Psykon alma mater

"Please, call me Hitch - hold the cock."

Mukavasti aikaa tappaen kulkeva Hitchcock käy hyvin harmittomasta perjantai-illan viihteestä. Omalla helpon romcommaisella tavallaan se kuvailee, miten Alfred Hitchcock teki kuuluisimman elokuvansa: Psykon. Elokuvana Sacha Gervasin ohjaus rullailee brittiläisellä keveydellä eteenpäin hyötyen huomattavasti Jeff Cronenwethin nätistä kuvauksesta. Tosikko voisi tosin vetää pitkän rivin herneitä nenään Hitchcockin triviaaleista puolista. Kuten siitä, miten Psykon merkitsemä riski (tuossa vaiheessa jo maailman tunnistetuimmalle, kovapalkkaisimmalle, monesti Oscar-ehdokkaaksi asetetulle ja juuri hittielokuvan Vaarallinen romanssi tehneelle ohjaajalle) ylidramatisoidaan. Tai miten Psykon tärkein osatekijä, ilmiömäisen roolin hahmotteleva Anthony Perkins esitetään hermostuneesti ujoilevana homoseksuaalina, jonka karisma á la James D'Arcy lähestyy nollaa. Tai miten toinen Anthony, Hopkins, ei näytä eikä kuulosta yhtään Mestarilta itseltään, vaikka tunnetaan muiden hyveidensä ohella erinomaisena imitaattorina. Mikä, sivumennen sanoen, ei lainkaan estänyt AMPASia sijoittamasta Hitchcockia Oscar-ehdokkaaksi maskeerauksesta.

Loppujen lopuksi elokuvan heikkoudet eivät yleensä ottaen ole yhtä kiinnostavia kuin sen vahvuudet, sikäli kuin sellaisia löytyy. Hitchcock oikoo kunnianhimottomuutta osoittaen monessa kohdin mutkia turhan suoriksi, mutta sen ydintä juo ihan mielellään, koska kyseessähän on lopulta näytelmä eikä dokumentti. Tosi asiassa Hitchcock on avioliittokuvaus. Gervasin elokuvan nimi tuskastuttaa typeryydellään, koska kyseessä ei ole elämäkerta; osuvampi nimi voisi olla "Naimisissa neron kanssa". No, niin...eihän tuo hyvä nimi ole, mutta siitä tässä elokuvassa kumminkin on kyse. Se on kirjoittamattomasti omistettu kaikille vaimoille, jotka ovat uhrautuneet juhlittujen taiteilijasiippojensa rinnalla. Hitchcockin todellinen päähenkilö on jännityksen mestarin tiettävästi ainoa nainen, Alma Reville, jonka kunnian palauttamisprojektiksikin Hitchcockin voisi latistaa.

Helen

Voi olla, että Hollywood traditioitaan kunnioittaen liioittelee tässäkin, mutta Hitchcockin mukaan Alma oli Alfredin tärkein kumppani myös elokuvauralla antaen nimettömänä panoksensa käsikirjoitustohtorina ja avustamalla leikkaushuoneessa. Sekä, tietysti ja ennen kaikkea, tukemalla kaikenlaisiin kiintoisiin obsessioihin ankkuroitunutta miestään kaikissa elämäntaipaleen vaiheissa. Ehkäpä Helen Mirren ei näytä hänkään originaalilta, mutta hyödyksi on, että Alma Revillen profiili on paljon vähemmän kulunut; joka tapauksessa Mirren tekee lämpimällä suorituksellaan kauniisti kunniaa kohteelleen. Teoksen parhaassa kohtauksessa Mirren sanoo komeasti suorat sanat typerälle, mustasukkaiselle ja kiittämättömälle miehelleen ilman, että missään tuntuisi kliseisen "kohotuksen" häivääkään. Ja tunnustettakoon samalla, että edellä sanotusta huolimatta, ja vaikka on 15 vuotta rooliin liian vanha, Hopkinsin näytteleminen on samoin lämmintä, huumorintajuista ja rentoa, ja sitä seuraa mielellään.

Janet

Aika paljon syntejä Hitchcock siis anteeksi saa. Mutta pitäisikö muka unohtaa koko rouva Reville, tai Mirren ja Hopkins? Eikä se siihen lopu, sillä teoksen hylätäkseen pitäisi unohtaa vielä uuden hengen itsestään löytänyt Scarlett Johansson, joka tekee aivan hurmaavan Janet Leigh'n.

Scarlett

Aidosta asiasta ei Hitchcockin kohdalla siltikään puhuta. Psykologisen ohuutensa vuoksi tämä nimenomainen elokuva ei saa näkemään Alfredin töitä uudessa valossa, minkä takia se unohtuu aika nopeasti mielestä. Parasta lieneekin katsoa Hitchcock sydämellisenä avioliittokuvauksena ja Psyko järisyttävän upeana taideteoksena.

Alma

3D:n nollavuodet

Artikkeli pohjautuu Orionin kolmiulotteisten elokuvien sarjaan keväältä 2012.

"Matka pitkä esimerkin kautta lyhyempi". KAVA osallistui omalta osaltaan aaltoilevaan keskusteluun 3D-elokuvan innostavuudesta/tylsyydestä toteuttamalla mieltä kiihottavan näytössarjan, jonka katsomalla sai tarpeellisen läpikatsauksen kolmiulotteisen elokuvan vuosikymmeniin. Elokuvat tosin esitettiin digitaalisina 2K-kopioina, mutta laatu oli tässä rajauksessa tyydyttävä ja usein enemmänkin.

SUUNNANNÄYTTÄJÄT

Kolmiulotteinen liikkuva kuva ei ole montaa vuotta kaksiulotteista nuorempi, mutta sen todellinen aikuistuminen kesti aina 1940-luvulle asti, jolloin teknisiä ongelmia saatiin ratkaistua tarpeeksi mahdollistamaan koko illan elokuvan valmistaminen. 3D-elokuvan ensimmäinen nollavuosi koitti vuonna 1947, kun Aleksandr Andrijevskin ohjaama Robinson Kruzo sai menestyksekkään ensi-iltansa Moskovassa. Sen yhteydessä kokeiltiin jopa eittämättä innovatiivista heijastustekniikkaa, jossa epämukavia laseja ei tarvittu: kuva heijastettiin pinnalle, jossa oli metallilankoja kahdessa eri tasossa. Tekniikka oli liian far out ollakseen käytännöllinen.

Defoen klassikkoromaanin uskollinen filmatisointi sai olla työn alla niin pitkään, että lopputuloksesta sukeutui enemmän kuin tekninen demonstraatio. Robinson Kruzo on aito seikkailu, huolella kerrottu elokuva, jossa tekniikkaa käytetään dramaturgian työkaluna eikä itseisarvona. Erinomainen seikka kahdesta syystä. Ensinnäkään kolmiulotteinen vaikutelma tässä varhaisessa pioneerityössä ei ole yhtä vaikuttava kuin jäljessä seuranneissa teoksissa. Ja toiseksi, koska tarinankerronta toimii, pystyi Robinsonin koettelemuksia seuraamaan, vaikka tekstitys puuttui. Tekijöiden taidokkuudesta kertoo sekin, että suurin osa ensimmäistä puoliskoa pärjätään ilman varsinaista vuoropuhelua. Kolmiulotteista kuvaakaan ei syöstä katsojan päälle, vaan pyrkimys on hienovaraisempaan ilmaisuun. Mieleenjäävimmässä kuvassa viidakkokissa tallustaa oksaa pitkin kohti katsomoa. Kokonaisuudesta erottaa selvästi amerikkalaisen kepeän kerronnan vaikutuksen.

Hollywood ahtoi takapuolensa 3D-kelkkaan vasta kuusi vuotta myöhemmin. Arch Obelerin Bwana Devil varastaa edelleen useimmissa lähteissä Robinson Kruzon paikan ensimmäisenä 3D-pitkiksenä. Yleensä Obelerin tekelettä ei pidetä juuri minkään arvoisena, mutta parempaa oli tulossa, kun ohjat annettiin brittiläiselle tuontitavaralle.

Samana merkkivuonna 1953 valmistui huolestuttavan kuuloinen Inferno Roy Ward Bakerin ohjaamana. Pahaa enteilevän otsikon taakse piiloutuu yllättäen tehokas "film noir polttavan auringon alla". Aina luotettavan Robert Ryanin hahmottama miljonääri havaitsee joutuneensa koipi klesana vaimonsa ja tämän uuden hoidon juonittelujen uhriksi keskelle rutikuivaa aavikkoa. Parempiakin selviytymiskuvauksia on tehty, mutta Bakerin luomus on edelleen pätevä: ohjaus pitää yksinkertaisen tarinan liikkeessä ja jännitteet piukalla, ja Ryanin miehekäs läsnäolo antaa kokonaisuudelle painoarvoa. Kolmiulotteinen kuvaus ei tässäkään ole tehostekeino, vaan paljastaa toivottomia etäisyyksiä, joita vastaan kuolemaan viskattu mies kamppailee. Infernon katselee varmasti mielellään tavallisenakin versiona, mutta aiheen ohuuden takia 3D antaa kiistämätöntä lisäkiinnostavuutta.

