lauantai 29. tammikuuta 2011

Sisäpiirissä ja ihan pihalla

DocPoint-viikko

Kello 23.30 innostunut, känninen irlantilainen pitää kasvojaan seitsemän sentin päässä omistani ja sylkee niille Guinnessia aina lausuessaan s:n ja p:n. Ken Wardrop puristaa kättäni ja kerron kirjoittaneeni hänen elokuvistaan aika paskan jutun johonkin lehteen.

Tavallinen perjantai.

Hetkeä myöhemmin vähän sivummalla pari filkkareilta tuttua kyselee, mitä olen nähnyt tänään ja kannattiko nousta aamulla.

No, kannatti.

Kello 17: Näyttelijä on yhä täällä

I'm Still Heren puolivälissä Joaquin Phoenixin avustaja kyykistyy yön keskellä nukkuvan näyttelijän sängyllä ja paskantaa tämän suuhun.

On ihan mahdollista JA uskottavaa, että niin tapahtui. On myös mahdollista, että kohtaus on toteutettu trikein.

Selvää on, että jotkut kohtauksista tässä elokuvassa on ohjattu ja näytelty: sen näkee leikkauksesta ja kameroiden asemoinnista. Esimerkkeinä Phoenixin törmääminen autolla suoja-aitaan - missä kamera siirtyy yhtäkkiä auton sisältä ulkopuolelle -, tapaaminen Sean Combsin kanssa sekä ilmeisimpänä kohtaus, jossa tähti ryntää autosta metsään paniikissa katuen päätöstään luopua näyttelemisestä. Hämmentävää on kuitenkin se, mikä ei ole teeskentelyä: Phoenixin ylipainoisuus, käheytynyt ääni, parta, irtautuminen elokuvista ja naisen läsnäolon täydellinen puute elämästä. Jos Phoenixin projekti on illuusiota, se on sitä pidemmälle vietynä kuin koskaan aikaisemmin. Aivan varmasti kyseessä on reaktio, joka pohjautuu todelliseen turhautumiseen.

Ja sen tunteen jakaa elokuvan ohjaaja, Casey Affleck, Joaquin Phoenixin lanko. Olipa I'm Still Here faktaa tai fiktiota, sen maali on hillittömyyksiin levinnyt julkkiskulttuuri buuavine paparazzeineen, toisiaan kopioivine talk show'ineen, juoru-uutisineen, medioiden suorittamine julkisine teilaamisineen ja lopuksi vielä itsetyytyväisyydestä pullistelevine amatöörinetti"kriitikoineen".

Affleck kysyy elokuvallaan lopulta, minkä takia meitä kiinnostaa näin silmittömästi yksi mies, joka on kuuluisa vain, koska hänen työnsä - entinen työnsä? - on julkista, kopioitavissa ja leviävää. Elokuvan päähenkilö ei lopulta ole kovin kiinnostava ihminen (vaikka hänen työnsä on saattanut olla). Mutta elokuva on. Se, mitä I'm Still Herestä saa todella mukaansa on vakaumus, että Casey Affleckin olisi syytä ohjata lisää. Hänellä on siihen lahjoja. I'm Still Here on siksi taitavaa työtä kuvauksen, rytmityksen ja rakenteen osalta.

Kello 19: Unettomuus tuntuu tältä...ehkä

Mykkäelokuvanäytös oli kuulemma hieno Palefaceineen, mutta tyytyväisenä katsoi samaan aikaan Good Night Nobodyakin. Vaikkei ihan sitä vastannutkaan, mihin oli varautunut, sveitsiläisen Jacqueline Zündin pieni elokuva oli kiinnostava yritys elokuvan keinoin tavoittaa unettomuuden tuntu. Good Night Nobody oli yllättävän perinteinen dokumenttielokuva, jossa vuorottelivat kuvattavien kertomukset, tunnelmoivat kuvat ja ambient-musiikki. Neljästä henkilöstä ehdottomasti söpöin oli shanghailainen hoitsu ja erikoisin itä-eurooppalainen Fedor, mies, joka ei ole nukkunut 20 vuoteen, ja jolle vika on tuonut kuuluisuuttakin, liiaksikin.

Ohjaaja oli paikalla Kinopalatsissa ja sai vastata joukkoon tylsiä kysymyksiä. Se selvisi kuitenkin, ettei hän toivonut kenenkään nukahtavan elokuvaa katsoessaan.

Kello 21: Mehän voitetaan Oscar

Inside Job on vuoden dokumentti-Oscar-ehdokkaista huudelluin, ja mikäs siinä. Mutta irtopisteitä vaatimattomuudesta se ei kerää.

Elokuva alkaa tekstiplanssilla, jossa ilmoitetaan, että seuraavassa kerrotaan, miten vuoden 2008 talouspamahdus tapahtui. Ai, kiitos. Tekstiplansseja seuraa pitkin elokuvaa, ja useimmissa tiedotetaan, kuinka se ja se roisto ei suostunut tekijöiden haastateltavaksi. Aika iso ihme.

No, Inside Job on sinänsä pätevä ja huolelliseen taustatutkimukseen pohjautuva, kansanomaisen selkeä esitys talouskuplan syistä ja seurauksista, joka kannattaa kyllä katsoa oppiakseen tilaisuuden tullen. Mutta e l o k u v a n a se ei totta vie ole mitään errolmorrisia. Päähuomio on asioiden kertomisessa, visuaalisen annin jäädessä keppihevoseksi. Välillä soitetaan huonoa rokkia, että pilleri menisi alas iisimmin.

Parasta leffassa ovat hetket - ja niitä on useita - joissa tekijät saavat haastateltavansa kiinni silkasta valehtelemisesta. Se on virkistävää. Ilolta tosin nakertaa terää tieto, että näillä jätkillä on miljoonien dollareiden omaisuus, eivätkä he jää teoistaan koskaan edesvastuuseen. Päin vastoin, liki jokainen Obaman kanslian talousasiantuntijoista on niitä samoja, jotka saivat aikaan maailmanlaajuisen laman.

Ohjaaja-kirjoittaja Charles Ferguson on katsonut sopivaksi päättää elokuvansa sellaiseen loppulauseeseen, että sen jälkeen vähän jokaisen sanakirjan määritelmä "kornista" tuntuu valjulta.

Kello 23.30 ->

Iloinen, tamperelaisille elokuvaihmisille tuttu irlantilainen pukuveikko kääntyy pärskimään jonkun toisen kasvoille Corona-baarissa. Huitaisen Schweppes Russianin - jäillä - naamaan. Jostain ilmestyy vielä pari tuttua sekä joku espanjalainen, joka opettaa minut lausumaan 'victor erice' oikein.

Aika lähteä yöpaikkaan nukkumaan liian vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti