Wernember 2024
Lasisydän (Herz aus Glas, Länsi-Saksa, 1976)
Harva taitaa elokuvien aloitukset kuten Werner Herzog. Mahdottoman tuntuista vuorenrinnettä laskeutuva retkiryhmä Aguirressa; pidätetty kääpiö, joka ei millään saa käännettyä tapausnumerolaattaansa oikein päin kameraa varten teoksessa Maasta se kääpiökin ponnistaa; uskomattomat, aavemaiset otokset Nosferatussa taltioituina kallojen täyttämässä meksikolaisessa kammiossa. Vaikkei ohjaajasta pitäisikään, tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei katso Herzogin elokuvista edes alkujaksoja.
Lasisydän on tekijänsä saksalaisista elokuvista vaikeatajuisin ja "taiteellisin", kuka ties myös unohdetuin, vaikka se maineeltaan tunnetaankin ainutlaatuisuutensa vuoksi. Se alkaa sarjalla täydellisesti rakennettuja vuoristo-tableau'ta, joiden taustalla soi ehkä kaunein jodlausmusiikki, mitä levylle on koskaan pantu. Ollaan siis väistämättä alppimaisemissa.
Ja myös menneisyydessä, 1700-1800-luvulla. Kylän maine perustuu sen lasiesineisiin, joista kuuluisimmat on tehty punertavasävyisestä "rubiinilasista". Mutta päälasimestari, ainoa, joka tunsi rubiinilasin salaisuuden, on kuollut vieden salaisuuden mukanaan. Päähenkilö, ennaltanäkijä nimeltä Hias, hahmottaa näkyjä, jotka yksi toisensa perään tulevat toteen: kaikki ne ennustavat kylän tuhoa.
Tällä kertaa aihe ei ole Herzogin oma, vaan hänen vanhan kaverinsa, toisen legendaarisen baijerilaisohjaajan, Herbert Achternbuschin päästä. Anarkistisen H. A.:n kynä ei taivu perinteiseen juonen kyhäilyyn, vaan sen tilalla on sarja kohtauksia, jotka kukin omasta näkökulmastaan valottavat yhteisöä ylitsepääsemättömän kriisin edessä. Tavoittaakseen H. A.:n legendan omaisen, unenkaltaisen tunnelman, elokuvan ohjaaja päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun.
Lukuun ottamatta Hiasin esittäjää ja oikeita lasinpuhaltajia jokainen näyttelijä toteuttaa tässä elokuvassa kohtauksensa tultuaan ensin Werner Herzogin toimesta vaivutetuksi hypnoottiseen transsiin. Tapaus lienee ainutlaatuinen elokuvan historiassa.
Jos näitä taustoja ei tunne, vaikuttavat näyttelijät valistumattoman katsojan silmissä vain seuraavan ohjaajan tarkkoja ohjeita näytellä tyylitellysti yllättäviä painotuksia tehden ja hieman jähmeästi vuorosanansa lausuen.
Jälkeenpäin tekee mieli sanoa, että hypnoosin käyttäminen ei ollut välttämätön metodi, sillä elokuvan hienovireisen, davidlynchmaisen tunnelman olisi tavoittanut perinteisemmilläkin tavoilla. (Lasisydän, muuten, ilmestyi samana vuonna kuin Eraserhead.)
Elokuva on joka tapauksessa todella hieno, vaikka keskittymistä vaativa. Visuaalisesti ja monella muullakin tapaa se voi hyvinkin olla Herzogin kaunein työ, mistä pääkunnia sekä Herzogin että Achternbuschin hovikuvaajalle, Jörg Schmidt-Reitweinille. Ja juuri kun kuvittelee, ettei 1700-luvun maalaustaiteeseen otoksillaan viittaava kuvaaja voi enää pistää paremmaksi, saatellaan katsoja huikaisevaan vertauskuvalliseen epilogiin, joka on toteutettu eräällä irlantilaisella kalliosaarella. Lisäksi, tässäkin elokuvassa Herzogin luotettu on lähes kaikki hänen työnsä aina 1980-luvun alkuun asti leikannut Beate Mainka-Jellinghaus, suuri tuntematon jos kuka.
Lasisydän on itse asiassa kuvaruno. Siitä nauttiakseen on parasta unohtaa tarinankerronnan tiukassa istuvat perinteet. Koko elokuva on vertauskuva siitä, miten yhteisö alkaa horjua, jos siltä viedään pois vain yksi asia, jos se asia on koko yhteisön koossa pitävä voima ja identiteetti. Tällaisen aiheen parissa Herzog on itsekin melkein selvännäkijä.
PS. Tämä pop-hitti vuodelta 1979 otti nimensä tästä elokuvasta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti