Yasujiro Ozu oli ajattelevan ihmisen elokuvantekijä - ja elokuvan ajatteleva ihminen. Hänen viimeiset elokuvansa ovat pelkkää ajatusta, kuva kuvalta, vuorosana vuorosanalta; jokainen yksityiskohta syntyy loppuun asti harkitun ajatuksen tuloksena. Viimeiseksi jääneestä elokuvastaan Syksyinen iltapäivä (Sanma no aji, 1962) Ozu riisuu pois kaikki paitsi välttämättömät henkilöhahmot eikä katso tarpeelliseksi kertoa edes varsinaista tarinaa - hän vain näyttää, näyttää millaisia ihmiset ovat, miten he suhtautuvat maailmaan, miten he tekevät asioita, joita tekevät. Anton Tsehov olisi pitänyt Ozu-sanista.
Syksyinen iltapäivä, joka tulee mutkan kautta elokuvan kansainvälisestä nimestä An Autumn Afternoon, sopii suomenkieliseksi nimeksi jo ozumaisuudessaan, mutta alkukielinen nimi viittaa sanma-kalan nauttimisen kautta itse elämän makuun kypsimmillään: analogisesti yksi suomennosmahdollisuus voisi olla ikävän lattea Elämän paras aika. Ehkäpä tyydymme Syksyiseen iltapäivään...
Teoksen teema on seuraavan sukupolven pesästä lähtö. Chishu Ryun esittämän, valkokaulustyöläisenä sodanjälkeisen Japanin resignoituneissa tunnelmissa leipänsä ansaitsevan leskimiehen tyttären täytettyä jo 24 vuotta, käy havahduksenomaisesti ajankohtaiseksi saada jälkikasvu naitettua onnellisesti pois kotoa. Mitään muuta Ozu ei kerro kuin tämän pienen luvun ihmisen kasvuvaiheesta, ja silti kerrotaan kaikki. Elokuvasta oppii, miten japanilainen perhe oli järjestynyt 60-luvun alussa; miten työyhteisö kutoo yhteistä verkkoaan myös työn ulkopuolella; missä arvossa opettajia pidettiin (elokuvan alkupisteenä toimii 40-vuotisluokkakokous, jossa osanottajien arvostetuin jäsen on ilman muuta vanha sensei); miten hävitty sota vaikutti yhä Japanin revityssä, keisarittomassa kollektiivisessa tajunnassa; mitä oli olla japanilainen ajankohdan muutosvaiheessa. Kaikki tämä, selkeästi ja rauhallisesti esitettynä - eikä kamera edes liiku, ei edes linssi tai kuvakulma muutu. Ozu toki leikkaa paljon.
Tämä on niin puhdasta elokuvaa kuin toivoa saattaa, mutta kritiikillekin löytyy sijansa. Jostain merkillisestä syystä Syksyinen iltapäivä tuntuu laahaavan. Elokuva stimuloi sekä ajatuksia että tunteita, ja silti se tuntuu etenevän vitkaan. Ehkä samantyyppiset kohtaukset (kotiin töistä palaaminen, sakentäyteiset illanvietot, baaritiskin äärellä istuminen) toistuvat liian usein tai "väärällä" rytmillä? Yhden katselun jälkeen ei ole mahdollista sanoa. Näyttelijöistä syy ei löydy, se on varma. Mestari Ozun koulinnassa jokainen esiintyjä tekee virheettömän tulkinnan. Muun ohessa Syksyisestä iltapäivästä tulee näin suurenmoinen kuvaus alkoholin ja ihmisen vuorovaikutuksesta: Ryu ja hänen opettajansa esittäjä tarjoavat huikaisevat tulkinnat pienestä ja vähän runsaammastakin hiprakasta. Peter von Baghan on esittänyt, että merkittävien ohjaajien joukossa ei kukaan historiassa pärjännyt ryyppäämisessä Ozulle.
