Werner Herzog ja maailman kaunein matkakirja

Wernember 2024

Maailmankirjallisuuden hienoin matkakirja sai alkunsa puhelusta Münchenissä marraskuisena päivänä vuonna 1974. Werner Herzog sai kuulla Lotte Eisnerin todennäköisesti pian kuolevan pariisilaisessa sairaalassa. (Elokuvahistorioitsija Eisner merkitsee saksalaiselle elokuvalla suurin piirtein samaa kuin Peter von Bagh suomalaiselle.) Tätä tietoa ei Herzog pystynyt sulattamaan, vaan päätti, että jos hän saman tien kävelee Pariisiin, ei Eisner mitenkään voi kuolla. Joten laukku olalle, saappaat jalkaan ja menoksi.

Kun Herzog kolme viikkoa myöhemmin laahusti yhä heikkokuntoisen Eisnerin luokse, oli marraskuu vaihtunut joulukuuksi ja muuan saksalainen elokuvantekijä tehnyt yhden kävelyn historian legendaarisimmista taipaleista. Eisner eli tämän suurenmoisen humaanin eleen jälkeen vielä 10 vuotta.

Werner piti jalkapatikassa matkapäiväkirjaa, jolle hän vuonna 1978 pani nimeksi Vom Gehen Im Eis, Jäällä kävelemisestä, ja antoi julkaista sen. Suomessa se sai Kaisu Iston upeana käännöksenä nimen Jäinen matka, vuonna 1992.

Piskuinen, vain 75-sivuinen kirjanen kuvaa itsepäisen ja omintakeisen yksilön ruumiillista ja henkistä matkaa suurkaupungista toiseen läpi tuskan ja loputtomalta tuntuvien vaikeuksien koskaan silti päämäärästä irti päästämättä. Seuraten marraskuun keskellä mätänevien kyläpahasten yksitoikkoista nauhaa Herzog taivaltaa läpi pahimman talvimyrskyn vuosikausiin tiivistäen eksistenssikokemuksensa lakonisiksi ja runollisiksi lauseiksi. "Muuan maalaisnainen kertoi lähestyvästä lumimyrskystä, minä kuuntelin vaieten." 

Yöpaikkaa etsiessään Herzog milloin murtautuu talvea vasten hylättyihin kesämökkeihin, milloin pakenee tuiskua johonkin olkilatoon. Näitä taitoja hän opettaa paljon myöhemmin elokuvaopiskelijoille perustamassaan Rogue Film Schoolissa. Hän kohtaa kuolemaa tekevän lampaan sekä kosken partaalla paikallaan pyristelevän joutsenen, jonka on lopulta luovutettava ja noustava rannalle.

Taiteilija kyllä löytää metaforansa, ja jos se ei riitä, voi antaa mielensä hallusinoida mahdollisia elokuvakohtauksia. Jäisestä matkasta löytyy ensimmäinen luonnos Stroszekin lopetuksesta ja Lasisydämen vuosikausia tuolissaan itsepäisesti istuvasta isoisästä.

Kävelemisestä muodostuu herzogilainen vaihtoehto elokuvantekemiselle.

* * * * *

Ainakin kerran elämässä on tehtävä tilit selviksi maailman kanssa, astuttava esiin, ja suoraan kameraan katsoen lausuttava julki, mihin uskoo. Lukemattomat, kaikkia ilmaisumuotoja edustavat taideteokset ovat vaikuttaneet makuuni, näkemyksiini, ajatusmaailmaani ja luonteeseeni koko elämäni ajan. Ei ole reilu vaihtokauppa, jos en anna edes vähän takaisin kulttuurille, jolta olen niin paljon saanut.

Kun sen taipaleen alkamisesta, joka synnytti Jäisen matkan, tulee tänään kuluneeksi tasan 50 vuotta, saavun Pariisiin aikomuksenani kunnioittaa lempikirjaani kulkemalla jalan saman reitin kuin Herzog aikanaan.

Oman matkani aloitan Pariisista, koska en halua kirjaimellisesti kulkea jonkun jo maahan painamia jalanjälkiä, ja koska minulla ei ole historioitsijan henkeä pelastettavanani. Mutta, tällä tavoin saavun retkeni päätteeksi Werner Herzogin kotikaupunkiin, mikä on toinen tapa tehdä kunniaa mestarille.

Minä rakastan tätä kirjaa ja sitä ihmisyyttä, mitä se edustaa. En usko, että oma matkani pelastaa kenenkään henkeä, mutta kirjan se kyllä synnyttää. Teen matkaa kynä ja muistikirja povitaskussa, ja Müncheniin saapuessani minulla on käsikirjoitus kirjaan, joka käsittelee Jäistä matkaa, sen tekijää, elokuvaa, taidetta, muuttuvaa Eurooppaa, kävelemistä, yksin oloa ja omaa taivallustani. Se on puoliksi eletyn elämän summaus.

Työnimenä sillä on: Herzog-vaellus.

Pariisissa 23.11.2024

Anton Asikainen

Aikakauden loppu: Raimo "Rake" Siliuksen muistolle

Elokuvakerho Monroe ry:n aktiivijäsenet ja kaikki sen historiassa mukana toimineet kunnioittavat tänään Raimo Siliuksen muistoa.

"Aikakauden loppu" ei ole Raken yhteydessä sen enempää klisee kuin liioitteluakaan. Hänessä Tampere menettää elokuvaneuvoksensa ja tamperelaiset leffahullut esikuvansa. On vaikeata kuvitella kaupunkimme elokuvakulttuuria ilman Raken persoonaa.

Raimo Silius oli perustamassa ja rakentamassa sekä Elokuvakerho Monroeta että Tampereen Elokuvajuhlia, jonka ohjelmistosuunnittelijana hän toimi yli 20 vuotta. Filkkareiden klassikkosarjan Rake's Special kuraattorina hän oli vahvasti kuvassa mukana tänäkin vuonna. Monroesta hän luotsasi Suomen suurimman elokuvakerhon.

Rakesta olisi tullut vuosikymmenten saatossa myyttinen hahmo, ellei hän olisi ollut niin fantastisen helposti lähestyttävä tamperelainen kulttuuripersoona. Hän oli aina valmis ryhtymään juttusille muiden elokuvahullujen kanssa, ja Raken väärentämätöntä manselaista nuottia oli aina ilo kuulla erilaisten elokuvaesitysten esittelijänä. Tai radiossa, kun hän 15 vuoden ajan isännöi Ylen Tampereen Alueradiossa viikottaista elokuvapakinaa.

Eikä elokuva ollut Raken ainoa intohimo. Vuosikymmenten ajan hän kävi katsomassa luultavasti kaikki kaupungissa esillä olleet taidenäyttelyt ja kaikki teatterikappaleet mihin ehti.

"Eläkkeellä" - kyseenalainen termi Raken yhteydessä - hän kirjoitti sekä Monroen että Filkkareiden viralliset historiikit. Kaiken kaikkiaan Rake jätti sellaisen perinnön, että jos joku tässä kaupungissa aikoo sen joskus ylittää, tarvinnee hänen löytää jonkinlainen nuoruudenlähde. Rake itse oli kahdeksankymppisenä vielä nuori mies. Sellainen hän oli viime maaliskuussa esitellessään Rake's Special -näytöksen Niagarassa samalla tutulla mukaansa tempaavuudella kuin aina. Rake sai ihmiset innostumaan elokuvan taiasta.

Elokuvakerho Monroelle Raimo Silius merkitsee samaa kuin Lumiéren veljekset elokuvalle, ei yhtään sen vähempää. Kunnioittaaksemme hänen muistoaan voimme vain yrittää pitää kiinni Raken itsestään selvästä humaanista eetoksesta toimia aina kulttuurin kautta rauhan ja yhteisöllisyyden puolesta itsevaltiutta ja epätasa-arvoa vastaan. Tätä periaatetta heijastaa Tampereen Elokuvajuhlat tänäkin päivänä.

Monroelaiset lähettävät joukolla syvimmät pahoittelunsa Raken perheelle. Tiedätte, että Rake oli hyvin rakastettu. Meillä Monroessa alkaa virallinen suruaika.

Uhri Hypnokselle

Wernember 2024

Lasisydän (Herz aus Glas, Länsi-Saksa, 1976) 

Harva taitaa elokuvien aloitukset kuten Werner Herzog. Mahdottoman tuntuista vuorenrinnettä laskeutuva retkiryhmä Aguirressa; pidätetty kääpiö, joka ei millään saa käännettyä tapausnumerolaattaansa oikein päin kameraa varten teoksessa Maasta se kääpiökin ponnistaa; uskomattomat, aavemaiset otokset Nosferatussa taltioituina kallojen täyttämässä meksikolaisessa kammiossa. Vaikkei ohjaajasta pitäisikään, tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei katso Herzogin elokuvista edes alkujaksoja.

Lasisydän on tekijänsä saksalaisista elokuvista vaikeatajuisin ja "taiteellisin", kuka ties myös unohdetuin, vaikka se maineeltaan tunnetaankin ainutlaatuisuutensa vuoksi. Se alkaa sarjalla täydellisesti rakennettuja vuoristo-tableau'ta, joiden taustalla soi ehkä kaunein jodlausmusiikki, mitä levylle on koskaan pantu. Ollaan siis väistämättä alppimaisemissa.

Ja myös menneisyydessä, 1700-1800-luvulla. Kylän maine perustuu sen lasiesineisiin, joista kuuluisimmat on tehty punertavasävyisestä "rubiinilasista". Mutta päälasimestari, ainoa, joka tunsi rubiinilasin salaisuuden, on kuollut vieden salaisuuden mukanaan. Päähenkilö, ennaltanäkijä nimeltä Hias, hahmottaa näkyjä, jotka yksi toisensa perään tulevat toteen: kaikki ne ennustavat kylän tuhoa.

Tällä kertaa aihe ei ole Herzogin oma, vaan hänen vanhan kaverinsa, toisen legendaarisen baijerilaisohjaajan, Herbert Achternbuschin päästä. Anarkistisen H. A.:n kynä ei taivu perinteiseen juonen kyhäilyyn, vaan sen tilalla on sarja kohtauksia, jotka kukin omasta näkökulmastaan valottavat yhteisöä ylitsepääsemättömän kriisin edessä. Tavoittaakseen H. A.:n legendan omaisen, unenkaltaisen tunnelman, elokuvan ohjaaja päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun.

Lukuun ottamatta Hiasin esittäjää ja oikeita lasinpuhaltajia jokainen näyttelijä toteuttaa tässä elokuvassa kohtauksensa tultuaan ensin Werner Herzogin toimesta vaivutetuksi hypnoottiseen transsiin. Tapaus lienee ainutlaatuinen elokuvan historiassa.

Jos näitä taustoja ei tunne, vaikuttavat näyttelijät valistumattoman katsojan silmissä vain seuraavan ohjaajan tarkkoja ohjeita näytellä tyylitellysti yllättäviä painotuksia tehden ja hieman jähmeästi vuorosanansa lausuen.

Jälkeenpäin tekee mieli sanoa, että hypnoosin käyttäminen ei ollut välttämätön metodi, sillä elokuvan hienovireisen, davidlynchmaisen tunnelman olisi tavoittanut perinteisemmilläkin tavoilla. (Lasisydän, muuten, ilmestyi samana vuonna kuin Eraserhead.)

Elokuva on joka tapauksessa todella hieno, vaikka keskittymistä vaativa. Visuaalisesti ja monella muullakin tapaa se voi hyvinkin olla Herzogin kaunein työ, mistä pääkunnia sekä Herzogin että Achternbuschin hovikuvaajalle, Jörg Schmidt-Reitweinille. Ja juuri kun kuvittelee, ettei 1700-luvun maalaustaiteeseen otoksillaan viittaava kuvaaja voi enää pistää paremmaksi, saatellaan katsoja huikaisevaan vertauskuvalliseen epilogiin, joka on toteutettu eräällä irlantilaisella kalliosaarella. Lisäksi, tässäkin elokuvassa Herzogin luotettu on lähes kaikki hänen työnsä aina 1980-luvun alkuun asti leikannut Beate Mainka-Jellinghaus, suuri tuntematon jos kuka.

Lasisydän on itse asiassa kuvaruno. Siitä nauttiakseen on parasta unohtaa tarinankerronnan tiukassa istuvat perinteet. Koko elokuva on vertauskuva siitä, miten yhteisö alkaa horjua, jos siltä viedään pois vain yksi asia, jos se asia on koko yhteisön koossa pitävä voima ja identiteetti. Tällaisen aiheen parissa Herzog on itsekin melkein selvännäkijä.

PS. Tämä pop-hitti vuodelta 1979 otti nimensä tästä elokuvasta:

 

Piirin ulkopuolella

Wernember 2024

Kukaan ei halua leikkiä kanssani (Mit mir will niemand spielen, Länsi-Saksa, 1976)

Kaikesta kiinnostunut Werner Herzog ei ole urallaan useinkaan tehnyt elokuvia lapsista tai lasten kanssa. Lasisydämen ja Stroszekin - molemmat merkittäviä teoksia - välissä valmistunut, vain 14-minuuttinen Kukaan ei halua leikkiä kanssani on poikkeus. Se on tehty yhteistyössä Saksan nuorisoinstituutin kanssa, oletettavasti tilaajan pyynnöstä. Taustalla on erikoisyksikkö, joka tekee töitä eri tavoin heitteille jätettyjen lasten kanssa.

Lopputulos on kummallinen elokuva, joka vahvistaa kuvaa Herzogista toden ja keksityn mestarillisena sekoittajana. Kukaan ei halua leikkiä kanssani on kuvattu aivan kuin dokumentti, mutta leikattu kuin fiktio. Se on surrealistisesti sävyttynyt tarina päiväkoti-ikäisestä Martinista, jonka kanssa tarhan muut lapset eivät halua leikkiä, koska Martin "haisee" ja "syö pelkkää popkornia". Martin onnistuu kuitenkin ystävystymään erään tytön kanssa, joka pitää pojan lemmikkikorpista. Terveydenhoitajalla käy ilmi asioita Martinin kovista kotioloista.

Jos sattuisi olemaan niin, että Herzog ei mielellään työskentele lasten kanssa, ei se ainakaan tästä elokuvasta välity. Täysin kannet auki esiintyvät lapset ovat välittömyyden perikuvia. Kuin mitään kameraa ei olisikaan. Leffan outoihin kosketuksiin lukeutuvat omituisen tunteettomasti lasten tragiikkaan suhtautuvat aikuiset.

Kukaan ei halua leikkiä kanssani on hyvin tehty, tehokas, napakka, hellä, hiljaisen suggeroiva lyhytelokuva, joka jättää paljolti katsojan kontolle miettiä, mitä kuvien ulkopuolelta jätetään kertomatta. Tai mitä hamsterit symboloivat.

Hylkiöiden kapina

Wernember 2024

Maasta se kääpiökin ponnistaa (Auch Zwerge haben klein angefangen, Länsi-Saksa, 1970)

Mikä oli Werner Herzogin läpimurtoelokuva? Kansainvälisesti taatusti Aguirre. Mutta, jos esikoispitkä (Elämän merkit, 1968) jäi tapaukseksi pienen asianharrastajapiirin keskuudessa, sai sen seuraaja aikaan jo laajempaa kohua. Ansaitusti.

Herzogin uraa pilkuttavat kokeilut, joihin liittyy jokin jippo. Kuuluisin näistä on Lasisydän, jonka kohtaukset kuvattiin näyttelijät vaivutettuina hypnoosiin. Fitzcarraldossa Herzog raahautti oikean siipirataslaivan oikean vuoren yli. Jouko Aholan tähdittämän Voittamattoman kaikki sirkus- ja taikatemput taltioitiin dokumentaarisesti. Mestarin toinen pitkä fiktio kertoo ryhmästä kääpiöitä, joten hän roolitti elokuvaansa pelkästään lyhytkasvuisia. Loogista.

Elokuva on tavallaan pahamaineinen, eikä sen arvostus alkanut kunnolla nousta kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Aikanaan sen on täytynyt olla varsin villi tapaus, sillä joitakin sen kohtauksia katsoo tänäkin päivänä epävarmana siitä, saako tälle nauraa. Legendan mukaan Herzog hyppäsi kuvausten päätteeksi kaktuspensaaseen, niin kuin oli luvannut tehdä, "jos kaikki näyttelijät selviävät kuvauksista". Elokuva saa vieläkin niskoilleen syytöksiä eksploitaatiosta.

