Tähti on luotu

Bradley Cooperin A Star Is Born (Tähti on syntynyt)



"Elokuva on eriskummallisen masokistinen ja täynnä omakehua."

Nämä sanat osoitti kriitikkolegenda Pauline Kael klassisen tarinan alkuperäisfilmaukselle vuodelta 1937, mutta ne sopisivat paremmin vanhan laulun uusimpaan versioon.

"Tähti on syntynyt" on elokuvan suurimpia perusmyyttejä, jonka kehittelivät William Wellman ja Robert Carson. Tuskinpa edes "Wild Bill" Wellman osasi kuvitella, että hänen ohjauksensa poikisi puolen tusinaa suoraa uusintaversiota, joista kolme on tehty hänen maaperällään. Kaikki isoja hittejä, mikä todistaa tarinan rautaisuudesta.

Näistä neljästä kaksi ensimmäistä ohjasi mestari: ensin Wellman itse ja sitten vuonna 1954 George Cukor, jonka teos arvostetaan yleisesti joukosta korkeimmalle. Se, että näyttelijä Bradley Cooper valitsi tämän kertomuksen esikoisohjauksensa aiheeksi kielii kovasta itsetunnosta - ja melkoisesta egosta.

Tuo ego näkyy sekä siinä mikä elokuvassa on hyvää että siinä mikä siinä on huonoa, mutta kokonaisuutena A Star Is Born käy aika hyvästä barometristä elokuvayleisöjen mausta ja toiveista 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Kierrätetty romanssi, jonka kaikki tuntevat etukäteen, elokuva, jota käyttää koneena nostattamaan tunteita, joiden valtaamaksi joutuu arjessa liian harvoin. Tähän Cooperin taiten tehty kulutushyödyke on juuri omiaan, ja siitä onkin sukeutunut jättihitti.

Wellmanin ja Cukorin melodraamat käsittelivät Hollywoodia. Sen sijaan Frank Piersonin (1976) ja Cooperin versiot siirsivät aiheen rock-musiikin kulisseihin; molemmissa musiikki tuntuu toimivan vielä yhtenä tehokeinona manipuloida yleisön tunnerekisteriä. Näin varsinkin, koska se musiikki on vaivaannuttavan keskinkertaista ja sisällyksetöntä keskitien poppia - mikä kielii tekijöiden kykyjen rajoista elokuvakertojinakin.



A Star Is Born henkilöityy ennen kaikkea ohjaajatähteensä. Bradley Cooper, joka oli täysin unohdettava niin Alias-sarjassa kuin Kauhea kankkunen -trilogiassakin, löysi oman ilmaisutapansa David O. Russellin Unelmien pelikirjassa, josta on vasta kuusi vuotta. Sen jälkeen hän on pyrkinyt Yhdysvaltain vastaukseksi Daniel Day-Lewisille: Cooperin paneutuminen rooleihinsa on ollut jopa vuoden mittainen harjoitusleiri. Rajulla työllä Cooper on onnistunut kuorimaan keskinkertaisesta tv-näyttelijästä yhden sukupolvensa johtavista majakoista.

Määrättyyn rajaan saakka hän on A Star Is Bornissakin loistava, ja aina vaikuttava. Jackson Mainea esittääkseen Cooper käytti puolitoista vuotta oppiakseen laulamaan, soittamaan kitaraa ja pianoa sekä löytääkseen liian monta viskiä kurkustaan hulauttaneen kantriraakin äänen. Lopputulos voisi olla jotain todella suurta, jos hän olisi antanut ohjauksen jonkun toisen käsiin.

Cooper on nimittäin ihastunut Lady Gagaan ja tämän esittämään Allyyn, mutta rakastunut omaan hahmoonsa. Jackson Mainesta tulee sekä elokuvan sankari että traaginen antisankari, jonka vaurioituneeseen psyykeen kosketaan vain silkkihansikkain. Sääliä herättävää itsesäälissä kieriskelijää ei löydy oikeasta maailmasta, joten mitä meidän sitten pitäisi tuntea Jacksonia kohtaan?

