Joss Whedon - näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut

Kostajat (The Avengers, USA, 2012) on ensimmäinen supersankarifantasioista ammentava sarjakuvafilmatisointi, jonka ohjaajalla on kokemusta sarjakuvien kirjoittamisesta*. Ohjaaja-käsikirjoittaja on aiemmin sarjakuvien puolella kirjoittanut itse luomansa mytologian pohjalta tarinoita vampyyreistä, demoneista ja heitä metsästävistä sankareista. Taustalla vaikuttavat hänen televisiolle luomansa fantasiasarjat.

Joss Whedonilla on palvovia faneja, jotka puhuvat hänestä jumalana - vain puoliksi piloillaan. Se on ainutlaatuinen saavutus ottaen huomioon, että kyseessä ei ole näyttelijä, ja että Whedonin pääura sijoittuu television maailmaan tuottajana, kirjoittajana ja ohjaajana. Pääteoksellaan Buffy, vampyyrintappaja Whedon avasi uria, jotka eivät ole umpeutuneet 15 vuodessakaan. Buffyn seuraajien kiintymys ylitti ja ylittää melko lailla kaikki siihen asti tunnetut tv-sarjafaniuden rajat. Vuonna 1996 aloittaneesta Buffysta on kummunnut lukemattomia fanilehtiä, -nettisivustoja ja jopa graduja. Yksi selitys tälle kiihkeydelle voisi olla se, että Buffy on niin selkeästi yhden miehen luomus ja kantaa joka yksityiskohdassaan yhden kertojan tunnusmerkkejä. Ts. Buffy profiloituu Joss Whedoniin kuten Star Wars profiloituu George Lucasiin. Siksi Buffyn seuraajat tuntevat jaksojen lisäksi yhtä läpikotaisin dvd-painosten haastattelut ja kommenttiraidat. Lisäksi Whedon nauttii myös kollegojensa yleensä pidäkkeetöntä arvostusta.

Ja nyt 47-vuotias Whedon on maailman nopeimmin menestyneen elokuvan tekijä. Kostajista tuli ensimmäinen elokuva, joka tuotti USA:ssa yhden viikonlopun aikana yli 200 miljoonaa dollaria, mikä tulos rikkoi entisen ennätyksen kymmenillä miljoonilla. Olisi suuri houkutus nähdä tämä uutena virstanpylväänä loistokkaalla uralla. Tosiasiassa vain suhteellinen kourallinen on edes kuullut Joss Whedonista ennen Kostajia eikä hänen vaikutuksensa elokuvan menestykseen ole pääasiallinen. Useimmat - jopa Helsingin Sanomien toimittajaa myöten - luulevat Kostajia Whedonin ensimmäiseksi ohjaukseksi. Whedonin ura onkin ollut pikemminkin kompastelua esteradalla kuin sulavaa kiitoa suihkukoneella.

Vaikka Buffyn menestys on nykyään kiistaton, Whedonin muut sarjat ovat käytännössä epäonnistuneet ainakin kaupallisesti. Alkuun menestyksekäs spin-off-sarja Angel lopetettiin viiden kauden jälkeen, ennen kuin Whedon ehti antaa sille tarkoittamansa lopetuksen. Scifi-länkkäri Fireflysta tuli viime vuosikymmenen kuuluisin kesken lopetettu sarja ja kulttishow vain 14 jakson jälkeen. Doll's House kesti sekin vain kaksi kautta. Kaikki nämä "Joss Whedon -sarjat" ovat kuitenkin herättäneet keskustelua, ja niillä on vannoutuneet fanileegionsa. Tärkeämmäksi tekijäksi nousee kuitenkin hänen hyvä maineensa, se, että reilut kymmenen vuotta sitten uuteen nousuun lähteneen amerikkalaisen television tekijöistä monet vannovat Whedonin nimeen. Pitkin 90-lukua Whedon toimi luotettuna käsikirjoitustohtorina, ja hänet oli kiinnitetty jo joitakin vuosia sitten Ihmenainen-projektiin (Wonder Womanina olisi nähty Cobie Smulders). Kostajat merkitsee siten mahdollisuutta, jota Whedon on odottanut hyvin pitkään.

Harvalle Hollywoodissa leipänsä tienaavalle viime viikonlopun ennätysmurskajaiset suo yhtä mielellään kuin Joss Whedonille. Kuitenkin, siitäkin huolimatta että laati käsikirjoituksenkin, Kostajat ei varsinaisesti mikään auteur-työ ole. Sen todellinen tekijä on Marvel Studios, jonka asettamissa raameissa Whedon on työskennellyt raudanlujana ammattilaisena eikä omaperäisenä taiteilijana. Poissa ovat esimerkiksi legendaariset "onersit", minuuttien mittaiset tracking shotit, joita Whedon ensimmäisenä sovelsi television tiukkoihin mittoihin. Kostajat on tuotantona samalla tavalla anonyymi kuin Rautamies-elokuvat. Kostajat hyötyy kyllä Whedonin laajasta kokemuksesta mytologia-aiheisten tarinoiden parissa, vaikka jonkin verran korpeaakin amerikkalaisten näyttelijöiden tapa ääntää Asgård "ass guard". Whedon myös rytmittää elokuvansa oivallisesti, missä näkyvät hänen lahjansa kirjoittajana: laajan henkilögallerian pyörittäminen sujuu kuin kuulalaakereilla ja tarina kulkee aikaa hukkaamatta eteenpäin. Jopa tarpeettoman pitkän (ja aika tyhmän) loppuryminän poimuista löytyy kuin happitaskuina pieniä "whedonismeja".

Merkittävin epätyypillisyys Kostajissa Whedonin uran valossa on asian ytimen puuttuminen. Buffyssa jokainen jakso käsitteli tarinansa kautta jotakin syvempää teemaa, mutta Kostajista tämä tuntuu puuttuvan. Jos sellaiseksi yritettiin ryhmätyön merkitystä, ei teemasta ole saatu irti yhtään mitään. Kostajat on vain seikkailu, yksinkertainen hyvät vastaan pahat -tarina, jossa etusijan saavat värikkäät (tai värikkäiksi tarkoitetut) hahmot. Eli näyttelijät, joita löytyy sekä hyviä että huonoja. Jälkimmäiseen ryhmään menevät aika vaivattomasti yksiulotteiset Loki (ään. "low-key"), Kapteeni Amerikka, Thor ja Haukansilmä. Onnistujista löytyvät aina luotettava Robert Downey Jr. Rautamiehenä, vakuuttava Samuel L. Jackson Nick Furyna (koko porukan vaivattomasti kovimpana jätkänä - kuten sarjiksissakin) sekä Scarlett Johansson ja Mark Ruffalo.

Ensinnäkin nimensä mukaista kampausta kantava Johansson ei ole ollut näin hyvä sitten Lost In Translationin. Whedon on toki naisten ohjaajana liki legenda, mutta Musta Leski yllättää silti. Toiseksi Mark Ruffalo onnistuu siinä, missä Eric Bana ja Edward Norton ovat epäonnistuneet: tekemään Bruce Bannerista ihmisen. Ja hän tekee sen vielä hyvin yksinkertaisin, stanislavskilaisin keinoin antamalla hahmolleen pikku manerismeja.

Nämä notkeaa dialogia laukovat karismaattiset näyttelijät ovatkin lopulta suurin syy, miksi Kostajien parissa viihtyy. He antavat lisämaustetta muuten tavanomaiselle, vaikka hyvin tehdylle perusviihteelle.

Vastaus Pertti Avolalle

Helsingin Sanomissa julkaistun Kostajat-arvion johdosta.

Korjataan ensimmäisenä asiavirhe: Kostajat ei ole Joss Whedonin esikoisohjaus. Sellainen on scifi-seikkailu Serenity, joka perustui aiemmin mainittuun Firefly-sarjaan. Vaikkei mikään mestariteos olekaan, Serenity on silti yksi viime vuosikymmenen parhaita scifejä. Väitteeseen siitä, että Whedon ei ole saanut television puolella aikaan mitään erityistä, huomautettakoon, että lähes kymmenen vuotta lopettamisensa jälkeen Buffy, vampyyrintappaja kerää yhä uusia, joskus pelottavan vannoutuneita faneja. Buffy on yhä kirkkaasti paras fantasiasarja, minkä amerikkalaisen television historia tuntee. Sitä tärkeämpi on ollut sen vaikutus seuranneisiin sarjoihin. Joss Whedonin omintakeiselle dialogille ja henkilöhahmoille ovat velkaa ainakin Veronica Mars, Gilmoren tytöt, How I Met Your Mother, Dawson's Creek, O.C. ja Chuck. Kuten aiemmin jo mainittua, Firefly-sarja on noussut kulttisuosioon. Joss Whedonin epäsuora vaikutus amerikkalaiseen televisioon on huomattava sitä kautta, että hänen sarjoissaan aloittaneet kirjoittajat ovat jatkaneet mm. Dexterissä, Greyn anatomiassa, C.S.I:ssä, Gleessä ja Mad Menissä.

* ainakin nykyisen Marvel-buumin aikana

Muokattu 10.5., koska 1. versio oli vielä huonompi.

Sikakovaleffa

Mä kaipaan vähän kunnioitusta
tasa-arvoa elämään
Mä tarvin vähän kunnioitusta
ihmisarvoa elämään
(Kurikka-Aalto-Pajamaa)

Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama Kovasikajuttu on alkuvuodesta jo toinen ensiluokkainen suomalainen dokumenttielokuva. Mikä mukavinta, se ei voisi enää enempää erota siitä toisesta eli Katja Gauriloffin Säilötyistä unelmista. Siinä missä Säilötyt unelmat kertoo tarinansa viimeisen päälle tarkkaan mietityin, tasapainoisin kompositioin, soveltaa Kovasikajuttu seurantadokumentille tutumpia cinema veritén keinoja: kohteensa tallentava kamera kulkee seurattaviensa mukana kuin kuuluen heidän entourageensa.

Rock-elokuvana punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäiviä tutkiva dokumentti eroaa alkuun nimeämättömällä tavalla lajisukulaisistaan. Elokuvan mittaan asia kirkastuu.

Kovasikajuttu on paras kotimainen musiikkidokkari sitten Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiön. Tuossa elokuvassa Ismo Alanko yrittää selittää rockin syvintä olemusta; hänelle rock on vapaata itsensä ja tunteidensa ilmausta. Eli, jos tänään vituttaa, niin sen saa ja se pitää näyttää lavalla. Rock on rehellistä olemista. Ja rehellisyys erottaa Kovasikajutun bändin muista. Pertti, Kari, Sami ja Toni eivät osaa valehdella - muuten koko Nimipäivät kaatuisi ja tilalla olisi jotain muuta tai ei mitään. Pertti Kurikan Nimipäivät sanoo lavalla ja sen ulkopuolella suoraan, miltä tuntuu ja miksi. He eivät yritä puolustella kantojaan tai muotoilla ajatuksiaan mahdollisimman siisteiksi, he eivät sano "toisaalta", "siinä mielessä", "minun näkemykseni" tai "jos ymmärrät mitä tarkoitan". Jos et ymmärrä, mitä Nimipäivien pojat haluavat sanoa, niin omapa on menetyksesi. Milloin viimeksi elokuvaaja on päässyt kuvaamaan näin verhoamatonta todellisuutta?

Kovasikajutun takana seisova Mouka Filmi on nousemassa todella varteenotettavaksi tekijäksi suomalaisen dokumenttielokuvan kentällä. Kärkkäisen ensimmäinen pitkä työ, Kansakunnan olohuone, oli aivan yhtä hieno kuin tämä uutuuskin, mutta niukempi eikä tavoittanut kansakuntaa ansaitsemallaan tavalla. Siitä ei pelkoa Kovasikajutun kohdalla. Hänen ohjaajatoverinsa Passi puolestaan jatkaa tasolla, joka teki hänen kirjoittamastaan ja kuvaamastaan Taulukauppiaista viime vuosien melkein hienoimman suomalaisen näytelmäelokuvan. Passilla on joko luontainen tai hiottu vaisto pysytellä kameroineen prikulleen oikealla etäisyydellä kuvattavistaan. Mikä tahtoo sanoa, että Kovasikajuttu ei ole hyvä leffa, koska se kertoo Pertti Kurikan Nimipäivistä, vaan koska sen tekijät osaavat hommansa.

Tämä näkyy välittömyydessä ja tarkkuudessa, millä elokuva kaappaa punk-bändin "synnyn" harkoista lavalle, piinallisen työn, minkä sanoitukset vaativat ja riidat ja sovinnot, mitä keskinäinen kemia aiheuttaa. Tärkeintä kuitenkin, että taiteellinen yksimielisyys vallitsee. Tai ehkä vielä tärkeämpää on, että musiikki on hyvää: vahvaa ja energistä ja yleisöön menevää. Ja sillä on sanottavaa.

Kovasikajutun hienoimmat hetket eivät löydy keikoilta, vaan arjesta. Silloin elokuva kuvaa sitä, mistä Kari laulaa: millaista on elää vähemmistön jäsenenä ja aina enemmän tai vähemmän muista riippuvaisena. Se on usein elämää, joka synnyttää punkia. Kirosanoja. Myös juhlia ja rakkautta. Pertti Kurikan Nimipäivien kohdalla myös kiertueen Saksassa ja Linnan juhlat. Ei hullumpaa.

Yksi kommentti vielä. Nimittäin elokuvan vastaanotosta, jossa tuntuu korostetun elokuvan hauskuutta. Kovasikajuttu on toki hauska siinä missä elämänmakuinen elämä on hauskaa, mutta ei se mikään komedia ole eikä saanut minua repeämään naurusta. Eikä missään elokuvan rakenteessa (leikkaaja Riitta Poikselän työ on muuten superlatiivista) ole viitteitä tekijöiden pyrkimyksistä painottaa koomisia hetkiä. Joten joko hauska syntyy luonnollista tietä tai sitten kysymyksessä on pohtimisen arvoinen puolustautumisreaktio hankalaksi koetun yhteiskuntasegmentin edessä.

Yhteiskunta mättää
kun ei hoida asioita
Niin kuin täällä Suomen
maassa pitäisi hoitaa
Ne sanoo ihmisille
suoraan päin naamaa
Sitä, tätä ja tota
Se ei pidä paikkaansa
Yhteiskunta mättää

(säv. Pertti Kurikka, san. Kari Aalto, sov. Kalle Pajamaa)

Sivustakatsoja: Cinemadrome 4 -katsaus

Pää-Drome Tomi Peuhkurinen luo viisaan katseensa viime viikonlopun festivaaleille Niagarassa.

Cinemadrome 4 – The Final Chapter 27.-28.4.2012

Viime syksyisen Cinemadrome kolmosen katsaus on suunnilleen valmis mutta julkaisematta. Ehkä siihen on hyvä palata nyt kun kevät alkaa olla jaloista pois ja katse on itse asiassa jo muutama kuukausi sitten käännetty kohti tulevan syksyn tapahtumia. Mutta ensin Drome 4.

Cinemadrome nelonen sai kunnian päättää kevätkauden erikoissarjat Niagaran valkokankaalla. Luonnollisesti se oli myös tämän kauden coolein tapahtuma helmikuisen Dromen Re-Animated-väliosan ohella.

