Ready Player Spielberg

Steven Spielbergin Ready Player One

1. Berg (der), saks.: vuori
2. Spiel (das), saks.: leikki, peli, näytös
3. Spiel, engl.: vakuutteleva puhe, curling-ottelu, hehkutus (metal.teol.)

Kuinka hehkuttaa RP1:a

Elokuvanteko muodostuu valinnoista, jotka tähtäävät katsojan viekoittelemiseen uskomaan silmien edessä välkkyvään illuusioon. Steven Spielberg suoriutuu tästä tehtävästä Ready Player Onessa ensimmäisellä otoksella. Rauhallinen, mutta samaan aikaan merkillisen dynaaminen kamera-ajo seuraa tarinan päähenkilön lähtöä kotoaan. Vertikaalinen liike kertoo nopeasti millaisessa maailmassa ollaan. Status quo vallitsee, mutta kaikki ei ole tasapainossa. Ihmiset asuvat pinoiksi kasatuissa hökkeleissä ja pakenevat arkea kehittyneeseen virtuaalitodellisuuteen. Todellista maailmaa hallitsevat kasvottomat korporaatiot.

Illuusio futuristisesta maailmasta luodaan kadehdittavalla yksinkertaisuudella. 2040-luvun Columbus, Ohio ei ole niin erilainen omaan maailmaamme nähden, etteikö siihen samastuminen kävisi helposti. Spielberg kuljettaa katsojaa mukanaan mestarin ottein. Epätodennäköiset juonenkäänteet tuntuvat täysin luonnollisilta. Kolmiulotteista tekniikkaa käytetään niin hienostuneesti, että vähän väliä sen unohtaa. Mutta yhtenä ainesosana muiden joukossa se imaisee katsojan elokuvan sisään.

Täydellinen elokuva RP1 ei ole. Vajavaisuuksien luetteleminen käy liiankin helposti. Pituutta on vartti liikaa, tarinasta uupuu syvyyttä, musiikkivalinnat ovat usein liian tuttuja. Harmin paikkoja ovat Alan Silvestrin musiikki, josta puuttuu tarttuva pääteema, ja se, että lopputeksteihin ei ole piilotettu "pääsiäismunaa". Näyttelijät suoriutuvat pikemmin pätevästi kuin ikimuistettavasti, poikkeuksena taas yhden loistoroolin taituroiva Mark Rylance. Tarinan roistoa esittävä Ben Mendelsohn näyttää häiritsevän paljon John Ross Bowielta.

Yksikään edellämainituista ei ole ennenkään haitannut seikkailufantasiaa katsoessa. Ready Player One on paras seikkailuelokuva moniin vuosiin.

Sen tarina ei ehkä ole parasta, mitä genressä on nähty, mutta sen kerronta on. Ne, jotka menevät RP1:iin bongaamaan "pääsiäismunia" ja pop-kulttuuriviittauksia, tulevat katsoneeksi väärän elokuvan. RP1:n reaalimaailman kuvaus vakuuttaa sinänsä, mutta todella fantastisesti sukelletaan tarinan virtuaalimaailmaan, OASIS-nimiseen peliin. "Keidas" on loputtomalta vaikuttava, yksityiskohtien rikkaudella herkutteleva rinnakkaistodellisuus, jossa Spielberg liikkuu kuin kotonaan. Aivan mieletöntä katsottavaa ovat rallikilpailut ja toimintajaksot, joiden kaaos säilyy rautaisesti kurissa. Epäilemättä itsekin videopelejä (mm. Medal of Honor) suunnitellut Spielberg oli ihanteellinen ohjaaja RP1-projektille.

RP1:n hauskuus - ja se on hauskinta, mitä elokuvateatterissa voi tällä hetkellä harrastaa, ainakin yksinään - syntyy ohjaajan visuaalisen "lauseen" kauneudesta. Harmonian ja kokonaisuuden taju tulevat selkärangasta. RP1:ssa ei ole kohtausta, joka ei liittyisi dynaamisesti edeltävään ja seuraavaan. Spielberg on aiemminkin tehnyt megaspektaakkeleita, mutta RP1 tuntuu niistä isoimmalta. Lopputekstit rullaavat loputtomiin. Silti kaikesta huokuu kerronnan taloudellisuus. Vyöryttäessään tuhansien avatarien armeijoitakin, Spielberg keskittää huomion olennaiseen eikä mitään ole lopulta liikaa. RP1:n hyväksi lasketaan sekin, ettei se pääty nykytrendien mukaisesti suureen lopputaistoon, vaan siihen, mihin sen pitääkin.

Valmiina pelaaja yksi

"Kameralla on vain yksi oikea paikka." - Raoul Walsh


On olemassa rohkea teoria, jonka mukaan Steven Spielberg (s. 1946) on elokuvahistorian ainoa todellinen nero^*. Näkemyksen pohjana on "nero" määriteltynä ihmisenä, joka toisaalta tekee helpon tuntuisesti asioita, jotka lahjakkaille ovat vaikeita ja toisaalta näkee, mitä muut eivät. Jos nerous lahjoitti musiikille Mozartin ja shakille Capablancan, antoi se elokuvalle Spielbergin, joka jo 17-vuotiaana toteutti 500 dollarilla yli kaksituntisen scifin Firelight. Nuoruudennäytteestä ei valitettavasti liene säilynyt kuin muutama minuutti. Paljon puhuvasti Firelight tuotti voittoa (ohjaajan mukaan yhden dollarin) yhdellä näytöksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin Spielbergistä tuli historian nuorin isolle studiolle pitkäaikaisella sopimuksella kiinnitetty ohjaaja - vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus alalle. Jo alle kolmikymppisenä hän teki historian suurimman kassamagneetin. Kaikki 32 pitkää ohjausta (tai 33, jos upea televisiolle tehty Kauhun kilometrit otetaan mukaan) yhteen laskettuna voidaan todeta Spielbergin tehneen lipputuloissa mitaten historian menestyneimmän uran. Jokainen näistä teoksista on katselun arvoinen, moniin ei väsy millään.

Spielbergin teknistä taituruutta kuvailtiin jo 1970-luvulla henkeäsalpaavaksi. Kaikki mestarin elokuvissa on absoluuttisen selkeätä. Katsojaa ei koskaan pudoteta kärryiltä, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan ja kuvat toisia kuvia hengityksen luonnollisuudella. Syntyy assosiaatio helminauhaan. Tämä näkyy RP1:ssakin siinä, miten Spielberg ohjaa katseen aina oikeaan paikkaan eikä ympäriinsä harhailemaan. Näin esimerkiksi täysin villiltä vaikuttava ralliajo räjähdyksineen ja King Kongeineen säilyy helposti seurattavana, vaikka meno on hurjaa.

Se, että kaikki esitetään kankaalla helppona, vaivattomasti ja katsojaa haastamattomasti, ei ole yksinomaan kehu, mutta Spielbergin elokuvista löytyy myös suurta kauneutta. Esimerkiksi Kolmannen asteen yhteyden ja E.T.:n kerronnasta löytyy rakennetta myöten puhtaan elokuvallista hienostuneisuutta, joka sallii dialogin editoinnin minimiin. Näiden elokuvien perusteella Helena Yläsen väite siitä, että Spielberg olisi ensisijaisesti toimintaohjaaja, tuntuu liioittelulta, mutta koko uraa katsoen hän lienee sittenkin oikeassa.


"Toiminta" merkitsee Spielbergille liikkuvuutta, kineettisyyttä. Tappajahai mullisti elokuvaleikkauksen niin perinpohjin, että se tuntuu yhä tuoreelta. RP1 on 100%:sen kineettinen elokuva. Leikkaus ei merkitse silti sitä, että elokuva tehdään leikkauspöydällä. Spielberg lienee maailman kuuluisin "kameralla leikkaava" ohjaaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän ei välttämättä kuvaa kohtausta alusta loppuun kaikista mahdollisista kuvakulmista, vaan kuvaa vain sen, mitä tarvitsee sanottavansa välittämiseen. Tämä tekee muun ohessa Spielbergistä maailman nopeimman huippuohjaajan. Näyttelijät Matt Damonista lähtien ovat päivitelleet mestarin vauhtia. Spielberg operoi toisella tasolla kuin muut, vähän kuin shakkinero Magnus Carlsen vain "toimii" tasolla, joka on saavuttamaton muille paitsi kouralliselle vertaisia.

