Orion esitti köyhän miehen Roger Cormanin, Al Adamsonin, "ohjaaman" Verimessun (Dracula vs. Frankenstein, 1971) kaikkien yllätykseksi suomeksi tekstitettynä filmikopiona. Suomessa tätä teosta nimittäin levitti muutaman vuoden 60-luvulla ja 70-luvun alussa toiminut Meridian-Films. Nils Winbergin johdolla yhtiö rahasti lippuluukuilla parinkymmenen maahantuonnin voimin katalogilla, joka ei ensisijaisesti pyrkinyt kansanvalistukseen taide-elokuvan keppihevosella - tyypillisiä nimikkeitä olivat Mies ja vaimo - rakastelun riemut ja Alastomat Eevat suksilla. Winbergin ansiosta sinun isäsi ja äitisi sukupolvi pääsi tuoreeltaan nauttimaan Al Adamsonin kuuluisimmaksi kulttileffaksi nousseesta Verimessusta - jossa tosin ei ole pienintäkään viittausta minkäänlaiseen messuamiseen: uskonto on tästä "elokuvasta" niin kaukana kuin mahdollista.
Verimessun kohdalla tykätään usein mehustella sen käsittämättömyydellä. Itse asiassa juoni ja tarina ovat aika selkeitä, kohtauksesta ja näytöksestä toiseen siirtymiset vain suoritetaan hieman hämmentävästi. Alussa näemme joka tapauksessa Draculan kaivamassa alkuperäisen Frankensteinin hirviön jäännöksiä Oakmooren mullista kuunvaloon. Sitten toisaalla, ehkä Atlantic Cityn (?) laiturin alla, nuori tyttö kadottaa kirveen viuhahdukseen pään hartioiltaan. Nyt tarina on valmis alkamaan, keskushenkilöksi paljastuessa ed. main. tytön yökerholaulajasiskon (jota esittää ohjaajan vaimo), joka aloittaa etsinnät. Mysteerin keskipisteeksi alkaa valjeta laiturialueella operoiva kauhukabinetti, jota hallinnoi pyörätuoliin kahlittu tohtori Duryea. Dracula painostaa kyseenalaisia dekapitaatiokokeita puhekyvyttömän käskyläisensä avustuksella suorittelevan tohtorin yhteistyöhön kanssaan, sillä tohtorin kehitteillä oleva seerumi saattaisi mahdollistaa Yön Ruhtinaan päiväkävelyt.
Verimessu on luonteeltaan pesunkestävää ö-luokan roskaa, joka oikeassa mielentilassa - ja seurassa - saattaisi olla hyvinkin hupaisaa ajanvietettä. Se on kuitenkin sitä sarjaa elokuvaa, jolle kello kahdeksan iltanäytös on liian aikainen. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen Verimessun moottori alkaa tasaisesti yskähdellä, ja vaikka ihan tylsää ei tulekaan, niin jopa "genreroskaa" on tehty "paremmin": ainakin Al Adamson on paljon Ed Woodia huonompi ohjaaja, joka käyttää kuvauksia nopeuttaakseen aina vaarallista käsivaraa sekä paljon lähikuvaa. Muutamaa kohtausta on selvästi pidennetty kipurajan yli, jotta leffalle saadaan ylipäätään tarpeeksi minuutteja. Tämän tuloksena on tosin sattumalta joitakin elokuvan parhaita jaksoja, jotka liikkuvat enemmän saippuaoopperan (laulajasisko löytää komean miehen, joka saa välillä unohtamaan koko siskonetsinnän) kuin kauhun - jos siis teoksessa olisi tosiasiallista kauhua - asteikolla. Onneksi "näyttelijöissä" on asiaan kuuluvaa luonnetta ja aromia; parhaiten tahattoman huumorin alueella himmailee Draculana Zandor Vorkov (alias Roger Engel, siviiliammatiltaan osakkeiden välittäjä). Toisin sanoen, Verimessua katselee ihan mielellään, mutta sen huippukohdat on ripoteltu sinne tänne eikä se paljon nähneen silmissä lennä niin holtittomissa sfääreissä kuin alan parhaat vastaan ryömineet tapaukset. Orionin yleisöön Verimessun säilä kylläkin upposi tasaisesti suoraan hermoon.
Tämän lajin elokuvaa on aina mukavaa katsella filmiltä, se lisää fiilistä. Fiilistä lisää myös oikeissa sfääreissä liikuskeleva musiikki. Verimessua varten jopa sävellettiin kaksi alkuperäislaulua. Ihan kuin oikeissa elokuvissa tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti