Bipoa kiristää

Pat/Tiffany

Unelmien pelikirja on ehdolla kahdeksalle Oscarille. Viime viikonloppuisen Putous-sarjasta hylätyn sketsin, Jussi-gaalan, innoittamana UP:lle tekisi mieli ehdottaa vielä vilpitöntä erikoispalkintoa sen suomenkielisestä nimestä. David O. Russellin uutuus ei siis tullut The Avengersin, Beasts of the Southern Wildin, Zero Dark Thirtyn ja muiden vastaavien jatkona teattereihin nimellä Silver Linings Playbook, vaan sujuvalla ja alkukielistä otsikkoa vastaavalla kotimaisella nimellä Unelmien pelikirja.

Matthew Quickin romaani otti nimensä sananlaskusta, jonka mukaan jokaisella pilvellä on hopeinen reunus. Puheena ovat siis unelmat tai toiveet, toiveikkuus. Tähän viimeksi mainittuun elokuvan koko eetos perustuu.

Unelmien pelikirja kertoo nimittäin ihmisistä, joille elämä on tosi vaikeaa. Keskushenkilö Pat diagnosoidaan avioliittonsa hajotessa kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä kärsiväksi, mikä selittää Patille itselleenkin mielialanvaihtelut ja elämää hallitsevan intensiteetin tunnun. Hänen tielleen astuva Tiffany puolestaan on järkkynyt jäätyään leskeksi. Näiden kahden tempoilevan psyyken välille muodostuu elokuvan jännite.

Quickin romaani lienee kaikesta päätellen hyvä. Mutta on vähän vaikea sanoa, mitä elokuvasta olisi tullut, jos se olisi käynyt läpi normaalin Hollywood-käsittelyn. Quickin ja katsojan onneksi tarinan filmatisointi annettiin Hollywoodin harvoihin auteureihin kuuluvalle Russellille.

David O. Russellin ura unelmatehtaassa näyttää vähintäänkin erikoiselta. Esikoisena valmistui harvoin nähty Spanking the Monkey (1994). Sitä seurasi toinen komedia, hieman onnahteleva, mutta omaperäisellä huumorilla juhlinut Flirting with Disaster (1996). Kahden harjoitustyön jälkeen Russell taituroi kankaille pääteoksensa Kolme kuningasta (1999). Se oli ensimmäinen merkki siitä, että Russell ei tullut ihan tavanomaisimmasta paikasta elokuvan parnassolle. Kahden ihmissuhdekomedian jälkeen Kolme kuningasta yllätti kaikki niin perusteellisesti, etteivät monet pystyneet ollenkaan käsittelemään skalpellinterävällä mustalla huumorilla voideltua sotaelokuvaa Mark Wahlbergin, George Clooneyn, Ice Cuben ja Spike Jonzen toilailuista solttuina Persianlahden sodan loppumetreillä etsimässä Saddam Husseinin kulta-aarteita. Mitä Russell tekisi seuraavaksi?


No, hän teki tasan mitä halusi. I Heart Huckabees oli tärkeä vain Russellille itselleen - ja muuten täydellinen katastrofi, jonka olisi pitänyt tuhota kenen tahansa ura. Yksikään Russellin neljästä ensimmäisestä ei ollut varsinaisesti hitti, joten hänelle ei olisi tarvinnut antaa uutta mahdollisuutta. Mutta, toisaalta Russellista oli tullut kulttinimi ja toisaalta Russellin kamun Wahlbergin lempiprojekti Taistelija tarvitsi ohjaajan Darren Aronofskyn lähdettyä.

Taistelija (2010) pelasti Russellin uran. Se ei ole yhtä kiinnostava kuin hänen ensimmäiset työnsä - hän ei edes kirjoittanut, vaan toimi pelkästään ohjaajana -, mutta fiksua, ihmisläheistä työtä kuitenkin. Ja se oli hitti.

Unelmien pelikirjalla 54-vuotias Russell lunastaa oikeutuksensa come backiin. Se on nimittäin hyvä elokuva. Todella hyvä. Se saattaa olla jopa viime vuoden paras amerikkalainen elokuva heti Django Unchainedin ja Mestarin jälkeen.

Unelmien pelikirjalla Russell haluaa sanoa, että elämä on hankalaa taviksellekin, mutta ihmiselle, jonka pää ei tahdo pysyä kasassa, se on pirun lähellä mahdotonta. Luultavasti Unelmien pelikirja on Russellin henkilökohtaisin teos. Siitä kielii sen intensiivisyys: UP on harvinaisen levoton elokuva. Ei mikään ihme, että se on Oscar-ehdokkaana muun muassa leikkauksesta (Jay Cassidy, Crispin Struthers), joka kutoo elokuvan kasaan Patin mielenlaatua vastaaksi alati hieman hengästyneeksi ja oikulliseksi kokonaisuudeksi. Leikkaus toimii yksi yhteen ohjaajan suosiman käsivarakuvauksen kanssa. (Unelmien käsikirja saattaa muuten olla paras näkemäni digisiirto. Jostain syystä digiversio näyttää poikkeuksellisen inhimilliseltä.) Mutta vasta kirjoittajana Russell on todellinen velho. Hän kuvaa hankalia ihmisiä, joihin on vaikea kunnolla tykästyä, ja joiden siirrot ovat arvaamattomia, mutta tarinan dramaturgia pysyy kaaoksenomaisuudestaan huolimatta aina kasassa. Dialogi kuulostaa aina autenttiselta. Jos Russell jossain kohtaa päästää itsensä helpolla, niin korkeintaan lopussa, jossa langat solmitaan vähän halvanlaisesti yhteen.



Epäilemättä näyttelijöiden on helppoa työskennellä tällaisessa ympäristössä, missä esitettävä teksti on vahvaa ja käsivara tarjoaa kaiken tilan mitä toivoa saattaa. Ensemblesta loistaa kaikkien täydellinen luottamus muihin. Patina esiintyvä Bradley Cooperkin on opetellut roolia varten näyttelemään. Hän on elokuvan ehdoton keskus ja kertoo tarinansa erinomaisella rytmillä ja antaumuksella. Pippurinen Jennifer Lawrence pelaa hyvin yhteen Cooperin kanssa. Russell jopa käyttää Lawrencen takapuolta siinä missä Taistelijassa Amy Adamsin. Lupaavan tavaramerkin tuntua... Patin vanhemmiksi on paritettu inspiroituneesti Robert DeNiro ja Jacki Weaver. Yhden yllätyksen tarjoaa Patin parasta mielisairaalakaveria esittävä pellekoomikko Chris Tucker, jonka lämmintä, suorastaan suloista suoritusta seuratessa meinaavat Rush Hourit ja Fifth Elementit unohtua vallan.

Se, että Unelmien pelikirja on haluttu nähdä komediana, tuntuu vievän elokuvalta jotain pois. Se on komedia vain siinä missä Yksi lensi yli käenpesänkin on komedia. Mutta toisin kuin mainittu verrokki, Unelmien pelikirja ei varsinaisesti saa nauramaan - se tietoisesti välttää pelaamasta vitsien varassa. Se kyllä huvittaa ja viihdyttää, mutta ei tee vaikeuksissa grillaantuvista henkilöistään koomikkoja. Heistä kun ei sellaisiksi olisi: Tiffanysta ja Patista ja hänen perheestään (äiti-Doloresta lukuun ottamatta) on siinä määrin vaikea pitää. He nyt vaan ovat keskimääräistä valkokangasolentoa temperamenttisempia ja arvaamattomampia.