Tämä selittää, miksi Spielberg on kyennyt useamman kerran urallaan työstämään kahta elokuvaa samaan aikaan. Kuuluisimpana esimerkkinä Schindlerin lista, joka valmisteltiin ja kuvattiin Jurassic Parkin jälkitöiden aikana. Samalla tavalla suuritöisen RP1:n lomassa kuvattiin  pikavauhtia The Post. Molemmat myös onnistuivat, The Postin edustaessa varmaa laatua, RP1:n ollessa hieno saavutus.

Spielbergin nopeus tekee hänen elokuvistaan halvempia kuin uskoisi. Kymmenien miljoonien dollarien eron Marvel-tuotantoihin selittää tietenkin se, ettei RP1:n näyttelijöille ole tarvinnut maksaa supertähtien palkkioita, mutta Spielbergin kuvaukset ovat todennäköisesti olleet paljon yksinkertaisemmatkin. Ilmiömäisen visuaalisen silmän omistava Spielberg sijoittaa kameran erehtymättömästi oikeaan paikkaan. Olennaista on harmonia syvyyssuunnassa: kameran etäisyys kohteestaan on oikea, jolloin taustatkin pääsevät oikeuksiinsa. Spielbergin ilmaisun ytimestä löytyy lopulta suuri klassisisti, jonka tyyli on jatketta John Fordille, Howard Hawksille ja Raoul Walshille.

Ready Player One sijoittuu ohjaajan tuotannossa toiseen kahdesta valtateemasta. Lähes kaikki Spielbergin elokuvat ovat joko scifiä tai käsittelevät sotaa. Scifi-ohjaajana Spielberg voidaan ilman muuta nostaa aikamme merkittävimmäksi. Sotaelokuvan genressä hän on monipuolisin. Esimerkiksi The Post käsittelee Vietnamin sodan zeitgeistia. Jopa Terminaali käsitteli sotimisen yksilövaikutuksia globalisoituvassa, kutistuvassa maailmassa. (Tom Hanksin hahmolle maailma kutistui kirjaimellisesti.) Scifi-aiheissa nuori Spielberg oli optimisti, vanhempana sävyt ovat yleensä olleet huolestuneempia. RP1 kuuluu tietyistä painotuksistaan huolimatta kevyempään ja valoisampaan luokkaan. Sen johtopäätökset uskovat nuoren sukupolven solidaarisuuteen ja oikeamielisyyteen yltiöpäisestikin, mutta elokuvan hengessä uskottavasti. Eikä myönteisessä tulevaisuudenuskossa sinänsä mitään pahaa ole. Jos toiveikkuus synnyttää toivoa, ehkä myönteisyys tarttuu. Sehän olisi sangen hyvä.

^{* Asikainen, 2010}

Spielberg autopilotilla

Steven Spielbergin The Post


The Post käy Hollywood-draaman kiiltävästä muotovaliosta. Pääosissa asemansa vakiinnuttaneet tutun turvalliset supertähdet, ja kaikki toimii napakasta käsikirjoituksesta helminauhamaisesti soljuvaan leikkaukseen. Tämä alkaa kuulostaa luksusjahdilta, varsinkin, kun kapteenina toimii megatähti itsekin. Kokemus tässä kyydissä jää kuitenkin yllättävän laimeaksi, kun mereltä puuttuvat vatsanpohjassa tuntuvat aallot eikä vauhti huimaa päätä. Käy ilmi, että paatti kulkee automaattiohjauksella.

Leffa on kyllä kaikin puolin hyvä, mutta ei vaan hetkauta tai jää päiväkausiksi muhimaan päähän. Sen kestäessä, kuitenkin, The Post kiehtoo epookkina, joka kommentoi suorasti nykyaikaa.