Vuoden sisään Infernosta tarttui 3D-tekniikkaan kaikkien aikojen kuuluisin tätä ilmaisukeinoa kokeillut elokuvantekijä, Bakerin maanmies Alfred Hitchcock. Tuloksena oli yksi Hitchin harvoista välitöistä, Dial M for Murder eli lattealta suomennokseltaan Täydellinen rikos. Sama brittiläisen maltillinen linja kolmiulotteisuuteen jatkuu, mutta ulkotilojen sijaan liikutaan sisällä ja melkein pelkästään samassa asunnossa. Tilan hahmottamisen strategia on tässäkin ensisijainen: Hitchcockin ratkaisu oli sijoittaa kuvan etualalle aina esineitä ja näyttelijät seuraavaan tasoon. Välityö tai ei, Dial M for Murder on edelleen vetävästi etenevä hauska pikku murhakaruselli, jossa aviomies yrittää saada vaimonsa hengiltä ensin palkkatappajan avulla ja myöhemmin tuomarin. Lontooseen sijoittuvan tarinan kompatuskivenä käy Grace Kellyn epäuskottavuus, mutta periamerikkalainen Ray Milland osoittaa lahjakkuuttaan täysin uskottavana brittisiippana. Kunnes kuvaan astuu rikoskomisariota esittävä verraton John Williams, joka varastaa kaikki kohtauksensa.

KOHTI UUTTA NOLLAVUOTTA

Viime vuosikymmeneltä lähtien 3D-elokuvaa on yritetty elvyttää. Paitsi että siitä on tehty - varsin menestyksekäs - markkinointikikka, muutamia yrityksiä on tehty myös 3D-elokuvan uudistamiseksi. James Cameron ei onnistunut siinä laiskanpulskealla Avatarillaan, sillä vaikka tekniikka toimi, elokuvassa ei itsessään ollut syvyysvaikutelmaa intellektuaalisessa mielessä. Wim Wendersin Pinakaan ei odotuksista huolimatta onnistunut luomaan 3D:n nahkaa uudelleen. Kauniista pinnastaan huolimatta Pina ei kertakaikkiaan vedä koko lähes kaksituntista kestoaan. Tämän ovat huomanneet monet, ja selityksiäkin on yritetty antaa, sillä Pina on elokuva josta tekisi kovasti mieli pitää enemmän kuin siitä lopulta pitää. Kuvaahan se tanssia, ja tanssi on kaunista. Mutta jokin elokuvan ytimessä tekee siitä etäisen, ja luulenpa että se jokin on Pina Bausch itse.

Pinan sanotaan olevan elokuva modernin tanssin legendasta. Sen ymmärtäminen siis saattaa vaatia asianharrastuneisuutta. Wuppertal Tanztheater Pina Bauschin perustajan koreografioista saa toki maallikkokin paljon irti, mutta pitkän elokuvan mittaan huomio alkaa enenevässä määrin kiinnittyä toiston määrään ja sen mekaaniseen luonteeseen. Voi olla, että teatterissa, missä voi haistaa esiintyjän hien, ilmaisu tulee iholle väkevämmin, mutta elokuvassa seuraa tympääntyminen. Pina lakastuu jonnekin kestonsa varrelle, valitettavasti.

Näin ollen elokuvailmaisun uudistaminen jää jälleen Werner Herzogin harteille. Ja Herzog painelee tehtävä harteillaan luolaan.

Ranskassa Chauvet'n luolassa vuonna 2010 kuvattu The Cave of Forgotten Dreams (Unohdettujen unien luola) on kaikkien aikojen 3D-elokuva. Se on ensimmäinen 3D-elokuva, joka on suorassa suhteessa kuvaamiinsa pintoihin eikä sitä siksi mielellään näkisi "latistettuna". Se on 3D-elokuvan nollavuosi.

Tässä elokuvassa Herzog ei puhu vähemmästä kuin ihmisyyden alkuperästä. Chauvet'n luola pitää sisällään vanhimmat löydetyt luolamaalaukset, yli 60 000 vuoden takaa. Hevosia, mammutteja ja metsästystä kuvaavat häkellyttävän kauniit maalaukset merkitsevät alkupistettä kaikelle taiteelle. Herzog tallentaa luolan polveileville pinnoille hahmotellut teokset sykähdyttävällä kunnioituksella ja arvokkuudella. Kolmiulotteinen kuvaus tuo aaltoilevan tilan lähelle katsojaa tavalla, jota ei ole aikaisemmin nähty. Samalla suuri saksalainen luo dialogin menneisyyden ja nykypäivän sekä tieteen ja taiteen välille: miten ymmärrykseemme ihmisen historiasta vaikuttavat viestit niin kaukaa, että sitä on vaikeaa käsittää? Muutaman kivenheiton päässä Chauvet'sta sijaitsee ydinvoimala, jonka vaikutukset ympäristöön paljastuvat häiritsevän dramaattisiksi. Herzogilainen realismi ei ole kovin toiveikasta.

Jos kolmiulotteisen elokuvan perusongelma on siinä, että se ei tee enempää kuin vahvistaa sitä kolmiulotteisuuden illuusiota, mihin kaikki liikkuva kuva perustuu, on Unohdettujen unien luola ensimmäinen tämän kynnyksen ylittäjä tehden kolmiulotteisuudella todeksi sellaista mihin tavallinen, kaksiulotteinen kuvaus ei pysty. Minkä lisäksi se on äärettömän kaunis, silmää ja mieltä hellivä dokumenttielokuvan merkkiteos.