Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä elokuvia

Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä leffaa? Television puolella 45-vuotias amerikanjuutalainen on osoittanut monet kerrat olevansa mainio tarinankertoja etenkin sarjoissa Alias ja Lost, jotka pursuavat estotonta kuvittelemisen riemua. Näissä sarjoissa hän on sitä paitsi merkittävästi hämärtänyt rajaa elokuvailmaisun ja tv-ilmaisun välillä. Abramsilla jos kellä tuntuisi olevan elokuvan tekeminen verissä.

Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.

Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.

Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.

Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.

Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.

ValoKino tuo kesäiltaan kansanperinnettä ja suspensea

Puutarhakadun Valoisin kahvila ja Kehräsaaren pimein elokuvakerho lyövät jälleen kättä ja tuovat tähänkin loppukesään ValoKinon kajastuksen himmeneviin iltoihin. Pidetty ja tamperelaisittain tällä hetkellä ainutlaatuinen ulkoilmatapahtuma luo tunnelmaa Kahvila Valon viihtyisälle sisäpihalle elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina alkaen Tapahtumien Yön ilmaisesityksestä.

ValoKinossa yhdistyvät leppoisasti kahvilakulttuurin seurustelevaisuus ja elokuvan katsomiskokemus. Esimerkiksi poikkeaminen sisätiloihin kesken elokuvan täyttämään tyhjentynyt kahvikuppi on paitsi sallittua, suorastaan tapahtuman hengen mukaista.

Tällä kertaa aloitamme Tapahtumien Yönä, ja esillä on parilla nuoren polven näytteellä höystetty kokoelma kotimaisen kansatieteellisen elokuvan klassikoita vuosikymmenten takaa. Jos kansatiede kuulostaa tylsältä, sen ei tarvitse sitä olla - nämä ovat todellisia dokumenttielokuvan suomalaisia kaunottaria mestareiden Mäkinen ja Pälsi käsistä, ja tallentavat hyväilevän kauniisiin mustavalkokuviin sellaista Suomea, joka elää enää valo- ja elokuvissa.

Toisena iltana pääsemme katsomaan varhaista Hitchiä: alkuperäinen, mustavalkoinen The Man Who Knew Too Much. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin mestari teki aiheesta uuden, värillisen ja amerikkalaisen version, ja cinefiilit kiistelevät tänäkin päivänä siitä, kumpi on parempi. Jännitystä on kumminkin kumpaisessakin.

Ja viimeisenä iltana saavumme kuusikymmentäluvulle Cary Grantin ja Audrey Hepburnin muodostaessa vastaanottokomitean. Charade on musikaalimaestro Stanley Donenin (Laulavat sadepisarat) charmikas jännäri, josta löytyy romanssia, komediaa ja ennen kaikkea Tyyliä. Viimeksi mainitun alustaa jo ensi hetkistä Henry Mancinin ikivihreä musiikki, yksi legendan huipputöistä.

Elokuvakerho Monroe toivottaa kaikki tervetulleiksi ValoKinon iltoihin. Huomautamme kuitenkin, että katsomaan mahtuu vain 40 ensimmäistä, joten tila saattaa loppua kesken, kuten se on joskus loppunut. (Aikaisempiin ValoKinoihin voi tutustua tässä blogissa tunnistetta "ValoKino" klikkaamalla.)  

OHJELMA

4.8. Tapahtumien Yö, klo 22.15, lyhytelokuvia, ilmainen
      Eino Mäkisen ja Sakari Pälsin klassikkodokumentteja
+ Forget Me Not! (ohj. Reeta Laine) ja Taidefilmi (ohj. Jarno Hänninen)
      Yhteiskesto n. 75 min.
11.8. klo 22.15, 3 euroa
      Alfred Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (1934, ei tekst.), tähtinä Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre + alkukuva á la Three Stooges
      Yhteiskesto n. 90 min.

18.8. klo 22.15, 3 euroa

      Stanley Donen: Charade (1963, ei tekst.), tähtinä Cary Grant, Audrey Hepburn, musiikki: Henry Mancini. Kesto 113 min.