A Star Is Bornin avainkohtauksessa ei nähdä Cooperia, mutta siinä puhutaan toki Jacksonista. Karismaattinen Sam Elliott kertoo Allylle, että musiikki on pohjimmiltaan pelaamista samojen 12 nuotin kanssa, ja että luomisen ajatus on siinä, mitä persoonallista noilla nuoteilla pystyy tekemään. Näin Cooper haluaa perustella tarttumisensa jo monesti kerrottuun juttuun. Ihan hyvä niin, mutta ei pitäisi olla liikaa vaadittu odottaa muutamaa uutta sointua, omaperäisiä soundeja ja edes jotain rohkeutta. (Ajatusleikkinä: mitä jos vaikka sukupuoliroolit olisi ensi kertaa vaihdettu?)



"Tähti on syntynyt"-myytti perustuu kysymykseen siitä, minkä hinnan pinnalle nousustaan joutuu maksamaan, ja tämä puoli puuttuu Cooperin elokuvasta tyystin. Ally nousee tähdeksi Jacksonin ansiosta, mutta ei pääse millään tavalla vaikuttamaan Jacksonin uran laskuihin ja nousuihin; missään vaiheessa Ally ei joudu "Sophien valinta"-tyyppisen pulman eteen eikä elokuva uskaltaudu mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan Jacksonin omia valintoja manipuloi kolmas henkilö tavalla, joka ei hätäisyydessään tunnu riittävän perustellulta.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että A Star Is Born on selvästi "leikkauspöydällä pelastettu". Jay Cassidy on tehnyt taidokasta työtä, mutta ei pysty täysin peittämään sitä, että elokuvan liian monet kesken kohtausta tehdyt leikkaukset ovat pakon sanelemia. Siltikin elokuva venyy ylipitkäksi.

Samalla Cooperin pientuotannoista lainaama keino käyttää hiljaisuutta luotaamaan henkilöiden mielialaa käy maneeriseksi ja teennäiseksi. Elokuvan ensimmäisessä tunnissa on puhtia ja uuden löytämisen riemua, joka vesittyy jälkimmäisellä puoliskolla. On kuin Cooper yrittäisi tehdä samaan aikaan intiimiä indiedraamaa ja suuren yleisön musiikkispektaakkelia eikä se onnistu. Ehkä se olisi onnistunutkin, jos musiikki innostaisi kehuihin.

Jollain kumman tavalla tarinan todellinen päähenkilö, tähteydestä haaveileva nainen, ei siten saa tarpeeksi tilaa. Sääli, sillä Lady Gaga on roolissa erinomainen. Hän ei ole Cooperin tasoinen virtuoosi, mutta ei myöskään jää kiinni tekniseen suorittamiseen. Lady Gaga pääsee luonnollisuudella ja rentoudella pidemmälle eikä - yllättäen - osoittaudu Barbra Streisandin kaltaiseksi narsistiksi. Molemmista naisista voi huoleti sanoa, että he laulavat upeasti, vaikka itse koen kumpaisenkin musiikin luotaantyöntäväksi.

Lady Gagakaan ei mahda mitään viimeisen kuvan tyhjyyttä kumisevalle teennäisyydelle, mikä antaa aiheen tähän viimeiseen kritiikkiin: Bradley Cooperin ohjauksessa on paljon kiiteltävääkin, mutta ironian tajua ei Philadelphian pojalle ole suotu. Allyn muodonmuutos "aidosta" kantritähdestä stadionkelpoiseksi muotinukeksi esitetään jonkinlaisen resignoituneen melankolian sävyttämän linssin läpi, kun aineksia olisi ollut vaikka minkälaisiin piikkeihin. Kritiikki tai edes analyysi musiikin kuluttajien ja musiikin viheliäisten porttivahtien välisestä suhteesta jää antamatta. Teema siitä, miten tähdet luodaan koneiston toimesta, jää paperille ilman kunnon näkökulmaa ja teräviä hampaita.

Tätä alleviivaa kolmannen näytöksen kliseeparaatin huipentava loppukohtaus (korneine takaumineen), missä Ally on alkavinaan intiimin kunnianosoituksen, mutta päätyy nopeasti kailottamaan voimaballadin, joka menee yhteentoista jousiorkestereineen päivineen.

Hiljainen "B"-kirjain sanassa "subtle" ei tarkoita ainakaan "Bradley'ä".

Sudet, lampaat ja lammaskoirat

Clint Eastwoodin American Sniper (huom: elokuvan päähenkilö Chris Kyle kuoli vuonna 2013 - täten tässä kirjoituksessa ei voi olla sen suhteen spoilereita)




Clint Eastwoodin problemaattisen Chris Kyle -elämäkerran avainkohtauksessa Kylen veljesten metsästäjäisä selittää heille maailmassa olevan susia, lampaita ja lammaskoiria. Chrisistä tulee lammaskoira: vartija ja pelastaja. Tämän syvään painuneen lapsuudenopin perusteella hän oikeuttaa uransa Yhdysvaltain armeijan SEAL-joukkojen tarkka-ampujana. Mutta ovatko kaikki lammaskoiran uhaksi kokemat susia?

Tämä kysymys jää ratkaisevasti käsittelemättä American Sniperissa (pitäisi olla: Amerikkalainen tarkka-ampuja). Se ei myöskään anna monipuolista kuvaa sodasta tai erityisesti USA:n Afganistanissa käymästä sodasta. Se ei kerro mitään uutta amerikkalaisesta politiikasta tai amerikkalaisesta armeijasta. Jäljelle jää toimintaelokuvamaisen tehokas kuvaus kaupunkisodankäynnistä ja eräs elämäkerta.

Viimeksi mainitusta taas tekee problemaattisen sen uskottavuusarvo. Elokuva perustuu Kylen omaelämäkertaan, mutta olisi paljon parempi, jos se pohjautuisi vain elämäkertaan. Chris Kyle on yhdysvaltalainen ilmiö, lähes ikoni symbolina kansakunnan taistelukyvystä ja sokeasta uskosta oman voimankäytön oikeutukseen. Vaikka Eastwoodin elokuvan ennennäkemätön menestys - nousu ennätysajassa kaikkien aikojen katsotuimmaksi sotaelokuvaksi - yllätti monet sikäläisetkin, lienee sen menestystä käytännössä mahdotonta ymmärtää meilläpäin, missä Chris Kylen nimeä tuskin missään tunnetaan. Yhdysvalloissa elokuvan menestyksen jälkimainingeista on alkanut rantautua kriittisempiä kannanottoja, joissa huomautetaan elokuvan valkaisevan kirjan kuvaa päähenkilöstä ja epäillään monien Kylen väitteiden todenperäisyyttä. Arvostelun keihäänkärki on ero elokuvan ja kirjan välillä siinä, miten Kylen asennoituminen työhönsä on kuvattu. Kyle itse kirjoitti rakastaneensa työtään, pitäneensä kaikkia vastapuolen jäseniä lapsista naisiin pahimman pahuuden ilmentyminä ja olleensa pahoillaan vain siitä, ettei voinut tappaa enemmän. Elokuvan antama kuva on huomattavasti monitasoisempi.

Sienna Miller on melkein aavemaisen yksi yhteen Taya Kylen kanssa

Joten, American Sniperia on terveellisintä katsoa fiktiona. Tätä korostaa käsikirjoituksen dramaturgiakin, joka lainaa Jean-Jacques Annaud'n elokuvasta Vihollisen porteilla (Enemy at the Gates, 2001) idean kahden vastapuolilla olevan tarkka-ampujan kamppailusta: Kylen kirjassa hänen vastapoolikseen elokuvassa kasvatettu Mustafa mainitaan yhdessä lauseessa.

Pohjimmiltaan käteen jää teemoiltaan äärimmäisen yksinkertainen (mikä selittänee paljon suosiosta) kuvaus siitä, minkälaista tahdonvoimaa ja kykyjä vaatii nousta tappavan alansa parhaaksi. Elokuva on muuten Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksestaan, mitä on todella vaikea niellä, kun huomiotta jäi mm. Mr. Turner. American Sniperin kuvaus paljon käsitellystä post-traumaattisesta stressisyndroomasta ei tuo kankaalle mitään uutta.

Sitä ei voi kiistää, että American Sniper kulkee - ylipituudestaan huolimatta - sujuvasti. Tämä onkin suunnilleen ainoa merkki siitä, että ohjaksia pitelee Clint Eastwood. Muuten teos ei kanna oikein mitään hänen tavaramerkeistään. Ensinnäkin siitä puuttuu romantiikka (mutta romantiikka sellaisella kivenjärkäleen tuntuisella tavalla, jona se esiintyy esim. Ruoskassa ja Outlaw Josey Walesissa). Tilalla on verinen, mutta väritön ja hietön realismi. Lattea kuvailmaisu (Tom Stern ei kyllä ole koskaan ollut edeltäjänsä Jack N. Greenin veroinen kuvaaja) muistuttaa konsolipelejä, Modern Warfarea ja muita. Kritiikin sävy antaa ymmärtää muuta, mutta Afganistaniin sijoittuvat taistelukohtaukset ovat kaikesta huolimatta elokuvan parasta pihviä. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, lukuun ottamatta säälimättömän suoraa lasten ampumisen kuvausta, johon voi lukea omia moraalisia näkökulmiaan, mutta niiden orkestrointi ja leikkaus ovat ensiluokkaisia ja tekevät tarpeeksi usein elokuvasta jännittävän. Vastakohtaisesti kotitantereelle sijoittuvat perhekohtaukset kulkevat melkein pelkästään kliseillä ja niistä puuttuu tyystin eastwoodilainen rehevyys. Niiden visualisointikin on tylsää ja digitoisto tekee puun- ja ruohonvihreästä huomiota kiinnittävän luonnotonta. (American Sniper ei ole ehdolla kuvauksestaan.)

Ideologisesti American Sniperista on vaikea saada otetta. Eastwood on itse sanonut, ettei halunnut tehdä elokuvastaan poliittista puoleen tai toiseen. Sotaelokuvan kohdalla sellaista lähtökohtaa on vain vaikea hyväksyä. Sodanvastaiseksi ohjaaja on sentään teostaan väittänyt, mutta elokuvan nähnyt päätyy kyllä lähes väistämättä olemaan toista mieltä. Alleviivaus tulee viimeisissä kuvissa, joissa seurataan täysin tästä ajasta irrallaan olevalla vanhanaikaisuudella Kylen hautajaissaattoa hartaalla murhemielellä. Sotasankaria viedään kohti viimeistä leposijaa.



Eastwood on tehnyt urallaan ennen muuta trillereitä, länkkäreitä ja armeijaelokuvia. Kahdessa ensin mainitussa hän on osoittautunut mestariksi, viimeksi mainitussa...ei niin paljoa. American Sniperissa hänen ongelmansa jatkuvat, vaikka sitä silti tekee mieli kutsua - kaikesta huolimatta - hänen parhaaksi sotaelokuvakseen, vain koska se ei ole tasapaksu kuten Isiemme liput eikä tylsä kuten Kirjeitä Iwo Jimalta. Ja vielä eräästä toisesta syystä, joka vaatii ehkä elokuvan olennaisimman kysymyksen käsittelemistä.

Missä välissä ja millä eväillä Bradley Cooper oppi näyttelemään? Pennsylvanialainen aloitti Aliaksessa standardinomaisena tv-komistuksena, jolle ei tehnyt mieli luvata kovin pitkää tai näyttävää uraa. Ja menestyskomediasarjassa Kauhea kankkunen (Hangover 1-3) Cooper onkin kauhea. Vielä vuonna 2010 Cooper oli pelkkä mitäänsanomattomuus A-Teamissa. Ja vielä niinkin myöhään kuin 2011 hän oli korkeintaan kelvollinen Rajattomassa (Limitless). Sitten 2012 Cooper yhtäkkiä esiintyy Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook) parhaana näyttelijänä ohi Robert DeNiron ja Jennifer Lawrencen. Kuin tyhjästä. Toinen Oscar-ehdokkuus putkeen tulee American Hustlesta. Ja nyt, American Sniperissa, hän ei ole Chris Kylen roolissa vain upea, vaan mestarillinen. Studion mainosjaoston mukaan Cooper uppoutui Chris Kylen hahmoon 10 kuukautta. Eipähän hän American Hustlen jälkeen kankaalla ole näkynytkään. Roolityö on viime vuosien merkittävimpiä esimerkkejä tutun näyttelijän "katoamisesta" roolin sisään. Cooper tekee työn vähäeleisesti, ennen kaikkea kehonkielen ja äänen kautta. Texasin aksentti on täydellinen, ja Cooper on tavoittanut ammattisotilaille tyypillisen askeettisen, varautuneen puhetavan siviileitä kohtaan. Suoritus on myös fyysisesti tajuttoman vakuuttava: pasifisti tai ei, kun Cooper käskee erikoisjoukkojaan etenemään, on vähällä nousta penkiltään seuraamaan johtajaa. Helposti kiinnittyy huomio myös näyttelijän tapaan liikkua sotilaan tamineissa, kulmikkaasti, mutta tehokkaasti.

