lauantai 2. marraskuuta 2024

Hylkiöiden kapina

Wernember 2024

Maasta se kääpiökin ponnistaa (Auch Zwerge haben klein angefangen, Länsi-Saksa, 1970)


Mikä oli Werner Herzogin läpimurtoelokuva? Kansainvälisesti taatusti Aguirre. Mutta, jos esikoispitkä (Elämän merkit, 1968) jäi tapaukseksi pienen asianharrastajapiirin keskuudessa, sai sen seuraaja aikaan jo laajempaa kohua. Ansaitusti.

Herzogin uraa pilkuttavat kokeilut, joihin liittyy jokin jippo. Kuuluisin näistä on Lasisydän, jonka kohtaukset kuvattiin näyttelijät vaivutettuina hypnoosiin. Fitzcarraldossa Herzog raahautti oikean siipirataslaivan oikean vuoren yli. Jouko Aholan tähdittämän Voittamattoman kaikki sirkus- ja taikatemput taltioitiin dokumentaarisesti. Mestarin toinen pitkä fiktio kertoo ryhmästä kääpiöitä, joten hän roolitti elokuvaansa pelkästään lyhytkasvuisia. Loogista.

Elokuva on tavallaan pahamaineinen, eikä sen arvostus alkanut kunnolla nousta kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Aikanaan sen on täytynyt olla varsin villi tapaus, sillä joitakin sen kohtauksia katsoo tänäkin päivänä epävarmana siitä, saako tälle nauraa. Legendan mukaan Herzog hyppäsi kuvausten päätteeksi kaktuspensaaseen, niin kuin oli luvannut tehdä, "jos kaikki näyttelijät selviävät kuvauksista". Elokuva saa vieläkin niskoilleen syytöksiä eksploitaatiosta.

Ennen muuta tämä johtuu Herzogin kyvystä hämärtää fiktion ja dokumentin rajaa. Tarina ja teemat ovat yksinkertaiset: eteläamerikkalaisessa koulussa tai laitoksessa oppilaat/hylkiöt ryhtyvät kapinaan autoritääristä johtoa vastaan. Yhtäkkisen vapauden huuma saa piskuisen ryhmän villeiksi, ja kaikki käytössäännöt joutuvat koetukselle. Juonta ei ole kuin nimeksi. Nakki sämpylän välissä on tapa, jolla Herzog suorasukaisesti näyttää, mihin tekoihin vastuuntunnottomuus johtaa. Ihmiset ovat kuin toisiaan nokkivat kanat.

Esteettisesti Maasta se... on pelkistetty ja kaunis. Se näyttää ja tuntuu halvalta, mikä on hyvä: vastuksista elävä Herzog ei ole koskaan ollut parhaimmillaan kunnon budjetin kanssa. Tein elokuvaa katsoessani tietoisen valinnan olla ottamatta elokuvan taustoista selvää ja vain kokea minkä näen ja kuulen. Liian usein elokuvien auliisti jaetut taustatiedot alkavat selittää itse elokuvaa ja kertoa siitä sellaista, mitä teoksessa itsessään ei ole. Aivan varmasti tulkintaani vaikuttaisi, jos tietäisin enemmän Herzogin ja hänen ensemblensa suhteesta. Mutta tällä tavalla teos säilyttää arvoituksellisuutensa. Miksi Herzogin saksalainen työryhmä kuvasi elokuvan Etelä-Amerikassa? Tai ehkä kyseessä on Väli-Amerikka? Olen utelias, mutta minua ei kiinnosta ottaa selvää.

Minusta se on kunnioittavaakin sellaista elokuvaa kohtaan, joka tieten tahtoen rikkoo sääntöjä. Esimerkiksi sen ensimmäiset kaksi kohtausta kertovat, miten tarina päättyy. Itse elokuva päättyy siten kuin kesken tai in medias res, vahvasti symboliseen, tarkoituksella ylipitkään sanattomaan otospariin.

Alun ja lopun välissä on muutama olematonta tarinaa eteenpäin vievä tai selittävä jakso, mutta niiden välissä on kasa enemmän tai vähemmän improvisoituja kohtauksia, joissa "hurja joukko" tekee kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Eniten aikaa ja suurimman symboliarvon saa tiirikoimalla liikkeelle saatu auto, joka jätetään tyhjänä kulkemaan ympyrää pihan keskellä. Jotkut ovat nähneet elokuvan fasismin kritiikkinä, mutta se juontuu orgaanisesti itse aiheesta, samalla tavalla kuin Yksi lenisi yli käenpesässä. Vapauden kaipuusta on vaikeaa puhua kritisoimatta fasismia edes implisiittisesti.

