Wernember 2024
Maasta se kääpiökin ponnistaa (Auch Zwerge haben klein angefangen, Länsi-Saksa, 1970)
Mikä oli Werner Herzogin läpimurtoelokuva? Kansainvälisesti taatusti Aguirre. Mutta, jos esikoispitkä (Elämän merkit, 1968) jäi tapaukseksi pienen asianharrastajapiirin keskuudessa, sai sen seuraaja aikaan jo laajempaa kohua. Ansaitusti.
Herzogin uraa pilkuttavat kokeilut, joihin liittyy jokin jippo. Kuuluisin näistä on Lasisydän, jonka kohtaukset kuvattiin näyttelijät vaivutettuina hypnoosiin. Fitzcarraldossa Herzog raahautti oikean siipirataslaivan oikean vuoren yli. Jouko Aholan tähdittämän Voittamattoman kaikki sirkus- ja taikatemput taltioitiin dokumentaarisesti. Mestarin toinen pitkä fiktio kertoo ryhmästä kääpiöitä, joten hän roolitti elokuvaansa pelkästään lyhytkasvuisia. Loogista.
Elokuva on tavallaan pahamaineinen, eikä sen arvostus alkanut kunnolla nousta kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Aikanaan sen on täytynyt olla varsin villi tapaus, sillä joitakin sen kohtauksia katsoo tänäkin päivänä epävarmana siitä, saako tälle nauraa. Legendan mukaan Herzog hyppäsi kuvausten päätteeksi kaktuspensaaseen, niin kuin oli luvannut tehdä, "jos kaikki näyttelijät selviävät kuvauksista". Elokuva saa vieläkin niskoilleen syytöksiä eksploitaatiosta.
Ennen muuta tämä johtuu Herzogin kyvystä hämärtää fiktion ja dokumentin rajaa. Tarina ja teemat ovat yksinkertaiset: eteläamerikkalaisessa koulussa tai laitoksessa oppilaat/hylkiöt ryhtyvät kapinaan autoritääristä johtoa vastaan. Yhtäkkisen vapauden huuma saa piskuisen ryhmän villeiksi, ja kaikki käytössäännöt joutuvat koetukselle. Juonta ei ole kuin nimeksi. Nakki sämpylän välissä on tapa, jolla Herzog suorasukaisesti näyttää, mihin tekoihin vastuuntunnottomuus johtaa. Ihmiset ovat kuin toisiaan nokkivat kanat.
Esteettisesti Maasta se... on pelkistetty ja kaunis. Se näyttää ja tuntuu halvalta, mikä on hyvä: vastuksista elävä Herzog ei ole koskaan ollut parhaimmillaan kunnon budjetin kanssa. Tein elokuvaa katsoessani tietoisen valinnan olla ottamatta elokuvan taustoista selvää ja vain kokea minkä näen ja kuulen. Liian usein elokuvien auliisti jaetut taustatiedot alkavat selittää itse elokuvaa ja kertoa siitä sellaista, mitä teoksessa itsessään ei ole. Aivan varmasti tulkintaani vaikuttaisi, jos tietäisin enemmän Herzogin ja hänen ensemblensa suhteesta. Mutta tällä tavalla teos säilyttää arvoituksellisuutensa. Miksi Herzogin saksalainen työryhmä kuvasi elokuvan Etelä-Amerikassa? Tai ehkä kyseessä on Väli-Amerikka? Olen utelias, mutta minua ei kiinnosta ottaa selvää.
Minusta se on kunnioittavaakin sellaista elokuvaa kohtaan, joka tieten tahtoen rikkoo sääntöjä. Esimerkiksi sen ensimmäiset kaksi kohtausta kertovat, miten tarina päättyy. Itse elokuva päättyy siten kuin kesken tai in medias res, vahvasti symboliseen, tarkoituksella ylipitkään sanattomaan otospariin.
Alun ja lopun välissä on muutama olematonta tarinaa eteenpäin vievä tai selittävä jakso, mutta niiden välissä on kasa enemmän tai vähemmän improvisoituja kohtauksia, joissa "hurja joukko" tekee kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Eniten aikaa ja suurimman symboliarvon saa tiirikoimalla liikkeelle saatu auto, joka jätetään tyhjänä kulkemaan ympyrää pihan keskellä. Jotkut ovat nähneet elokuvan fasismin kritiikkinä, mutta se juontuu orgaanisesti itse aiheesta, samalla tavalla kuin Yksi lenisi yli käenpesässä. Vapauden kaipuusta on vaikeaa puhua kritisoimatta fasismia edes implisiittisesti.
Maasta se... ei ole täydellinen elokuva - onneksi. Epätäydellisyytensä vuoksi sitä katsoo vähän kuin ihmettä. Ei haittaa, vaikka siinä on pientä tyhjäkäyntiä ja suurta fragmentaarisuutta, sitä katsoo silti yhtä mykistyneenä kuin Buñuelin elokuvia, ja se tuottaa vähän väliä riemastuttavia yllätyksiä. Herzog osaa tehdä viihdyttävän elokuvan katsojaa hellimättä. Siitä kielii jo kirjaston dvd-levyn läpeensä naarmuinen ja kulunut pinta.