Jos jossain mainoskorteissa lukee, että Bradley Cooper ON American Sniper, pitää se prikulleen paikkaansa.

Bipoa kiristää

Pat/Tiffany

Unelmien pelikirja on ehdolla kahdeksalle Oscarille. Viime viikonloppuisen Putous-sarjasta hylätyn sketsin, Jussi-gaalan, innoittamana UP:lle tekisi mieli ehdottaa vielä vilpitöntä erikoispalkintoa sen suomenkielisestä nimestä. David O. Russellin uutuus ei siis tullut The Avengersin, Beasts of the Southern Wildin, Zero Dark Thirtyn ja muiden vastaavien jatkona teattereihin nimellä Silver Linings Playbook, vaan sujuvalla ja alkukielistä otsikkoa vastaavalla kotimaisella nimellä Unelmien pelikirja.

Matthew Quickin romaani otti nimensä sananlaskusta, jonka mukaan jokaisella pilvellä on hopeinen reunus. Puheena ovat siis unelmat tai toiveet, toiveikkuus. Tähän viimeksi mainittuun elokuvan koko eetos perustuu.

Unelmien pelikirja kertoo nimittäin ihmisistä, joille elämä on tosi vaikeaa. Keskushenkilö Pat diagnosoidaan avioliittonsa hajotessa kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä kärsiväksi, mikä selittää Patille itselleenkin mielialanvaihtelut ja elämää hallitsevan intensiteetin tunnun. Hänen tielleen astuva Tiffany puolestaan on järkkynyt jäätyään leskeksi. Näiden kahden tempoilevan psyyken välille muodostuu elokuvan jännite.

Quickin romaani lienee kaikesta päätellen hyvä. Mutta on vähän vaikea sanoa, mitä elokuvasta olisi tullut, jos se olisi käynyt läpi normaalin Hollywood-käsittelyn. Quickin ja katsojan onneksi tarinan filmatisointi annettiin Hollywoodin harvoihin auteureihin kuuluvalle Russellille.

David O. Russellin ura unelmatehtaassa näyttää vähintäänkin erikoiselta. Esikoisena valmistui harvoin nähty Spanking the Monkey (1994). Sitä seurasi toinen komedia, hieman onnahteleva, mutta omaperäisellä huumorilla juhlinut Flirting with Disaster (1996). Kahden harjoitustyön jälkeen Russell taituroi kankaille pääteoksensa Kolme kuningasta (1999). Se oli ensimmäinen merkki siitä, että Russell ei tullut ihan tavanomaisimmasta paikasta elokuvan parnassolle. Kahden ihmissuhdekomedian jälkeen Kolme kuningasta yllätti kaikki niin perusteellisesti, etteivät monet pystyneet ollenkaan käsittelemään skalpellinterävällä mustalla huumorilla voideltua sotaelokuvaa Mark Wahlbergin, George Clooneyn, Ice Cuben ja Spike Jonzen toilailuista solttuina Persianlahden sodan loppumetreillä etsimässä Saddam Husseinin kulta-aarteita. Mitä Russell tekisi seuraavaksi?


No, hän teki tasan mitä halusi. I Heart Huckabees oli tärkeä vain Russellille itselleen - ja muuten täydellinen katastrofi, jonka olisi pitänyt tuhota kenen tahansa ura. Yksikään Russellin neljästä ensimmäisestä ei ollut varsinaisesti hitti, joten hänelle ei olisi tarvinnut antaa uutta mahdollisuutta. Mutta, toisaalta Russellista oli tullut kulttinimi ja toisaalta Russellin kamun Wahlbergin lempiprojekti Taistelija tarvitsi ohjaajan Darren Aronofskyn lähdettyä.

Taistelija (2010) pelasti Russellin uran. Se ei ole yhtä kiinnostava kuin hänen ensimmäiset työnsä - hän ei edes kirjoittanut, vaan toimi pelkästään ohjaajana -, mutta fiksua, ihmisläheistä työtä kuitenkin. Ja se oli hitti.

Unelmien pelikirjalla 54-vuotias Russell lunastaa oikeutuksensa come backiin. Se on nimittäin hyvä elokuva. Todella hyvä. Se saattaa olla jopa viime vuoden paras amerikkalainen elokuva heti Django Unchainedin ja Mestarin jälkeen.

Unelmien pelikirjalla Russell haluaa sanoa, että elämä on hankalaa taviksellekin, mutta ihmiselle, jonka pää ei tahdo pysyä kasassa, se on pirun lähellä mahdotonta. Luultavasti Unelmien pelikirja on Russellin henkilökohtaisin teos. Siitä kielii sen intensiivisyys: UP on harvinaisen levoton elokuva. Ei mikään ihme, että se on Oscar-ehdokkaana muun muassa leikkauksesta (Jay Cassidy, Crispin Struthers), joka kutoo elokuvan kasaan Patin mielenlaatua vastaaksi alati hieman hengästyneeksi ja oikulliseksi kokonaisuudeksi. Leikkaus toimii yksi yhteen ohjaajan suosiman käsivarakuvauksen kanssa. (Unelmien käsikirja saattaa muuten olla paras näkemäni digisiirto. Jostain syystä digiversio näyttää poikkeuksellisen inhimilliseltä.) Mutta vasta kirjoittajana Russell on todellinen velho. Hän kuvaa hankalia ihmisiä, joihin on vaikea kunnolla tykästyä, ja joiden siirrot ovat arvaamattomia, mutta tarinan dramaturgia pysyy kaaoksenomaisuudestaan huolimatta aina kasassa. Dialogi kuulostaa aina autenttiselta. Jos Russell jossain kohtaa päästää itsensä helpolla, niin korkeintaan lopussa, jossa langat solmitaan vähän halvanlaisesti yhteen.



Epäilemättä näyttelijöiden on helppoa työskennellä tällaisessa ympäristössä, missä esitettävä teksti on vahvaa ja käsivara tarjoaa kaiken tilan mitä toivoa saattaa. Ensemblesta loistaa kaikkien täydellinen luottamus muihin. Patina esiintyvä Bradley Cooperkin on opetellut roolia varten näyttelemään. Hän on elokuvan ehdoton keskus ja kertoo tarinansa erinomaisella rytmillä ja antaumuksella. Pippurinen Jennifer Lawrence pelaa hyvin yhteen Cooperin kanssa. Russell jopa käyttää Lawrencen takapuolta siinä missä Taistelijassa Amy Adamsin. Lupaavan tavaramerkin tuntua... Patin vanhemmiksi on paritettu inspiroituneesti Robert DeNiro ja Jacki Weaver. Yhden yllätyksen tarjoaa Patin parasta mielisairaalakaveria esittävä pellekoomikko Chris Tucker, jonka lämmintä, suorastaan suloista suoritusta seuratessa meinaavat Rush Hourit ja Fifth Elementit unohtua vallan.

Se, että Unelmien pelikirja on haluttu nähdä komediana, tuntuu vievän elokuvalta jotain pois. Se on komedia vain siinä missä Yksi lensi yli käenpesänkin on komedia. Mutta toisin kuin mainittu verrokki, Unelmien pelikirja ei varsinaisesti saa nauramaan - se tietoisesti välttää pelaamasta vitsien varassa. Se kyllä huvittaa ja viihdyttää, mutta ei tee vaikeuksissa grillaantuvista henkilöistään koomikkoja. Heistä kun ei sellaisiksi olisi: Tiffanysta ja Patista ja hänen perheestään (äiti-Doloresta lukuun ottamatta) on siinä määrin vaikea pitää. He nyt vaan ovat keskimääräistä valkokangasolentoa temperamenttisempia ja arvaamattomampia.