Pappa nimeltä Oscar

 

Ensi toukokuussa tulee kuluneeksi 86 vuotta AMPASin (Academy of Motion Picture Arts and Sciences) perustamisesta MGM-pomo Louis B. Mayerin aloitteesta. Vaikka ei olekaan eminenssi-statuksensa vuoksi suuren yleisön laajalti tunnistama, on Mayer yhtä kaikki amerikkalaisen elokuvan suurimpia legendoja, ukrainalainen, Kanadassa surkeissa oloissa kasvanut juutalainen, josta kasvoi loppumattomien anekdoottien ympäröimä häikäilemätön bisnesmies. Etenkin tämän päivän perspektiivistä Mayerin loistavimpia vetoja (Kansakunnan synnyn ostamisen ja Irving G. Thalbergin palkkaamisen rinnalla) kaupallisessa mielessä oli nykyään Oscarina tunnetun, maailman vanhimman elokuvapalkinnon alulle saattaminen.

Kaupallisuudesta puhuttaessa on kuitenkin syytä pitää mielessä, että menneen maailman tavat lähtivät hiukan eri tasolta kuin nykyiset. Akatemian alkuvuosina prestiisi, imago ja itsensä kunnioittaminen kuuluivat itsestään selvästi asiaan show-bisneksen julkisivua rakennettaessa. Toukokuussa 1929 pidetty ensimmäinen Oscar-gaala (jollaisena sitä ei tuolloin vielä tunnettu) järjestettiin kuin hienostuneet illalliset, joihin osallistujat kutsuttiin - ja vieraslista koostui pelkästään Hollywoodin crème de la crèmesta. Tunnelma oli henkevä kaikkien laittauduttua parhaimpiinsa, kenenkään tarvitsematta jännittää, koska palkitut oli julkistettu viikkoja aiemmin. Gaalan tarkoituksena oli osoittaa suosiota ammattikunnan parhaille. Tietysti tässä saapasteltiin jo heti suohon, kun parhaaksi elokuvaksi valittiin Wellmanin sotakuvaus Siivet eikä esimerkiksi Murnaun Auringonnousu tai Chaplinin Sirkus. Ei yllättäne se tieto, että Siivet oli mainituista kirkkaasti suurin kassamenestys?

Kun 85. Oscar-gaala varhain maanantaiaamuna starttaa, on menneisyyden tyylitajuisuudesta jäljellä enää post-ironisia vitsejä punaisen maton reunamilla luikertelevien paparazzien lunttilapuissa. Ei ole mieltä syyttää Mayer-vainaata siitä, että Oscarit ovat muuttuneet koko kansan kaikkialle televisioiduksi sirkushuviksi, jota AMPAS käyttää käsikassarana mainostulojen haalimiseen.

