Jossain Kallioklubin, yhteislaulunuotion ja Ville Leinosen henkeäsalpaavan soolokeikan katveessa Kaustisen katrillintäyteiseen musiikkijuhlaan eksynyt filmihullu kävi katsomassa ohjelman ainoan elokuvan - tietysti. Tämän lyhyen tekstin arvo ei piile sen kielen hienostuneisuudessa, omaperäisyydessä tai varsinkaan sisällön syvällisyydessä, vaan siinä, että tämä melkoisella varmuudella on puheena olevan elokuvan ensimmäinen julkinen arvio.
Aimo Hyvärisen kolmevarttinen Kansanmusiikin henki sai nimittäin perinteikkäillä folk-festivaaleilla maailman ensi-iltansa. Koruton ja kaikenlaisesta paisuttelusta puhdas tilaisuus keräsi pieneen huoneeseen kourallisen vieraita katsomaan elokuvaa - näin voi luonnehtia - demo-olosuhteissa: yläviistosta lensi kankaan toiselle puoliskolle ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa ja videotykki katkaisi kuvavirran muutamaan otteeseen. Tämän ei kuitenkaan saanut häiritä uunituoreen teoksen tutkimista. Mielikuvituksettoman otsikkonsa alla Kansanmusiikin henki paljastui pätevästi kokoon pannuksi pienoisdokumentiksi kansanmusiikin harrastajista ja heistä muodostuvasta musiikillisesta aluskasvillisuudesta. Kaustisen ja Viljandin festivaalien välille jännittynyt elokuva haastatteli muusikoita Suomesta ja Virosta: hyvissä haastatteluissa aiheesta avautuivat mm.Järvelän suvun pelimannit ja Silver Sepp sekä ilahduttavan monet muut.
Lyhyen kestonsa vuoksi elokuva ehti tietenkin vain raapaista kanteleen pintaa, mutta välitti kumminkin aika luonteenomaista kuvaa esimerkiksi kansanmusiikin ympärille pystytetyiltä musiikkijuhlilta. Ainakin Kaustisen pingottamaton ja hosumaton, mutta eloisa tunnelma on jossain määrin tarttunut tähän elokuvaan. Pitkään Viljandissa viipyvä teos on vähintäänkin mielenkiintoinen kurkistus virolaiseen festarihenkeen.
Viljandiin Kansanmusiikin henki onkin seuraavaksi menossa katseltavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti