Cinemadrome - sekä tärppejä nimikirjoitusten metsästäjille

Tasaisesti Halloweenin molemmin puolin lankeaa elokuvallisia Tapauksia kalenterin käyttöä vaativassa määrin. Jo eilen Monroen lähetystö suoritti pyhiinvaellusretken Helsingin elokuvamekka Bio Rexiin, jossa juhlittiin Arnold Schwarzeneggerin omaelämäkerran ilmestymistä esittämällä actionheeroksen pääteos Terminator 2 70 millimetrin kopiona. Governatorin ura kääntyi tämän lakipisteen jälkeen väistämättömään laskuun.

Tamperelaisittain pimenevä syksy jatkuu tältä pohjalta jokseenkin terminoivissa merkeissä: Cinemadromen ohjelmakattauksessa on tunnetusti liha haurasta, veri viihtynyt enemmän ihon ulko- kuin sisäpuolella ja ihmishenki arvioitu samalle kurssille Zimbabwen dollarin kanssa. Halloween-spessussa (27.10.) nähdään mm. espanjalaisen "taide"ohjaaja Bigas Lunan kuriositeettinen varhaistyö Anguish, joka on virkistävän outo paitsi tarinaltaan myös tässä tapauksessa kerronnallisilta ideoiltaan sekä Tappajahain mitä ilmeisin esikuva Frogs (1972), jota näkemättä voi tasapainoisen elokuvaelämän jatkaminen olla vaikeaa.

Esinäytöksen jälkeen 'Drome pistää isoa vaihdetta silmään ja tuo 10.11. Niagaraan kaikki neljä Rambo-elokuvaa filmikopioina. Dromedaarit itse julistavat tempauksen vuoden kulttuuriteoksi - Teosta isolla kirjaimella onkin kyse, sen kulttuurin kanssa on vähän niin ja näin... Toki onhan bandannamiehen kuvioita tutkittu akateemisella tasollakin oikein isolla kädellä, mutta yleensä yhteiskuntakuvallisessa viitekehyksessä, koska rambojen tutkiminen elokuvina ei ehkä ole yhtä antoisaa. Nostalgian, kaappiin suljettujen fantasioiden, kultti-ikonin ja tahattoman huumorin pyttipannu maistuu silti niin monelle, että lippuja on syytä mennä noutamaan ajoissa, jos mielii sisään päästä. Eikä tämä tilaisuus toistu.

Voi olla vaikea uskoa, että vasta näiden hulppeuksien jälkeen seuraa varsinainen Cinemadrome-viikonloppu (16.-17.11.), joka on jaettu niin, että perjantaina nähdään uusia alternative-outouksia (diginä) ja lauantaina vielä neljä vanhempaa kuvaa. Vanhin näistä on 87 vuoden takaa: Oopperan kummituksen maineikkain versio, pääkummana Lon Chaney ja elävältä säestäjinä Tampereella näissä ympyröissä jo aiemminkin hienon vaikutuksen tehneet Antti Utriainen ja Ukulele Igor, nyt trioksi laajentuneena. Nostetaan muista tässä nyt esiin God Bless America, koska sen on ohjannut Poliisiopiston ikuistama koomikkolegenda Bobcat Goldthwait, joka ohjaa pinnansa katkaisevana WASPina Joel Murray'a (Billin pikkuveli, Gregin paras kaveri Pete Dharmassa ja Gregissä); 80-lukulaisten ihmissusielokuvien klassikko The Howling; ja klassisen japanilaisen samuraitoimintasarjan Lone Wolf and Cub hyvällä tyylitajulla amerikkalaiseen pakettiin kääräisevä Shogun Assassin. Kaiken kaikkiaan tuloillaan vaikuttaisi olevan Cinemadromen selvästi paras tapahtuma, jossa erityistä kiittämisen halua herättää aidon filmin määrä.

'Dromen lisäksi kalenteriin pääsyä vaativat superkiinnostavat vieraat, jotka Tampereelle ja sen lähimaastoon lennähtävät.

Helsingin Night Visions tuo ensinnäkin edellämainitun Joel Murrayn, joka toimii kuin lämppärinä Paul Verhoevenille. Scifin ja poliittisen sun muun korrektiuden rajoja tinkimättömästi koetellut joka jätkän lemppari hollantilais-auteur tuo mukanaan alkuperäisen Robocopin, jota ei ole kankaalta tässä maassa koskaan nähty leikkaamattomana, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.

Mutta hollantilaismaestrokin jää vielä hopeasijalle, kun ainutlaatuinen John Waters tuo This Filthy World -show'nsa Bio Rexiin. On harmi - jos ei mikään yllätys - että tämä huikea omaelämäkerrallinen stand up -keikka on jo loppuunmyyty. Mikäli et ole nähnyt Jeff Garlinin toimesta dvd.lle taltioitua versiota Watersin loistokkaasta, hysteerisen hauskasta, silmät avaavasta ja leuat loksauttavasta monologista, on henkisessä sivistyksessäsi järkyttävä aukko.

Palataksemme lopuksi Tampereelle: 11.11. Tampere-taloon saapuva Kris Kristofferson on rakas niin elokuvan kuin musiikinkin ystäville. 76-vuotias veteraani on tehnyt molemmilla saroilla massiivisen uran, joka oikeastaan lähti kunnolla liikkeelle 1971, kun jo manan majoille soutanut Janis Joplin lauloi Krisin mestariteoksen Me and Bobby McGee listojen kärkeen. Krisin tavallaan kaikessa hiljaisuudessa edennyt elokuvaura käsittää mm. kolme elokuvaa Sam Peckinpahin kanssa, Scorsesen Alice ei asu enää täällä, Michael Ciminon Heaven's Gaten pääosan, Alan Rudolphin Songwriterin (jonka musiikista tuli Oscar-ehdokkuus), unohtumattoman isätulkinnan John Saylesin mestariteoksessa Lone Star (+ 2 muuta Sayles-teosta), toisen hienon isäroolin James Ivoryn A Soldier's Daughter Never Criesissa - ja Blade-trilogian. Kristofferson jatkaa edelleen vailla tietoakaan eläköitymisestä. Eikä vierivä kivi sammalta kerää.

Kun piru ohjelmakirjaa luki

Tänä iltana alkavan ja sunnuntai-aamuna päättyvän Night Visions -festivaalin ohjelmakirja osoittautunee useimpia festivaalin elokuvia viihdyttävämmäksi. Reipas kotiin päin vetäminen kuuluu asiaan jokaisen kulttuuririennon mainostamisessa eikä NV-jengi tasan aio jäädä tässä suhteessa yhtäkään pekkaa pahemmaksi. Peruslähtökohta kollektiiviselle kognitiiviselle dissonanssille syntyy, kun rinta rottingilla b-, c-, ö-, scifi-, kauhu- ja halpiselokuvaa esittelevä festivaali pokkana väittää jokaisen kahdestakymmenestä pitkästä kuvastaan kuuluvan ehdottomaan must-see-osastoon, vaikka kokemus muistuttelee, että useammin sitä näissä pippaloissa lätkäisee kätensä "turpeeseen" kuin kultaan.

Pääkirjoituksen otsikko Rehellisesti korkeatasoisin elokuvafestivaali onnistuukin herättämään nalkuttavan epäilyksen sen rehellisyydestä. Ja kysymyksen, mitä sanottavaa esimerkiksi Midnight Sun Film Festivalin järjestäjillä tähän saattaisi olla. Night Visionsin ohjelmistoa kommentoimaan on löydetty komeita sitaatteja (blurpeiksi niitä kai voi tässä yhteydessä sanoa), mutta miksi kenenkään pitäisi lotkauttaa korvaansakaan sellaisille lähteille kuten: Newark Star-Ledger, Haunted Hell, Fearnet, Twitch Film, Monsters At Play tai DVD Drive-In? Kuulostavat uskottavuudeltaan samalta tasolta kuin FilmiLiekki.

Minkälainen rakki sitten mahtaa olla kullattujen rivien väliin haudattu? Aloitetaan varmalta pohjalta eli avajaiselokuvasta, josta on ensi käden todistusaineistoa: Haywire, tuo "masterpiece of genre film making". Väärin, sillä vaikka tuo tappeluelokuva on siinä mielessä varman päälle tehty, että se käy useimmille kelvollisesta viihteestä, kuuluu se Steven Soderberghin tuotannossa häntäpäähän. Elokuvan puutteita valottaa hyvin se, että parhaasta näyttelemisestä vastaa kokematon Gina Carano (suoritus on itse asiassa oikein hyvä) eikä esim. Michael Douglas tai Ewan McGregor. Jotain on nyt mennyt pieleen. Caranon lisäksi leffassa ei ole toista hahmoa, johon samastua eikä siksi kiinnosta pätkääkään, mitä valkokankaalla elehtiville tyypeille tapahtuu. Leffasta etääntymistä tehostaa Soderberghin aikaisemminkin ja paljon terävämmin käyttämä epälineaarinen takaumatekniikka, joka, kun ei toimi, tappaa toimintaelokuvalle elintärkeän crescendona loppua kohti nousevan draivin.

Lopullisesti Haywire kuolee kankaalle, koska se näyttää halvalta skeidalta. Diginä kuvattu, leikattu ja esitetty Haywire näyttää hämäännyttävästi joltain Steven Seagalin straight-to-dvd-pätkältä, tosin paljon paremmin suunnitellulta. Eikä Haywire tule olemaan yksinäinen susi festivaaleilla.

15 vuotta täyttävä Night Visions on muuttunut alkuaikojen ghettomausteisesta räkäisten, mutta nostalgisten ja katu-uskottavien kirpparifilkkojen tuijottamisesta poikien kotivideoilloiksi, joissa katsotaan puhtaaksi nuoltua digivideota. Kaikki kivenkoviksi ja ohittamattomiksi mainostetut uutuudet tulevat ei-analogisesta lähteestä, ja niitä on yli puolet tarjonnasta. Silloin vellotaan eri tunnelmassa, ihan faktana. Filkkakamaa riittää vain yhden perinteisen NV-yön tarpeisiin. Eikä silläkään puolella varsinaisesti juhlita. Tokyo Emmanuelle? Taatusti parempi paperilla kuin käytännössä eikä varmasti mikään Behind the Green Door. Entäpä 16-millisenä esitettävä Star Pilot? Tokihan tällä genre-löydöllä on samat mahdollisuudet yllättää kuin millä tahansa muulla pikkuleffalla, josta kukaan ei ole koskaan kuullut, mutta saahan sitä epäillä. 60-luvun italoscifi kuulostaa liikkuvan jotenkin samassa kansallisen häpeän maastossa kuin suomalaiset armeijafarssit. Hypettämällä asian saa toki kuulostamaan paljon paremmalta: "Et ole elänyt ennen kuin olet nähnyt Lasse Pöystin kulttimainetta nauttivan esikoisohjauksen Kaikkien naisten monni, kasarmifarssien kultaisen suihkun!" Tuo sitaatteihin merkitty siis tietysti oikeassa yhteydessään italiaksi.

Kun siis esimerkiksi viime vuonna valmistuneesta Red Tearsista - eli siis tietysti Monster Killeristä eli siis tietysti Sword Of Bloodista - sanotaan, että siinä on elokuva, jota katsoessa pitää vain jättää aivonsa narikkaan ja pitää hauskaa, tarkoittaa tämä käännettynä, että se on samaa huttua kuin mikä tahansa perus-Hollywood-purilainen, mutta halvemmalla tehtynä. The Innkeepersin laadun puolestaan takaa se, että tuottajan CV.stä löytyvät Stake Land ja I Sell The Dead. Vakuuttavaa. Sympatiaa, mutta ei sympatiaääniä ansaitsevan suomalaisohjauksen War Of The Dead - Stone's War luotsi puolestaan kerää uskottavuuspisteitä kertomalla diggaavansa Peter Jacksonia ja Steven Spielbergiä. Yhtä omaperäistä kuin jatkosotaan sijoittuva zombie-tarina? Ninja Turf lupaa koulujengejä, räyhäjengejä, huumejengejä ja yakuzaa. Niin, sitte? Redneck puolestaan on "brutaalin nihilistinen, henkilövetoinen italocrime". Niin, SITTE? "Dragon On Fire on kenties kaikkien aikojen paras brucesploitaatioelokuva." Eli siis ehkä vain kymmenen kertaa paskempi kuin huonoin aito brucelee? Kaikkein epätoivoisin tapaus on silti parodinen tanskalaisanimaatio Ronal The Barbarian, jolle edes Night Visionsin riemujengi ei ole keksinyt vakuuttavia mainesanoja.

Kaiken kaikkiaan odotettavissa on tajunnan räjäyttävän huonon maun juhlan sijasta tavallisen sekalainen osumien ja hutien salaatti. Osumia voisivat olla indonesialainen The Raid ja nerokkaan Joss Whedonin osin kirjoittama ja hänen Buffy-aikojen käsikirjoittajiinsa kuuluneen Drew Goddardin ohjaama, vuosiksi hyllytetty Cabin in the Woods - mutta molemmat ovat digiä ja tulevat sitä paitsi Haywiren vanavedessä tavislevitykseen. Myös Pentagram-dokumentti Last Days Here ja aito kulttielokuva The Room (in glorious 35 mm) ovat keskimääräistä turvallisempia veikkauksia samoin kuin pahalta kuulostava Fight For Your Life, jonka asenteeseen saattaisi uskoakin.

Joten ei millään pahalla pojat, saatetaan sitä tästäkin osoitteesta käymään (mutta ei olemaan) tulla - riippuen siitä MILLOIN lippunne myydään loppuun.