Seksikin on avoimemmin esillä kuin ajan valtavirtaelokuvissa oli tapana. Jos Mizoguchin kymmenen vuotta aikaisempi O'Haru - naisen tie oli tässä suhteessa vuosia aikaansa edellä, Ozunkin lempeässä elokuvassa hätkähdyttää ukkojen arkipäiväinen jutustelu potenssilääkkeistä. Syksyisessä iltapäivässä puhutaankin huomattavan paljon, mikä kuin huomaamatta peilaa sitä, miten vähän siinä ihmiset koskettavat toisiaan. Tästä syntyy Ozulle luonteenomainen zeniläinen elegisyys.
Muuta ei sanottavaa. Paitsi että Chishu Ryu taitaa olla paras näyttelijä, joka koskaan on valkokankaalla hehkunut.
torstai 7. kesäkuuta 2012
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
GRIND (parasta Suomesta)
Miikka Lommin viime vuonna ohjaama Grind kestää vain reilut neljä minuuttia, mutta ne ovatkin sitten hypnoottisimmat minuutit mitä tässä maassa on kankaalla nähty, no, hyvään toviin. Monialataiteilija Jenni Hiltusen ideoima, karibialaislähtöisestä grinding-tanssista innoituksensa saanut lyhytelokuva laajenee ajatuksia herättäväksi kudelmaksi, jonka viehätys ei suostu haalistumaan nolostuttavan monienkaan katselukertojen jälkeen.
Ja nolostuttanut Grind monia onkin. Se kun on ensi silmäyksellä hidastettuna kuvattu elokuva naisten ihonmyötäisesti puetuista takapuolista ja reisistä. Yleensä tiukassa lähikuvassa. Vähäx pornoo? Kyllä, jos niin haluaa, mutta Grind ei jää tälle pintatasolle, ja siinä salaisuus sen lumovoiman kestävyyteen.
Sillä Grind ei ole vitsi tai provokaatio. Se ohjaa alkuun pinnalle toljottamaan jäävän katseen ohi ilmeisen, katsomaan ihmistä itseään kehollisena oliona. Grindissa voi pysähtyä kaikessa rauhassa tutkimaan ihmisen lihasten ihonalaisia maininkeja, mikä paljastaa mitä todella tapahtuu, kun me liikumme ja käytämme tätä loistavaa työkalua, joka siirtää aivomme paikasta toiseen. Elokuvan tanssijoiden reidet ja pakarat hyllyvät, hyökyvät ja aaltoilevat kuin outo merellinen maisema. Kysymys vaihtuu siitä, mitä me toisiamme katsoessamme näemme, siihen, mitä me haluamme nähdä; siitä, mitä me haluamme näyttää, siihen, mitä me todellisuudessa näytämme. Samalla Grind kyseenalaistaa sen, mitä pidämme seksikkäänä.
Elokuvan metafyysistä luonnetta korostaa sen musiikki, varsinainen neronleimaus. Vaihda tilalle pirteä diskoralli ja koko elokuva muuttuu hassutteluksi; mutta musiikkina onkin Ville Riippan ambienttinen, hieman melankolista Brian Enoa muistuttava, pianovetoinen melodia, joka kommentoi kuvaa aivan jostain muusta kuin eroottisesta kulmasta. Riippan sävellys on kuin Pachelbelin Kaanon kirjoitettuna 2000-luvulle, ja sen aavistuksen alakuloinen rauhallisuus kehottaa katsomaan kankaalle vakavammin silmäterin.
Grind rakentuu tietoisesti kuin musiikkivideo. Sen otokset ovat kaikki hidastettuja ja rytmitys millilleen hiottua. Iloittelevasti, grindauksen hengessä, farkkushortseihin, verkkosukkiin tai lappilaisiin kansanasuihin puetut esiintyjät tanssivat kirkkaan valkoista taustaa vasten. Näin Grind kommentoi ironisen virneen kera musiikkivideoiden maailmankuvaa. Sillä musiikkivideo tämä ei ole. Siinä mielessä Grind on sukua Jan Ijäksen yhtä lailla erinomaiselle Sweet Mov(i)elle, jossa kehon liikuttamisen seksuaalisuus oli tuotu aivan pintaan, vaikka lähestymistapa oli dokumentaarisen kliininen. Molemmat tuovat päivänvaloon aivan neniemme edessä olevaa ihmisyyttä, jota emme näe.
Grind on nähtävissä Nykytaiteen Museo Kiasman Thank You For The Music -näyttelykokonaisuudessa kesäkuun 17. päivään saakka.
Ja nolostuttanut Grind monia onkin. Se kun on ensi silmäyksellä hidastettuna kuvattu elokuva naisten ihonmyötäisesti puetuista takapuolista ja reisistä. Yleensä tiukassa lähikuvassa. Vähäx pornoo? Kyllä, jos niin haluaa, mutta Grind ei jää tälle pintatasolle, ja siinä salaisuus sen lumovoiman kestävyyteen.
Sillä Grind ei ole vitsi tai provokaatio. Se ohjaa alkuun pinnalle toljottamaan jäävän katseen ohi ilmeisen, katsomaan ihmistä itseään kehollisena oliona. Grindissa voi pysähtyä kaikessa rauhassa tutkimaan ihmisen lihasten ihonalaisia maininkeja, mikä paljastaa mitä todella tapahtuu, kun me liikumme ja käytämme tätä loistavaa työkalua, joka siirtää aivomme paikasta toiseen. Elokuvan tanssijoiden reidet ja pakarat hyllyvät, hyökyvät ja aaltoilevat kuin outo merellinen maisema. Kysymys vaihtuu siitä, mitä me toisiamme katsoessamme näemme, siihen, mitä me haluamme nähdä; siitä, mitä me haluamme näyttää, siihen, mitä me todellisuudessa näytämme. Samalla Grind kyseenalaistaa sen, mitä pidämme seksikkäänä.
Elokuvan metafyysistä luonnetta korostaa sen musiikki, varsinainen neronleimaus. Vaihda tilalle pirteä diskoralli ja koko elokuva muuttuu hassutteluksi; mutta musiikkina onkin Ville Riippan ambienttinen, hieman melankolista Brian Enoa muistuttava, pianovetoinen melodia, joka kommentoi kuvaa aivan jostain muusta kuin eroottisesta kulmasta. Riippan sävellys on kuin Pachelbelin Kaanon kirjoitettuna 2000-luvulle, ja sen aavistuksen alakuloinen rauhallisuus kehottaa katsomaan kankaalle vakavammin silmäterin.
Grind rakentuu tietoisesti kuin musiikkivideo. Sen otokset ovat kaikki hidastettuja ja rytmitys millilleen hiottua. Iloittelevasti, grindauksen hengessä, farkkushortseihin, verkkosukkiin tai lappilaisiin kansanasuihin puetut esiintyjät tanssivat kirkkaan valkoista taustaa vasten. Näin Grind kommentoi ironisen virneen kera musiikkivideoiden maailmankuvaa. Sillä musiikkivideo tämä ei ole. Siinä mielessä Grind on sukua Jan Ijäksen yhtä lailla erinomaiselle Sweet Mov(i)elle, jossa kehon liikuttamisen seksuaalisuus oli tuotu aivan pintaan, vaikka lähestymistapa oli dokumentaarisen kliininen. Molemmat tuovat päivänvaloon aivan neniemme edessä olevaa ihmisyyttä, jota emme näe.
Grind on nähtävissä Nykytaiteen Museo Kiasman Thank You For The Music -näyttelykokonaisuudessa kesäkuun 17. päivään saakka.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Supercool lisäys Sodiksen vieraisiin
Mahtavaa. Kerrassaan...mahtavaa. Sodankylän elokuvafestivaali ilmoitti keskiviikkona huippusiististä lisäyksestä vieraslistaan. Kasarisukupolven lapsuuden sankareihin kuuluva Hollywoodin kauhukakara Joe Dante saapuu napapiirin pohjoispuolelle keskiyön aurinkoa töllistelemään. Ja tuo monta leffaansa mukanaan.
Roger Cormanin riemuremmissä elokuvantekijäksi oppinut Dante kuului 80-lukulaisen viihde-elokuvan suunnanmäärittäjiin. Etenkin kaksi - jo harmillisen vanhentunutta - Gremlins-elokuvaa olivat aikanaan riemastuttavia texaverymäisessä viistossa ja mustassa huumorissaan, jota hauskuudesta mitään käsittämättömät vanhemmat jaksoivat vielä kauhistella. Sodankylän kankaille rävähtää myös kesänlämpöisiä muistoja herättävä Pieni suuri seikkailu, jossa kutistettu Dennis Quaid sukeltaa Martin Shortin sisuksiin. Sanon jälleen, mahtavaa. Etukäteen veikkaan kyllä, että parhaiten aikaa on kestänyt legendaarista elokuvaentreprenööriä William Castlea kunnioittava Kinopaniikki, jossa Kuuban ohjuskriisi tarjoaa omaperäisen taustan John Goodmanin läsnäolon terästämälle teinikomedialle. Kiintoisaa olisi myös nähdä, vieläkö Pienet sotilaat jaksaa naurattaa Spice Girlsit psykologiseen sodankäyntiin valjastavine vitseineen.
Joe Danten kaappaaminen on loistava vastapaino Béla Tarrin veturoimille taide-elokuvafestivaaleille. Erikoistehosteilla hauskaa pitävä pikku-Spielberg on kuuluisa elokuvahullu, jonka tavaramerkkeihin kuuluu shanghaijata cameoihin ohjaajakavereitaan, jotka muuten välttelevät visusti löytymästä kameran väärältä puolen. Tai pistää elokuvansa kouluikäiset sankarit käymään Chuck Jones Elementary Schoolia.
Tältä pohjalta Danten ja von Baghin aamukeskustelusta voi odottaa yhtä ensi kesän kohokohdista.
Roger Cormanin riemuremmissä elokuvantekijäksi oppinut Dante kuului 80-lukulaisen viihde-elokuvan suunnanmäärittäjiin. Etenkin kaksi - jo harmillisen vanhentunutta - Gremlins-elokuvaa olivat aikanaan riemastuttavia texaverymäisessä viistossa ja mustassa huumorissaan, jota hauskuudesta mitään käsittämättömät vanhemmat jaksoivat vielä kauhistella. Sodankylän kankaille rävähtää myös kesänlämpöisiä muistoja herättävä Pieni suuri seikkailu, jossa kutistettu Dennis Quaid sukeltaa Martin Shortin sisuksiin. Sanon jälleen, mahtavaa. Etukäteen veikkaan kyllä, että parhaiten aikaa on kestänyt legendaarista elokuvaentreprenööriä William Castlea kunnioittava Kinopaniikki, jossa Kuuban ohjuskriisi tarjoaa omaperäisen taustan John Goodmanin läsnäolon terästämälle teinikomedialle. Kiintoisaa olisi myös nähdä, vieläkö Pienet sotilaat jaksaa naurattaa Spice Girlsit psykologiseen sodankäyntiin valjastavine vitseineen.
Joe Danten kaappaaminen on loistava vastapaino Béla Tarrin veturoimille taide-elokuvafestivaaleille. Erikoistehosteilla hauskaa pitävä pikku-Spielberg on kuuluisa elokuvahullu, jonka tavaramerkkeihin kuuluu shanghaijata cameoihin ohjaajakavereitaan, jotka muuten välttelevät visusti löytymästä kameran väärältä puolen. Tai pistää elokuvansa kouluikäiset sankarit käymään Chuck Jones Elementary Schoolia.