Hollywood* ei pysty enää oikeuttamaan itsensä juhlistamista edes elokuvien laadulla. Ei ole ylilyönti väittää, että juuri tänä vuonna ehdokaslistan taso on instituution historian heikoin. Kun sääntöjä pari vuotta sitten muutettiin siten, että parhaan elokuvan ehdokkaiksi voidaan nimetä viidestä kymmeneen teosta, tarkoitus oli saada enemmän näkyvyyttä (Hollywoodin ulkopuolella syntyneille) elokuville, jotka eivät kyenneet lobbaamaan yhtä tehokkaasti kuin studioleffat. Sen sijaan, että ns. "Sundance-elokuvat" olisivat päässeet osingoille glooriasta, ehdokkaiksi nousikin tavallistakin keskinkertaisempia mainstream-tuotteita. Eivät ne huonoja elokuvia ole - tämä on tärkeä pointti. Ei Akatemian säännönmuutos auta huonoja elokuvia, vaan kivoja leffoja. Sellaisia, joista on helppo pitää, koska ne on tehty siististi ja sääntöjen mukaan, tarinakeskeisesti henkilöhahmoihin nojautuen. (En nyt tässä yhteydessä luisu siihen kiehtovaan ajatukseen, kuinka "huono" on usein parempi kuin "ihan hyvä". Joskus toiste ehkä.) Näille elokuville on oma paikkansa ennen kaikkea mukavan, arjesta irrottavan illan ohjelmanumerona. Mutta kun yhteisö tai yhteiskunta alkaa palkita keskinkertaisuudesta ja konformistisuudesta, kuljetaan jo vinhaa vauhtia väärillä raiteilla. Mayerin ja kumppaneiden alkuperäisajatus oli osoittaa kunnioitusta ammattikunnan parhaille osaajille hyvin tehdystä työstä. Siivet ei ehkä ole historiallisessa perspektiivissä Auringonnousun veroinen, mutta aikalaistensa silmissä se näyttäytyi korkealle asetettujen tavoitteiden synnyttämänä laatutyönä, joka monella tapaa vei elokuvaa siihen asti tutkimattomille alueille. Voivatko Argo, Lincoln, Piin elämä, Beasts of the Southern Wild tai edes Unelmien pelikirja rehellisesti väittää tuoneensa elokuvahistoriaan uutta? Mainittujen elokuvien taso vaihtelee allekirjoittaneen kirjoissa tylsästä tosi hyvään, mutta ne ovat kaikki ennemmin mukavia kuin antoisia, ja on vaikea ymmärtää, miksi kukaan valitsisi näiden joukosta koko vuoden itselleen parhaan elokuvan.

Paljon helpompi on ymmärtää, miksi Oscarit ovat joka vuosi niin valtavan suosittuja. Tokihan Hollywoodilla on käytössään maailman mahtavin markkinointikoneisto eikä pitkiä perinteitä sovi unohtaa. Mutta tärkein syy lienevät silti tähdet. Mikä tuntuu sikäli huojentavalta, että näyttelijäehdokkaat ovat tänä(kin) vuonna korkeatasoisia, aivan erityisesti parhaan miespääosan sarjassa. Oscareista kilvoittelevat joka vuosi kaikkien tunnistamat valkokankaan aateliset, jotka me uskottelemme tuntevamme ja joiden puolesta tsemppaamme kukin sydäntemme salaperäisten käskyjen mukaan. Ei kukaan piittaa Ruotsin Guldbaggeista tai edes Ranskan Césareista, koska me emme tunne niitä ihmisiä. Hollywoodin me tunnemme. Edes Cannesin kilpailu ei kosketa meitä likikään samalla tavalla, koska niistäkään elokuvista emme saa silmiemme eteen parhaalla tuurillakaan kuin yhden tai kaksi. Sen sijaan parhaan elokuvan yhdeksästä Oscar-ehdokkaasta on teattereissamme nähty KAIKKI. Ja niistä yksi on viime kevään Cannes-voittaja...

Pappa Oscar on siinä iässä, ja merkitkin näkyvät, että verenvaihto tai uudet nitrot tekisivät terää. Vaarista ei nykyisellään ole valitsemaan edes USA:n parasta elokuvaa eikä Oscareissa taatusti ole kysymys maailman parhaan elokuvan julkistamisesta, mitä AMPASin ei pitäisi kyllä edes yrittää. Papan lasten soisi myös ymmärtävän, että on vain hyvä, jos ammattilaisten näkemys poikkeaa katsojien konsensuksesta. Ehkä silloin Oscar-patsas lasivitriinissä olisi jälleen ylpeydenaihe. Kuten se oli silloin, kun palkituiksi tulivat

Länsirintamalta ei mitään uutta
Casablanca
Alaston satama
Kwai-joen silta
Kummisetä
Kauriinmetsästäjä...

* Oscar-säännöthän ovat pähkinänkuoressa sellaiset, että AMPASin jäsenet voivat äänestää mielikkejään kaikista vuoden sisällä Los Angelesissa teatterilevityksen saaneista elokuvista.