Nyt on tarjolla elokuva jokaiselle ja kenelle tahansa, joka on aina halunnut kuulla The White Stripesin kuolemattoman 7 Nation Armyn sovitettuna akustiselle kitaralle, kontrabassolle ja huilulle.
DocLounge tuo näet Klubille 1.11. kello 19 Rodman Flenderin äärimmäisen viihdyttävän dokumenttielokuvan Conan O'Brien Can't Stop.
Tuotantoarvoiltaan yllättävän vaisu elokuva sikisi tilanteesta, jossa talk show -isäntä ja koomikko Conan O'Brien sai jättää amerikkalaisen tv:n instituution nimeltä Tonight Show vain seitsemän kuukauden jälkeen syistä, jotka selviävät elokuvan aluksi. Conan reagoi tähän viemällä riemuremminsä kymmeniä kaupunkeja käsittävälle kiertueelle USA:n suurimpiin ja pienimpiin kaupunkeihin. Flender seuraa kameroineen mukana näyttäen, miten suuri amerikkalainen show syntyy.
Samalla syntyy muotokuva eräästä viihdyttäjästä. Ilmassa on tiettyä keski-iän kriisin aromia, kun Conan avautuu suhteestaan entiseen emoyhtiö NBC:hen ja esittää kaikkea muuta kuin kuivia teorioitaan komiikasta. Vaikka COCS ei ole muodoltaan omaperäinen ja on vertauskuvallisessakin mielessä käsivaralla tehty, se pelastuu olemalla usein hysteerisen hauska. Flender onnistuu pysyttelemään kohteensa tasolla, mistä seuraa spontaanisuuden tuntu, joka yleensä kantaa Conanin komiikkaakin. Niinpä elokuva on raikkaalla tavalla sardoninen ja itseironinen. Jos se on epärehellinen, on se sitä ainakin charmikkaalla tavalla.
Nyt kun DocLoungella alkaa olla jo historiaa ja perinteitä, on vaikea kuvitella COCSia parempaa teosta sen baariympäristöiseen ohjelmistoon: se on kevyt, vauhdikas, musiikintäyteinen ja vitsikäs. Totta kyllä, DocLoungen kaltainen projekti voi tuoda myös vakavia aiheita sinne, missä niihin ei tavallisesti törmää, mutta atmosfääriltään tällainen koominen puolikonserttielokuva on sittenkin enemmän esitysympäristönsä näköinen. Edes puhumatta siitä, miten hulluina suomalaiset Conan O'Brieniin ovat.
On ihme, mikäli liput eivät lopu kesken.
"I've been in this business for over twenty years and this is the first time ever anyone has paid to see me perform." - C.O.
maanantai 31. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Liioittelun maailmanennätys
"Deep Red on mestariteos, tärkein koskaan Euroopassa tehty elokuva."
- Pascal Laugier, Martyrsin ohjaaja, Dario Argenton giallo-teoksesta.
Nuff said.
(Deep Red Night Visionsin ohjelmistossa torstaina kello 22.45 Maxim 1:ssä ja lauantaina kello 17.30 Maxim 2:ssa, filmikopiona. Martyrs ei toivottavasti kenenkään saatavissa mistään.)
- Pascal Laugier, Martyrsin ohjaaja, Dario Argenton giallo-teoksesta.
Nuff said.
(Deep Red Night Visionsin ohjelmistossa torstaina kello 22.45 Maxim 1:ssä ja lauantaina kello 17.30 Maxim 2:ssa, filmikopiona. Martyrs ei toivottavasti kenenkään saatavissa mistään.)
Leffavisa palaa kotiin
Tiedoksi kaikille elokuvatrivian pauloissa piehtaroiville: Monroen oma leffavisa, MonroeCup, siirtyy ensi viikolla takaisin alkulähteilleen Ravintola Artturiin, joka on noussut remontin jälkeen uljaana takaisin entistä kantavammille siivilleen (mitäh...?).
Viikonpäivä (ke) ja kellonaika (18.30) pysyvät samoina tuttuina itseinään.
Tänään on 931:ssä Halloween-henkinen päättäjäisvisa, jossa mm. Cupin voittajajoukkue palkitaan. Tervetuloa kaikille elokuvamakuun katsomatta!
Viikonpäivä (ke) ja kellonaika (18.30) pysyvät samoina tuttuina itseinään.
Tänään on 931:ssä Halloween-henkinen päättäjäisvisa, jossa mm. Cupin voittajajoukkue palkitaan. Tervetuloa kaikille elokuvamakuun katsomatta!
maanantai 24. lokakuuta 2011
Face to Face, Back to Back
Helsingin Juhlaviikot on tänä syksynä nostanut esiin pitkän päivätyön tehneen taiteilija Rax Rinnekankaan. Tämä huomionosoitus on tuonut julkisuutta myös Rinnekankaan elokuvalle Matka Edeniin. Juhlaviikoilla Rinnekankaan pääteos on photo cinema -työ Face To Face.
Se muodostuu sarjasta Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Afrikkaa tutkivia valokuvia, jotka on editoitu elokuvamaiseen muotoon noin tunnin kestoiseksi kokonaisuudeksi. Rauhallisesti virtaavaa kuvasarjaa tukee hillitty, aistikas äänimaailma.
Kuvia yhdistävä motiivi ovat selin kameraan asemoidut ihmiset. Heidän kauttaan Rinnekangas pyrkii heijastamaan suurta teemaansa, ihmisen, erityisesti länsimaisen ihmisen, aikakäsitystä, jota taiteilija pitää lähtökohtaisesti ja läpeensä valheellisena.
Tässä kohdin teos törmää ensimmäiseen ongelmaansa. Harmitellen täytyy todeta, että taiteilijan lähestymistapa modernin ihmisen aikasuhteeseen on liian käsitteellinen, että se voisi vakuuttaa. Hän ei haasta konventionaalista ajantajuamme tarpeeksi jyrkästi, ja teesit jäävät roikkumaan ilmaan, mistä niitä voi poimia niin viitsiessään. Kontrapunktisesti aika-teeman kanssa Rinnekangas tekee yksittäisiä huomioita Euroopan, Afrikan ja Yhdysvaltojen muodostaman kolmion keskinäisistä vuorovaikutuksista kapitalismin hallitsijakaudella. Näissä huomioissa ei ole mitään yllätyksiä eikä uuden kokemista. Rinnekangas yrittää, mutta ei pääse tunkeutumaan aiheensa syväkerroksiin, ja lopputulos maistuu lattealta sekä pahimmillaan naiivilta. Viimeksi mainittua tunnetta nostavat etenkin kömpelöt, selittävät välitekstit, joissa melko korniin sävyyn puhutaan Suuresta Merestä, Valkoisesta Miehestä ja The Good Bad Sonista (= Amerikka).
Toiselta puolen tarkasteltuna Face To Face tarjoaa paljon esteettistä mielihyvää. Vuosikymmenten saatossa itseoppinut Rinnekangas on kouliintunut eteväksi valokuvaajaksi; teoksen kuvien rajaus ja komposointi on kadehdittavan tarkkaa ja varmaa. Niinpä voisikin toivoa, että Face To Face olisi alun alkaen työstetty perinteiseksi valokuvanäyttelyksi. Silloin tosin olisi jäänyt toteutumatta muutama hieno oivallus; näistä sykähdyttävin alkaa kuvana joulunajan näyteikkunasta, josta laajemmaksi zoomatessa näkyviin tulee ikkunan alle käpertynyt romani. Teosta rampauttaa tietenkin se, että tämän tason oivallukset ovat liian harvassa.
Rax Rinnekankaan photo cinema -installaatio Face To Face on esillä Amos Andersonin taidemuseossa lokakuun loppuun asti.
Se muodostuu sarjasta Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Afrikkaa tutkivia valokuvia, jotka on editoitu elokuvamaiseen muotoon noin tunnin kestoiseksi kokonaisuudeksi. Rauhallisesti virtaavaa kuvasarjaa tukee hillitty, aistikas äänimaailma.
Kuvia yhdistävä motiivi ovat selin kameraan asemoidut ihmiset. Heidän kauttaan Rinnekangas pyrkii heijastamaan suurta teemaansa, ihmisen, erityisesti länsimaisen ihmisen, aikakäsitystä, jota taiteilija pitää lähtökohtaisesti ja läpeensä valheellisena.
Tässä kohdin teos törmää ensimmäiseen ongelmaansa. Harmitellen täytyy todeta, että taiteilijan lähestymistapa modernin ihmisen aikasuhteeseen on liian käsitteellinen, että se voisi vakuuttaa. Hän ei haasta konventionaalista ajantajuamme tarpeeksi jyrkästi, ja teesit jäävät roikkumaan ilmaan, mistä niitä voi poimia niin viitsiessään. Kontrapunktisesti aika-teeman kanssa Rinnekangas tekee yksittäisiä huomioita Euroopan, Afrikan ja Yhdysvaltojen muodostaman kolmion keskinäisistä vuorovaikutuksista kapitalismin hallitsijakaudella. Näissä huomioissa ei ole mitään yllätyksiä eikä uuden kokemista. Rinnekangas yrittää, mutta ei pääse tunkeutumaan aiheensa syväkerroksiin, ja lopputulos maistuu lattealta sekä pahimmillaan naiivilta. Viimeksi mainittua tunnetta nostavat etenkin kömpelöt, selittävät välitekstit, joissa melko korniin sävyyn puhutaan Suuresta Merestä, Valkoisesta Miehestä ja The Good Bad Sonista (= Amerikka).
Toiselta puolen tarkasteltuna Face To Face tarjoaa paljon esteettistä mielihyvää. Vuosikymmenten saatossa itseoppinut Rinnekangas on kouliintunut eteväksi valokuvaajaksi; teoksen kuvien rajaus ja komposointi on kadehdittavan tarkkaa ja varmaa. Niinpä voisikin toivoa, että Face To Face olisi alun alkaen työstetty perinteiseksi valokuvanäyttelyksi. Silloin tosin olisi jäänyt toteutumatta muutama hieno oivallus; näistä sykähdyttävin alkaa kuvana joulunajan näyteikkunasta, josta laajemmaksi zoomatessa näkyviin tulee ikkunan alle käpertynyt romani. Teosta rampauttaa tietenkin se, että tämän tason oivallukset ovat liian harvassa.
Rax Rinnekankaan photo cinema -installaatio Face To Face on esillä Amos Andersonin taidemuseossa lokakuun loppuun asti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)