusaiheita

Vanhan klingonilaisen sananlaskun mukaan jokaista menestysprojektia edeltää tusina ideaa, jotka eivät edenneet post-it-lappua pidemmälle. Monroen elokuvahistorian tutkimusjaosto on arkeologisissa kaivauksissaan säilyttänyt jälkimaailmalle kokoelman elokuvaprojekteja, joiden kehittely tyssäsi ensimmäiseen tuotannonjohdon sihteerin apulaiseen. Liitteenä otos kokoelmista.

"HE EIVÄT KOSKAAN NÄHNEET FILMIÄ"

Bring Me the Bed of Alfredo Garcia
Radars of the Lost Ark
Goji-marjapaikka
Potkulautavarkaat
Andorra vuonna 0
Viime vuonna Maarianhaminassa
Pretty Ugly Woman
Tohtori T:n 5 000 Iguaania (...) ;-)
Beet Street
Unclean Dozen
Dead Self-Help Guide Writers' Society
Reservoir Ducks
Dial D for Domestic Violence
Apocalypse. Forthwith.
Goatbusters
Dancer in the Ark*
Saving Private Hitler
Novosibirsk Cowboys Go America
Tjäreborgin sadeponchot

* Erityisen kiinnostava tapaus: Lars von Trier halusi alunperin tehdä koko perheen musikaalin Nooan elämästä. Kun rahoittajat torppasivat idean, von Trier masentui, vetäytyi Juutinraumaan vuodeksi ja kirjoitti siellä kostoksi musikaalin sokeasta yksinhuoltajaäidistä, joka tuomitaan syyttömänä hirteen.

Hän oli Kasvo: Ernest Borgnine 1917-2012

"We didn't need dialogue. We had faces."
- Norma Desmond

Jo kauan sitten elokuvakirjoittaja, jonka nimi ei nyt pulpahda päähän, lennätti hampaittensa aidan takaa maailmalle lauseen, jonka mukaan emme mene elokuviin katsomaan, kun näyttelijät näyttelevät, vaan kun he ovat. Lentävien lauseiden tapaan tämäkin on kirjaimellisesti otettuna liioittelua, mutta juuri liioittelun kautta se tarjoaa alttiille mielelle pureskeltavaksi erään perustotuuden. Näet taiteen ja sitä myöten elokuvan pitää aina olla kiinnostavaa, uteliaisuutta herättävää. Osana elokuvataidetta näytteleminen tottelee samaten tätä prinsiippiä; ollakseen kiinnostava, näyttelijän pitää paitsi osata esittää ja esiintyä, myös olla sellainen persoona, joka kutkuttaa jotakin hyvin olennaista hermoa meissä. Elokuvan historia on tätä myöten täynnä Kasvoja, yleensä nimituntemattomiksi jääviä ikuisia pikkuroolien esittäjiä, joita ohjaajat käyttävät kuin taiteilija maiseman päävärit esiin tuovia pikkusävyjä öljymaalauksessa. Moni klassikko olisi vajaa ilman näitä taustaa rikastuttavia yhden vuorosanan statisteja. Jotkut Kasvot nousevat suuriksi tähdiksi.

On tavallaan vaikea suoralta käsin sanoa, oliko toissapäivänä pois nukkunut Ernest Borgnine taitava näyttelijä; koko kysymys tuntuu epäolennaiselta, sillä hänen persoonansa oli niin vahva. Borgnine oli niitä siunattuja elokuvan löytöjä, jotka pystyivät vain astumalla kameran eteen päästämään ohjaajan tylsän otoksen pelosta. Asiaa toisen kerran pohdittuaan tulee toki väistämättä siihen tulokseen, että Borgnine hallitsi näyttelijänä myös teknisen puolen - siinä määrin, että olisi toivonut hänen tehneen enemmän rooleja perustyyppiensä ulkopuolella.

Historia loi kuitenkin Borgninen elämäntyölle selkeät urat: tässä oli mies, jolla ei ollut varaa nirsoiluun. Borgnine oli Hollywoodin kerman keskellä oikeasti kova jätkä, jonka ei perusroolia tehdessään tarvinnut turvautua metodeihin: hän harrasti kloppina nyrkkeilyä ja vietti aikuisikänsä ensimmäiset kymmenen vuotta USA:n laivastossa, eroten vakinaisesta palveluksesta toisen maailmansodan jälkeen. Hän aloitti johdonmukaisesti uran tehdastyöläisenä, kun 32-vuotiaana jokin siihen asti piilossa pysynyt alkoi nostaa päätään. Parin köyhyydessä vietetyn vuoden jälkeen Borgnine onnistui saamaan huomiota elokuva-alalla ja loi vertaansa hakevalla sinnikkyydellä kuusikymmentä vuotta kestäneen uran, joka ei tunnustanut eläkkeen käsitettä: 94-95-vuotiaana kuvattu päärooli The Man Who Shook the Hand of Vicente Fernandez alkoi kiertää festivaaleja viime keväänä.

Borgninen Hollywood-uran kehitys tuntuu kuin vastanneen jotain kipeää tarvetta, jonka voimakaspiirteinen italian-amerikkalainen oli syntynyt tyydyttämään. Kaksi vuotta ensimmäisen roolin jälkeen myöhään alalle lähtenyt laivastokundi esiintyi jo Täältä ikuisuuteen -klassikossa, ja siitä kaksi vuotta myöhemmin hän pokkasi Oscarin uransa onnellisesta poikkeamasta, Martysta.

Koska Borgnine ei tämän jälkeenkään katsonut tarpeelliseksi kuluttaa liikaa sanaa "ei", hänen CV:nsä muistuttaa vertauskuvallisesti sillisalaattia, mikä saa pohtimaan, minkälaisia aarteita sen sekavista poimuista saattaa löytyä niiden muutaman kaikkien muistaman klassikon oheen. Martyn ja Täältä ikuisuuteen lisäksi Borgninen nimi liittyy Likaiseen tusinaan, Hurjaan joukkoon ja Emperor of the North Poleen. Näiden elokuvien takia Borgnine näyttäytyy ensi sijassa karskien, karkeiden, väkivaltaisten, jopa sadististen roolien miehenä - ihmisyydellä niukalla kauhalla ruokittujen puhetorvena. Esimerkiksi Hurjassa joukossa Borgnine oli jo viisikymppinen (uransa ensimmäisellä kolmanneksella!) ja piirteiltään ahavoitunut, kulunut, hikinen, entistä painavampi. Maskeeraamaton. Silti roolissa, kuten Joukon muillakin, hehkuu taitettujen kilometrien tuoma väsyneisyys ja "viimeisen taiston" resignoitunut odotus, mikä luo hahmolle filosofista auraa. Vasta vuosien myötä kulttisuosioon noussut Emperor of the North Pole - suomeksi Julmat, vahvat ja röyhkeät (!) - puolestaan esittelee Robert Aldrichin version Borgninesta: tuloksena sadistisen luonteen hurjimpia kokovartalokuvia.

Näiden rinnalle vain kaipaisi samanlaiseen valokeilaan Borgninen varmasti vaikuttavaa pehmeämpää puolta. Ehkäpä niitä nyt postuumisti kaivetaan esiin. Toista Borgnineahan emme saa.

Oliver Stonen kynästä, osa 2/2

Vuoden 1985 Lohikäärmeen vuosi voidaan nähdä Oliver Stonen temaattisena jatko-osana kaksi vuotta aiemmalle Scarfacelle. Tälläkin kertaa aiheena ovat siirtolaiset ja etniset vähemmistöt ja heidän yhteytensä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Näkökulmassakin on edeltäjänsä eeppistä laveutta eikä kuva amerikkalaisen yhteiskunnan perusrakenteista muodostu edelleenkään kovin aurinkoiseksi.

Siinä missä Scarface perustui aiempaan elokuvakäsikirjoitukseen, ottaa Lohikäärmeen vuosi pohjaa romaanista. Jälleen (Robert Daleyn) alkutekstistä jää Stonen käsistä jäljelle pelkät luut. Tapahtumien keskipisteenä toimivat New Yorkin kiinalaisyhteisö ja Chinatown, joka näytetään täysin rikollisjärjestöjen hallitsemana valtavana, muusta kaupungista jokaisella näkymättömällä tavalla irtautuneena ghettona. Ts. maahanmuuttopolitiikan pahimpana painajaisena vailla minkäänlaista integraatiota. Tämän sopan keskelle heittäytyy eliotnessmäinen, sukujuuriltaan puolalainen, semirasistinen poliisiluutnantti Stanley White, suoran toiminnan mies vailla suurempaa kiinnostusta hienovaraisiin strategioihin. Analogia tehdään selväksi Whiten edustaessa yhteiskunnan enemmistöä, jonka mielipide ratkaisee, Chinatownin toimiessa symbolina kaikille vähemmistöjen valtaamille asuinalueille missä hyvänsä.

Oliver Stone löi itsensä ohjaajana läpi vasta vuoden 1986 Platoonilla eikä hän ohjannut Lohikäärmeen vuottakaan; ohjauksesta ja osin myös käsikirjoituksesta huolehti legendaarinen Michael Cimino.

Ciminon kantilta Lohikäärmeen vuosi on traaginen ja dramaattinen dokumentti suuren lahjakkuuden menettämisestä, siitä mystisen oloisesta prosessista, jossa taiteilija kertakaikkiaan kadottaa aikaisemman maagisen kosketuksensa työhönsä. Se hienovarainen koneisto, joka tuotti Kauriinmetsästäjän, yhden amerikkalaisen elokuvan virheettömimmistä mestariteoksista, ei seitsemän vuotta myöhemmin enää toimikaan. Parhaat ratkaisut eivät enää löydäkään tietään ohjaajan kameran eteen, kuten jo edellinen Heaven's Gate osoitti loputtomine lavasteiden uusimisineen ja kymmenien ottojen maratonkuvauksineen. Lohikäärmeen vuosi huokuu epävarmuutta ja oikean valinnan etsimistä - joskus se löytyy, usein ei. Ohjaaja ei saa päätettyä, minkälaista elokuvaa on tekemässä: toimintaelokuvaa vai yhteiskunnallista draamaa. Siksi teos on kallellaan kuin laiva karilla. Harmaahiuksiseksi - joskus enemmän, joskus vähemmän - maskeeratun Mickey Rourken pursuileva lahjakkuus pääosan esittäjänä ei pysy suitsissa: tähden hurja karisma lassoaa kyllä katsojan, mutta liian monet kohtaukset menevät ylinäytellen ja Bruce Willisin myöhemmin varastama virne naamiona. Vastanäyttelijänä toimivasta Arianesta ei ole paljon tämän jälkeen kuultu, mikä oikein onkin.

Lohikäärmeen vuodesta näkee, että sen tuotannossa ja jälkituotannossa on ollut erimielisyyksiä Ciminon ja vaikeaksi tiedetyn Dino DeLaurentiisin välillä. Jaksosta toiseen siirrytään toistuvasti tavoilla, joita voi huoletta kutsua amatöörimäisiksi. Huippuesimerkki on teoksen pöhkö ja täysin perusteeton "hollywood ending", jonka lopulliseen muotoon Stone tuskin on vaikuttanut. Vielä paljastavampi dokumentti elokuvan ongelmista on pitkä kohtaus Whiten ja tämän vaimon välillä. Se alkaa riitelystä, jonka aikana Caroline Kava seisoo keittiön kynnyksellä, ja oven lasi-ikkunoista heijastuu kohtausta tallentava kamera. Riita katkeaa kiinalaistriadin lähettämien tappajien hyökkäykseen, jossa vaimo saa surmansa. Rourke hyökkää vedet silmissä roistojen auton perään, joka suistuu hallinnasta ja törmää kiviseinään; auto räjähtää täydellisen läpinäkyvässä erikoistehosteotoksessa. Jakso loppuu hautajaisten jälkeen, kun Rourke palaa työpaikalleen täysin väärässä hengessä rehvakkaana kuin mitään ei olisi tapahtunut. Merkillepantavasti Razzie Awards -yhteisö huomioi Lohikäärmeen vuoden viidessä kategoriassa.

Jäljelle jää omaperäisen elokuvantekijän henkilökohtainen vimma, jonka takia konkkaava teos pysyy merkillisellä tavalla kiinnostavana (kunnes mitäänsanomaton lopetus jättää happaman maun suuhun). Parhaimmillaan Cimino on sukeltaessaan ympäristöihin: elokuvan lavasteet vaikuttavat. Niissä on rosoa ja hajua ja yksityiskohtien aitoutta. Tällöin elokuva kertoo vaikka tarina ei etenekään. Erityisen väkevä on jakso maanalaisessa nuudelitehtaassa. Erityisen kiinnostava elokuva on myös John Lonen ollessa mukana kuvassa. Rourken päävihollista esittävä Lone on lahjakas luonnenäyttelijä, jonka suurin tähtihetki oli pääosa Bertoluccin Viimeisessä keisarissa.



Lohikäärmeen vuosi on monessa Scarfacen antiteesi, mm. esimerkkinä siitä, kun päätekijöiden (ohjaaja, kirjoittaja, päätähti, ehkä myös tuottaja) kemiat eivät pelaa yhteen. Lohikäärmeen vuodessa tuntuu useammin kuin kerran, että sen tekijät tekevät kukin eri elokuvaa. Oliver Stonen suhteenkaan työn laatu ei ole edeltäjän veroista, vaan pakotetumpaa, eikä Cimino ole esimerkiksi saanut karsittua pois lukuisia pönöttäviä puheita, minkä De Palma olisi taatusti tehnyt.

Mitä tähän päivään tulee, Cimino ei ole työskennellyt vuoden 1996 jälkeen, De Palma on ajautunut tekemään alkuaikojensa tapaisia marginaalielokuvia ja Stone on tyytynyt siisteihin Hollywood-paketteihin, joita pidetään yleensä "ihan kivoina".