The Postin tekoprosessi oli poikkeuksellinen. Käsikirjoituksen alkuun siittämisestä ensi-iltaan kului isolta tehdastuotteelta nippa nappa vuosi. Aihe oli otettu Yhdysvaltain lähihistoriasta. Niin sanotut "Pentagonin paperit" räjäyttivät Vietnamin sodan Richard Nixonin republikaanihallinnon naamalle. Papereiden vuodettua kävi ilmi, että Valtio oli valehdellut kansalaisilleen Vietnamista aina Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.

Tendenssimäisyydessään The Post on itse asiassa aika hienostunut. Avointa sotaa vapaata lehdistöä vastaan käyvän USA:n nykyhallinnon kritiikkinä The Post on Hollywoodin liberaalin, puoluepoliittisesti demokraattisen ja eetokseltaan konformistisen siiven älykäs ja tyylikäs vastalause. Ehkä mise-en-scènen tavanomaisuutta selittää osaltaan pyrkimys selkeyteen, missä tekijät kyllä onnistuvat. The Post toteuttaa laskutikkumaisesti ajatusta siitä, miten ja mistä syistä historia toistaa itseään. Elokuvana siinä ei tosin ole tarpeeksi voimaa muuttaa maailmaa. Harvalla tietty onkaan.


Tom Hanks ja Meryl Streep astuvat kuvaan sananvapautta käsittelevän puhedraaman päätähtinä. The Post korostaa voimakkaasti lehtimaailman bisnespuolta ja Streepin esittämän Kay Grahamin tilannetta maan ensimmäisenä naispuolisena lehtikustantajana aviomiehen kuoltua yllättäen. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ratkaisu etäännyttää pääasiasta. Vaikutelmaa vahvistaa Streepin ontto suoritus, joka perustuu kokonaan yhden luonteenpiirteen, epävarmuuden, alleviivaamiseen. Ylipalvotun virtuoosin kriitikot ovat huomautelleet vastaavasta jo vuosikymmeniä. Jos Kay Grahamia vertaa esimerkiksi Karen Silkwoodiin, huomaa Streepin menettäneen paljon alkuperäisestä pelottomuudestaan. Samoin on käynyt Hanksille, vaikka hänen Ben Bradleestään löytyykin enemmän kitkaa ja pippuria. Joka tapauksessa, Hanks tuo kohtauksiinsa eloa ja energiaa pysyen alati kiinnostavana.

Tällaisen tarinan Spielberg, Hanks, Streep ja Spotlightin kirjoittanut Josh Singer valitsivat kertoa. Vaikka onkin täysin mahdollista, että The Post paranee uusintakatselussa, jäävät mieltä askarruttamaan ne muut vaihtoehdot. Jos tarinaksi olisikin valittu Paperit vuotanut Daniel Ellsberg ja New York Timesin toimittaja Neil Sheehan, joka ensimmäisenä kävi niihin käsiksi, olisi tulokseksi saatu trilleri. Näillä voimilla se olisi voinut olla melkoista katsottavaa.

Erään armomurhan anatomia

Teemu Nikin Armomurhaaja

Kissan luonnollinen reviiri on neliökilometri.

Armomurhaaja tekee toisenlaisen vaikutuksen kuin muut elokuvat. Sen varsinainen aihe on moraali, jota elokuva ei yleensä käsittele, koska sen visualisointi vaatii mielikuvitusta. Mitä Teemu Nikiltä löytyy. Liekö viimeksi moraalia käsitellyt yhtä suorasti Krzysztof Kieslowski Dekalogin aikoihin. Lyhyt elokuva tappamisesta ilmestyi 1987. Sitä on kyllä kovin vaikeaa sekoittaa Armomurhaajaan.