Ennen muuta tämä johtuu Herzogin kyvystä hämärtää fiktion ja dokumentin rajaa. Tarina ja teemat ovat yksinkertaiset: eteläamerikkalaisessa koulussa tai laitoksessa oppilaat/hylkiöt ryhtyvät kapinaan autoritääristä johtoa vastaan. Yhtäkkisen vapauden huuma saa piskuisen ryhmän villeiksi, ja kaikki käytössäännöt joutuvat koetukselle. Juonta ei ole kuin nimeksi. Nakki sämpylän välissä on tapa, jolla Herzog suorasukaisesti näyttää, mihin tekoihin vastuuntunnottomuus johtaa. Ihmiset ovat kuin toisiaan nokkivat kanat.

Esteettisesti Maasta se... on pelkistetty ja kaunis. Se näyttää ja tuntuu halvalta, mikä on hyvä: vastuksista elävä Herzog ei ole koskaan ollut parhaimmillaan kunnon budjetin kanssa. Tein elokuvaa katsoessani tietoisen valinnan olla ottamatta elokuvan taustoista selvää ja vain kokea minkä näen ja kuulen. Liian usein elokuvien auliisti jaetut taustatiedot alkavat selittää itse elokuvaa ja kertoa siitä sellaista, mitä teoksessa itsessään ei ole. Aivan varmasti tulkintaani vaikuttaisi, jos tietäisin enemmän Herzogin ja hänen ensemblensa suhteesta. Mutta tällä tavalla teos säilyttää arvoituksellisuutensa. Miksi Herzogin saksalainen työryhmä kuvasi elokuvan Etelä-Amerikassa? Tai ehkä kyseessä on Väli-Amerikka? Olen utelias, mutta minua ei kiinnosta ottaa selvää.

Minusta se on kunnioittavaakin sellaista elokuvaa kohtaan, joka tieten tahtoen rikkoo sääntöjä. Esimerkiksi sen ensimmäiset kaksi kohtausta kertovat, miten tarina päättyy. Itse elokuva päättyy siten kuin kesken tai in medias res, vahvasti symboliseen, tarkoituksella ylipitkään sanattomaan otospariin.

Alun ja lopun välissä on muutama olematonta tarinaa eteenpäin vievä tai selittävä jakso, mutta niiden välissä on kasa enemmän tai vähemmän improvisoituja kohtauksia, joissa "hurja joukko" tekee kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Eniten aikaa ja suurimman symboliarvon saa tiirikoimalla liikkeelle saatu auto, joka jätetään tyhjänä kulkemaan ympyrää pihan keskellä. Jotkut ovat nähneet elokuvan fasismin kritiikkinä, mutta se juontuu orgaanisesti itse aiheesta, samalla tavalla kuin Yksi lenisi yli käenpesässä. Vapauden kaipuusta on vaikeaa puhua kritisoimatta fasismia edes implisiittisesti.

Maasta se... ei ole täydellinen elokuva - onneksi. Epätäydellisyytensä vuoksi sitä katsoo vähän kuin ihmettä. Ei haittaa, vaikka siinä on pientä tyhjäkäyntiä ja suurta fragmentaarisuutta, sitä katsoo silti yhtä mykistyneenä kuin Buñuelin elokuvia, ja se tuottaa vähän väliä riemastuttavia yllätyksiä. Herzog osaa tehdä viihdyttävän elokuvan katsojaa hellimättä. Siitä kielii jo kirjaston dvd-levyn läpeensä naarmuinen ja kulunut pinta.

Saksalaisen kielialueen suurin elävä taiteilija

Wernember 2024

Tervetuloa viettämään Wernemberiä. FilmiLiekin marraskuu on tänä vuonna omistettu Werner Herzogille, josta on tullut legenda jo eläessään.

Werner Herzog (synt. Werner Stipetic, 5.9.1942) syntyi elokuvantekijäksi jos kuka. Jo kaksikymppisenä hän oli elokuva-ammattilainen, jolla oli oma tuotantoyhtiö. Länsi-Saksan legendaarisen "uuden aallon" tekijöistä hän oli ensimmäisenä tulessa: Rainer Werner Fassbinder, Wim Wenders ja Volker Schlöndorff hiihtivät perässä. Ja ottivat mallia.

Elokuvaohjauksia on jo yli kuusikymmenvuotiselle uralle kertynyt kymmeniä. Lähes yhtä tärkeä osuus on Herzogin laajalla tv-tuotannolla: monet varsinkin 70- ja 80-luvun merkkitöistä ovat televisiolle valmistuneita lyhyitä dokumentteja. Aihekirjo on melkoisen laaja amerikkalaisista herätyssaarnaajista ja huutokauppameklareista sveitsiläisiin mäkihyppääjiin ja saksalaisiin sotilaisiin. Lisäksi Herzog on ohjannut oopperoita ja näytellyt isoissa Hollywood-tuotannoissa. Mandalorianissa hän teki mahtavan roolin tietämättä missään vaiheessa, mitä ohjaaja Jon Favreau oli urallaan saanut aikaiseksi.

Kaikkia Saksan uuden aallon mestareita yhdistää vaikutteiden imeminen Yhdysvalloista Toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Fassbinder uudisti töissään hollywoodilaista melodraamaa, Wenders on koko uransa tutkinut americanaa ja Schlöndorff on luonut eklektisen, kosmopoliittisen uran, jossa tietty amerikkalainen mauttomuus yhdistyy omaperäisiin elementteihin, joista Erkkikään ei ota selvää, mistä ne kumpuavat. Silti juuri hän on onnistunut siinä, missä muut muskettisoturit eivät: voittamaan Oscarin.

Werner Herzogissa yhdistyvät Godardin tasoinen sivistys ja David Lynchin pelottomuus mielipuolisuuden edessä. Sellainen poikkeusihminen synnyttää tarinoita kuin itsestään, tarinoita, joita fanit rakastavat kertoa toisilleen uudestaan ja uudestaan. Epäilemättä Herzog on "elämää suurempi elokuvaohjaaja". Silti, hän on itse paras elämäkerturinsa.

Werner Herzog, Filmemacher syntyi vuonna 1986 Herzogin saavuttua keski-ikään. Se on läpikotaisin tekijänsä/kohteensa näköinen filmi. Toteutustapa on hyvin yksinkertainen, mutta myös hyvin tarkkaan harkittu. Kameraa käyttelee Herzog-konkari Jörg Schmidt-Reitwein. Elokuva on pinnalta tasapainoinen ja rauhallinen, mutta "kuvien väliin" mahtuu paljon ihmismielen levotonta miasmaa, mihin Herzog on aina matkalla. Ensimmäisessä kohtauksessa, joka sijoittuu Oktoberfestille, Herzog nähdään ystäviensä ympäröimänä olutteltassa. Seuraavien minuuttien aikana hän keskustelee Lotte Eisnerin - Saksan vastine Peter von Baghille - ja vuorikiipeilijälegenda Reinhold Meissnerin kanssa. Elokuvantekijä puhuu elämästään ja urastaan harkituin, tarkasti painotetuin lausein - mutta pitää alleviivatusti perheensä poissa kuvasta. Syntyy kuva modernista eurooppalaisesta ihmisestä, jolla on paljon ystäviä, mutta joka eksistentiaalisella tasolla on aina yksin.

Siksi Herzog kaipaa aina autiolle tielle. Välimaastoon, ei perille. Ilman muuta tässä on elokuvahistorian intohimoisin kävelijä, tai kuten mestari itse asian muotoilee: "Elokuvani ovat jalan tehtyjä". Kaipa käveleminen ja elokuvien tekeminen pitävät järjissään miehen, jonka mielestä kaikkeuden koossa pitävät voimat ovat murha, vihamielisyys ja kaaos. Elokuva ja taide toimikoot kauneuden airuina, kauheuden vastavoimina.

Werner Herzog on yksi harvoista, jotka synnyttävät ja ylläpitävät elokuvahulluutta.