Maasta se... ei ole täydellinen elokuva - onneksi. Epätäydellisyytensä vuoksi sitä katsoo vähän kuin ihmettä. Ei haittaa, vaikka siinä on pientä tyhjäkäyntiä ja suurta fragmentaarisuutta, sitä katsoo silti yhtä mykistyneenä kuin Buñuelin elokuvia, ja se tuottaa vähän väliä riemastuttavia yllätyksiä. Herzog osaa tehdä viihdyttävän elokuvan katsojaa hellimättä. Siitä kielii jo kirjaston dvd-levyn läpeensä naarmuinen ja kulunut pinta.

perjantai 1. marraskuuta 2024

Saksalaisen kielialueen suurin elävä taiteilija

Wernember 2024


Tervetuloa viettämään Wernemberiä. FilmiLiekin marraskuu on tänä vuonna omistettu Werner Herzogille, josta on tullut legenda jo eläessään.

Werner Herzog (synt. Werner Stipetic, 5.9.1942) syntyi elokuvantekijäksi jos kuka. Jo kaksikymppisenä hän oli elokuva-ammattilainen, jolla oli oma tuotantoyhtiö. Länsi-Saksan legendaarisen "uuden aallon" tekijöistä hän oli ensimmäisenä tulessa: Rainer Werner Fassbinder, Wim Wenders ja Volker Schlöndorff hiihtivät perässä. Ja ottivat mallia.

Elokuvaohjauksia on jo yli kuusikymmenvuotiselle uralle kertynyt kymmeniä. Lähes yhtä tärkeä osuus on Herzogin laajalla tv-tuotannolla: monet varsinkin 70- ja 80-luvun merkkitöistä ovat televisiolle valmistuneita lyhyitä dokumentteja. Aihekirjo on melkoisen laaja amerikkalaisista herätyssaarnaajista ja huutokauppameklareista sveitsiläisiin mäkihyppääjiin ja saksalaisiin sotilaisiin. Lisäksi Herzog on ohjannut oopperoita ja näytellyt isoissa Hollywood-tuotannoissa. Mandalorianissa hän teki mahtavan roolin tietämättä missään vaiheessa, mitä ohjaaja Jon Favreau oli urallaan saanut aikaiseksi.

Kaikkia Saksan uuden aallon mestareita yhdistää vaikutteiden imeminen Yhdysvalloista Toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Fassbinder uudisti töissään hollywoodilaista melodraamaa, Wenders on koko uransa tutkinut americanaa ja Schlöndorff on luonut eklektisen, kosmopoliittisen uran, jossa tietty amerikkalainen mauttomuus yhdistyy omaperäisiin elementteihin, joista Erkkikään ei ota selvää, mistä ne kumpuavat. Silti juuri hän on onnistunut siinä, missä muut muskettisoturit eivät: voittamaan Oscarin.

Werner Herzogissa yhdistyvät Godardin tasoinen sivistys ja David Lynchin pelottomuus mielipuolisuuden edessä. Sellainen poikkeusihminen synnyttää tarinoita kuin itsestään, tarinoita, joita fanit rakastavat kertoa toisilleen uudestaan ja uudestaan. Epäilemättä Herzog on "elämää suurempi elokuvaohjaaja". Silti, hän on itse paras elämäkerturinsa.

Werner Herzog, Filmemacher syntyi vuonna 1986 Herzogin saavuttua keski-ikään. Se on läpikotaisin tekijänsä/kohteensa näköinen filmi. Toteutustapa on hyvin yksinkertainen, mutta myös hyvin tarkkaan harkittu. Kameraa käyttelee Herzog-konkari Jörg Schmidt-Reitwein. Elokuva on pinnalta tasapainoinen ja rauhallinen, mutta "kuvien väliin" mahtuu paljon ihmismielen levotonta miasmaa, mihin Herzog on aina matkalla. Ensimmäisessä kohtauksessa, joka sijoittuu Oktoberfestille, Herzog nähdään ystäviensä ympäröimänä olutteltassa. Seuraavien minuuttien aikana hän keskustelee Lotte Eisnerin - Saksan vastine Peter von Baghille - ja vuorikiipeilijälegenda Reinhold Meissnerin kanssa. Elokuvantekijä puhuu elämästään ja urastaan harkituin, tarkasti painotetuin lausein - mutta pitää alleviivatusti perheensä poissa kuvasta. Syntyy kuva modernista eurooppalaisesta ihmisestä, jolla on paljon ystäviä, mutta joka eksistentiaalisella tasolla on aina yksin.

Siksi Herzog kaipaa aina autiolle tielle. Välimaastoon, ei perille. Ilman muuta tässä on elokuvahistorian intohimoisin kävelijä, tai kuten mestari itse asian muotoilee: "Elokuvani ovat jalan tehtyjä". Kaipa käveleminen ja elokuvien tekeminen pitävät järjissään miehen, jonka mielestä kaikkeuden koossa pitävät voimat ovat murha, vihamielisyys ja kaaos. Elokuva ja taide toimikoot kauneuden airuina, kauheuden vastavoimina.

Werner Herzog on yksi harvoista, jotka synnyttävät ja ylläpitävät elokuvahulluutta.