Psykon alma mater

"Please, call me Hitch - hold the cock."

Mukavasti aikaa tappaen kulkeva Hitchcock käy hyvin harmittomasta perjantai-illan viihteestä. Omalla helpon romcommaisella tavallaan se kuvailee, miten Alfred Hitchcock teki kuuluisimman elokuvansa: Psykon. Elokuvana Sacha Gervasin ohjaus rullailee brittiläisellä keveydellä eteenpäin hyötyen huomattavasti Jeff Cronenwethin nätistä kuvauksesta. Tosikko voisi tosin vetää pitkän rivin herneitä nenään Hitchcockin triviaaleista puolista. Kuten siitä, miten Psykon merkitsemä riski (tuossa vaiheessa jo maailman tunnistetuimmalle, kovapalkkaisimmalle, monesti Oscar-ehdokkaaksi asetetulle ja juuri hittielokuvan Vaarallinen romanssi tehneelle ohjaajalle) ylidramatisoidaan. Tai miten Psykon tärkein osatekijä, ilmiömäisen roolin hahmotteleva Anthony Perkins esitetään hermostuneesti ujoilevana homoseksuaalina, jonka karisma á la James D'Arcy lähestyy nollaa. Tai miten toinen Anthony, Hopkins, ei näytä eikä kuulosta yhtään Mestarilta itseltään, vaikka tunnetaan muiden hyveidensä ohella erinomaisena imitaattorina. Mikä, sivumennen sanoen, ei lainkaan estänyt AMPASia sijoittamasta Hitchcockia Oscar-ehdokkaaksi maskeerauksesta.

Loppujen lopuksi elokuvan heikkoudet eivät yleensä ottaen ole yhtä kiinnostavia kuin sen vahvuudet, sikäli kuin sellaisia löytyy. Hitchcock oikoo kunnianhimottomuutta osoittaen monessa kohdin mutkia turhan suoriksi, mutta sen ydintä juo ihan mielellään, koska kyseessähän on lopulta näytelmä eikä dokumentti. Tosi asiassa Hitchcock on avioliittokuvaus. Gervasin elokuvan nimi tuskastuttaa typeryydellään, koska kyseessä ei ole elämäkerta; osuvampi nimi voisi olla "Naimisissa neron kanssa". No, niin...eihän tuo hyvä nimi ole, mutta siitä tässä elokuvassa kumminkin on kyse. Se on kirjoittamattomasti omistettu kaikille vaimoille, jotka ovat uhrautuneet juhlittujen taiteilijasiippojensa rinnalla. Hitchcockin todellinen päähenkilö on jännityksen mestarin tiettävästi ainoa nainen, Alma Reville, jonka kunnian palauttamisprojektiksikin Hitchcockin voisi latistaa.

Helen

Voi olla, että Hollywood traditioitaan kunnioittaen liioittelee tässäkin, mutta Hitchcockin mukaan Alma oli Alfredin tärkein kumppani myös elokuvauralla antaen nimettömänä panoksensa käsikirjoitustohtorina ja avustamalla leikkaushuoneessa. Sekä, tietysti ja ennen kaikkea, tukemalla kaikenlaisiin kiintoisiin obsessioihin ankkuroitunutta miestään kaikissa elämäntaipaleen vaiheissa. Ehkäpä Helen Mirren ei näytä hänkään originaalilta, mutta hyödyksi on, että Alma Revillen profiili on paljon vähemmän kulunut; joka tapauksessa Mirren tekee lämpimällä suorituksellaan kauniisti kunniaa kohteelleen. Teoksen parhaassa kohtauksessa Mirren sanoo komeasti suorat sanat typerälle, mustasukkaiselle ja kiittämättömälle miehelleen ilman, että missään tuntuisi kliseisen "kohotuksen" häivääkään. Ja tunnustettakoon samalla, että edellä sanotusta huolimatta, ja vaikka on 15 vuotta rooliin liian vanha, Hopkinsin näytteleminen on samoin lämmintä, huumorintajuista ja rentoa, ja sitä seuraa mielellään.

Janet

Aika paljon syntejä Hitchcock siis anteeksi saa. Mutta pitäisikö muka unohtaa koko rouva Reville, tai Mirren ja Hopkins? Eikä se siihen lopu, sillä teoksen hylätäkseen pitäisi unohtaa vielä uuden hengen itsestään löytänyt Scarlett Johansson, joka tekee aivan hurmaavan Janet Leigh'n.

Scarlett

Aidosta asiasta ei Hitchcockin kohdalla siltikään puhuta. Psykologisen ohuutensa vuoksi tämä nimenomainen elokuva ei saa näkemään Alfredin töitä uudessa valossa, minkä takia se unohtuu aika nopeasti mielestä. Parasta lieneekin katsoa Hitchcock sydämellisenä avioliittokuvauksena ja Psyko järisyttävän upeana taideteoksena.

Alma