Kaikissa tapahtumissa säävaraus, muuttuneet ajat ilmoitetaan Kahvila Valon sivuilla ja tässä blogissa.

Kansanmusiikin ystävät

Jossain Kallioklubin, yhteislaulunuotion ja Ville Leinosen henkeäsalpaavan soolokeikan katveessa Kaustisen katrillintäyteiseen musiikkijuhlaan eksynyt filmihullu kävi katsomassa ohjelman ainoan elokuvan - tietysti. Tämän lyhyen tekstin arvo ei piile sen kielen hienostuneisuudessa, omaperäisyydessä tai varsinkaan sisällön syvällisyydessä, vaan siinä, että tämä melkoisella varmuudella on puheena olevan elokuvan ensimmäinen julkinen arvio.

Aimo Hyvärisen kolmevarttinen Kansanmusiikin henki sai nimittäin perinteikkäillä folk-festivaaleilla maailman ensi-iltansa. Koruton ja kaikenlaisesta paisuttelusta puhdas tilaisuus keräsi pieneen huoneeseen kourallisen vieraita katsomaan elokuvaa - näin voi luonnehtia - demo-olosuhteissa: yläviistosta lensi kankaan toiselle puoliskolle ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa ja videotykki katkaisi kuvavirran muutamaan otteeseen. Tämän ei kuitenkaan saanut häiritä uunituoreen teoksen tutkimista. Mielikuvituksettoman otsikkonsa alla Kansanmusiikin henki paljastui pätevästi kokoon pannuksi pienoisdokumentiksi kansanmusiikin harrastajista ja heistä muodostuvasta musiikillisesta aluskasvillisuudesta. Kaustisen ja Viljandin festivaalien välille jännittynyt elokuva haastatteli muusikoita Suomesta ja Virosta: hyvissä haastatteluissa aiheesta avautuivat mm.Järvelän suvun pelimannit ja Silver Sepp sekä ilahduttavan monet muut.

Lyhyen kestonsa vuoksi elokuva ehti tietenkin vain raapaista kanteleen pintaa, mutta välitti kumminkin aika luonteenomaista kuvaa esimerkiksi kansanmusiikin ympärille pystytetyiltä musiikkijuhlilta. Ainakin Kaustisen pingottamaton ja hosumaton, mutta eloisa tunnelma on jossain määrin tarttunut tähän elokuvaan. Pitkään Viljandissa viipyvä teos on vähintäänkin mielenkiintoinen kurkistus virolaiseen festarihenkeen.

Viljandiin Kansanmusiikin henki onkin seuraavaksi menossa katseltavaksi.

Tarkastaja, ulkopuolisuuden komedia: Anssi Mänttärin haastattelu

24.6.2011

Joka ikinen sielu, joka on käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla katsomassa filmin tai käynyt sen jälkeen romanttiseen kohtaamiseen Kitisenjoen rannalla tai filmin sijasta juonut itsensä känniin yöttömässä yössä, on kiitollisuudenvelassa Anssi Mänttärille. Parinkymmenen koko illan elokuvan ohjaaja ja aito suomalainen auteur on myös maailman pohjoisimman elokuvafestivaalin ideoija. Midnight Sun Film Festival 2011 toimi Mänttärin uusimman työn, Tarkastajan, maailmanensi-illan näyttämönä. Keskustelin nähdystä ohjaajan kanssa.

Anton Asikainen: Tarkastaja sai ensi-esityksensä teatteri Lapinsuussa torstai-iltana kello 23.15 loppuunmyydylle salille. Odotitko sellaista?
Anssi Mänttäri: En, en odottanut.
AA: Tarkastajanhan näki siinä yhdessä näytöksessä melkein enemmän ihmisiä kuin edellisen elokuvasi yhteensä!

Tähän Mänttärin vastaus on raikuva nauru. Elokuvantekijä on hyvin tietoinen asemastaan valtavirran reunamilla integriteettinsä säilyttäneenä anomaliana kollegoidensa joukossa.

AA: Sanoit ensi-illassa, että nyt tyylilaji valitsi aiheen.
AM: Yleensä asia on päinvastoin: aihe määrää tyylilajin. Mutta nyt päätinkin tehdä surrealistisen elokuvan, mikä määritti aiheen.
AA: Surrealistisen vai absurdin?
AM: No, tällaiset määrittelyt ovat sivuseikka. Tarkastaja lähti liikkeelle surrealistisena kertomuksena, mutta kirjoittamisen aikana se on kenties muuttunut joksikin muuksi.
AA: Siinä tuntuu tiettyjen kirjailijoiden vaikutus. Kafka on selviö, mutta entä esimerkiksi Gogol?
AM: Mä huomasin vasta kirjoittamisen jälkeen, että siinä on Kafkaa. Kirjoittaessa en ajatellut vaikutteita. Ja Gogolilta olen lukenut vain Kuolleet sielut hirveän kauan aikaa sitten. Viihdyn kyllä Venäjällä ja olen jonkinmoinen venäläisen kulttuurin fani, että ehkä se tuntuu sitten tahtomatta. Tarkastaja on kirjoitettu kerran lävitse ja siihen on  myöhemmin lisätty vain pari kohtausta, joista yksi on Aake Kallialan jakso. Tarina Francis Baconin kuolemasta on myös lisäys.
AA: Tarkastajassa on kohtaus, jossa Niko Saarela soittaa firmaan ja joutuu ikuiseen puhelinautomaattikierteeseen. Se on hieno esimerkki sellaisesta havaintojen tekemisestä, mihin ei muualla suomalaisessa elokuvassa törmää, ja ihmettelen, mistä se johtuu.
AM: Mä luulen, että se johtuu tuottajavetoisuudesta suomalaisessa elokuvassa. Siitä, että ohjaajat eivät enää valitse aiheitaan, vaan ne annetaan tuottajan taholta. Huomasitko muuten, kuka se puhelinpalvelun ääni oli?
AA: En...
AM: Minä! Ja mistä sen nuotin oppii? Sen: "Jos sinulla on laskutusasiaa, paina yksi..." Se on aina sama joka paikassa.

Tarkastaja ei ole missään perinteisessä mielessä "hyvä" elokuva so. se ei vastaa meille opetettuja nykyaikaisia standardeja: se vaikuttaa kovin vähän virtuoosimaisesti kuvatulta, sen näytteleminen tuntuu vanhanaikaiselta jne. Teknisten mittapuiden sijaan Tarkastaja on mitä suurimmassa määrin hyvä elokuva moraalisella ja ideologisella tasolla. Se tuntuu sillä tavalla aidolta ja peittelemättömältä, miltä suomalainen nykyelokuva ei tunnu. Sodankylän täyden salin Mänttärin absurdi komedia sai pidäkkeettömästi raikumaan naurusta.

