Kuudennessatoista elokuvassaan kuusikymppinen Robert Zemeckis toteuttaa muistin mukaan ensimmäisen alastonkohtauksensa. Lento (Flight, 2012) alkaa tällä kohtauksella, jossa nainen nousee ylös sängystä miehen vierestä. Leijuu tuhnuisuuden ja morgon efterin fiilis. Nainen pukee hitaasti päälleen miehen heräillessä ilmeisen krapulaisena. Seuraavasta kohtauksesta käy ilmi, että mies on lentokapteeni ja nainen hänen alaisuudessaan työskentelevä stuertti. Molemmat astuvat työvuoroon, vähemmän kuin täysin skarppeina.
On kulunut 12 vuotta siitä, kun perhe- ja seikkailuelokuvien mestari Zemeckis viimeksi ohjasi näytelmäelokuvaa, ja hän tekee heti kättelyssä selväksi, ettei jatka siitä mihin jäi. Suoraan ainakaan. Lento on halpa, noin 30 miljoonaa dollaria maksanut henkilödraama riippuvaisesta miehestä, joka joutuu elämänsä suurimpaan käännekohtaan - se muistuttaa ohjaajan edellistä näytelmäelokuvaa Cast Away, mutta keskiluokkaisuuden tilalla on raadollisemmin osattomaksi jääneitä kohtaloita ja ihmisiä, jotka ovat kahlittuja omiin demoneihinsa.
Lentoa ei voi listata viime vuoden parhaiden joukkoon. Mutta minä pidin siitä - sen seuraamisesta - enemmän kuin yhdestäkään toisesta viime vuoden elokuvasta. Esim. Django Unchained ja Mestari ovat liian "taidetta" ollakseen vain taka-ajatuksettoman nautittavia. Lento on turvallista, amerikkalaista perusdraamaa, elokuvaa, jonka kanssa meistä vähän jokainen on kasvanut, ja jonka tekemisessä USA:lla on vahvemmat perinteet kuin millään toisella kansakunnalla. Siinä on vahva, dramaattinen lähtökohta - lentoturma - ja selkeät teemat, jotka kärjistyvät liiaksikin loppua kohden. Urheilutarinoita aiemmin rustailleen John Gatinsin käsikirjoitus laittaa tutun draamankaaren luiden päälle poikkeuksellisen messevästi lihaa, mikä vie tarinaa tuoreen oloisesti eteenpäin. Tästä kiittävät taitavat luonnenäyttelijät, ennen kaikkea tietenkin elokuvan ehdottomana dynamona Denzel Washington ja viime vuosien loistosuorituksiensa jatkeeksi verrattoman vanhan hipin muotokuvan piirtävä John Goodman hänen "side kickinaan". Eivätkä naiset jää unohduksiin: Kelly Reilly luo kolmiulotteisen hahmon huumeriippuvaisesta naisesta, joka ihastuu karismaattiseen lentokapteeniin.
Kaikki tämä olisi hyvin voinut valua hukkaan, jos ohjaaja ei olisi huippuluokkaa. Steven Spielbergin suojattina kasvanut Zemeckis eroaa suuresta mentoristaan olennaisimmin siinä, että hän on katolisesta perheestä Spielbergin ollessa tietysti juutalainen. Asennoituminen esimerkiksi aihevalintoihin lähtee aika eri pohjilta. Lennossa Zemeckis osoittaa, että ero keskinkertaisen ja hyvän välillä on pelkkä synnynnäinen vaisto asettaa kamera oikeaan kohtaan. Zemeckisin ohjaillessa Lento kulkee ilman ilmakuoppia kiitoradalta toiselle.
Kuorrutukseksi Zemeckisillä on tarjota The "Holy Fuck" Moment.
THFM kuuluu niihin syihin, miksi me käymme elokuvissa. Niitä me metsästämme: hetkiä, jotka pamauttavat meidät teatterinpenkin arkisuudesta jonnekin itsestämme pois, saaden meidät hengästyneenä ähkäisemään vain: "Holy fuck". Mitä hemmettiä juuri tapahtui? Tulitaistelut Léonissa, autotakaa-ajo Bourne Identityssä, koko Saving Private Ryanin alkujakso tai Howard Hughesin lento-onnettomuus Lentäjässä. Nämä ovat esimerkkejä THFM:sta - elokuvahetkiä, jotka ovat niin vitaalisia ja hillittömiä, että ne kertakaikkiaan pamahtavat katsojan tajuntaan. Adrenaliinin tuntee suonissaan vielä minuutteja elokuvan rauhoituttua.
Lennossa Zemeckis luo THFM:n kuvatessaan kilometrien korkeudessa rikkoutuvan lentokoneen pelastamista yrittävää Washingtonia. Edellä mainitun Lentäjän veroinen toimintajakso kehittää virtuoosimaisella tavalla hurjan jännitteen ohjaamoon ja matkustamoon, kun konetta riivaavat voimat ja Washingtonin sankarillinen kylmähermoisuus ja nerokkuus antavat villejä iskuja toisilleen. Washingtoniin on mahdotonta olla rakastumatta, mikä toimii dramaturgisesti loistavan kontrastisesti myöhemmin, kun Washingtonin ongelmien syvyys alkaa riisua glooriaa kerros kerrokselta.
Tarkemmin ajatellen, jätetään lähemmin käsittelemättä näiden ongelmien laatu, koska elokuva on sitä vahvempi, mitä enemmän se saa omilla ehdoillaan itsestään paljastaa. Perusasioiden äärellä liikutaan, mutta tärkeäähän ei ole niinkään, mistä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Oikeastaan kiinnostavaa Gatinsin skenaariossa on se, miten hän verhoaa suorasukaisen, vanhanaikaisen tendenssielokuvan kuin lampaan suden vaatteisiin. Syvään Etelään sijoittuvassa tarinassa Washington joutuu muun muassa jatkuvasti ottamaan suhdetta uskonnollisiin merkkeihin. Yksilötarinan kanssa rinnan kuvataan myös amerikkalaista toimintamallia katastrofin edessä, mistä ei korruptiota ja laiduntamista moraalin harmaalla alueella puutu. Ja vaikka loppujaksot menevät kliseisesti alleviivaten, Washingtonin ja Zemeckisin taidot pitävät tornin pystyssä. Perjantai-illan laatuviihteenä Lennolle ei alkuvuodesta löydy voittajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti