Embargos? We don't need no stinkin' embargos!

Miksei Luis Buñuel voinut elää 150-vuotiaaksi? Häntä olisi niin kovin suuresti ilahduttanut nykymaailman meno, ja me olisimme niin ilahtuneet hänen elokuvallisista kommenteistaan sitä koskien.

Väitän, että yksikään toinen taiteen tai viihteen muoto ei pysty kilpailemaan elokuvan kanssa rahan polttamisen ja huonon laadun suhteella. Hollywood-spektaakkelit - nykyisin lähinnä sarjakuvafilmatisointeja tai näennäis-scifeilyjä - maksavat rutiinin omaisesti yli 200 miljoonaa dollaria ja markkinointikulut päälle, mutta niiden joukosta saa hakemalla hakea oikeasti hyviä eikä vain mukiinmeneviä seikkailuja - puhumattakaan monista läpisurkeista. Budjettien jatkuva kasvaminen, elokuvalippujen itsepintainen kallistuminen halvemmaksi väitetystä digitaalitekniikasta huolimatta ja piratismin kukoistus on tunnetusti johtanut pienimuotoiseen sotatilaan, missä Hollywood-studiot käyttävät aseinaan mm. yönäkökiikareita lehdistönäytöksissä tai järjestämällä lehdistölle vain yhden näytöksen koko maassa. Paitsi piratismia, tällä yritetään myös suitsia huonon ennakko-hypen (nykyjargonia soveltaakseni) leviämistä ja sen vaikutuksia lipputuloihin. Isoimman budjettiluokan "tentpole"-paketeistaan Hollywood ei kuitenkaan ole niin kovin huolissaan, sillä yhtä John Carteria kohti löytyy aina yksi Nälkäpeli kuluja korvaamaan - ja sitä paitsi spektaakkelien näyttävyyden strategia todella toimii: olipa lopputulos mitä tahansa, suureelliset tuotantoarvot takaavat aina riittävän suuren määrän mairittelevia arvosteluja, koska elokuvakriitikoiden ammattitaito on mitä on, keskimäärin.

Se mistä Hollywood todella skitsoilee, ovat keskibudjetin tuotteet, kuten isompiensa katveessa rikkaruohomaisesti kasvavat kauhuhölmöilyt ja, kuten näyttää, hankalasti markkinoitaviksi koetut art house -tuotannot; tuollaiset 10-50 miljoonan dollarin (ennen markkinointia) elokuvat, joita yhdistää lähes poikkeuksetta kehno taso. Jo vuosia näiden kohdalla on säännöllisesti turvauduttu kaikkein yksinkertaisimpaan keinoon: jättää lehdistönäytökset kokonaan pois aikataulusta.

Mutta aika on vierinyt lahjomattomasti, ja ihmiset ovat oppineet vetämään yhtäläisyysmerkit lehdistönäytösten puuttumisen ja heikkolaatuisuuden välille. Niinpä on pitänyt keksiä jotain uutta: embargot.

Embargot? Pari viikkoa sitten osallistuin Woody Allenin uuden ohjauksen To Rome With Love lehdistönäytökseen, missä minun piti saliin päästäkseni allekirjoittaa studion sanelema sopimus, että en saa kirjoittaa elokuvasta arvostelua ennen tiettyä päivämäärää sen ensi-illan alla. Tätä deadlinen vastakohtaa kutsutaan embargoksi, ja se on ollut Suomessa toimittajien riesana jo joitakin kuukausia. Embargo on elokuvan tuottaneen/levittämisoikeudet hallitsevan studion työkalu, jolla se ennen kaikkea pyrkii estämään negatiivisen sanan leviämistä. Elokuvan maahantuoneella suomalaisyhtiöllä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, ja heidän edustajansa valittelikin empaattisesti wendersiläistä asioiden tilaa protestoidessani. Jätän ko. asiaan liittyvät ilmeiset paradoksit jokaisen itsensä nautittavaksi, mutta alleviivaan sen sijaan törkeydessään naurettavaa tapaa, jolla elokuvasta taloudellisen vastuun kantava taho muka yhteisellä sopimuksella rajaa elokuvaharrastajan sanomisen vapautta. Jos "ne" eivät halua elokuvasta puhuttavan, sanokoot sen suoraan. Ja jos elokuvaa ei sovi esim. suurille päivälehdille näyttää, miksi niistä sopisi kirjoittaakaan? Kulttuuritoimitukset - niissä lehdissä, jotka sellaisia ylellisyyksiä vielä viitsivät pitää yllä - voisivat vastata saamaansa kohteluun jättämällä arvioimatta ja mainostamatta nämä lajityyppielokuvat, mukaan lukien mainitut supertuotannot, joista yhdeksän kymmenestä ei muutenkaan ansaitse huomiota. Eikähän niiden yleisöt arvosteluja lue ennen ostopäätöstä.

Mutta Buñuelin henkeä muistaen toivon kehityskulun vielä tästä jatkuvan yhä hilpeämpään suuntaan. Noin 13:ssa Yhdysvaltain osavaltiossa on voimassa laki, joka tekee ruokatuotteiden julkisesta kritisoimisesta lainvastaista puuhaa ilman tieteellistä näyttöä väitteitä tukemaan. En näe mitään syytä, miksi vastaavaa lainkäyttöä ei voitaisi soveltaa elokuvan kaltaisiin kalliisiin viihdetuotteisiin, joiden taloudellisen menestyksen varassa riippuu monen tuottajan uusi urheiluauto. Negatiivinen kritiikki voitaisiin nähdä julkisena herjauksena, joka sitä paitsi voi tuottaa merkittävää taloudellista vahinkoa asianomistajille. Jotta moittivaa kritiikkiä voitaisiin elokuville antaa, on määriteltävä viihdyttävyyden tavoitteet, jotka elokuvan on saavutettava. Esimerkiksi komedioiden tulisi tarjota katsojille tietty määrä nauruja per minuutti (jos sallitte, ehdotan heti "promillerajaksi" 0,3 n/min. - tavoite, joka ei ole juuri yhdenkään nykykomedian ulottuvilla) tai kauhuelokuvien on saatava tarpeeksi usein katsojan kädet nousemaan silmien eteen jne. Vaihtoehtoisesti arvosteluja saisivat tarjota vain elokuvien tuottajatahot itse - miksi ei? Ostaja varokoon.

Eihän sananvapautta voi rajoittaa liiaksi.

Sivustakatsoja: Pretty Blu 1

Sivustakatsoja, Monroen ulkopuolisten kirjoittajien foorumi, esittää ensimmäisen osan Cinemadrome-johtaja Tomi Peuhkurisen Pretty Blu -juttusarjasta. Olkaa hyvä!

Miami Vice (Unrated Director's Edition)

Michael Mannin Miami Vice (2006) sai aikanaan turhankin vaisun vastaanoton. Ensisilmäyksellä kolkon tuntuinen elokuva kun on tarkemmin katsottuna muotovalio toimintadraama, joka kestää vaivatta lukuisia katselukertoja.

Miami Vice on niin modernisoitu elokuva ettei nostalgiaa kaipaaville ole tarjolla yhtään mitään. Elokuvalla kun ei nimellisiä yhteyksiä lukuunottamatta ole oikeastaan mitään tekemistä parikymmentä vuotta vanhan tv-sarjan kanssa. Ja hyvä ettei olekaan, sarja on kestänyt huonosti aikaa.

Poissa ovat pastellivärit ja musiikkivideomaisuus, ne on korvattu viileällä digikuvauksella ja dokumentaarisella ulkoasulla. Huonot näyttelijät ja hölmö huumori on viskattu sivuun, vitsit on karsittu lähes nollaan. Colin Farrell ja Jamie Foxx ovat iskostuneet rooleihinsa siihen malliin että heille ei vittuilla. Mannin huippuunsa viritetty ohjaustyö sujahtaa miehen tuotannon kärkipäähän.

Elokuvan maailma on kova, sen kuva on toteutettu tehokkaasti. Raha näkyy kaikkialla, autot, veneet ja vaatteet ovat hienoja, kaikki on high techia siihen asti kun siirrytään likaisen työn tekijöihin. Siellä rikollinen glamour pysyy kaukana. Alamaailman nokkimisjärjestys on selkeä ja Mann näyttää sen aidon tuntuisesti. Se riittää, sillä mistäs sen tietäisi mitä se oikeasti on?

Tarina itsessään on vain siivu Crockettin ja Tubbsin elämästä. Tapahtumat alkavat sattumalta kesken keikan, käsi jaetaan yllättäen ja sitä pelataan eteenpäin niillä korteilla mitä on. Käsikirjoitus jäljittelee elämää. Asioita alkaa ja loppuu, ilman suuria ja selkeitä alku- ja loppupisteitä eikä tavoitteeseen välttämättä lopulta päästä. Siksi siellä kaiken keskellä romanssikaan ei välttämättä tunnu käyvän järkeen, mutta eipä se taida tuntua aina elävässäkään elämässä.

Tehokkaasti juonta eteenpäin kuljettava dialogi on kovaa ja lyhyttä, ytimekkääksi hiottua. Siinä sanotaan vain tarpeellinen. Sama linja jatkuu henkilökohtaisissa keskusteluissakin, aivan kuin kertoen siitä, että elokuvan kuvaamat henkilöhahmot eivät juuri muuta olekaan kuin työnsä ja sen vaatimat peitehenkilöllisyydet, joille liiat sanat saattavat maksaa hengen.

Soluttautumisen ytimessä ovat kaikkein syvimmällä Farrellin ja Foxxin esittämät Crockett ja Tubbs, mutta yhtä tärkeillä paikoilla pelaa koko pieni vice-ryhmä. Tällaisen huippuunsa harjoitetun ryhmän toiminnan kuvaajana Mann oli jo Heat-leffallaan osoittanut olevansa mestariluokkaa. Nytkin elokuvan tehokkaimmassa jaksossa Tubbsin ja Crockettin tiimi pelastaa panttivangiksi joutunutta kollegaansa. Digikuvauksen ja hienon äänisuunnittelun ansiosta toimintajaksot ovat lähempänä dokumenttielokuvaa kuin perinteistä toimintaelokuvan estetiikkaa.

Kokonaisuudessaan Mann luo vahvan tunnelman ja kuljettaa elokuvaa menevällä rytmillä, jossa ei ole jätetty mitään sattuman varaan. Herran teknisestä osaamisesta kelpaisi monen ottaa mallia. Paikoin voimakkaasti rakeistuva kuvaus olisi useammankin maininnan arvoinen, mutta tyydytään nyt yhteen. Miami Vice näyttää ihan tolkuttoman hyvältä. Kylmiä väreitä aiheuttavan komea, romanssin aloittava veneajelu Kuubaan sekä lentokoneitse tapahtuvat huumekuljetukset ovat puolestaan tarttuneet filmille. Ne istuvat pääosin digitaaliseen kokonaisuuteen saumattomasti ja menoa siivittää kerrassaan hieno soundtrack.