AA: Tarkastaja on sellainen harvinainen elokuva, josta tietää, että se ei avaudu pelkästään käsikirjoituksen lukemalla, vaan ohjausprosessi merkitsee kaikkea.
AM: Kyllä. Siksi onkin ihmeellistä, että Elokuvasäätiössä hankkeita rahoitetaan nykyään pelkästään käsikirjoituksen perusteella. Ei tiedetä minkälaiset ihmiset sen käsikirjoituksen kuvaavat.
AA: Elokuvan tarkastaja selvittää vakuutuspetokseksi epäiltyä juttua ja kiertää jututtamassa asiaan liittyviä ihmisiä. Nämä haastateltavat muodostavat oman retkensä tuttujen kasvojen keskellä (mm. Aake Kalliala, Tom Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Antti Litja, Mats Långbacka, Leena Uotila, Matti Onnismaa). Se on melkoinen kavalkadi muiden näyttelijöiden ohella. Miten sinä teit roolituksen?
AM: Kaikki lähtivät mukaan ensi kysymällä. Pari näyttelijää perui tai korvattiin muista syistä, kuten sairastumisen vuoksi. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, nehän tietää, ettei mun leffassa tarvitse kauaa kuvauksissa olla! Tom Pöystin hahmo muuten perustuu oikeaan virkamieheen, jonka näin tv:ssä. Näyttelin sen hänelle eteen, ja Tom vei sitä siitä eteenpäin.
AA: Yksi parhaista joukossa on Anssi Mänttäri.
AM: Pyysin siihen ensiksi Heikki Peltolaa, mutta kun se ei päässyt, tein sen itse.
AA: Se on mainio kohtaus, ja olisi hauska nähdä Anssi Mänttäri näyttelemässä jonkun toisen ohjauksessa.
AM: Se olisi kiinnostavaa! Ilkka Vanteen kanssahan mulla on ollut tapana vierailla toistemme jutuissa.
AA: Tuohon kohtaukseen sisältyy myös aika paha klaffari.
AM: Tarkotat niitä silmälaseja? No, mä laitoin siihen Nikosta välikuvan, että se mun hahmo on voinut laittaa lasit siinä välissä. Sitten lopussa mä tarkoituksellisesti tuun pöytään lasit päässä ja otan ne sitten päästä.
AA: Miten sä suhtaudut klaffivirheisiin?
AM: Kyllä mä otan ne pois, mutta jos se on niin pieni, ettei sitä ensi katsomisella huomaa, niin ei se mua haittaa. Tarkastajassa on yksi kuva, jossa taustalle on jätetty "Teatterikorkeakoulu"-kilpi. Se on niitä klaffareita, joka on säästetty Törhöselle!
AA: En huomannut! Mutta mistä sä keksit Niko Saarelan (joka tekee hyvän roolin tarkastajana) pääosaan?
AM: Niko pystyy olemaan sellainen jokamies, joka rooliin tarvittiin. Niko hallitsee myös tekniikan, se ymmärtää esimerkiksi katsoa kameran suuntaan huoneesta toiseen liikkuessa, mikä helpottaa leikkausta.
AA: Oliko sillä merkitystä, että Niko Saarela on koomikko?
AM: Ei.
AA: Tarkastaja on tietysti kuva yhteiskunnasta, mutta samalla tämän yhden tyypin tarina. Elokuvan vakuutustarkastaja jää aina kaiken ulkopuolelle.
AM: Hän on liian rehellinen ja joutuu suljetuksi ulos.
AA: Mikä merkitys on Tarkastajan epätyypillisen voimakkailla väreillä kuten punaisella? Tuliko ne jälkisäädössä?
AM: Pääasiassa kuvaustilanteessa. Tarkastaja ei ole sellainen arkikuvaus kuin mun monet aikaisemmat, ja väreillä korostetaan tätä eroa. Punaisella noukitaan tyttö (Anna-Maija Tuokko), jotta katsoja kiinnittää siihen huomiota.
AA: Milloin sinä kuvasit Tarkastajan?
AM: Tammikuun puolivälissä. Käsikirjoitus syntyi joulukuun aikana ja kuvauspäiviä oli noin 16.
AA: Kerro vähän kappaleen Lumi sataa tänään ylöspäin synnystä. Se on paras kuulemani iskelmä noin kahteenkymmeneen vuoteen.
AM: Mä kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ja sanoin Askolle (Anssin veli ja elokuvien hovisäveltäjä), että tärkeintä on, että katsoja tunnistaa melodian sen eri muodoissa. Sitten Asko soitti mulle tän jutun ja mä en ollut varma: se kuulosti jotenkin tavalliselta. "Ootsä varma, että katsoja tunnistaa tän?" Asko murahti vaan: "Kyllä sen tunnistaa!" Loput säkeistöt kirjoitin Askon melodiaan.
AA: Siitä on viikko, kun mä sen kuulin, ja mä pystyn vieläkin hyräilemään sitä.
AM: Hyvä kuulla. Sehän olis hauskaa, jos joku laulaja poimisi sen tästä leffasta.