Kevät on näille tapahtumille ollut perinteisestikin hankalaa aikaa eikä vappua edeltävä viikonloppu varmasti ainakaan edistänyt asiaa. Festaria vietettiinkin katsojalukuihin katsoen turhan vaatimattomissa merkeissä.

Tällä kertaa kahden illan tapahtuma sisälsi kuusi pitkää elokuvaa ja yhden lyhyen. Sekä tietysti jo perinteeksi muodostuneen trailerishown.

The Raid: Redemption sai kunnian avata festarin. Kovasti hypetetty leffa on kieltämättä kova paketti, mutta kovin keskinkertaiseksi se lopulta jää. Koreografiat ovat hienoja ja meno vauhdikas. Pituutta on kuitenkin liikaa ja ilmaan jää ihan aiheestakin kysymys lyödäänkö tässä tarpeeksi?

Fight For Your Life on kelpoisaa alistamista. Se kulkee kestonsa vaivatta ja ajoittain huvittaakin, mutta ei silti pahemmin ahdista kierosta asenteestaan huolimatta.  Mieleen tulevat House At The Edge Of The Park sekä Last House On The Left. Niille molemmille tämä kuitenkin häviää.

Perjantai-illan päätti Dragon On Fire, tosin jo lauantaiaamun puolella. Kerrassaan typerä leffa jossa olemattoman juonen perässä ei pysy vaikka kuinka yrittää. Taisteluja ja tahatonta komiikkaa silti piisaa, ehkä turhankin paljon.

Lauantai-illan avasi tamperelaista alkuperää oleva Monadi Filmin lyhytelokuva Zomba Intenso. Italiaksi ”dubattu” leffa on teknisesti hyvin tehty ja toimii kokonaisuutena kohtuullisesti. Jopa yllättävänkin hyvin ottaen huomioon leffan poikkeuksellisen tekotavan joka selvisi sitten myöhemmin illalla...

Zomba Intenso toimi alkukuvana Lucio Fulcin Zombie Flesh Eatersille, joka eittämättä olikin tämän festarin paras leffa. Verkkaisesti etenevä ja zombeiluaan koko ajan kasvattava leffa, jossa on hyvä tunnelma, hain kanssa matsaava zombi ja makoisat tehosteet. Sekä helvetin hyvä musiikki.

Zombeilujen jälkeen Ravintola 931 vei voiton elokuvista ja vaikka yleisöä olisi saanut olla enemmän niin tilanne parantui muilta osin, kun arvoisan Elokuvakerho Monroen väkeä oli saapunut paikalle jopa suuresta maailmasta asti. 931:n puolella minikokoista ja hillittyä menoa rikastutti läsnäolollaan mm. Dromen toinen pääpiru, Trash Videon Ville Lähde sekä Zomba Intenson ohjaajaguru, Monadi-Filmin Sami Pöyry. Filmiliekin enemmän tai vähemmän paikkaansa pitävä lisäotsikko – koska jonkun täytyy olla oikeassa - syntyi muuten jossain tässä vaiheessa ja näköjään sittemmin myös toteutui...

Salin puolella ohjelma jatkui Zombeilujen jälkeen Innkeepersilla ja päättyi sunnuntaina aamyöllä Ninja Turfilla, josta vilkaisin kymmenisen minuuttia jostain keskivaiheilta. Määrällisesti vähäinen yleisö tuntui kuitenkin ymmärtävän tämän teoksen kiistämätöntä hienoutta, vähän samaan malliin kuin vuorokautta aikaisemmin Dragon On Firen parissa.

Näin tällä kertaa. Vakaa aikomus on palata asiaan Halloween Specialilla 27.10.2012 ja syksyn päätapahtumalla joka kantaa nimeä Cinemadrome 5 – A New Beginning 10. & 16.-17.11.2012. Jotain saattaa tapahtua myös loppukesästä sillä aihetta siihen ainakin olisi, mutta sen näkee sitten.

Zomba Intenso Cinemadromessa

Tiedusteluandroidien mukaan menneen viikonlopun Cinemadromessa oli hyvä tunnelma, vähemmän väkeä kuin tarpeeksi ja elokuvista parhaita Fulcin Zombie sekä kiistanalainen rasismisploitaatio Fight For Your Life. Ensin mainitun zombie vs. hai -kohtauksesta riitti eniten riemastuksentäyteisiä vuorosanoja 931:n jälkipuinneissa.

Kotirintamalla Cinemadrome otti esiteltäväkseen Pirkanmaalla vaikuttavan indie-firma Monadi-Filmin, joka on parin vuoden ajan tehnyt nollabudjetin elokuvia. Mies Monadin takana on Riihimäellä kasvanut Sami Pöyry, joka pitää myös yhtä Suomen arvostetuimmista elokuvablogeista. Yliopiston tapahtumien mainoskuvista ja lyhytkuvista Pöyry on siirtymässä pitkien elokuvien mittaan, joista Agorafobia on ollut jälkituotannossa yli vuoden. Cinemadromessa sai 50-60:n positiivisesti häkeltyneen dromettajan silmien edessä ensi-iltansa viime joulukuussa kuvattu 22-minuuttinen Zomba Intenso.

Tuskinpa Pöyryn teos maailman ensimmäinen post-moderni zombielokuva on, mutta aika harvajäseniseen lajiin se kyllä kuuluu. Lucio Fulcin ja alkoholin innoittama Zomba Intenso on lähes käsittämätöntä yläpilveä, mutta se pilvisyys on niin omintakeista, että kangasta tuijottaa parikymmentä minuuttia helpommin kuin viisi minuuttia sitä uusinta stephendaldrya, jolla on se liian pitkä nimi.

Zomba Intenson keskeinen idea on seuraava: kuvaustilanteessa näyttelijät ovat puhuneet toisilleen paikan päällä improvisoituja vuorosanoja suomeksi. Jälkituotannossa Pöyry on äänittänyt päälle italiankielistä sitäsuntätä ja sitten vielä tekstittänyt elokuvansa englanniksi; tekstitys kertoo varsinaisen "tarinan" kolmesta italialaisesta turistista, jotka katoavat Suomen erämaihin, joissa zombi tallustaa. Tai jotain. Lopputulos on yliopiston taidefilmikurssien tekeleitä muistuttava merkillinen ja epäkoherentti kokeilu, joka ei varsinaisesti pysy kasassa, mutta jaksaa kyllä kiehtoa kestonsa ajan. Omaperäisyys - ja pystyvä leikkaus - kantavat todella pitkälle.

Huomio kiinnittyy silti tiukimmin pariin ilmeisestä ohjaajanlahjakkuudesta kielivään seikkaan. Ensimmäinen on näyttelijätyö, josta puuttuu kulmikkuus, joka yhdistää 99 %:a findie-elokuvista. Dubbauksella tosin lienee tähän vaikutuksensa. Mutta tämä vain sivumainintana. Ykkösansio on ehdottomasti mustavalkoinen kuvaus, joka on aina huolekasta ja säännöllisesti hätkähdyttävän tyylikästä. Kunnioitusta vain lisää tieto, että elokuva kuvattiin kahdessa päivässä. Pöyry itse ei pidä elokuvaansa tässä suhteessa edes kovin erikoisena. Hän suhtautuukin Zomba Intensoon jonkinlaisena testinä tämän kaltaisen elokuvan tekemisestä ja on jo aloittanut lyhäristään ponnistavan pitkän elokuvan Zomba di mare kuvaukset, jossa on paras idea minkä olen kai ikinä kuullut. Jos saa hypettää.

Monroe ja FilmiLiekki jäävät "silmät selkosen vatsallaan" odottamaan seuraavia kymmentä kuumeista kuukautta Monadi-Filmin elämässä, missä tulossa ovat Zomba di maren lisäksi Varaosamies sekä ehkä se Agorafobia.