Unrated Director's Edition tuo noin seitsemän minuuttia lisää kestoa teatteriversioon verrattuna. Muutokset ovat pieniä poistoja sieltä täältä ja muutamia lisättyjä kohtauksia. Suurin muutos on alussa. Siinä missä teatteriversio rävähtää ihan helvetin komeasti käyntiin Linkin Parkin Encoren säestyksellä suoraan yökerhosta ilman mitään alkutekstejä, Director's Edition starttaa laimeammin krediiteillä ja sen jälkeen pikavenekilpailulla sekä lyhyellä kohtauksella, jossa pohjustetaan yökerhokohtausta. Pidemmässä versiossa In The Air Tonight on tv-sarjan pilotin tavoin siirretty soimaan automatkalle kohti lopullista välienselvittelyä...

Etevä humoristi Nora Ephron 1941-2012

Kumpikohan tuli suurempana yllätyksenä, se, että Nora Ephronin kerrottiin kuolleen eilen, tiistaina, vai se, että hän oli jo 71-vuotias?

Humoristit tuntuvat vanhentuvan muita hitaammin. Ehkä väitteessä naurun pidentävästä vaikutuksesta piilee jotain?

Ei voi olla helppoa lyödä itseään läpi Hollywoodissa, jos on nainen, mutta ei ole näyttelijä. Vielä vaikeampaa lienee naisen saavuttaa uskottavuutta, jos kirjoittaa komediaa. Ainakin ennen Tina Feyn astumista kuvioihin. Mutta ennen Tinaa oli Nora eikä hän jättänyt jälkeensä mitenkään merkityksetöntä perintöä.

Ennen komediaa oli draama. Nora Ephron oli toinen Mike Nicholsin erinomaisen ohjauksen Tapaus Silkwood (1983) käsikirjoittajista. Tosipohjaisessa ydinvoimaladraamassa nähdään ilmiömäinen Meryl Streep uransa aidoimmassa roolissa sekä Cherin vaikuttava debyytti.

Sekä Nichols että Streep palasivat Ephronin tekstin pariin jo kolme vuotta myöhemmin. Vaisuhkon vastaanoton saanut Sydän karrella perustui Ephronin omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käsitteli epäonnistunutta avioliittoaan Watergate-skandaalin paljastamisesta Pulitzer-palkitun journalistin Carl Bernsteinin (Jack Nicholson) kanssa. Vuodet ovat tehneet hyvää hiukan ulkokohtaiselle, erityisen hyvin näytellylle draamakomedialle.

Sydän karrella -teos merkitsi käännekohtaa, sillä keski-ikäistynyt Ephron löysi seuranneiden vuosien aikana omimman äänenlajinsa. Vuoden 1989 Rob Reiner -ohjaus Kun Harry tapasi Sallyn kestää tekstinsä raikkauden ja rakenteen lujuuden takia edelleen aikaa ja kuuluu vuosikymmenen välittömimpiin amerikkalaiskomedioihin. Yhdysvalloissa elokuva on jo aikaa sitten julistettu klassikoksi, minkä heille voi suoda. Vielä isompi hitti sukeutui Ephronin omasta ohjauksesta Uneton Seattlessa (1993), jossa hän paljasti vaikutteensa kumartamalla 50-luvun amerikkalaiset melodraamojen suuntaan: Leo McCareyn Unohtumattomalla rakkaudella (1957) on elokuvassa merkittävä sija ephronilaisen naiskuvan avaimena. Vaikka Uneton Seattlessa menettääkin osan potkustaan selvään yleisön liehakointiin, saisivat nykypäivän jenkkihumoristit silti ottaa sen dialogista ja rakenteesta opikseen. Sitä paitsi leffa kuuluu Tom Hanksin suuriin voittoihin.

Kahden pääteoksensa jälkeen Ephron oli selvästikin saanut tärkeimmän sanotuksi. Uran loppua määrittävät lähinnä menestykset kaupallisessa mielessä. (Ephron kamppailee Betty Thomasin kanssa kaikkien aikojen tuottoisimman naisohjaajan tittelistä.) Mikael (1996) on John Travoltan mahtiroolista huolimatta mahalasku, Sinulle on postia puolestaan klassikon uudelleenlämmitys, pääosissa laskelmoidusti Seattlen Hanks ja Meg Ryan. Kiinnostavinta Ephronia nähtiin joutsenlauluksi jääneessä Julie ja Juliassa (2009), joka on puoliksi hyvä komedia: Meryl Streepin ja Stanley Tuccin vetämät epookkikohtaukset viehättävät vaivattomasti, heidän nykypäivän vastineitaan esittävien Amy Adamsin ja Chris Messinan jäädessä auttamatta varjoon.

Nora Ephronin nimi tullaan ikuisesti liittämään Seattleen, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Ephron oli newyorkilainen luuytimiä myöten. Erityisesti naishahmoissaan hän loi melkein vastineen Woody Allenin manhattanilaisille juutalaismiehille. Parhaiten tämän onnistui välittämään Meg Ryan Sallyna, sen jälkeen ephronilainen nainen oli yleensä yhtä tunnistettava kuin maneerinenkin: tavallaan viehättävä, mutta usein häiritsevällä tavalla tyttöikään jämähtänyt romanttinen höpsö. Ephronin osuvimmat huomiot on kerta toisensa jälkeen kaivettava tämän keskenkasvuisen tyypin helmoista.

Naurun aikaansaaminen ei ole helppo haaste, varsinkaan, jos siihen pyritään sellaisen lämmön kautta, mitä Nora Ephron tavoitteli ja mihin monia kollegoitaan useammin ylsi. Kyllä tätä elämäntyönä voi pitää.

¡Átame! - kesäleffa

(Artikkelin toiseksi viimeiseen kappaleeseen sisältyy mahdollisesti häiritsevä juonipaljastus. - toim.huom.)

Paljastuu, että 22 vuoden takainen Sido minut! Ota minut! on suotta jäänyt unohduksiin Pedro Almodóvarin filmografiassa. On houkuttelevaa ajatella, että maata tämän ohjaajalleen epätyypillisen suoraviivaisen teoksen jalkojen alta on kaivanut ennen kaikkea sen provokatiivinen suomennos, jonka takana on varmasti vaikuttanut hyvä ajatus, mutta lopulta välitetyksi on tullut vähän vääriä asioita.

Taitavan toteutuksen lisäksi eniten ¡Átame!:ssa yllättää ihan ehdottomasti sen paljastuminen viime vuotisen Iho, jossa elän -teoksen serkuksi. Vasta nyt tämän teoksen löydettyäni ymmärrän, ettei Almodóvar voinut olla filmatisoimatta romaania, jonka ajatukset ovat niin lähellä hänen omaa varhaisteostaan - vain käänteisinä.

Siinä missä Iho, jossa elän on lähes synkkä moraliteetti, räväkän aikakauden Almodóvaria edustava ¡Átame! on koomisempi ja leikillisempi visio, joka keskittyy pohtimaan toisia - kapea-alaisempia - tunne-elämän kiemuroita. Kidnappaaja on molemmissa teoksissa sama: aika häiriintynyt Antonio Banderas, jonka uhri ensimmäisellä kerralla on Victoria Abrilin esittämä näyttelijä, joka huumekierteestä päästyään on lupautunut pääosaan vanhan ohjaajan viimeiseen teokseen, b-sarjan kauhuleffaan.

Almodóvar rikkoo kuitenkin tabuja sallimalla vangin ja vangitsijan kiintyä toisiinsa mielenkiintoisten ja monimutkaisten emotionaalisten vaiheiden jälkeen. Huippukohdassa Abril pyytää tulla sidotuksi, jottei jänistäisi ja pakenisi Banderasin käydessä kaupungilla. Almodóvar tekee oikeastaan hienovaraista pilkkaa ihmisten ikiaikaisista yrityksistä ymmärtää rakkauden syntymisen ehtoja.

Iho, jossa elän on varmasti näistä kahdesta bondaus-leffasta rikkaampi, häiritsevämpi ja yllätyksellisempi, mutta ¡Átame!:a on hauskempi katsoa. Nuori Antonio Banderas näyttelee kuin synnynnäinen tähti ja suunnilleen maailman aliarvostetuin näyttelijä Victoria Abril tekee virheettömän roolin. Ohjaus ja kuvaus ovat maailmanluokkaa, ja kaiken kruunaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki, joka tuo kokonaisuuteen ihan oman kvasimelodramaattisen tason. Vaikka elokuvan moottorina toimii seksi, sitä löytyy valkokankaalta varsin vähän. Sitten, kun sitä tarvitaan, tekee Almodóvar samalla vaivalla yhden elokuvahistorian TOP 5 -sänkykohtauksista, joka on samaan aikaan seksikäs, hellyttävä ja hupaisa. Ei ihan helppo nakki.

Elokuvan lopetukseen sisältyy tosin jotain omituista, sillä ainakin itse hukkasin langanpään, joka olisi selittänyt, miten pääpari löysi uudestaan toisensa.

Ajatusleikkinä on yllättävän mahdollista nähdä Iho, jossa elän ¡Átame!:n suorana jatko-osana. Kovin paljon tosiasioiden vääntämistä se ei vaadi, ja se loisi mielenkiintoisia näkökulmia teosten välille. Kuten sanottua, Iho, jossa elän on luultavasti ¡Átame!:a "parempi" elokuva, mutta siitä puuttuu tietty välitön rentous, pakoton briljanssi, joka oli niin ominaista alle viisikymppiselle Pedrolle...

Ahvenanmaa, Itämeren jalokivi

Flytta till Åland! Ahvenanmaan paratiisimaisella saarella sinua odottaa väärentämätön merielämä Itämeren sydämessä. Rantoja silmänkantamattomiin, rikasta luontoa tutkittavaksi vuosikausiksi eteenpäin; modernit palvelut sulassa sovussa perinteikkään kalastuskulttuurin rinnalla; upeita pyöräilyreittejä ympäri saaren sekä iloista turistimeininkiä autolauttojen katveessa - lyhyet yhteydet sekä Suomeen että Ruotsiin. Ahvenanmaa on myös, totta kai, maailman parhaiden ranskalaisten perunoiden koti. Saarella on jopa oma elokuvafestivaali. Ylittämättömiin etuihin kuuluu mahdollisuus asioida rehtien ihmisten kanssa kauniilla ruotsin kielellä ja nauttia aidosta itsenäisyydestä oman silmää hellivän lipun alla. Ja ennen kaikkea...

...ei tarvitse maksaa Yle-veroa.

Tässäkin maassa sitä on ollut paljon mälsää jo ennen kuin käsky kaikui yli Suomenniemen, että kaikki maa on Yle-verolle pantava. Mitä tulee Yleisradion mandaattiin kuuluvien elokuvan, radion ja tv-ohjelmien harrastamiseen, ovat viimeksi mainitun vallanneet pysyvän tuntuisesti elämäntapaohjelmat ja näennäisdokumentaariset tirkistelysarjat, joiden hyötyarvo lähestyy nollaa, mutta jää kuitenkin miinuksen puolelle; täysin urbanisoidusta radiosta on tullut oppikirjaesimerkki "väärän tietoisuuden" teoriasta - etenkin YleX:llä -, jota kuuntelemalla satunnainen matkailija saisi kuulokuvan Suomesta yhden kaupungin maana, jota asuttavat toissapäivänä kotoa pois lentäneet neljän a:n ylioppilaat, joiden sanasto ei tunne käsitteitä "nokkeluus","äly" ja "musiikki"; ja elokuvan pakkodigitalisointi on johtanut historiallisesti merkittävään tilanteeseen, jossa sukupolvemme on kutsuttu seuraamaan kokonaisen taidemuodon alasajoa ja hävitystä - eikä edes popkorneja tarjota talon puolesta.

Yle-vero on vero, jota kukaan ei halua. Sillä ei rakenneta teitä tai kehitetä sairaanhuoltoa. Vaikka esim. Yle Teemassa, Yle Puheessa, Radio Suomessa ja joissakin paikallistoimituksissa voi vielä löytää hyvääkin, on Yle Vero yksinkertaisesti vanhentunut ja epäsynkronissa oman aikansa kanssa vuosituhannella, jolloin informaatio on siirtynyt internetiin. Ja toisaalta, elokuvat ja tv-sarjat, jopa luontodokumentit ja vaikkapa kalastuksessa tai puutarhanhoidossa opastavat hyötyohjelmat on mielekkäintä lainata dvd:inä kirjastosta. Näin olen itse tehnyt vuoden 2007 suuruudenhullun tv-verkon pakkodigitoimisen jälkeen. Mutta koska en ollut ainoa*, saamme viisi vuotta myöhemmin kärsittäväksemme pakkoveron, jonka ainoa tarkoitus on pelastaa hädästä huonosti johdettu ja surkeasti toimiva valtion laitos.

Varmaa on, että jo nyt päivittäiseksi yltynyt kritiikki Yleä kohtaan ei ainakaan uudesta verosta laannu. Arvostelun kohteita löytää hölmömpikin kymmeniä kummemmin etsimättä. Esimerkin vuoksi otetaan tässä esiin Juhannusjuna. En nyt puutu siihen, oliko 13-tuntisessa suorassa lähetyksessä enemmän hyvää vai huonoa (kosken sitä muutamaa minuuttia enempää katsonut), vaan vain totean sen tyypilliseksi nykyajan Yle-ohjelmaksi, jonka idea varastettiin Norjan television viime kesäisestä, viisipäiväisestä vuonoristeilystä ja kutistettiin sitten yleläisiin mittoihin.

Päätöksen tästäkin lainmuutoksesta teki eduskunta, jolla on kosolti kaunista kokemusta verotulojen siirtämisestä omaan pussiin. Jospa vain olisikin pokkaa kieltäytyä maksamasta mitään veroja, joilla rahoitetaan asekauppaa, suuryhtiötukia, ydinvoiman lisärakentamista jne. jne.

Mitä asiaan filmihullun näkökulmasta tulee, ko. vero on askel lisää kehityskulussa, jossa valkokankaille tarkoitettu elokuvataide pakotetaan laatikkoon. Filmi on jo viittä vaille vainaa, dvd:itä ei viitsisi Finnkinolle mennä kalliilla katsomaan ja jos kerran on pakko Ylelle maksaa, niin kai sitä on pakko sitten katsoakin, oli kuvanlaatu mitä on.

Onneksi vaihtoehdon tarjoaa: Ahvenanmaa!

* Yle on menettänyt noin sata tuhatta luvanmaksajaa vuoden 2006 jälkeen
Linkki aiempaan aihetta käsitelleeseen FilmiLiekki-juttuun

Yle verottaa

Yle-vero voimaan 2013 alussa
Verohallinnon tiedote, 21.6.2012

Televisiolupamaksun korvaava Yle-vero tulee voimaan vuoden 2013 alusta. Maksimissaan 140 euron suuruinen Yle-vero ei aiheuta toimenpiteitä, koska se sisältyy automaattisesti ennakkoperintään. Televisiolupamaksu maksetaan normaalisti vuoden 2012 loppuun saakka.

Uusi Yle-vero perustuu tuloihin toisin kuin aiempi tasasuuruinen televisiomaksu. Esimerkiksi pienituloisimmat, joiden vuositulot jäävät alle 7 353 euron, eivät maksa Yle-veroa lainkaan.

Yle-vero näkyy ensi vuoden alusta lähtien verokortin ennakonpidätysprosentissa tai ennakonkantona maksuun pantavassa summassa esimerkiksi yritystuloa tai maataloustuloa saavien osalta. Yle-veron maksamiseen ei vaikuta se, omistaako henkilö television tai käyttääkö hän muutoin yleisradion palveluja vai ei.

Yle-veron maksavat kaikki, jotka ovat viimeistään kalenterivuoden aikana täyttäneet 18 vuotta. Yle-veron suuruus on 0,68 prosenttia tulojen yhteismäärästä, mutta enintään 140 euroa. Alle 50 euron määrää ei tarvitse maksaa.

Kuolinpesä maksaa Yle-veroa vain kuolinvuodelta. Perusteena ovat tällöin vainajan ja kuolinpesän yhteenlasketut tulot.

Yritysten Yle-vero määräytyy verotettavan tulon mukaan. Veron määrä on 140 euroa, jos verotettava tulo ylittää 50 000 euroa. Rajan ylittävältä osalta veroa peritään 0,35 prosenttia niin, että veron määrä on enintään 3 000 euroa vuodessa.

Ahvenanmaan maakunnassa asuvia Yle-vero ei koske. Myös valtio ja sen laitokset, kunnat, seurakunnat, uskonnolliset yhteisöt ja asunto-osakeyhtiöt on vapautettu Yle-verosta.

Abel Ferraralle kaupunki on vailla armoa

Hieno juliste.
Elokuvantekijänä Abel Ferraran (s. 1951) pääkohde on kaupunki. New Yorkin Bronxissa kasvaneen Ferraran elokuvissa hänen kotikaupungistaan annetaan johdonmukaisen tyly, likainen ja väkivaltainen kuva. Eikä viimeksi mainittua attribuuttia pidä ymmärtää liian rajallisesti: vaikka Ferraran elokuvissa fyysisellä pahanteolla ei loppujen lopuksi ole suurta sijaa, ovat useimpien hänen elokuviensa melkein kaikki kuvat väkivaltaisesti värittyneitä - sen väkivallan luonne on henkistä tai sosiologista tai infrastukturaalista tai fyysistä, tai kaikkia samaan aikaan. Samalla eloton kaupunki ja eksistentiaalisessa mielessä hädin tuskin elävät ihmiset vaikuttavat toisiinsa toisiaan peilaten. Sanoma kuuluu: epäinhimillinen ympäristö tuottaa epäinhimillisiä, vieraantuneita asukkaita, jotka rakentavat itsensä näköisiä eli epäinhimillisiä kaupunkeja. Se ei ole kiva viesti, mutta Ferrara uskoo siihen, ja tekee siitä syystä vaikuttavia elokuvia.

Joskus enemmän ja joskus vähemmän vaikuttavia. Kolmanteen elokuvaansa Ferrara sai siihen asti isoimman budjetin ja päätähdiksi Tom Berengerin, Billy Dee "Lando" Williamsin sekä vielä suht tuntemattoman Melanie Griffithin. Nimeksi laitettiin Fear City eli suomeksi Armoton kaupunki. Tapahtumien keskipiste on omaperäinen: strippareita klubeille välittävä puulaaki, jota pyörittää entinen nyrkkeilijä, jolle on käynyt kuten John Waynelle Vaiteliaassa miehessä tai Bruce Willisille Pulp Fictionissa. Berenger joutuu työnsä puolesta seurustelemaan kyttien kanssa tarpeeksi jo muutenkin, mutta homma hankaloituu eksponentiaalisesti, kun joku sosiopaatti alkaa passittaa hänen tyttöjään sairaalaan ja hautausmaalle.

Vuoteen 1996 saakka Ferrara teki lähes yksinomaan yhteistyötä käsikirjoittaja Nicholas St. Johnin kanssa. Huomattavimmasta poikkeuksesta sukeutui Ferraran ehdoton pääteos, Paha poliisi, jonka käsikirjoituksen jokainen lohduton rivi huokuu velkaa St. Johnille. Ferraran hoviskenaristi oli tyyliltään läheistä sukua Paul Schraderille, vain vielä ahdistuneempi, karkeampi ja katolisempi. Ohjaajan ja kirjoittajan yhteistyö seuraa geometristä jatkuvan kehittymisen linjaa. Esikoistyö Driller Killer on pelkkä luonnos verrattuna viimeisen yhteisteoksen Hautajaiset hienostuneisuuteen. Armottoman kaupungin aikoihin Ferrara oli selvästi kehittyneempi kirjoittajakaveriaan, jonka dialogi ei oikein vakuuta ja tarinan rakennelma huojuu, mutta yhteiskuntanäkemyksessä ja henkilöhahmoissa on hajua ja makua. Elokuvan sarjamurhaajatarina on selkeä virhe eikä vakuuta hetkeäkään. Kaavamainen lopputappelu on huvittavan kahdeksankymmentälukulaista vastavaloon poseerausta, jota ei ole Ferraraksi tunnistaa. Sen sijaan ympäristön kuvaaminen inhimillisten primäärivaistojen viemärinä onnistuu (jälleen) uskottavasti. Berenger ja sivuosien pikku kasvot tekevät hyvää työtä, joskin Williams elää jotain ihan omaa superdraamaansa jäykkiskyttänä. Mutta leffan todellisesta tähdestä ei jää epäilystäkään. Berengerin kanssa viboja jakava Melanie Griffith tekee roolinsa erinomaisen uskottavasti strippauskohtauksia myöten. Ennalta arvaamattomimmassa jaksossa Griffithin stripparihahmo jakaa aistikkaan yön kollegansa kanssa (H.L.A.).

Ehkäpä Fear Citystä jää päällimmäisenä käteen tarkasti dokumentoitu kuva kaupungin julkisivun pimennossa toimivasta halujen ja himojen bisneksestä, mistä seuraa tietysti suora viiva rahan ikuiseen noidankehään. Ferraran filmografiassa Armoton kaupunki on sekä parempien että huonompien töiden ympäröimä. Kenties New Yorkin kokema puhdistuminen 80-luvun jälkeen on vaikuttanut Ferraran vajoamiseen marginaaliin, jossa hänestä ei ole tuntunut kuuluvan vuosiin. Mutta vasta viime vuonna valmistui täysin vaiettu maailmanlopun (...) kuvaus 4:44 Last Day on Earth, päätehtävissä Willem Dafoe ja Shanyn Leigh.

Violent Streets: Michael Mannin esikoisesta

Ottaen huomioon Michael Mannin horjumattoman maineen supercoolin rikoselokuvan kuninkaana, jota fanittavat elokuvasta toiseen niin taide-elokuvaharrastajat kuin elokuvaa eskapistisena viihteenä suurkuluttavat amislaiset, ovat hänen kaksi ensimmäistä, kolmenkymmenen vuoden takaista työtään hämmästyttävän vähän nähdyt ja tunnetut.

Suurkaupungin lait (1981) seurasi kaksi vuotta aiemmin televisiolle valmistunutta vankilatarinaa Veren maku suussa (The Jericho Mile), jota tosin levitettiin filmikopiona teattereihinkin hyvin rajatusti, vähän kuten Spielbergin Kauhun kilometrejä vuosikymmentä aiemmin. Virallisesti Mannin esikoinen kulkee otsikolla Thief, mutta Orionin kopiossa kankaalle lävähti kyllä komeasti punaisilla tai sinipunaisilla kirjaimilla VIOLENT STREETS. Nimi, joka kuulostaa paljon enemmän tuottaja Jerry Bruckheimerilta (!) kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Mannilta.

Varkaasta elokuva lähes yksinomaan kertookin. James Caanin roolihahmo on nähnyt maailmaa runsaasti kaltereiden väärältä puolelta, mutta oppinut matkan varrella tarpeeksi keikan suorittamisesta kehittyäkseen huippuluokan ammattilaiseksi. Elokuvan ensimmäinen, ja paras, jakso kuvaa jo kypsäksi kehittyneeseen mannilaiseen tyyliin murtautumista paksuun holviin, jonka kalleudet siirtyvät parempiin hoiviin. Tätä kuvaa Mann hioi myöhemmin Heatissa ja osittain vielä Collateralissa, ja kyse on rikollisuuden näkemisestä täysiverisenä ammattina, joka vaatii vuosien koulutuksen, jonka aikana työtavoista viilautuvat pois kaikki turhat särmät. Varastaminen on illuusiotonta työtä ilman romantiikkaa, ainoana päämääränä taloudellinen hyöty, johon ammattilainen suhtautuu kuin kuukausipalkkaan eikä kuten luksukseen. Tämä proletaarinen näkemys esiintyy Mannilla niin kirkkaana, että se on joskus sekoitettu marxilaisuuteen. Mutta pikemmin kyse on amerikkalaisesta "blue collar" -ideologiasta.

Suurkaupungin lait on onnistunut esikoistyö, jossa olisi ollut aineksia enempäänkin, mutta Mann ehkäpä arkailee vielä ja tyytyy konventionaaliseen tarinanjuoksutukseen: mukaan kuvioihin tulevat sekä tyttö että petollinen mafia, ja elokuvan loppu plörähtää mielikuvituksettomaan kostojaksoon, jossa varas selvittää välinsä asein. Houkuttaa suuresti laskea tämäkin helpolle kaupallisuudelle kumartaminen Bruckheimerin ansioksi, mutta eipä Mannkaan 80-luvulla rahan suuntaan sylkenyt, vaan loi Miami Vicen.

Melkein kaikki Mannin elokuvat kertovat ammattilaisuudesta, työn tekemisestä hyvin ja kurinalaisesti. Asia lienee Mannille lähes pyhä, ja näkyy hänen töissään heti tästä esikoisesta alkaen. Thief on teknisesti erittäin mietittyä toteutusta, missä otoksen ja leikkauksen suhde on raudanluja. Esikoisille tyypillisesti tyylitaju horjahtaa siitä huolimatta pari kertaa, varsinkin loppunäytöstä edeltävässä valelopetuksessa, jossa varkaan perheensä kanssa saavuttamaa valheellista onnea alleviivataan korniuteen saakka, mikä harmi kyllä tuo elokuvaan ylipituutta. Eikä Mann ole mikään erikoinen, jos ei huonokaan, dialogin kirjoittaja (hän sovitti tässä Frank Hohimerin romaania). Näyttelijöiden ohjaajana Mann sen sijaan loistaa. Takuuvarman Caanin ohella koomikkona itselleen nimeä tehnyt James Belushi on varkaan apurina suunnilleen niin hyvä kuin hän on ikinä ollut. Todellinen herkkupala on parissa kohtauksessa Caanin vankilassa sairaana viruvaa mentoria esittävä country-muusikko Willie Nelson, jonka ällistyttävä karisma huokuu kankaasta läpi.

Thief jäi vielä pitkälti huomaamatta ja Mannin täytyi odottaa läpimurtoaan vielä viisi vuotta erinomaiseen Thomas Harris -filmatisointiin Manhunt saakka, sillä välissä valmistui ohjaajan filmografian huonoiten tunnettu teos, natseja ja okkultismia yhdistänyt anomalia Paholaisen pesä eli The Keep.

Mies, joka oli polttaa Hollywoodin: Rodney King on kuollut

Kansalaisoikeuksien symboliksi kohotettu Rodney King hukkui eilen sunnuntaina kotinsa uima-altaaseen 47-vuotiaana. Hänen nimensä paloi historiaan maailman elokuvakeskuksenakin toimivan Los Angelesin pahimpien rotumellakoiden sytykkeenä.

Maaliskuussa 1991 ryöstöstä ehdonalaisuuteen päässyt mustaihoinen King joutui neljän valkoihoisen poliisin pysäyttämäksi kovavauhtisen autotakaa-ajon päätteeksi. King, joka oli nauttinut alkoholia, joutui paniikkiin, koska pidätys olisi saattanut tietää paluureissua vankilan porttien taakse. Jouduttuaan pysäytetyksi King oli rynnännyt juoksuun kohti yhtä poliiseista. Poliisien taltutettua Kingin, he jatkoivat hakkaamalla tämän henkihieveriin muun muassa poliisipampuillaan ja kutsuivat häntä nekruksi. Vauhkosti käyttäytynyttä, mutta aseetonta Kingiä lyötiin yli viisikymmentä kertaa, ja kirurgeilta vaadittiin useita leikkauksia sekä tuntikausien työ saada pelastetuksi tämän henki.

Edellä kuvattujen tapahtumien yksityiskohdista kiistellään vielä tänäkin päivänä.

Tapaus Rodney King on merkkipaalu audiovisuaalisen median historiassa, sillä pari päivää pahoinpitelyn jälkeen amerikkalaisilla uutiskanavilla alettiin pyörittää paikalle osuneen silminnäkijän amatöörivideota, joka sai aikaan valtaisan kohun. Los Angelesin poliisin rasistisuutta ja kovia otteita oli arvosteltu jo vuosikymmeniä, mutta kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun nähtäville saatiin todistusaineistoa liikkuvan kuvan muodossa. Toisella tapaa video oli merkkipaalu, koska siitä näytettiin suurelle yleisölle leikattua versiota, joka alkoi Rodney Kingin jo pudottua tantereeseen, millä oli aivan toisella tapaa villitsevä vaikutus kuin täyspitkällä otoksella.

Kuusi päivää kestänyt mellakointi alkoi vuotta myöhemmin eli tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 1992, sen jälkeen kun kokonaan valkoihoisista koostunut valamiehistö oli vapauttanut kaikki poliisit pahoinpitelysyytteistä. Yli viidenkymmenen ihmisen hengen vaatinut mellakka eteni Hollywoodin studioiden kynnykselle saakka. Esimerkiksi Beverly Hillsistä katsottuna koko kaupunki näytti syttyneen tuleen paksujen savutornien kohotessa Hollywood-kyltin peitoksi. Unelmakaupunki on kuitenkin käsitellyt mellakoita suoraan hämmästyttävän vähän. Ylivoimaisesti eniten keskustelua herätti Spike Lee, joka käytti "Rodney King -videota" tuoreeltaan Malcolm X -eepoksensa prologina. Kymmenen vuotta myöhemmin Ron Shelton ohjasi hyvätasoisen (ja kaupallisesti flopanneen) poliisitrillerin Dark Blue, joka sijoittui tasan keskelle Losin mellakoita. Pääosassa Kurt Russell teki uransa hienointa työtä.

Kenties Hollywood on käsitellyt mellakoita elokuvissa niin vähän siitä syystä, että ne eivät ole sittenkään vaikuttaneet elokuvien tuotantoihin kovin paljon. Tätä teoriaa tukee se, että television - joka suorittaa moninkertaisen määrän kuvauksia Hollywoodin alueella elokuvaan nähden - puolella esimerkiksi mellakoille omistettuja jaksoja tehtiin huippusarjoja myöten, yhtenä esimerkkinä jopa Salaiset kansiot. Luonnollisesti mellakat koskettivat käytännössä kaikkia Hollywoodin ammattilaisia, joiden asiaa koskeviin kommentteihin voi törmätä satunnaisilla kommenttiraidoilla. Huomata sopii myös, että vuoden 1993 Oscar-gaalan juonsi ensimmäistä kertaa mustaihoinen esiintyjä: Whoopi Goldberg.

Elokuussa 1992 liittovaltion tuomari määräsi kahdelle pahoinpitelyyn syyllistyneistä poliiseista 30 kuukauden vankilatuomiot. Rodney King sai yli kolmen miljoonan dollarin korvaukset. King ei koskaan voittanut alkoholismia (eipä ihme noissa olosuhteissa) ja joutui sen vuoksi vielä vankilaankin kolmeksi kuukaudeksi auto-onnettomuuden ("hit and run") takia.

Mellakat muuttivat Los Angelesin poliisin toimintaa perinpohjaisesti - mitä mm. hittisarja The Closer käsittelee - ja mullisti kaupungin etnisten vähemmistöjen voimasuhteita afrikkalaisperäisten vähentyessä ja latinojen lisääntyessä. Seurauksena murhien lukumäärä romahti vuoden 1992 yli tuhannesta vuoden 2011 vain vähän yli 600:aan! Mellakoiden vaikutuksia Hollywoodin toimintaan on tutkittu vähän.

Paul McCartney 70 vuotta: elokuvat

Pop-kulttuurin suurvaikuttaja Paul McCartney täyttää tänään 70 vuotta. Useimpien supertähtimuusikoiden tavoin McCartneykin on vieraillut valkokankaan maailmassa. Jo 21-vuotiaana hän "näytteli" ensimmäisessä Beatles-elokuvassa A Hard Day's Night. Kahta vuotta myöhemmin seurasi Help! Suurelta osin McCartneyn suunnittelema ja orkestroima oli kiehtovasti kehno hippitrippi Magical Mystery Tour, jonka epämenestyksen jälkeen hän jätti elokuvakokeilut vuosikausiksi. Mukaan ei käy laskeminen hänestä Oscar-voittajan tehnyttä Beatles-dokkaria Let It Be, jonka musiikista palkittiin myös hänen bändikaverinsa. Vuonna 1974 hän saavutti Oscar-ehdokkuuden toistamiseen - ja kärsi instituution historian yhden kaikkien aikojen oikeusmurhista. Sen sijaan, että Akatemia olisi tunnustanut Bond-biisi Live And Let Dien yhdeksi elokuvamusiikin hienoimmista hetkistä, se ojensikin tunnustuksen imelälle Barbra Streisand -nyyhkyiskelmälle The Way We Were. Kolmannen kerran Macca oli ehdolla 2002 Vanilla Skyn nimibiisistä.

80-luvulla liverpoolilaisneron kiinnostus elokuvailmaisua kohtaan heräsi hetkeksi uudestaan, minkä tuloksena syntyi yleisesti rock-elokuvien huonoimpiin laskettu Give My Regards To Broad Street. Elokuvalta, jossa Paul etsii uusimman levynsä kadonneita master-nauhoja pysähtyen säännöllisin välein laulamaan joitakin uransa huonoimmista biiseistä, ei voi odottaa hirveän paljoa.

Edellä mainittujen lisäksi McCartney on muutaman kerran seikkaillut lyhytelokuvien maastossa, ja sieltä löytyvätkin hänen raikkaimmat projektinsa. Kuuluisin näistä on viehättävänä pidetty lastenanimaatio Rupert and the Frog Song (1985). Geoff Dunbarin ohjauksessa Paul vaikutti paitsi muusikkona, myös tuottajana, kirjoittajana ja ääninäyttelijänä. Suomalaisittain kiinnostavin on McCartneyn oma ohjaus Grateful Dead (1995). Still-kuviin pohjautuva mukiinmenevä kokeellinen dokumentti nähtiin Tampereen lyhytelokuvajuhlien kilpasarjassa.

Ennen kaikkea, tietysti, Paul McCartneyn musiikkia on kuultu sadoissa elokuvissa. Silti Beatles-musiikin varjeleminen elokuvateollisuuden ryöstökalastukselta kuuluu pop-historian ihmeisiin. Joko lupia ei annettu tai sitten laulujen käyttöoikeuksista pyydettiin tähtitieteellisiä summia. Vain 80-luvulla käytännöstä lipsuttiin, silloin kun Michael Jackson oli ostanut Thriller-levyn tuotoilla Beatles-laulujen oikeudet ja myi niitä eteenpäin mm. automainoksiin. Poikkeuksia lukuunottamatta elokuvantekijät ovat joutuneet tyytymään covereihin, ääriesimerkkeinä i am samin kammottava soundtrack ja janan toisessa päässä Sergio Leonen lähes subversiivinen tapa käyttää Yesterdaytä mestariteoksessaan Once Upon A Time In America, mikä kertoo olennaisen Paul McCartneyn musiikin poikkitaiteellisesta asemasta tietyn aikakauden ja sukupolvimurroksen merkitsijänä.

Kauhua tarinan kera

Kaikista alkuvuoden 2012 ensi-illoista ilahduttavin on ilman muuta Drew Goddardin esikoisohjaus The Cabin in the Woods ("Perämetsän hökkeli"). Goddard ja käsikirjoittajakumppani Joss Whedon (joka toimii myös tuottajana ja kakkoskamerayksikön ohjaajana) ovat kehittäneet ilmiselvästi inspiroituneen, fiksun, mutta rennon fantasiaelokuvan, jonka kyky saada katsoja unohtamaan kertakaikkiaan ulkopuolinen maailma hakee vertaistaan kaikessa nykyelokuvassa. Näin käy siitä yksinkertaisesta syystä, että meille kerrotaan pitkästä aikaa kunnon tarina. Sellainen, josta ei kekseliäiden käänteiden pidä loppuman ja joka tietää, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat.

Kauhugenrellä on viimeisen viidentoista vuoden aikana imuroitu suurenmoisella tehokkuudella teinien kesätyörahat ahneempiin taskuihin, mutta milloin viimeksi tässä lajissa on tarjottu aito tarina, jossa on mielikuvitusta ensimmäisen vartin jälkeenkin? Vastaus saattaisi olla parin vuoden takainen mainio Orphan, mutta The Cabin In The Woods porhaltaa kyllä laadussa senkin ohitse kuin Lamborghini tukkirekasta.

Tuskinpa puheena olevassa elokuvassa on varsinaisesti kyse enemmästä kuin lahjakkaiden tarinaniskijöiden leikittelystä kliseillä, mutta jonkinlaiseen syvälukuunkin tarjoutuu toki mahdollisuus. Cabin... voidaan vähintäänkin nähdä kriittisenä kommenttina nykypäivän splatter-kauhun mielikuvituksettomuuteen ja tiettyyn kyyniseen halvalla rahastamiseen. Goddard ja Whedon ottavat tyylilajin kuluneimmat ainekset (kevytkenkäisten jenkkiopiskelijoiden joukko luoksepääsemättömässä majapaikassa) ja rupeavat tutkimaan niihin sisältyvää logiikkaa tai sen puutetta. Näistä lähtökohdista he intoutuvat luomaan eräänlaiseksi fantasian ja kauhun "maailmanselitykseksi" omaa mytologiaansa. Whedonhan tunnetaan mytologiaguruna, ja koska Goddardkin aloitti kirjoittajanuransa Buffy, vampyyrintappajasta, on Cabinin ideoiden alkulähde helppo jäljittää. Helvetinsuun kynnysmattoahan tässä taas tampataan.

Soppaan kuuluu myös (mahdollisesti Matrixiin viittaava) paranoia. Isoveli valvoo -teoria viedään muun ohessa johdonmukaiseen ääripisteeseensä, mistä irtoaa ihan määrättömästi hupia. Etenkin kun nukkemestareina nähdään verrattomat Richard Jenkins ja Bradley Whitford. Heidän tehtävänsä on tuoda elokuvaan luonnetta ja karismaa. Sillä pääjoukkiolla ei oikein ole siihen mahdollisuutta, nukkeina. Valvomon puolelta on kiva bongata mm. Amy Acker, hänkin Whedon-veteraani Angelin puolelta.

Ymmärrettävää kritiikkiä on herättänyt Cabinin komediallisuus, sillä hc-harrastajat olisivat halunneet nähdä saman tehtävän kunnon kauhuasenteen viitekehyksessä. Mutta tämä ei ole se elokuva. Vaikka Cabin... ei pelota vähääkään, sopii huomauttaa, että hetken koittaessa se ei säästele goressa. Ja feminiiniä yläosattomuuttakin nähdään kerran, joten muodolliset velvoitteet tulevat täytetyiksi.

Komeasti mittasuhteitaan pitkin matkaa kasvattavan elokuvan loppurymistelyissä tekijät vetävät hihastaan hirviöitä joka lähtöön ja tulevat samalla kysyneeksi mikä ihmisiä oikein hirvittää. Mitä me pelkäämme todella? Minkälaista, minkä muotoista erilaisuutta ja poikkeamaa? Itse en haluaisi kohdata samalla puolen jalkakäytävää mykkää herrasmiestä sirkkelinteriä päässään. But that's just me.

Joka tapauksessa, The Cabin In The Woodsin suurin ansio lienee sen osoittamisessa, että kauhu - puhumattakaan fantasiasta - tarjoaa genrenä mainion alustan tarinaniskemiselle ja mielikuvituksen harjoittamiselle. Jos vain viitsii ottaa mahdollisuudesta kiinni.

Rikoksia ja rikkomuksia yhtenä Allenin suurimmista

Yleisesti ottaen ne Woody Allenin ohjaukset, joissa hän itse näyttelee, ovat jännittävämpiä kuin ne, missä hän pysyy poissa kameran tieltä. Koominen hahmo, jonka näyttelijä-Allen on luonut, kuuluu vähintään modernin komedian suurimpiin. Itse hän on sanonut, ettei pidä itseään hyvänä näyttelijänä; hänellä on vain oma, kapea alansa, jonka hän osaa tehdä kameralle. Sen hän sitten osaakin tehdä hirmuisen hyvin, niin hyvin, ettei haittaa lainkaan huomata, että hänen hahmoissaan elokuvasta toiseen ei loppujen lopuksi muutu muu kuin nimi. Perusolemus on aina tismalleen samanlainen, alati hermostunut reppana, joka laukoo puolihuolimattomia nokkeluuksia ja puhua papattaa taukoamatta selittäen itselleen ja kaikille muille kuuloetäisyydellä, millainen neuroosien kimppu hän on. Todisteena siitä, miten virtuoosimaisesti Allen tämän hahmon tekee, käy paitsi hahmon näköjään loputon kestävyys, myös se väärinkäsityksen aste, millä Allenin luullaan näyttelevän itseään. Hänen elokuvissaan vierailevat tähdet jaksavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miten vähäpuheinen ja ohjaamiseen keskittynyt koomikko tosiasiassa on, kunnes syttyy näyttelijä-itsekseen kameran käynnistyessä.

Allen ei myöskään kirjoita dialogia kenellekään niin hyvin kuin alter egolleen. Suunnilleen Hannah ja sisaret (1986) -teoksen aikoihin Allenin käsikirjoituksiin alkoi ilmaantua tiettyä epätervettä mekaanisuutta. Kuin maestro olisi oppinut oman kirjoittamisen tekniikkansa liian hyvin. Valittuaan teeman tai henkilöt, joita haluaa tutkia, Allen käsittelee niitä aina samalla tavalla. Kuvioon kuuluu henkilöiden esittely suoraan katsojalle, usein kertojanäänen avulla, henkilöiden luonnostelu yhden määräävän luonteenpiirteen kautta ja tapa kirjoittaa dialogia, missä henkilöt sanovat ääneen, mitä tuntevat tai minkä reaktion jokin muutos on heissä aiheuttanut. Ei esimerkiksi varmaan ole montaa Allen-elokuvaa, jossa ei kuultaisi repliikkiä "I'm shocked!" - yleensä Allenin itsensä suusta.

Tämä, ilmeisen nopea, tapa kirjoittaa tuottaa vaihtelevin tuloksin joko yhdentekevästi pikkuhauskoja tai kepeydellään miellyttäviä teoksia. "Nopeita" farsseja tai draamoja, joista ei löydy enää entisaikojen suuruuden tuntua, inhimillisen syvällistä tajuamista. Toisaalta, kiinnostavaa kyllä, enemmän huomiota ovat alkaneet kiinnittää Allenin taidot ohjaajana. Esimerkkinä tästä viime vuoden sympaattinen ja pikkukiva Midnight In Paris, joka tarinan tasolla pysytteli konventioiden turvallisissa pintavesissä, mutta kerronnan suhteen porhalsi eteenpäin kuin säihkyvä neitsytmatkaansa kyntävä kuunari.

Ehdotan viimeiseksi suureksi Allen-elokuvaksi vuoden 1989 Rikoksia ja rikkomuksia. Se on hänen elokuvistaan ainoa, jossa tuotannon kaksi päälinjaa, romanttinen komedia ja introvertti moraalidraama, yhdistyvät.

Ilman Allenin läsnäoloa Rikoksia ja rikkomuksia olisi Match Point -tyyppinen rikosdraama. Allen kuitenkin on läsnä omassa nebbish-asussaan ja tuo siten rikkaan vastapainon kovalle päätarinalle, joka valottaa syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Martin Landaun läpitunkevasti näyttelemä silmälääkäri Judah Rosenthal murhauttaa rakastajattarensa säilyttääkseen avioliittonsa ja sekalaiset salaisuutensa.

Rikoksia ja rikkomuksia on mahtava elokuva, viittä vaille mestariteos. Alkupuolella Allenin maneerit kirjoittajana näkyvät pinnalle, mutta tällä kertaa tarina ja rakenne ovat niin mehukkaita, että elokuva kehittyy upeisiin mittasuhteisiin. Murhaan liittyvissä jaksoissa, joissa Allen soittaa Rosenthalin jumaloiman Schubertin jousikvartettoa, ohjauksessa on hätkähdyttävää briljeerausta. Allenin omissa jaksoissa, joissa hän hakkailee Mia Farrow'ta ja tekee pikkumaista pilkkaa kadehtimastaan tv-tuottajasta (loistelias Alan Alda), joka säälistä palkkaa dokumentaristi-Allenin tekemään itsestään henkilökuvaa, on sellaista koomista lentoa, että oksat pois. Elokuva saa nauramaan ääneen useammin kuin mikään pitkään aikaan. Siinä kuullaan mm. kuuluisa vitsi siitä, kuinka tämä ei ole dog eat dog world, vaan jotain vielä pahempaa, ja kun Allen kertoo avioliittonsa ajaneen seksuaalisesti karille, hän laukoo seuraavaa: "Last time I was inside a woman, was when I visited The Statue Of Liberty." Ei tämän luokan vitsejä kuulla Allenin elokuvissa enää.

Tämän teoksen yhteydessä Allenia syytettiin epäoikeudenmukaisesti kyynisyydestä, koska hän jätti teoksen pääpahan rankaisematta. Mutta juuri tästä Allenin väitteessä on kyse, siinä määrin, että edellisen lauseen sisältämä juonipaljastus ei vie mitään elokuvalta pois. Tämä on tarina, joka näyttää, miten elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa asiat usein/yleensä käyvät. Elokuvan pääkysymys ei kuulu mitä tapahtuu, vaan miksi ja miten. Sama koskee itse teoksen rakennetta. Rikoksia ja rikkomuksia on vaikuttava sen vuoksi, miten se on tehty. Siinä on tavattoman notkea takaumatyyppinen jakso, jossa Rosenthal nähdään väittelemässä moraalista lapsuudenajan perheensä kanssa. Erityisen fantastinen "pieni hetki" näyttää toivottomasti ihastuneen Allenin soittamassa Farrow'lle. Hän pyörittää numeron, istuu sängylle - eikä tämä heti vastaakaan. Sen sijaan kamera lähestyy hitaasti Allenin kasvoja ja koko maailma pysähtyy toviksi. Kuvan idea ei johdakaan Allenin onnistuneeseen yritykseen tavoittaa rakkautensa kohde, vaan koomikon pysäyttävän ahdistuneet, surullisuutta ja epätoivoa sekaisin ilmentävät kasvot. Komeasti vaikuttaa myös Allenin oivaltava ratkaisu pohjustaa elokuvan kunkin osan teemoja ja tunnelmia katkelmilla vanhoista amerikkalaisista klassikoista, joita Allen sukulaistyttönsä kanssa käy katsomassa.

Rikoksia ja rikkomuksia päättyy poikkeuksellisen taidokkaaseen epilogiin, jossa kaikki ei ole käynyt hyvin, mutta elämä jatkuu ja tehtyjen tekojen merkit näkyvät henkilöiden kasvoilla ja kuuluvat sanoissa. Sitä ennen olemme saaneet nauttia monipuolisesta kuvauksesta niin moraalisen rajankäynnin reunaehdoista kuin juutalaisen perinteen painolastista modernin ihmisen harteilla.

Rossellinien matka Italiaan 1954

Heleän ruotsalaisen näyttelijän Ingrid Bergmanin ja neorealistisen italialaisen elokuvaohjaajan Roberto Rossellinin avioliitto kuuluu 1900-luvun kuuluisimpiin. Se solmittiin vuonna 1950 molempien osapuolten jätettyä silloiset aviopuolisonsa lapsineen päivineen. Tämä aiheutti erityisesti Yhdysvalloissa, missä Bergman oli supertähti, valtavan skandaalin, ja metsää kaadettiin hiki hatussa tabloidilehtien tarpeisiin. "Vuosisadan rakkaustarina" kesti seitsemän vuotta, kunnes Rossellini saattoi intialaisen käsikirjoittajan siunattuun tilaan. Molemmat avioituivat uudestaan vuoden sisällä erosta, Bergman kolmannen ja Rossellini neljännen kerran (missä pirun välissä nämä ihmiset ehtivät elokuvia tekemään?) Liitto tuotti kolme lasta ja viisi elokuvaa. Matka Italiaan oli näistä keskimmäinen. Se kertoo avioparista eron partaalla.

Roberto Rossellini kuuluu elokuvataiteen "suurten koskemattomien" joukkoon - hänen elokuviaan on tarkoitus tutkia, ei arvostella. Perusteita löytyy. Elokuvan suurten joukossa Rossellinille kuuluu sija opettajana ja tienavaajana. Esimerkiksi Truffaut pitää häntä Ranskan uuden aallon esikuvana: erittäin sivistynyt, syvällisesti historiaan perehtynyt italialaismaestro oli ensimmäinen, joka luki 400 kepposen käsikirjoituksen. Hänen ensimmäiset elokuvansa Rooma, avoin kaupunki, Paisà ja Saksa vuonna nolla muodostavat kaiken taiteen parnassolla ainutlaatuisen tilityksen toisen maailmansodan syistä ja seurauksista.

Mutta ruotsalaisen vaimonsa kanssa hän käänsi ajatuksensa intiimimpiin, yksilöllisempiin ja henkilökohtaisempiin teemoihin. Tekijänsä itsensä rakastama Matka Italiaan kuuluu tähän jatkumoon, ja, kaiken kunnioituksen kera, sitä sopii kyllä kritisoidakin.

Kun teos nyljetään aivan luihinsa, on kyse kahdeksan vuotta sitten avioituneen englantilaisen pariskunnan matkasta Italiaan selvittämään miehen sukulaiselta jäänyttä perintöä. Pariskunta ei kykene enää muuhun kuin purkamaan toisiinsa pettymystään hedelmättömään liittoon: he eivät ole enää naimisissa, heitä vain yhdistää avioliitto. Perinteinen aihe siis.

Vaikka elokuvasta voikin väittää löytävänsä kaikenlaisia syvällisiä kosketuksia, täytyy katsoa mahdottomaksi kiistää, etteikö se ole huonosti tehty. Kuvaaja Enzo Serafin ei kertakaikkiaan ole tehtäviensä tasalla. Siispä katseltavana on sävyttömästi valaistua mustavalkokuvaa, jonka estetiikka lähestyy tv-näytelmää. Tämän tasapaksuuden keskellä erityistä huomiota kiinnittävät holtittoman kehnot pannaukset, jotka saavat epäilemään kameran kinopäästä puuttuvan rasvan kaikkinensa. Myös leikkaus on usein karkeaa ja jälkiäänitys surkeaa. Mitä käsikirjoittamisen "tekniikkaan" tulee, Rossellini laittaa merkillisen kömpelösti Ingrid-raukan puhisemaan sisäistä monologia ääneen tämän ajellessa yksin villalta kaupunkiin miehelleen kiehuen.

Nämä ovat teknisiä aspekteja, joista ei voida käydä väittelyä. Ne voisi jättää pitkälti huomiotta, jos elokuva olisi omaperäisempi, kiihkeämpi, oivaltavampi, tai jos sanottava kouraisisi syvemmältä; vaikka elokuva ei ole huono, sitä se ei tee. Teos ei yksinkertaisesti leimahda leiskuun. Paitsi lopussa, viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Rossellini rakentaa kaksi hienoa jaksoa, joista ensimmäisessä aviopari katsoo mykistävien tunteiden vallassa arkeologisella kaivauksella maasta paljastuvia luurankoja. Tälle jatkeeksi pari ajautuu keskelle väenryntäystä, joka väkevän merivirran tavoin tempaa vaimon miehensä luota. Vertauskuvan voima on sen yksinkertaisuudessa. Mutta kun mies pelastaa vaimonsa, jättää Rossellini näyttelijänsä kamppailemaan niin latteiden vuorosanojen kanssa, että aito tunne väistyy korniuden tieltä. Näiden kahden jakson lisäksi parasta teoksessa on miestä esittävän George Sandersin superlatiivinen suoritus, joka on suorastaan kuormitettu pienten eleiden ja manerismien verkostolla. Mutta verrattuna hiljattain nähtyihin Ozun ja Mizoguchin mestariteoksiin, Matka Italiassa ei vaan ole samasta puusta veistetty.

Orionin näytöksessä nähtiin myös kaksi harvinaisen turhanpäiväistä alkukuvaa. Ensimmäinen oli ruotsalainen uutispala Kort möte med familjen Rossellini, jossa seurattiin tuttavallisessa pullamössöhengessä elokuvaperhettä puheena olevan teoksen kuvauspaikoilla. Täysin meriittejä vaille jäävän arkistofilmin huippukohdassa perheen rehevästä italialaisesta lastenhoitajasta leikattiin läheisen eläintarhan sarvikuonoon. Kuulostaa hauskalta? Ei ollut. Jälkimmäinen bonus puolestaan koostui Santa Brigidasta säilyneistä mykistä hukkapaloista, uusintaotoksista ja sen sellaisesta c-luokan making of -materiaalista, josta eivät voi innostua muut kuin (ruotsalaiset) Ingrid Bergman -fetisistit.

MOV: Dokumentit floppasivat alkuvuodesta

Suomalaiset ovat käyneet katsomassa kotimaisia elokuvia jo nyt enemmän kuin koko viime vuoden aikana, lippuja on myyty yli 1,3 miljoonaa kappaletta. Tieto tuntuu yllättävältä, sillä uusinta Risto Räppääjä -rahastusta (yli 292 000 katsojaa) lukuunottamatta mitään megahittejä ei alkuvuoden julkaistuista löydy. Mutta ilmeisesti elokuvat ovatkin keränneet katsojia edellisvuotta tasaisemmin. Eli kaikilla on mennyt yhtä huonosti.

No ei, onhan Le Havren noin 130 000 myytyä lippua hyvä, vaikkei ilmiömäinen menestys. Sen sijaan kalliin Iron Skyn porhallus näyttäisi katkenneen huonoa sanaa levittäneeseen viidakkorummutukseen ja 178 000 katsojaan sopii olla enemmän kuin tyytyväinen. Oikeudenmukaisuuden toteutumista edustaa Varaston täysin odottamaton menestys: pienen budjetin näytelmäfilmatisoinnilta ei ollut syytä odottaa mitään, mutta sepä kolehtoi karvan verran vajaat 200 000 katsojaa. Lämmittää, että katsojat ovat vihdoinkin löytäneet Taru Mäkelän, hienon dokumentaristin ja rikollisesti laiminlyödyn Pikkusisaren ohjaajan.

Dokumentaristina Mäkelä varmaan tuntee empatiaa kilpailussa häviölle jääneitä dokumentaristikollegoitaan kohtaan. Sillä dokumentit ovat todella ottaneet pataan. Kovin odotuksin ladattu Kovasikajuttu on myynyt hiukan alle 13 000 lippua, mikä perinteisesti olisi dokumentille hyvä tulos, mutta tekijöillä oli täysi syy odottaa jotain enemmän, Reindeerspottingin (n. 63 000 katsojaa) veroista menestystä. Ovathan leffasta olleet innoissaan ihan kaikki. Ilmeisesti sex, no drugs & rock'n'roll on huonompi kaava kuin no sex, lots of drugs & no rock'n'roll. Vielä huonommin kävi vielä paremmalle elokuvalle, Katja Gauriloffin hyvin vaikuttavalle esikoiselle Säilöttyjä unelmia. 5 000 katsojaa tässä ekoaktiivisessa maassa kuulostaa vitsiltä, mutta sieltä se vaan totuus katsoo silmästä silmään. Suoraan poliittisesti kantaa ottavan Punaisen metsän hotellin on nähnyt vain reilut 1 600 ihmistä. Mutta yhtään tippaa ymmärrystä ei herunut Anssi Mänttärin mainiolle fiktiolle Saunavieras. Koska sen katsojia on vain 119, voisimme kenties perustaa kerhon? T-paidan rintapuolella voisi lukea "Näin Saunavieraan" ja rintapuolella "Jalo Rautakallio fan club". Tosin katsojamäärä epäilemättä kaksinkertaistuu ensi viikon Sodankylän esityksen/esitysten myötä. Tuleepahan enemmän menekkiä paidoille...

Ulkomaisista elokuvista ei muuta kuin yksi hupaisa huomio. The Avengers on ollut jättiläismäinen hitti kaikkialla muualla - paitsi Suomessa. Marvel-elokuva, jonka edellä kaikkien aikojen hittilistalla ovat enää Avatar ja Titanic, on myynyt vain 106 000 lippua eikä viikkomyynti ole muutamaa tuhatta enempää. Mitä tälle "maailman toiseksi amerikkalaisimmalle maalle" on tapahtunut?..

Ukot naittajina Ozun jäähyväisteoksessa

Yasujiro Ozu oli ajattelevan ihmisen elokuvantekijä - ja elokuvan ajatteleva ihminen. Hänen viimeiset elokuvansa ovat pelkkää ajatusta, kuva kuvalta, vuorosana vuorosanalta; jokainen yksityiskohta syntyy loppuun asti harkitun ajatuksen tuloksena. Viimeiseksi jääneestä elokuvastaan Syksyinen iltapäivä (Sanma no aji, 1962) Ozu riisuu pois kaikki paitsi välttämättömät henkilöhahmot eikä katso tarpeelliseksi kertoa edes varsinaista tarinaa - hän vain näyttää, näyttää millaisia ihmiset ovat, miten he suhtautuvat maailmaan, miten he tekevät asioita, joita tekevät. Anton Tsehov olisi pitänyt Ozu-sanista.

Syksyinen iltapäivä, joka tulee mutkan kautta elokuvan kansainvälisestä nimestä An Autumn Afternoon, sopii suomenkieliseksi nimeksi jo ozumaisuudessaan, mutta alkukielinen nimi viittaa sanma-kalan nauttimisen kautta itse elämän makuun kypsimmillään: analogisesti yksi suomennosmahdollisuus voisi olla ikävän lattea Elämän paras aika. Ehkäpä tyydymme Syksyiseen iltapäivään...

Teoksen teema on seuraavan sukupolven pesästä lähtö. Chishu Ryun esittämän, valkokaulustyöläisenä sodanjälkeisen Japanin resignoituneissa tunnelmissa leipänsä ansaitsevan leskimiehen tyttären täytettyä jo 24 vuotta, käy havahduksenomaisesti ajankohtaiseksi saada jälkikasvu naitettua onnellisesti pois kotoa. Mitään muuta Ozu ei kerro kuin tämän pienen luvun ihmisen kasvuvaiheesta, ja silti kerrotaan kaikki. Elokuvasta oppii, miten japanilainen perhe oli järjestynyt 60-luvun alussa; miten työyhteisö kutoo yhteistä verkkoaan myös työn ulkopuolella; missä arvossa opettajia pidettiin (elokuvan alkupisteenä toimii 40-vuotisluokkakokous, jossa osanottajien arvostetuin jäsen on ilman muuta vanha sensei); miten hävitty sota vaikutti yhä Japanin revityssä, keisarittomassa kollektiivisessa tajunnassa; mitä oli olla japanilainen ajankohdan muutosvaiheessa. Kaikki tämä, selkeästi ja rauhallisesti esitettynä - eikä kamera edes liiku, ei edes linssi tai kuvakulma muutu. Ozu toki leikkaa paljon.

Tämä on niin puhdasta elokuvaa kuin toivoa saattaa, mutta kritiikillekin löytyy sijansa. Jostain merkillisestä syystä Syksyinen iltapäivä tuntuu laahaavan. Elokuva stimuloi sekä ajatuksia että tunteita, ja silti se tuntuu etenevän vitkaan. Ehkä samantyyppiset kohtaukset (kotiin töistä palaaminen, sakentäyteiset illanvietot, baaritiskin äärellä istuminen) toistuvat liian usein tai "väärällä" rytmillä? Yhden katselun jälkeen ei ole mahdollista sanoa. Näyttelijöistä syy ei löydy, se on varma. Mestari Ozun koulinnassa jokainen esiintyjä tekee virheettömän tulkinnan. Muun ohessa Syksyisestä iltapäivästä tulee näin suurenmoinen kuvaus alkoholin ja ihmisen vuorovaikutuksesta: Ryu ja hänen opettajansa esittäjä tarjoavat huikaisevat tulkinnat pienestä ja vähän runsaammastakin hiprakasta. Peter von Baghan on esittänyt, että merkittävien ohjaajien joukossa ei kukaan historiassa pärjännyt ryyppäämisessä Ozulle.

Seksikin on avoimemmin esillä kuin ajan valtavirtaelokuvissa oli tapana. Jos Mizoguchin kymmenen vuotta aikaisempi O'Haru - naisen tie oli tässä suhteessa vuosia aikaansa edellä, Ozunkin lempeässä elokuvassa hätkähdyttää ukkojen arkipäiväinen jutustelu potenssilääkkeistä. Syksyisessä iltapäivässä puhutaankin huomattavan paljon, mikä kuin huomaamatta peilaa sitä, miten vähän siinä ihmiset koskettavat toisiaan. Tästä syntyy Ozulle luonteenomainen zeniläinen elegisyys.

Muuta ei sanottavaa. Paitsi että Chishu Ryu taitaa olla paras näyttelijä, joka koskaan on valkokankaalla hehkunut.

GRIND (parasta Suomesta)

Miikka Lommin viime vuonna ohjaama Grind kestää vain reilut neljä minuuttia, mutta ne ovatkin sitten hypnoottisimmat minuutit mitä tässä maassa on kankaalla nähty, no, hyvään toviin. Monialataiteilija Jenni Hiltusen ideoima, karibialaislähtöisestä grinding-tanssista innoituksensa saanut lyhytelokuva laajenee ajatuksia herättäväksi kudelmaksi, jonka viehätys ei suostu haalistumaan nolostuttavan monienkaan katselukertojen jälkeen.

Ja  nolostuttanut Grind monia onkin. Se kun on ensi silmäyksellä hidastettuna kuvattu elokuva naisten ihonmyötäisesti puetuista takapuolista ja reisistä. Yleensä tiukassa lähikuvassa. Vähäx pornoo? Kyllä, jos niin haluaa, mutta Grind ei jää tälle pintatasolle, ja siinä salaisuus sen lumovoiman kestävyyteen.

Sillä Grind ei ole vitsi tai provokaatio. Se ohjaa alkuun pinnalle toljottamaan jäävän katseen ohi ilmeisen, katsomaan ihmistä itseään kehollisena oliona. Grindissa voi pysähtyä kaikessa rauhassa tutkimaan ihmisen lihasten ihonalaisia maininkeja, mikä paljastaa mitä todella tapahtuu, kun me liikumme ja käytämme tätä loistavaa työkalua, joka siirtää aivomme paikasta toiseen. Elokuvan tanssijoiden reidet ja pakarat hyllyvät, hyökyvät ja aaltoilevat kuin outo merellinen maisema. Kysymys vaihtuu siitä, mitä me toisiamme katsoessamme näemme, siihen, mitä me haluamme nähdä; siitä, mitä me haluamme näyttää, siihen, mitä me todellisuudessa näytämme. Samalla Grind kyseenalaistaa sen, mitä pidämme seksikkäänä.

Elokuvan metafyysistä luonnetta korostaa sen musiikki, varsinainen neronleimaus. Vaihda tilalle pirteä diskoralli ja koko elokuva muuttuu hassutteluksi; mutta musiikkina onkin Ville Riippan ambienttinen, hieman melankolista Brian Enoa muistuttava, pianovetoinen melodia, joka kommentoi kuvaa aivan jostain muusta kuin eroottisesta kulmasta. Riippan sävellys on kuin Pachelbelin Kaanon kirjoitettuna 2000-luvulle, ja sen aavistuksen alakuloinen rauhallisuus kehottaa katsomaan kankaalle vakavammin silmäterin.

Grind rakentuu tietoisesti kuin musiikkivideo. Sen otokset ovat kaikki hidastettuja ja rytmitys millilleen hiottua. Iloittelevasti, grindauksen hengessä, farkkushortseihin, verkkosukkiin tai lappilaisiin kansanasuihin puetut esiintyjät tanssivat kirkkaan valkoista taustaa vasten. Näin Grind kommentoi ironisen virneen kera musiikkivideoiden maailmankuvaa. Sillä musiikkivideo tämä ei ole. Siinä mielessä Grind on sukua Jan Ijäksen yhtä lailla erinomaiselle Sweet Mov(i)elle, jossa kehon liikuttamisen seksuaalisuus oli tuotu aivan pintaan, vaikka lähestymistapa oli dokumentaarisen kliininen. Molemmat tuovat päivänvaloon aivan neniemme edessä olevaa ihmisyyttä, jota emme näe.

Grind on nähtävissä Nykytaiteen Museo Kiasman Thank You For The Music -näyttelykokonaisuudessa kesäkuun 17. päivään saakka.

Supercool lisäys Sodiksen vieraisiin

Mahtavaa. Kerrassaan...mahtavaa. Sodankylän elokuvafestivaali ilmoitti keskiviikkona huippusiististä lisäyksestä vieraslistaan. Kasarisukupolven lapsuuden sankareihin kuuluva Hollywoodin kauhukakara Joe Dante saapuu napapiirin pohjoispuolelle keskiyön aurinkoa töllistelemään. Ja tuo monta leffaansa mukanaan.

Roger Cormanin riemuremmissä elokuvantekijäksi oppinut Dante kuului 80-lukulaisen viihde-elokuvan suunnanmäärittäjiin. Etenkin kaksi - jo harmillisen vanhentunutta - Gremlins-elokuvaa olivat aikanaan riemastuttavia texaverymäisessä viistossa ja mustassa huumorissaan, jota hauskuudesta mitään käsittämättömät vanhemmat jaksoivat vielä kauhistella. Sodankylän kankaille rävähtää myös kesänlämpöisiä muistoja herättävä Pieni suuri seikkailu, jossa kutistettu Dennis Quaid sukeltaa Martin Shortin sisuksiin. Sanon jälleen, mahtavaa. Etukäteen veikkaan kyllä, että parhaiten aikaa on kestänyt legendaarista elokuvaentreprenööriä William Castlea kunnioittava Kinopaniikki, jossa Kuuban ohjuskriisi tarjoaa omaperäisen taustan John Goodmanin läsnäolon terästämälle teinikomedialle. Kiintoisaa olisi myös nähdä, vieläkö Pienet sotilaat jaksaa naurattaa Spice Girlsit psykologiseen sodankäyntiin valjastavine vitseineen.

Joe Danten kaappaaminen on loistava vastapaino Béla Tarrin veturoimille taide-elokuvafestivaaleille. Erikoistehosteilla hauskaa pitävä pikku-Spielberg on kuuluisa elokuvahullu, jonka tavaramerkkeihin kuuluu shanghaijata cameoihin ohjaajakavereitaan, jotka muuten välttelevät visusti löytymästä kameran väärältä puolen. Tai pistää elokuvansa kouluikäiset sankarit käymään Chuck Jones Elementary Schoolia.

Tältä pohjalta Danten ja von Baghin aamukeskustelusta voi odottaa yhtä ensi kesän kohokohdista.

Satu parhaasta mahdollisesta maailmasta - Le Havren lopetus

Le Havre on anomalia nykypäivän taide-elokuvassa, sillä sen moottorina ei toimi katkeruus, ironia, sardonisuus, inhorealismi tai suorastaan julmuus, vaan hyväsydämisyys; piirre, joka yleensä ajaa romanttisia komedioita tai perheviihdykkeitä, on tässä valjastettu eurooppalaisen taide-elokuvan tradition vetojuhdaksi. Akateemikko Aki Kaurismäki on tehnyt sekä epä-bressonilaisimman elokuvansa sitten Leningrad Cowboysin seikkailujen että täydellisen antiteesin edelliselle teokselleen Laitakaupungin valot, joka oli ohjaajan pessimistisimpiä maailmanvisioita. Syrjäytyneisyyden kalsan viileyden tilalle on Le Havressa astunut lämpö, aurinko ja rakkaus. Kovin epämuodikasta cineasti-piireissä.

Samalla rykäisyllä Kaurismäki vaihtaa totuttua näkökulmaansa. Yksilöiden välisen kanssakäymisen muodostamasta pienoismaailmasta siirrytään Le Havren myötä laajempaan näkymään yhteiskunnan ja sen sisällä toimivien pienyhteisöjen välisestä kitkasta. Tuloksena saamme nähtäväksemme poleemisinta kaurismäkeä Hesarin mielipidesivujen tällä puolen.

Kaurismäen tarina työttömästä kengänkiillottajasta auttamassa pakolaispoikaa pääsemään kiinni uuden elämän syrjään salakuljettamalla tämä kalastusveneessä Englannin kanaalin yli Lontooseen on yksinkertaistettu naiiviuden rajalle saakka. Kaurismäen sympatiat ovat absoluuttisesti miehen ja pojan puolella ja lakeja toimeenpanevia poliiseja vastaan. Kaurismäki ei esitä rahtuakaan kritiikkiä vähäosaisia sankareitaan kohtaan, jotka yhteiskunnan silmissä ovat rikollisia. Kuitenkaan hän ei tahdo esittää elokuvansa esimerkin kautta kaikenkattavaa ratkaisua pakolaisvirtaan. Sen sijaan Kaurismäki toteaa, että jokainen tapaus tulisi nähdä omana yksilöllisenä tarinanaan, joista kullekin tulisi löytää oma ratkaisunsa. Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnalla ei ole varoja eikä tahtoa näin vaativaan työhön. Le Havre on yksi näistä tarinoista eivätkä sen osalliset ansaitse tuomiota.

Tämä näkemys saattaa selittää Le Havren lopetuksen, joka on elokuvan ylivoimaisesti eniten kritiikkiä herättänyt jakso. Siinä Marcel Marxin elokuvan alussa lääkäreiltä kuolemantuomion saanut Arletty-vaimo (jonka nimi tuo mukaan assosiaation paratiisin lapsista) kokee täydellisen ihmeparannuksen heti sen jälkeen, kun pikku pakolainen on saatettu matkaan pois Ranskan rannikolta.

Lopetuksen voi lukea ainakin kolmella tavalla.

Yksi. Kyseessä on suuressa pelastusoperaatiossaan onnistuneen, vaimonsa ikävöinnistä hetkellisesti ajatuksensa muualle suorineen Marcelin uni matkalla sairaalaan kohtaamaan varmat suru-uutiset.

Kaksi. Lopetus on mitä on. Lapsellisuuteen sortuneen humanistin löysä ja voimaton hymy yleisölleen.

Kolme. Koko teoksen toivekuvamaisuuden alleviivaus, ironinen kommentti siitä, että edeltävät tapahtumat ovat mahdollisia vain maailmassa, jossa ihmeparantumisia tapahtuu. Että humaanisuus on siinä määrin kadonnut eurooppalaisesta ajatusmaailmasta, että pikku pakolainen ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa - lehmätkin lentäis, vaimotkin paranis tuosta vaan.

Henkilökohtaisesti pidän eniten viimeksimainitusta ajatuksesta, ja katson tätä suloista, lapsenomaista elokuvaa sen kautta. Mutta keskimääräistä kriittisempi mieli on taipuvainen arvostelemaan Kaurismäkeä siitä, että hän jättää eteemme näin monta mahdollisuutta valitsematta itse selkeästi niistä yhtäkään.

Aki Kaurismäen päätöiden joukkoon ei Le Havre nouse, mutta onneksi se on - jälleen kerran - niin hyvin rakennettu, että sitä katsoo enemmän kuin mielikseen. Kaurismäen hienoksi kouliintunut visuaalinen silmä tuottaa aitoa fotogeenistä värielokuvaa, jonka hehkuvissa, viisikymmentälukulaisissa väreissä kelluu kuin kesäisessä Välimeressä. Toisaalta hahmotuksessa on René Clairin Haaveiden kujan makua ja hajua. Näyttelijät ovat upeita. André Wilms ei ollut näin hyvä Juhassa, ei edes Boheemielämässä - konkarin presenssi, kasvot ja taidot kannattelevat kaurismäkeläiseksi epätavallisen puheliasta elokuvaa vähintään yhtä paljon kuin Kaurismäen ja Timo Salmisen kamera. Wilms ja helisevä Kati Outinen näyttävät aidoilta merituulen ja auringon piiskaamilta keski-ikäisiltä työläisiltä kuin ei juuri missään toisessa elokuvassa. Ja Le Havren voisi katsoa uudestaan esimerkiksi keskittyen pelkästään Elina Salon tai Jean-Pierre Darroussinin esiintymiseen.

Neljännesvuosisadan takaisessa Arielissa satama merkitsi melankolista porttia, josta avautui tie pakoon vihamielisestä maailmasta toiseen, tuntemattomaan ja hyvin mahdollisesti yhtä lohduttomaan maailmaan. Le Havressakin satama symboloi pakoa, mutta tällä kertaa myös mahdollisuutta - kohti paljon valoisampaa tulevaisuutta. Liekö perusteetonta optimismia? Vai vieläkö kirsikkapuut saavat puhjeta kukkaan?