Tältä pohjalta Danten ja von Baghin aamukeskustelusta voi odottaa yhtä ensi kesän kohokohdista.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Satu parhaasta mahdollisesta maailmasta - Le Havren lopetus
Le Havre on anomalia nykypäivän taide-elokuvassa, sillä sen moottorina ei toimi katkeruus, ironia, sardonisuus, inhorealismi tai suorastaan julmuus, vaan hyväsydämisyys; piirre, joka yleensä ajaa romanttisia komedioita tai perheviihdykkeitä, on tässä valjastettu eurooppalaisen taide-elokuvan tradition vetojuhdaksi. Akateemikko Aki Kaurismäki on tehnyt sekä epä-bressonilaisimman elokuvansa sitten Leningrad Cowboysin seikkailujen että täydellisen antiteesin edelliselle teokselleen Laitakaupungin valot, joka oli ohjaajan pessimistisimpiä maailmanvisioita. Syrjäytyneisyyden kalsan viileyden tilalle on Le Havressa astunut lämpö, aurinko ja rakkaus. Kovin epämuodikasta cineasti-piireissä.
Samalla rykäisyllä Kaurismäki vaihtaa totuttua näkökulmaansa. Yksilöiden välisen kanssakäymisen muodostamasta pienoismaailmasta siirrytään Le Havren myötä laajempaan näkymään yhteiskunnan ja sen sisällä toimivien pienyhteisöjen välisestä kitkasta. Tuloksena saamme nähtäväksemme poleemisinta kaurismäkeä Hesarin mielipidesivujen tällä puolen.
Kaurismäen tarina työttömästä kengänkiillottajasta auttamassa pakolaispoikaa pääsemään kiinni uuden elämän syrjään salakuljettamalla tämä kalastusveneessä Englannin kanaalin yli Lontooseen on yksinkertaistettu naiiviuden rajalle saakka. Kaurismäen sympatiat ovat absoluuttisesti miehen ja pojan puolella ja lakeja toimeenpanevia poliiseja vastaan. Kaurismäki ei esitä rahtuakaan kritiikkiä vähäosaisia sankareitaan kohtaan, jotka yhteiskunnan silmissä ovat rikollisia. Kuitenkaan hän ei tahdo esittää elokuvansa esimerkin kautta kaikenkattavaa ratkaisua pakolaisvirtaan. Sen sijaan Kaurismäki toteaa, että jokainen tapaus tulisi nähdä omana yksilöllisenä tarinanaan, joista kullekin tulisi löytää oma ratkaisunsa. Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnalla ei ole varoja eikä tahtoa näin vaativaan työhön. Le Havre on yksi näistä tarinoista eivätkä sen osalliset ansaitse tuomiota.
Tämä näkemys saattaa selittää Le Havren lopetuksen, joka on elokuvan ylivoimaisesti eniten kritiikkiä herättänyt jakso. Siinä Marcel Marxin elokuvan alussa lääkäreiltä kuolemantuomion saanut Arletty-vaimo (jonka nimi tuo mukaan assosiaation paratiisin lapsista) kokee täydellisen ihmeparannuksen heti sen jälkeen, kun pikku pakolainen on saatettu matkaan pois Ranskan rannikolta.
Lopetuksen voi lukea ainakin kolmella tavalla.
Yksi. Kyseessä on suuressa pelastusoperaatiossaan onnistuneen, vaimonsa ikävöinnistä hetkellisesti ajatuksensa muualle suorineen Marcelin uni matkalla sairaalaan kohtaamaan varmat suru-uutiset.
Kaksi. Lopetus on mitä on. Lapsellisuuteen sortuneen humanistin löysä ja voimaton hymy yleisölleen.
Kolme. Koko teoksen toivekuvamaisuuden alleviivaus, ironinen kommentti siitä, että edeltävät tapahtumat ovat mahdollisia vain maailmassa, jossa ihmeparantumisia tapahtuu. Että humaanisuus on siinä määrin kadonnut eurooppalaisesta ajatusmaailmasta, että pikku pakolainen ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa - lehmätkin lentäis, vaimotkin paranis tuosta vaan.
Henkilökohtaisesti pidän eniten viimeksimainitusta ajatuksesta, ja katson tätä suloista, lapsenomaista elokuvaa sen kautta. Mutta keskimääräistä kriittisempi mieli on taipuvainen arvostelemaan Kaurismäkeä siitä, että hän jättää eteemme näin monta mahdollisuutta valitsematta itse selkeästi niistä yhtäkään.
Aki Kaurismäen päätöiden joukkoon ei Le Havre nouse, mutta onneksi se on - jälleen kerran - niin hyvin rakennettu, että sitä katsoo enemmän kuin mielikseen. Kaurismäen hienoksi kouliintunut visuaalinen silmä tuottaa aitoa fotogeenistä värielokuvaa, jonka hehkuvissa, viisikymmentälukulaisissa väreissä kelluu kuin kesäisessä Välimeressä. Toisaalta hahmotuksessa on René Clairin Haaveiden kujan makua ja hajua. Näyttelijät ovat upeita. André Wilms ei ollut näin hyvä Juhassa, ei edes Boheemielämässä - konkarin presenssi, kasvot ja taidot kannattelevat kaurismäkeläiseksi epätavallisen puheliasta elokuvaa vähintään yhtä paljon kuin Kaurismäen ja Timo Salmisen kamera. Wilms ja helisevä Kati Outinen näyttävät aidoilta merituulen ja auringon piiskaamilta keski-ikäisiltä työläisiltä kuin ei juuri missään toisessa elokuvassa. Ja Le Havren voisi katsoa uudestaan esimerkiksi keskittyen pelkästään Elina Salon tai Jean-Pierre Darroussinin esiintymiseen.
Neljännesvuosisadan takaisessa Arielissa satama merkitsi melankolista porttia, josta avautui tie pakoon vihamielisestä maailmasta toiseen, tuntemattomaan ja hyvin mahdollisesti yhtä lohduttomaan maailmaan. Le Havressakin satama symboloi pakoa, mutta tällä kertaa myös mahdollisuutta - kohti paljon valoisampaa tulevaisuutta. Liekö perusteetonta optimismia? Vai vieläkö kirsikkapuut saavat puhjeta kukkaan?
Samalla rykäisyllä Kaurismäki vaihtaa totuttua näkökulmaansa. Yksilöiden välisen kanssakäymisen muodostamasta pienoismaailmasta siirrytään Le Havren myötä laajempaan näkymään yhteiskunnan ja sen sisällä toimivien pienyhteisöjen välisestä kitkasta. Tuloksena saamme nähtäväksemme poleemisinta kaurismäkeä Hesarin mielipidesivujen tällä puolen.
Kaurismäen tarina työttömästä kengänkiillottajasta auttamassa pakolaispoikaa pääsemään kiinni uuden elämän syrjään salakuljettamalla tämä kalastusveneessä Englannin kanaalin yli Lontooseen on yksinkertaistettu naiiviuden rajalle saakka. Kaurismäen sympatiat ovat absoluuttisesti miehen ja pojan puolella ja lakeja toimeenpanevia poliiseja vastaan. Kaurismäki ei esitä rahtuakaan kritiikkiä vähäosaisia sankareitaan kohtaan, jotka yhteiskunnan silmissä ovat rikollisia. Kuitenkaan hän ei tahdo esittää elokuvansa esimerkin kautta kaikenkattavaa ratkaisua pakolaisvirtaan. Sen sijaan Kaurismäki toteaa, että jokainen tapaus tulisi nähdä omana yksilöllisenä tarinanaan, joista kullekin tulisi löytää oma ratkaisunsa. Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnalla ei ole varoja eikä tahtoa näin vaativaan työhön. Le Havre on yksi näistä tarinoista eivätkä sen osalliset ansaitse tuomiota.
