Jokainen on vähän homo

Tässä artikkelissa Steven Soderberghin uusinta - ja, siltä näyttää, viimeiseksi jäävää - ohjausta nimitetään otsikolla Kynttelikön takana, koska se on oikein (kts. aiempi juttu...ja myös blogin motto).


Sivumennen sanottuna, Kynttelikön takana kuuluu noin 15 vuotta sitten The Wedding Singerin ja Boogie Nightsin myötä syntyneeseen alagenreen, jossa nimenomaan 70-luvun ja 80-luvun taite on otettu epookin kohteeksi. Aikakausi on miljoonille ehtymättömän nostalgian lähde ja sosiologisesti rikas jakso modernisoituvan, urbanisoituvan, hemmotellun, Maslovin tarvehierarkian ylimmille kerroksille kiipeävän ihmisen kehityksessä. Elokuva liikkuu tämän hedonismin ideologian Mekassa, Las Vegasissa, ja kuvaa noin viisi vuotta kestänyttä romanssia estraditaiteilija Liberacen ja Scott Thorsonin välillä, jälkimmäisen muistelmiin pohjautuen.

Se on pinnalta katsoen nautittava teos, älykkäästi ja ekonomisesti veistetty, hienosti näytelty. Huippulahjakkaan elokuvantekijän ajatuksia herättävää tarinankerrontaa. Elokuvan katsomisen jälkeen yksi yllättävä kysymys nousee muiden yläpuolelle: mistä Kynttelikön takana kertoo?

Soderberghin elokuva kuvaa - periaatteessa - tositapahtumia megatähden elämässä ja valottaa sitä kautta keskushenkilön kulisseja. Mutta...elokuvasta puuttuu kemiaa, koska se ei löydä tietä yksityisestä yleiseen. Kynttelikön takana jää enimmäkseen yksittäishistoriaksi vailla universaalia kosketuspintaa - vaikka homon julkkiksen elämän pitäisi tarjota sitä yltäkylläisesti. Ohjaaja ja käsikirjoittaja (Richard "The Fisher King" LaGravenese) eivät kuitenkaan onnistu tuomaan kankaalle Liberacen kaksoiselämän olennaisimpia ongelmia. Esimerkiksi homofobia puuttuu teoksen maailmasta täysin. Se on vain viitteenomaisesti läsnä tähden ja tämän managerin salailuoperaatioissa. Niinpä dramaturgiasta puuttuu kipinää.

Sen tilalla Kynttelikön takana tarjoaa rikkaan kuvaelman siitä, millaista oli elää tuohon aikaan homomiehenä Yhdysvalloissa. Mutta hyviä fiiliksiä samastumisesta valkokankaan kuviin odottavat vähemmistöpiirit saavat kyllä pettyä, sillä elokuvan kertomus on karu ja vanhoja käsityksiä homoista seksinnälkäisinä nautiskelijoina pönkittävä. Liberace kuvataan valtavan seksuaalisen ruokahalun omaavana narsistina, joka elää maailmassa, missä mikään ei ole ulottumattomissa. Seurauksena hän käyttää itseensä nähden nuoria poikia, kunnes kyllästyy.

Scott Thorson, jonka elämän suhde pianistiin tuhosi, oli poikkeus. Elokuvan mukaan Liberacen rakkaus Thorsoniin oli vilpittömästi syvää. Se vain oli rakennettu juoksuhiekalle. Kynttelikön takana onkin ehkä eniten Thorsonin tarina, alkaen yllättävästä kohtauksesta, jossa Thorson toimii "wranglerina" eli eläintenkouluttajana elokuvan tai tv-show'n kuvauksissa. Eräs kismittävistä laiminlyönneistä elokuvassa on se, että katsojalle ei kerrota Thorsonin olleen vain 16-vuotias joutuessaan 40 vuotta vanhemman miljonäärin vaikutusvaltaan. Tämän toteaminen elokuvan alkuvaiheissa olisi asettanut tulkintaparametrit hieman toiseen kulmaan. Tällä tasolla ympyrä sulkeutuu tarinan päättyessä Liberacen kuolinvuoteen äärellä: kohtauksessa on teennäistä sovittelevuutta, ilmassa haisten vahva epäilys siitä kävikö tosielämässä todella näin (pahasti rikki mennyt Thorson ei ole maailman luotettavin todistaja); kiinnostava on myös Liberace/Douglasin pyyntö Thorson/Damonille, ettei tämä koskaan kertoisi, miltä AIDSin riuduttama tähti näytti viimeisinä hetkinään - ja siinä sitä kuitenkin ollaan.

Riippunee jokaisen omista kokemuksista kokeeko Kynttelikön takana komediana vai jonain muuna. Vakavasti otettuna elokuva lähestyy usein suoranaista kauhua, viitatessaan tietoisesti Frankensteiniin ja Tohtori Jekyll ja Mister Hydeen. Väkevimmin teos puhuttelee sairaskertomuksena, jossa egomaaninen Liberace yrittää luoda SEKÄ pojakseen ETTÄ rakastajakseen kokemansa Thorsonin plastiikkakirurgian keinoin omaksi kuvakseen. Totuus vääntyy hiljaksiin fiktiota ihmeellisemmäksi. Thorsonin syöksykierre huumeiden maailmassa on kuin Boogie Nightsin kevytversio. Mitä homouteen tulee, kynttelikön takana elokuvan Liberace on kyllä eheyttävällä tavalla täysin sinut itsensä kanssa, mutta ulkomaailmaan nähden hän luo itsestään häpeilemättä emävalheen, jonka kruununa on "omaelämäkerraksi" luokiteltu The Wonderful Private Life of Liberace.

"Jokainen on vähän homo" luki rugbyn pelaajista kertovan Freetimes Machos -dokumentin mainoslause. Mutta Michael Douglasin ja kuudetta kertaa Soderberghin ohjauksessa olevan Matt Damonin sinänsä hienoja näyttelijätöitä katsoessa tulee mieleen, ettei kumpikaan ole tarpeeksi homo rooliin. Se näkyy siinä, että molempien tehdessä yksinään hyvää työtä, yhteisistä kohtauksista puuttuu kemiaa. Tämä alleviivaa sitä outoa seikkaa, että Liberacella ja Thorsonilla ei tuntunut olleen ihmisinä yhtään mitään yhteistä. Thorson ei edes pidä itseään homona. Lähin vertauskohta voisi olla Gus Van Santin Milk-elämäkerta, jossa Sean Penn liikkui aivan eri rekisterillä, täysin avoimena. Rooli on toki aivan erilainen kuin Liberace, jonka Michael Douglas tekee kyllä rentoutuneesti ja nyanssoidusti, mutta silti aavistuksen liian heteromaskuliinisesti - luultavasti, koska on Michael Douglas. Tulkinnasta jää kaipaamaan Liberacen omintakeista ääntä prikulleen ajoitettuine mielistelevine naurunpuuskauksineen.


Sivuosista löytyy herkuteltavaa. Debbie Reynolds väläyttää Liberacen äitinä - maskeeraus on hänen, kuten kaikkien, kohdalla huippuluokkaa. Dan Aykroyd tekee vahvalla otteella Liberacen managerin. Rob Lowe on huima supertähtien plastiikkakirurgi Jack Startzina. Taidan kirjauttaa itseni (edes tähän) vähemmistöön, kun julistan elokuvan parhaan näyttelijäsuorituksen tulavan kulttisankari Scott Bakulan näpeistä. Legendaarinen aikahyppääjä esittää Thorsonin ja Liberacen yhteistä ystävää pienessä, mutta sivuuttamattomassa roolissa, sopien jotenkin kaikkia muita enemmän ajankuvaan ja huokuen lämpöä, jota useimmista muista puuttuu.

JÄLKIKIRJOITUS

TV-elokuvaksi päätyneen elokuvan digiesitys on laadultaan tyydyttävä. Ennakkonäytös itsessään jäi muistiin farssimaisuudessaan varsinaisena ajan peilinä. Näytöksen alku myöhästyi 20 minuuttia, koska järjestäjät joutuivat odottamaan digiavainta. Levittäjän, joka jääköön tässä mainostamatta/mustamaalaamatta, edustaja kävi katsojien aloitteesta vasta vartin odotuttamisen jälkeen tiedottamassa asiasta. Kuinka suomalaista, kuinka nykyaikaista, kuinka vihaksi pistää.

Viisikymppinen Steven Soderbergh on ilmoittanut Kynttelikön takana jäävän viimeiseksi elokuvakseen. Hän liittyy näin Béla Tarrin seuraan odottamaan samoja ajatuksia pyöritellyttä Quentin Tarantinoa. Turha sanoakaan tämän trendin kielivän turhautumisesta elokuva-alan nykymenoon. Kynttelikön takana -teoksessakin niin ohjaajana, kuvaajana kuin leikkaajanakin vakuuttanut Soderbergh toteuttaa paraikaa mielenkiintoista projektia, jossa hän twiittaa kokonaista romaania.

Scott Thorsonin elämä todella meni nurin Liberacen myötä. Hän esiintyi 80-luvun lopulla avaintodistajana pahamaineisessa Wonderlandin murhajutussa, josta kertovassa elokuvassa Val Kilmer esitti John Holmesia. Vuonna 1990 Thorson joutui ammutuksi ja on sen jälkeen rampannut vankiloista sisään ja ulos.

Mestari Cyrano De Pardieu

Taistelu on turha: siinä sen kauneus.

Niin älykäs, sivistynyt ja eeppisessä tyylilajissaan poikkeuksellisen humaani teos kuin Jean-Paul Rappeneaun Cyrano de Bergerac -tulkinta onkin, kärsii se eräästä vajavaisuudesta: kaikesta, mikä ei ole Gérard Depardieu. (KAVAn kopion kunto kieli suuresta suosiosta myös Suomessa.) Sukupolvensa menestynein ranskalaisnäyttelijä osoittaa suuruutensa klassikkoroolissa tavoin, jotka ovat kanssanäyttelijöiden tavoittamattomissa, mistä seurauksena se, että aina kun Depardieu on poissa kuvasta, poissa on myös kuvan henki ja sielu.

Vuoden 1990 suureellinen Cyrano de Bergerac ei ole minkään hölmöläisen aikaansaannos: Jean-Paul Rappeneau (s. 1932) on urallaan toiminut käsikirjoittajana esim. Louis Mallen ja Jacques Beckerin elokuvissa. Cyranossa hänen sovittajakumppaninaan oli ihmemies Jean-Claude Carrière (s. 1931), Godardin, Buñuelin, Formanin, Kaufmanin ja kenen kaikkien muiden kanssa mielipuolisella tahdilla työskennellyt skenaristilegenda. Niinpä ylellisesti ylöspantu elokuva hivelee myös henkilökuvauksensa totuudellisuudella ja sanailunsa soljuvuudella; jälkimmäisessä suorastaan kiinnittää huomiota näyttelijöiden ei-brittiläinen naturalistisuus runomitan ulosannossa.

Rappeneaun tulkinta Edmond Rostandin näytelmästä on sotaelokuva, jonka keskushenkilö on boheemi häirikkö, libertaari Cyrano, älyltään, taistelutaidoiltaan ja maultaan ylivertainen ruhtinasrunoilija. Sodan turhauttavuuden painotus astuu kuvaan viimeisessä näytöksessä, jossa sotatantereen luonnostelemiseen on käytetty paljon vaivaa. Sodan mukaan tulo kääntää tarinan kurssin komediasta syvästi haavoittavaksi tragediaksi, jossa kaikki häviävät - ja kaikessa syiden ja seurausten moottorina toimii herkän Cyranon ylidominoiva, lievästi ilmaistuna negatiivinen käsitys omasta ulkonäöstä, jota hallitsee massiivinen klyyvari.

Naturalistissa renttukuvauksissa (mm. Pialat'n ja Blierin ohjauksessa) ylittämättömäksi osoittautunut Depardieu saa jotenkin siirrettyä saman herkkyyden ja nyanssitajun tyylitellympään rekisteriin. Tuloksena on ihmeellistä näyttelijätaidetta, jossa kertahuitaisulla on ratkaistu lyyrisen teatterin valkokankaalle siirtämisen ristiriidat. Depardieun Cyrano on monta vertaa vakuuttavampi kuin yksikään valkokankaalla nähty Hamlet. Ranskalainen mestarinäyttelijä - voimiensa apeksissa - "soittaa" Cyranoa kuin viuluvirtuoosi Paganinia. Miten pehmeästi laskostuvatkaan Rostandin säkeet huulilta, olipa kohtauksen laatu hupaisa tai melodramaattinen. Miten herkkä on katse tappioiden hetkellä, silloin kun oma epävarmuus selättää kyvyn tavoitella onnea, johon Cyrano on enemmän kuin oikeutettu. Tilinpäätöksen hetkellä vain yksi on jäänyt menettämättä, "hattuni töyhtösulka", "mon panache", tyylikkyys, jolla kantaa itseään.

Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, Rostandin mestarinäytelmän nimihenkilö perustuu todelliseen mieheen. Cyrano de Bergerac eli 1600-luvun alkupuoliskolla noin 35-vuotisen elämän, värikkään ja vaiherikkaan. Hän oli parikymppisenä 30-vuotisen sodan sankari, kahdesti haavoittunut. Ja hän herätti pahaa verta pisteliäänä satiirikkona. Elokuvassa kuvatut tapahtumat siitä, kuinka Cyrano heitti lavalta inhoamansa näyttelijän ja kuinka Moliére varasti omaan näytelmäänsä kohtauksen Cyranon näytelmästä pitävät paikkansa. Elokuvassa kuvattu tapaus, joka johti Cyranon kuolemaan, on myös totta, joskaan ei ole varmuutta, oliko kyseessä murha vai ei.

Mitä on "Behind the Candelabra" suomeksi?

Vaikka kilpaili Cannesin ELOKUVAjuhlien pääkilpasarjassa, vaikka nähdään kautta Euroopan valkokankailla ja vaikka hänen suoritustaan on luonnehdittu mestarilliseksi, ei Michael Douglas ole kilpaileva Oscareista Liberace-tulkinnallaan Steven Soderberghin uutuusteoksessa. Näin siksi, että se nähdään kotimaassaan USA:ssa - erikoisnäytöksiä lukuunottamatta - vain televisiossa. Nimittäin, vain kaapelijätti HBO suostui rahoittamaan vaivaisen viiden miljoonan dollarin projektin, vaikka pääosissa nähdään supertähdet Douglas ja Matt Damon. Soderberghin mukaan yleisin syy haluttomuuteen oli, että projekti oli "liian gay".

Eletään siis vuotta 2013. Valistusajan sarastus koitti yli 200 vuotta sitten, ja yhdeksi sen motoista kehitti Immanuel Kant kategorisen imperatiivin; USA vapautti orjat 150 vuotta sitten, hippiliike vapautti tajunnan 50 vuotta sitten, Alfred Kinseyn kuuluisat tutkimukset ihmiseläimen seksuaalikäyttäytymisestä nousivat myyntitilastojen kärkeen yli 60 vuotta sitten, homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Iso-Britanniassa 46 vuotta sitten, Queer Eye For The Straight Guy debytoi 10 vuotta sitten ja Elton John ja David Furnish avioituivat 8 vuotta sitten.

Mutta maailmankuulun viihdetaiteilijan elämästä kertova elokuva on "liian gay", Venäjällä tiedon levittäminen homoseksuaalisuudesta on rikollista puuhaa, Liettuassa kiellettiin Baltic Priden järjestäminen Vilnassa, "gay" on solvauksena suositumpi kuin koskaan ja maailmankuulun viihdetaiteilijan elämästä kertova elokuva on "liian gay".


Kuitenkin Soderberghin teoksesta on tulossa tämän vuoden elokuvatapauksia, joka on Cannesista lähtien kerännyt kiitosta ja ylistystä pidäkkeettömyydestään ja näyttelijätöistään. Suomessakin elokuva saa teatteriensi-iltansa 23.8. Mutta millä nimellä? Loistava kysymys, johon on surrealistinen vastaus. Alkukielinen  nimi on Behind the Candelabra, mutta sen käännös on aivan uudenlaista suomea: My Life With Liberace.

Behind the Candelabra on siis "suomeksi" käännettynä My Life With Liberace - ei edes Elämäni Liberacen kanssa... Tämä "käännös" on elokuvan kansainvälinen levitysnimi muualla kuin USA:ssa ja on vain mystikoiden tiedossa, miksi sitä ei ole käännetty kotimaiseen muotoon. Turpiinsa tässä ottavat sekä piskuinen kielialue että kielellinen luovuus - ja sitä myöten humanismin ja sivistyksen perustukset, usko ihmisyyteen ja sitä rataa.

Behind the Candelabra = Kynttelikön takana. Ko. kynttelikkö on yksi Liberacen tavaramerkeistä, vertauskuva elokuvan päähenkilön ylelliselle, kitschille kulissille.

Drive-in-"elokuva" Verimessu

Finncon 2013

Orion esitti köyhän miehen Roger Cormanin, Al Adamsonin, "ohjaaman" Verimessun (Dracula vs. Frankenstein, 1971) kaikkien yllätykseksi suomeksi tekstitettynä filmikopiona. Suomessa tätä teosta nimittäin levitti muutaman vuoden 60-luvulla ja 70-luvun alussa toiminut Meridian-Films. Nils Winbergin johdolla yhtiö rahasti lippuluukuilla parinkymmenen maahantuonnin voimin katalogilla, joka ei ensisijaisesti pyrkinyt kansanvalistukseen taide-elokuvan keppihevosella - tyypillisiä nimikkeitä olivat Mies ja vaimo - rakastelun riemut ja Alastomat Eevat suksilla. Winbergin ansiosta sinun isäsi ja äitisi sukupolvi pääsi tuoreeltaan nauttimaan Al Adamsonin kuuluisimmaksi kulttileffaksi nousseesta Verimessusta - jossa tosin ei ole pienintäkään viittausta minkäänlaiseen messuamiseen: uskonto on tästä "elokuvasta" niin kaukana kuin mahdollista.

Verimessun kohdalla tykätään usein mehustella sen käsittämättömyydellä. Itse asiassa juoni ja tarina ovat aika selkeitä, kohtauksesta ja näytöksestä toiseen siirtymiset vain suoritetaan hieman hämmentävästi. Alussa näemme joka tapauksessa Draculan kaivamassa alkuperäisen Frankensteinin hirviön jäännöksiä Oakmooren mullista kuunvaloon. Sitten toisaalla, ehkä Atlantic Cityn (?) laiturin alla, nuori tyttö kadottaa kirveen viuhahdukseen pään hartioiltaan. Nyt tarina on valmis alkamaan, keskushenkilöksi paljastuessa ed. main. tytön yökerholaulajasiskon (jota esittää ohjaajan vaimo), joka aloittaa etsinnät. Mysteerin keskipisteeksi alkaa valjeta laiturialueella operoiva kauhukabinetti, jota hallinnoi pyörätuoliin kahlittu tohtori Duryea. Dracula painostaa kyseenalaisia dekapitaatiokokeita puhekyvyttömän käskyläisensä avustuksella suorittelevan tohtorin yhteistyöhön kanssaan, sillä tohtorin kehitteillä oleva seerumi saattaisi mahdollistaa Yön Ruhtinaan päiväkävelyt.

Verimessu on luonteeltaan pesunkestävää ö-luokan roskaa, joka oikeassa mielentilassa - ja seurassa - saattaisi olla hyvinkin hupaisaa ajanvietettä. Se on kuitenkin sitä sarjaa elokuvaa, jolle kello kahdeksan iltanäytös on liian aikainen. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen Verimessun moottori alkaa tasaisesti yskähdellä, ja vaikka ihan tylsää ei tulekaan, niin jopa "genreroskaa" on tehty "paremmin": ainakin Al Adamson on paljon Ed Woodia huonompi ohjaaja, joka käyttää kuvauksia nopeuttaakseen aina vaarallista käsivaraa sekä paljon lähikuvaa. Muutamaa kohtausta on selvästi pidennetty kipurajan yli, jotta leffalle saadaan ylipäätään tarpeeksi minuutteja. Tämän tuloksena on tosin sattumalta joitakin elokuvan parhaita jaksoja, jotka liikkuvat enemmän saippuaoopperan (laulajasisko löytää komean miehen, joka saa välillä unohtamaan koko siskonetsinnän) kuin kauhun - jos siis teoksessa olisi tosiasiallista kauhua - asteikolla. Onneksi "näyttelijöissä" on asiaan kuuluvaa luonnetta ja aromia; parhaiten tahattoman huumorin alueella himmailee Draculana Zandor Vorkov (alias Roger Engel, siviiliammatiltaan osakkeiden välittäjä). Toisin sanoen, Verimessua katselee ihan mielellään, mutta sen huippukohdat on ripoteltu sinne tänne eikä se paljon nähneen silmissä lennä niin holtittomissa sfääreissä kuin alan parhaat vastaan ryömineet tapaukset. Orionin yleisöön Verimessun säilä kylläkin upposi tasaisesti suoraan hermoon.

Tämän lajin elokuvaa on aina mukavaa katsella filmiltä, se lisää fiilistä. Fiilistä lisää myös oikeissa sfääreissä liikuskeleva musiikki. Verimessua varten jopa sävellettiin kaksi alkuperäislaulua. Ihan kuin oikeissa elokuvissa tehdään.

William Hurt muutostilojen kourissa

 

Finncon 2013

JOS 1990-luvun parhaan scifi-elokuvan toteutti uusiseelantilainen Hollywoodissa, 1980-luvun parhaan scifin teki britti Hollywoodissa. Sanalla sanoen Ken Russellin ohjaama Muutostiloja (Altered States, 1980) on loistava - kiehtovaa on kuitenkin, että sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla typerää sotkua.

Muutostiloja on ajatusleikki tunnevammaisesta, mutta briljantista tutkijasta, jonka kokeiden alkuperäinen kohde ovat skitsofreenikot ja heidän suhteensa maailmaan. "En ole edes varma, että skitsofrenia on sairaus", toteaa Eddie Jessup. Jessupia kiehtovat todellisuuden havaitsemisen lainalaisuudet; näitä eristystankissa ja psykoaktiivisilla huumeilla testatessaan hän päätyy odottamattomille poluille, jotka näyttävät johtavan hänet geeneihin piilotettujen muistojen kautta miljoonia vuosia ihmisen historiassa takaisin. Toisin sanoen teoria on tämä: jos kaikki materia on peräisin alkuräjähdyksestä, meissä asuu paitsi esi-isiemme, myös kaiken elämän alkukoodi. Jessup uskoo löytäneensä portin näihin alkutekijöihin. Aluksi hän pääsee käsiksi alkuihmisen muistoihin, mutta sitten hänen kehonsa alkaa muokkaantua tähän alkukantaisempaan muotoonsa...

Huh huh.

Kaiken lisäksi elokuvan alkuun saattaminen oli töyssyisä, kun Arthur Penn jätti ohjaajanpallin pian kuvausten alettua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä oli projektin isoin onnenpotku: on liki mahdotonta kuvitella, mitä realisti - ja tuolloin ohjaamisen punaisen langan hukannut - Penn olisi saanut irti näin mielikuvituksellisesta materiaalista. Tilalle tuottajat saivat huippulahjakkaan, mutta hervottoman Ken Russellin. Ja voilá, lähes täydellinen avioliitto oli vihitty. Russell ymmärsi - kenties intuitiivisen - täydellisesti lähes hallusinatorista materiaalia ja löysi tavat kutoa langanrihmat tiukaksi kokonaisuudeksi.

Muutostiloja perustuu Paddy Chayefskyn tieteisromaaniin. Amerikkalaisessa elokuvassa ja televisiossa Chayefsky (1923-81) on legenda, 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisiä käsikirjoittajia, jonka päätöitä ovat Marty (1955), Klinikka (The Hospital, 1971) ja Kasvot kuvaruudussa (Network, 1977), kaikki oscaroituja ja muutenkin hienoja skenaarioita. Muutostiloja jäi hänen viimeiseksi elokuvakäsiksekseen.

Tietyllä tavalla Muutostiloja on kuin b-luokan stupidoscifi hyvin kirjoitettuna. Helposti kuvittelee elokuvan luisumisen idiotismiksi lahjattomammissa käsissä. Mutta tässä tapauksessa käsikirjoitus hehkuu rakenteen tajua, dialogi on hyvää ja henkilöt taiten veistettyjä. Ohjaajan osuus on kuitenkin merkittävämpi, Russellin taikoessa abstrakteista ja osin absurdeista aineksista elokuvailmaisua. Visuaalisesti teoksen herkkua ovat tietenkin kuuluisat Jessupin hallusinaatiot, joissa Russell lähtee haastamaan Kubrickia ja 2001:n visioita - eikä jää kauaksi. Kaksoisvalotusta, taustaprojisointia ja muita kikkoja käyttäen Russell antaa mielikuvituksensa lentää, mutta Chayefskyn analyyttinen mieli pitää nämä revittelyt merkillisen loogisina. Näin kuvissa on pysyvää, vitaalia voimaa, toisin kuin nykyaikana esimerkiksi Tarsemin julistemaisissa näyissä. Kuvien taustalla Russell käyttää pidäkkeettömällä tavalla nykymusiikkia, jonka olennaisimmat tekijät ovat Pierre Henryn musique concrète -klassikko Le voile d'Orphée ja syvällisen musiikkikoulutuksen saaneen elokuvasäveltäjä John Corriglianon (Punainen viulu) alkuperäismusiikki.

Vielä puuttuu yksi olennainen oivallus: ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä William Hurt. Täysin tuntemattoman luonnenäyttelijän läsnäoloa pääroolissa on vaikea selittää. Tavikselta vaikuttavien tähtien joukossa Hurt tekee mieli nostaa listan ykköseksi. Hän ei ole komea eikä millään tavalla erityinen eikä tekniikallaan briljeeraava metodityyppi. Häneltä puuttuu sankarin jykevä leuka. Naamataulu on taikinamainen. Mutta hän lienee 80-luvun merkittävin amerikkalaisnäyttelijä, jolla on (oli) ihmeenkaltainen kyky saada katsoja rakastumaan itseensä. Edellisen lauseen rohkeaa väitettä tukemaan tämännäköinen CV: Huuma (Body Heat, 1981), Sisärengas (The Big Chill, 1983), Hämähäkkinaisen suudelma (Kiss of the Spider Woman, 1985), Broadcast News - suora lähetys (1987) ja aivan erityisesti Yksinäinen matkailija (Accidental Tourist, 1988). Lista, jossa huomiota kiinnittää tiivis ja hieno yhteistyö Lawrence Kasdanin kanssa. Rooleja, joissa ei Hämähäkkinaisen suudelmaa lukuunottamatta ole mitään erityispiirteitä, mutta ilmaisun puhtaus vakuuttaa joka kerta. Aitoutta ja teeskentelemättömyyttä. Dramaattisesti Hurtin loistokausi loppui kuin seinään hänen täytettyään uuden vuosikymmenen koittaessa 40. Smoke (1995) lienee Hurtin viimeinen todella hieno rooli ja sekin on poikkeus. Miksi näin kävi, on mysteeri. Ehkä näyttelijä ehti vuosikymmenessä sanoa omien rajojensa sisällä kaiken, mitä sanottavaa oli.


Muutostiloissa Hurt saa väkisinkin katsojan uskomaan itseensä ja sitä myöten tarinaan. On tosin sanottava, että näyttelijän kasvot ovat omalla tavallaan tavattoman kauniit, mistä tietoisena Russell käyttää niitä runsaasti lähikuvissa, joista vaikuttavimpia ovat vääristyneet kuvat eristyssäiliöstä. Teoksessa, joka käsittelee tieteen rajoja, alkuvoimia ja ihmisen lähes mielipuolista tarvetta ymmärtää niitä, taustalta löytyy avioliittotarina, jossa mies yrittää opetella sanomaan vaimolleen rakastavansa tätä. Harva on koskaan joutunut käymään läpi yhtä hurjan kiirastulen tuohon pisteeseen päästäkseen.

Kun Jessupin kokeet alkavat johtaa syvemmälle, elokuva viittaa yhä selkeämmin Tri Jekyll/Mr. Hyde- ja ihmissusiteemoihin. Erityisen voimakkaasti assosioituu Kärpänen: David Cronenbergin on täytynyt pohtia myös Muutostilojen aivoituksia omaa versiotaan klassikkoaiheesta rakennellessaan. Eräällä tavalla taitavimmillaan Russell on kuvatessaan "toisen Jessupin" apinamaista amok-juoksua kaupungissa, sillä jakson olisi pitänyt luisua reippaasti naurettavan puolelle. Mutta jokin ohjaajan kosketuksessa tekeekin kokemuksesta todellisen ja samastuttavan. Uskomattoman hyvin ajan hammasta kestäneet maskeeraustehosteet auttavat.

Tietyt scifin parissa vierailleet nerot muistaen, ei Muutostiloja lukeudu aivan korkeimmalle parnassolle. Mutta mitä se saattaa perhekuvauksen suhteellisessa konventionaalisuudessa hävitä, voittaa se kokonaiskuvan ainutlaatuisuudessa: amerikkalaisesta elokuvasta ei toista Muutostilojen kaltaista teosta löydy.

PS. On ylivoimainen houkutus laukoa, että jos ei ole nähnyt Muutostiloja filmiltä kankaalta, ei ole nähnyt sitä. Se on niitä elokuvia.

2001 - the lame odyssey

Finncon 2013


Kulttisuosikin mainetta nauttiva Hiljainen pako (Silent Running, 1972) on ennen kaikkea legendaarisen erikoistehostemiehen, Douglas Trumbullin (s. 1942) esikoistyö ohjaajana. On oikeasti kiinnostavampaa puhua hänen hämmästyttävistä saavutuksistaan kuin hänen ohjaustöistään. Trumbull on esimerkiksi ollut tehostemaakarina kolmasti Oscar-ehdokkaana (uskomattomasti hän on jäänyt palkinnotta) sellaisista pikkuteoksista kuin Kolmannen asteen yhteys (1977), Star Trek (1979) ja Blade Runner (1982). Nämä elokuvat sementoivat Trumbullin ilmiömäiseksi luonnehditun innovatiivisuuden maineen ja tekivät hänestä seuraavien sukupolvien tehostemiesten esikuvan. Ja kuitenkin, vieläpä edellämainitut klassikot kalpenevat Trumbullin kuuluisimman työn rinnalla: 2001: A Space Odyssey (1968). Kuten tunnettua, Kubrick tuottajan itsevaltaisuudella sysäsi kunnian pallilta Trumbullin ja Wally Veeversin ja omi kaiken krediitin uraa uurtavista ja osin vieläkin ylittämättömistä tehosteista. Akatemia palkitsi Oscarilla, joka kaiken oikeuden mukaan olisi kuulunut Trumbullillekin. Näin.

Kolme vuotta myöhemmin Trumbull sai tilaisuuden oman 2001:nsä tekemiseen. Syntyi Hiljainen pako, jonka käsikirjoituksesta vastasi melkoinen triumviraatti:

- Deric Washburn, joka on osallistunut vain neljän elokuvan tarinanlaatimiseen; ne kolme muuta ovat Kauriinmetsästäjä (1978), Raja (1982, Tony Richardsonin ohjaama ja Jack Nicholsonin upeasti vetämä semi-unohdettu helmi) ja Walter Hillin Oikeuden puolesta (Extreme Prejudice, 1987)
- Mike Cimino, Kauriinmetsästäjän luoja
- Steven Bochco, kaikkien aikojen menestynein tv-tuottaja: Hill Street Blues, L.A. Law, NYPD Blue etc.

Tällä vertaansa hakevalla nuorella lahjakkuudella saatiin Trumbullin valvonnan alaisena aikaan eräänlainen naiivin hippiajattelun pehmoakin pehmompi kruksi.

Ollaan avaruudessa vuonna 2001 ja maa on poltettu niin karrelle, että valtavissa aluksissa on lähetetty avaruuteen kasvihuoneellisia viimeistä metsää, joka on toiveissa saada uudelleen istutettua Maahan. Sitten tulee käsky tuhota nämä arvokkaat säiliöt kaupallisempien tarkoitusperien tieltä. Ekologi Freeman Lowell käy kapinaan ja varastaa yhden kupolin verran metsää kohti Saturnusta suunnaten.

Hiljainen pako lilluu hyvää tarkoittavuudessa ja jaloissa tavoitteissa. Elokuvakertomuksena siitä puuttuu kuitenkin jännittävyyttä, toimintaa ja ajatusta. Esteettisesti sitä on miellyttävää katsella, mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen teoksen draivi lopahtaa täysin. Lowell lipuu halki avaruuden seuranaan kolme lapsellisesti luotua pikkurobottia, joihin Lowell luo disneymäisen perhe-elokuvasuhteen: huippukohdassa Lowell pelaa "dronesiensa" kanssa pokeria järjettömän pitkään.

En ole koskaan oikein pitänyt Lowellia esittävästä, viime toukokuussa Cannesissa palkitusta Bruce Dernistä, kaikesta arvostuksesta huolimatta. Mutta Lowellina hän on ehkä sittenkin parasta Hiljaisessa paossa. Hän tekee hyvin tietoisesti Lowellista sinisilmäisen puunhalaajan, haukkojen keskellä idealismin kortta nokassaan kantavan kyyhkysen. Nelinkertaiseksi murhaajaksi pakotetussa Lowellissa on syvää sympatiaa; erityistä huomiota kiinnittää Dernin viisas tapa käyttää ääntään jopa kuiskaukseksi hiljennettynä. Sääli, että hänellä ei ole oikein mitään tekemistä.

En ole myöskään kaiken kritiikin yläpuolella liikkuvan Joan Baezin suurimpia ihailijoita, ja Hiljainen pako selittää miksi: hänen ylilyövä vibratonsa on Trumbullin tendenssikuvastossa kiusallisen kornia kuunneltavaa. Merkittävämmän elämäntyön kansalaisaktivistina kuin muusikkona tehneen Baezin kaksi balladia alleviivaavat teoksen heikkoutta. Tänä päivänä tehtynä Hiljainen pako naurettaisiin pihalle. Ekologia-aate ansaitsee parempaa.

Gattaca, DNA-elokuva

Finncon 2013

Uusiseelantilainen Andrew Niccol (s. 1964) on nykyelokuvan merkittävin scifi-kirjailija. Kuudesta käsikirjoituksestaan, joista viisi on myös hänen ohjaamiaan, vain yksi (Lord of War) sijoittuu muuhun kuin scifi-genreen. Niccolin kypsyyttä tulevaisuudenkäsittelijänä heijastaa, että hänen tarinansa muodostavat yhtenäisen kokonaiskuvan tässä meidän hetkessämme idullaan versovista uhkakuvista ja ongelmista, joiden haavoittuvaisimpana uhrina on ihmisyys.


Peter Weirin ohjaama Truman Show (1998) on Niccolin paras elokuva, mutta hänen pääteoksensa on vuotta aiemmin valmistunut Gattaca. Tieteiskuvitelman kautta se tutkii sitä, mikä määrittää ihmisen arvon, ja millä ehdoilla jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Kun ihmisten geenejä voidaan tieteen avulla säädellä, voivat vanhemmat pyrkiä täydellisyyteen lapsensa suhteen. Kaikki voidaan määrittää silmien väriä myöten. Vastasyntyneelle annetaan niin ja niin monen prosentin todennäköisyydellä vaikkapa eliniänodote. Ihminen on määritelty olevan yhtä kuin DNA:nsa. Niccolin tarinan keskeinen tapahtumapaikka on avaruudentutkimuskeskus GATTACA. Sen nimi muodostuu DNA:n sisältämän neljän typpiemäksen tunnuksista: guaniini, adeniini, tymiini ja sytosiini (cytosine). Tähän harvojen valittujen Olympokseen on unelmansa perässä itsensä keplotellut Vincent Freeman, luomuna maailmaan syntynyt "epäkelpo", jolle lääkärit ennustivat 99 %:n varmuudella kuolettavaa sydänvikaa. Tämä ennuste diskvalifioi hänet.

Onko ihminen siis yhtä kuin genetiikkansa? Gattacan tulevaisuus on vienyt rodunjalostuksen yli tutkimattomien erämaiden, ihmisjalostukseen. Valitsemalla parhaat geenit, voidaan manipuloida älykkyyttä ja fyysistä kyvykkyyttä. Gattacan maailmassa kyvykkäämpi ihminen tarkoittaa aksiomaattisesti parempaa ihmistä - omien kykyjen kehittämiseen tähtäävä työn määrä sivuutetaan. Laittomin keinoin, vaihtamalla identiteettiään vammautuneen huippuyksilön kanssa, Vincent ohittaa muuten kiertämättömissä olevat esteet ja todistaa pystyvänsä sinnikkyydellä kompensoimaan puutteensa.


Kuten Truman Show'ssa, Niccol kykenee kirjoittamaan Gattacan tarinaan lukuisia, toisiinsa johdonmukaisesti limittyviä tasoja. Hänen ajatuksensa koskettavat vuoronperään ja samanaikaisesti kauneusleikkauksia, tiedettä järkähtämättömien totuuksien sanelijana (=diktaattorina), yhteiskuntaluokkien määrittämistä geeniperimän/kykyjen/ulkonäön/viehättävyyden/potentiaalin mukaan, ihmissuhteiden määräytymistä ja jopa työelämän sisäänpääsyn määräytymistä testitulosten perusteella. Kaikki relevantteja kysymyksiä myös vuotta 2013 elävälle ihmiselle.

Jotenkin sattuvasti Vincentiä esittää Ethan Hawke, merkillinen näyttelijä, jonka kykyjen rajoista ei meinaa ottaa selvää. Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seurassa läpilyönyt Hawke tuntuu lähes aina elokuviensa alussa jotenkin elottomalta eikä hän vaikuta teknisesti kovin joustavalta näyttelijältä. Mutta hyvissä elokuvissa hänen hahmonsa säännönmukaisesti kasvavat kiinnostavimmiksi kuin aluksi näytti, jonkin syvän keskittymisen kuultaessa ihon läpi: Hawke tunnetaan sekä elokuvalle että teatterille omistautuneena älykkönä, joka sivutoimenaan kirjoittelee romaaneja. Hawke siis muistuttaa analogisesti Vincentiä, taidoiltaan Daniel Day-Lewisia rajallisempana hän on luonut komean uran antautumalla taiteelleen.

Gattacassa Hawken vastanäyttelijänä on naisten puolella hieman samantyyppinen Uma Thurman. Heistä tuli aviopari pian Gattacan jälkeen. Kolmantena lenkkinä pyörätuoliin sidottuna Jerome Morrow'na nähdään tuolloin vasta uraansa rakentanut Jude Law, joka saa taiottua hahmostaan eniten sävyjä esiin.



Gattaca on kaikin puolin taidokasta työtä. Se on terävästi kirjoitettu ja visuaalisesti yhtenäinen ja harkittu. Valkokangas täyttyy ihmisen jäljistä, kun kaikki jäljet kehnosta perimästään peittämään pyrkivä Vincent hankaa loputtomasti ihoaan, sukii hiuksiaan ja leikkaa kynsiään. Pesee kuorestaan oman DNA:nsa. Hyvin hienosti Niccol käyttää myös uimista sekä ihmisen voimien että veljeyden vertauskuvana.

Silti elokuvassa on jotain vikaa. Siitä uupuu luontaisen elokuvakertojan notkeutta ja rentoutta, mikä maustoi Weirin Trumania. Jos Gattacassa ei soisi Michael Nymanin melankolinen, painoarvoa lisäävä musiikki, saattaisi Gattaca tuntua pelkästään kirjalliselta. Mutta siinä soi Nymanin musiikki ja Gattaca jää ehkä 90-luvun parhaaksi scifi-elokuvaksi. Vakavin haastaja lienee Terminator 2, joka on elokuvana vielä parempi, muttei scifinä yhtä puhutteleva.

Kuka ties hieman liian fiksun Andrew Niccolin elokuvat ovat olleet poikkeuksetta kaupallisia pettymyksiä. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää, että viimeksi Stephenie Meyeria filmatisoinut Niccol on ehkä sanottavansa sanonut.

Gattacan maailmasta voisi periaatteessa tulla todellisuutta (osittain se sitä jo onkin), ajatus, jonka NASAkin on allekirjoittanut. KAVAn näytökseen huikean lisän toi kuvan alalaitaan jostain pitkäksi ajaksi ilmestynyt karva, joka sopi elokuvan teemoihin niin täydellisesti, että aivan vakava epäilys tarkoituksellisuudesta nosti jo päätään.

Kalaihmiset ei vielä tee hyvää elokuvaa

Finncon 2013

Tohtori Moreaun saarta rip-offaava italoroskis Ihmislaboratorio (L'isola degli uomini pesce alias The Island of The Fishmen, 1979) aloittaa upottamalla vankilaivan joskus 1800-luvun lopulla. Haaksirikkoutuneet päätyvät myöhemmin kalaihmisiksi paljastuvien olentojen kuljettamina salatulle tulivuorisaarelle, jota pitää vallassaan paha Edmond Rackham. Hänen epäilyttävästä suojeluksestaan nauttii kuolemansairas biologi ja tämän Playboy-mallilta näyttävä tytär. Sankarin tehtävä on selvittää, mitä nämä ihmiset tällä hylätyllä saarella tekevät ja pelastaa kaikki. Tai ainakin pelastaa tyttö ja onkia selville kalaihmisten salaisuus.

 

Juuri oikeassa mielentilassa Ihmislaboratorio saattaa oivasti kolahtaa hölmöilyviihteenä. Sergio Martinon ohjauksella on puolellaan teeskentelemätön ja teeskentelemättömyydessään hyväntuulinen viihdyttämisen tavoite, osaava kuvaaja ja näille b-jutuille merkillisen ominaisesti aika hyvä musiikki. Mutta Ihmislaboratorio on oikeasti, valitettavasti, todella huono elokuva. Luonnollisestikaan se ei ole älyllisesti tarpeeksi kiinnostava, mutta ei se vastaavasti ole myöskään tarpeeksi camp ja irrotteleva. Erittäin pahasti se kärsii vedellä laimennettua maitoa muistuttavasta lääkäri-sankarista, josta ei jaksa innostua millään. Kaiken kaikkiaan Ihmislaboratoriosta ei jää oikein mitään sanottavaa, se kun ei tunnu missään vaiheessa missään.

Muutamassa näyttelijässä on sentään aihetta joihinkin sanasiin. Kuten, että Barbara Bach oli kahdessa vuodessa Bond-tyttöilynsä jälkeen vajonnut jo aika alas. Hänen isäänsä esittää legendaarinen Joseph Cotten, joka muistetaan elokuvan puolelta ennen kaikkea Hitchcockin Epäilyksen varjon pääosasta. Yllättäen hän ei kuitenkaan vie elokuvaa nimiinsä noin näyttelijätyön puolesta, vaan sen roolin ottaa Rackhamia varsin mainioilla ahneen kapitalistin maneereilla esittävä Richard Johnson. Hänen yläluokkainen britti-aksenttinsa on elokuvan nautittavinta puolta.

Kopio oli varsinkin väriensä puolesta muuten hyvässä kunnossa, mutta koko alkutekstijakso haaksirikkoineen jäi näyttämättä.

The Good Thing

Finncon 2013

Vuosikymmen, jona Hollywood nosti cineman valokeilaan jatko-osat, kesäleffat, "tent pole"-ajattelun, hauikset ja uusintafilmatisoinnit, tuotti huonouden ja keskinkertaisuuden keskellä kaksi kauhuelokuvien uudelleenlämmittelyä, jotka olivat esikuviaan parempia/mielenkiintoisempia. David Cronenbergin Kärpänen oli näistä jälkimmäinen; ensimmäinen on John Carpenterin The Thing - "Se" jostakin. Alkajaisiksi, inspiroituneen roolituksen kiehtovin oivallus oli laittaa sankaria, R. J. MacReadyä, esittämään Jim Morrison.




Ja yhtä hänen kollegoistaan näyttelee Jeff Lynne.



Kuinka tällaisilla aineksilla olisikaan voinut epäonnistua? Kolmen vuosikymmenen jälkeenkin The Thing on täyttä tavaraa, vaikka osittain eräpäivänsä ohittaneenakin. Eniten siinä miellyttää Carpenterin synnynnäinen elokuvakertojan lahjakkuus, joka ilmenee valkokankaalla luontevasti kekseliäänä kuvakerrontana - tässäkin mielessä se kestää kriittistä tarkastelua Christian Nybyn ja Howard Hawksin versiota paremmin.

Carpenterin visio käsittelee myös tarinan todellista kauhuainesta moniulotteisemmin, sitä, miten tutulta näyttävä ja tuntuva ihminen voikin olla täysin Toinen. Parhaisiin kohtauksiin kuuluu MacReadyn epätoivoinen veritesti, jolla hän yrittää erottaa Meidät Muista. Näin The Thing liittyy elimellisesti paranoia-elokuvien värikkääseen ja rikkaaseen juurakkoon.

The Thing kulkee siis synnynnäisen elokuvakertojan käsissä miellyttävän notkeasti sekä visuaalisesti että merkityksellisesti. Näin monen vuoden jälkeen jää silti huomautettavaa, koko paljonkin.

Aikanaan The Thing mursi raja-aitoja viseraalilla kuvastollaan - kuten Cronenberg muutama vuosi myöhemmin -, mutta tämä shokkikuvasto on aikojen saatossa väkisinkin laimentunut. Sen käsityön laatua päätyy tosin vieläkin ihailemaan. Ja vaikka Carpenter kovensi tarinan miesjoukon käyttäytymistä Nybyn/Hawksin leppoisasta piknik-hengestä, tuntuu sen "fuckin' bitch"-tyylinen dialogi tylsältä ja epä-älylliseltä, mikä koskee myös koko tyyppigalleriaa. Etenkin loppupuolella alkaa kaivata kylmempää, steriilimpää käsittelyä, mikä olisi palvellut tarinan kammottavaa monimerkityksisyyttä paremmin. Ideat luottamuspohjan katoamisen hirvittävyydestä kyllä esitellään, mutta ne jäävät viemättä loppuun, koska MacReady on niin kova. Elokuvassa on MacReadyn kymmenen gallonan hattua myöten skooparihenkeä, jossa kaikuu vanhanaikainen inkkarilänkkärien meininki. Ehkä 80-luvulla oltiin kovempia: nykyajan ihminen samastuisi paremmin totaalisen avuttomuuden fiiliksiin.

Epätasaisenakin The Thing kuuluu ohjaajansa pääteoksiin. Musiikista vastaa muodollisesti maestro Morricone, mutta se kuulostaa kyllä enemmän Carpenterilta.
 

Mestareiden jalanjäljillä (Behind the Mask: The Rise of Leslie Vernon)

Sanottiinpa 1980-luvusta mitä tahansa, oli se ainakin slasher-hirviöiden kulta-aikaa. Mestarit kuten Jason Voorhees, Michael Myers ja Freddy Kruger veivät teinien tappamisen jalon taiteen ennen näkemättömälle tasolle, jolle ei sittemmin ole ylletty kovasta yrittämisestä huolimatta.

Lupaavan nuoren naistoimittajan Taylor Gentryn dokumentti vuodelta 2006 Behind the Mask esittelee Leslie Vernon -nimisen nuoren miehen, joka seuraa oppipoikana alan suurimpien jalanjäljillä. Älykäs ja entusiastinen Leslie on valmistautunut uransa alkuun huolellisella taustatyöllä, johon kuuluu itseopiskeluja mm. silmänkääntötemppujen, aseenkäsittelyn, strategioihin perehtymisen ja pyrotekniikan alueilla.

Kokematon Gentry on silkkaa aloittelijan tuuriaan törmännyt varsinaiseen kultakimpaleeseen, sillä Vernonin häkellyttävä, aseistariisuva avoimuus avaa ovet painajaisten mörköjen syntylähteisiin. Kuten edeltäjillään, Vernoninkin kutsumuksen taustalla piilee kammottava lapsuudenkokemus, josta Vernon ammentaa polttoainetta kostoonsa. Tämä murhanhimoinen pakkomielle ei kuitenkaan hetkeksikään sumenna Vernonin järjenjuoksua, vaan hän on äärimmäisen tietoinen myytin rakentamisen hienomekanismeista. Keskeiseksi nousee juuri oikean vastavoiman löytäminen: näissä tapauksissa se on aina neitseellinen, nuori nainen.

Kuten parhaiden dokumenttien kohdalla yleensä käy, Behind the Maskin tarjoaa useita mojovia, ennaltanäkemättömiä yllätyksiä. Leslie Vernon on dokumentin kohteeksi aarre, ja tapahtumien edetessä yhä selkeämmin se, joka tahtipuikkoa heiluttaa. Hänen lisäkseen - yhtään noviisimaista Gentryä alentamatta - suuri kiitos kokonaisuuden onnistumisesta kuuluu Scott Glossermanille, joka on muovannut osin vaatimattomastakin materiaalista jäntevän lopputuloksen juuri oikeita asioita painottaen, usein maukkaan ironian säestyksellä. Näin loppukäänteetkin Leslie Vernonin saagassa (tai sen prologissa) ovat predestinistisyydessäänkin huimia. Vain epilogi tuntuu liian uskomattomalta, mutta kamerahan ei valehtele.

Nokkela ja oivaltava, unohduksen yöhön syösty helmi, herkkua erityisesti aiheeseen vihkiytyneille.