Tämä näkemys saattaa selittää Le Havren lopetuksen, joka on elokuvan ylivoimaisesti eniten kritiikkiä herättänyt jakso. Siinä Marcel Marxin elokuvan alussa lääkäreiltä kuolemantuomion saanut Arletty-vaimo (jonka nimi tuo mukaan assosiaation paratiisin lapsista) kokee täydellisen ihmeparannuksen heti sen jälkeen, kun pikku pakolainen on saatettu matkaan pois Ranskan rannikolta.
Lopetuksen voi lukea ainakin kolmella tavalla.
Yksi. Kyseessä on suuressa pelastusoperaatiossaan onnistuneen, vaimonsa ikävöinnistä hetkellisesti ajatuksensa muualle suorineen Marcelin uni matkalla sairaalaan kohtaamaan varmat suru-uutiset.
Kaksi. Lopetus on mitä on. Lapsellisuuteen sortuneen humanistin löysä ja voimaton hymy yleisölleen.
Kolme. Koko teoksen toivekuvamaisuuden alleviivaus, ironinen kommentti siitä, että edeltävät tapahtumat ovat mahdollisia vain maailmassa, jossa ihmeparantumisia tapahtuu. Että humaanisuus on siinä määrin kadonnut eurooppalaisesta ajatusmaailmasta, että pikku pakolainen ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa - lehmätkin lentäis, vaimotkin paranis tuosta vaan.
Henkilökohtaisesti pidän eniten viimeksimainitusta ajatuksesta, ja katson tätä suloista, lapsenomaista elokuvaa sen kautta. Mutta keskimääräistä kriittisempi mieli on taipuvainen arvostelemaan Kaurismäkeä siitä, että hän jättää eteemme näin monta mahdollisuutta valitsematta itse selkeästi niistä yhtäkään.
Aki Kaurismäen päätöiden joukkoon ei Le Havre nouse, mutta onneksi se on - jälleen kerran - niin hyvin rakennettu, että sitä katsoo enemmän kuin mielikseen. Kaurismäen hienoksi kouliintunut visuaalinen silmä tuottaa aitoa fotogeenistä värielokuvaa, jonka hehkuvissa, viisikymmentälukulaisissa väreissä kelluu kuin kesäisessä Välimeressä. Toisaalta hahmotuksessa on René Clairin Haaveiden kujan makua ja hajua. Näyttelijät ovat upeita. André Wilms ei ollut näin hyvä Juhassa, ei edes Boheemielämässä - konkarin presenssi, kasvot ja taidot kannattelevat kaurismäkeläiseksi epätavallisen puheliasta elokuvaa vähintään yhtä paljon kuin Kaurismäen ja Timo Salmisen kamera. Wilms ja helisevä Kati Outinen näyttävät aidoilta merituulen ja auringon piiskaamilta keski-ikäisiltä työläisiltä kuin ei juuri missään toisessa elokuvassa. Ja Le Havren voisi katsoa uudestaan esimerkiksi keskittyen pelkästään Elina Salon tai Jean-Pierre Darroussinin esiintymiseen.
Neljännesvuosisadan takaisessa Arielissa satama merkitsi melankolista porttia, josta avautui tie pakoon vihamielisestä maailmasta toiseen, tuntemattomaan ja hyvin mahdollisesti yhtä lohduttomaan maailmaan. Le Havressakin satama symboloi pakoa, mutta tällä kertaa myös mahdollisuutta - kohti paljon valoisampaa tulevaisuutta. Liekö perusteetonta optimismia? Vai vieläkö kirsikkapuut saavat puhjeta kukkaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)