Armomurhaajassa sanotaan (loistavan) Matti Onnismaan suulla asioita, joista yleensä vaietaan. Miksi? En tiedä. Eikä tiedä Nikkikään. Veikko Haukka on suomalaisen elokuvan omintakeisimpia neronleimauksia, arpeutunut ja tyly mies, joka voi - vain koska ei ole mitään velkaa kenellekään - tuomita kenet tahansa arvorelativismista. Mekaanikon sivutyö lemmikkien lopettajana antaa tähän runsaasti tilaisuuksia, kun lemmikkejään kulutustavaroina pitävät pässinpäät jättävät kissoja ja koiria Veikolle kuin kierrätyskeskukseen. Eikä Veikolla ole mitään vaikeuksia sivaltaa muutamia henkisiä arpia kuolemaantuomittujen luontokappaleiden itsekeskeisillä "omistajille". Eläinten oikeuksilla ei ole ikinä ollut yhtä hyvää elokuvaystävää.

Veikolle etiikka ei ole joustava käsite. Moraali on itseisarvo, ihmistä suurempi ja ihmisen ulkopuolella, kuten sanoo Immanuel Kant. Tässä sirpaloituneessa, repaleisessa maailmassa Veikko Haukan kategorisen imperatiivin sisäistänyt elämänkatsomus vaikuttaa anakronismilta ja Veikko itse ulkopuoliselta. Se ei ole Veikon häpeä.

Armomurhaaja alkaa mustana komediana ja kehittyy komediallista virettään hukkaamatta trilleriksi. Mutta todellinen trilleri ei välttämättä koske Veikon ja paikkakunnan kansallissosialistien kahakkaa, vaan Veikkoa itseään. Me emme odota niinkään sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä Veikko seuraavaksi tekee. Kaiken takana vaikuttava kitka aiheutuu siitä, että vaikka moraali on olemassa ihmisen ulkopuolella, se ei merkitse mitään ilman rakkautta ihmiseen. Eikä Veikolla tätä ole. Kunnes saapuu epätodennäköinen nainen.


Naisen saapuessa Veikko huomaa hiljalleen, ettei voi enää jatkaa valitsemallaan tiellä. Nainen pakottaa katsomaan peiliin ja huomaamaan, että mies elää itsekin kuplassa siinä missä natsistiset antipodinsakin. En ole täysin varma siitä, löytääkö Nikki parhaan mahdollisen ulospääsyn Veikolle, mutta ennen loppuratkaisua kaikki olennainen on tullut sanottua.

Armomurhaaja on tavallaan viimevuotisen Tuntemattoman sotilaan vastakohta. Ensinnäkin se on hyvä elokuva, mutta olennaisemmin se sanoo sanottavansa ekonomisemmin ja tehokkaammin. Armomurhaaja ei ole millään muotoa täydellinen elokuva, mutta tekemisen palo liekehtii sen jokaisesta otoksesta. Armomurhaaja tehtiin käytännöllisesti katsoen ilman rahaa. Ohjaajasta kertoo paljon, että näyttelijät ja muut työryhmäläiset lähtivät töihin periaatteessa talkoohengessä. Loppujen lopuksi elokuvaan upposi tuskin viidettäosaa keskiverto suomalaisen elokuvan budjetista. Siksi se ei ole ainakaan keskiverto.

Teemu Nikki osaa tehdä leffaa. Kamera on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Armomurhaaja näyttää hyvältä ja se kuulostaa hyvältä: musiikkiraita palkittiin syystäkin Jussilla. Nikin omaperäinen huumorintaju säväyttää myös. Raflaavimmillaan Armomurhaaja tuo kotimaisen elokuvan kuvastoon jotain ihan uutta: hypoksifiliaa ei liene aiemmin nähty valkokankaalla näillä lakeuksilla. Se, että kohtaus on samaan aikaan häiriintynyt, hauska ja koskettava, on temppu sinänsä.

Loppujen lopuksi Veikko Haukka on liian särkynyt aikamme sankariksi eikä hänen kaikkia toimiaan voi hyväksyä yleisiksi laeiksi. Mutta niistä voi ottaa oppia. Ainakin ne pakottavat kysymään, miksi sinun kissasi tuijottaa kerrostaloyksiön suljetusta ikkunasta ulos.

Kommentti: Aku Louhimies, maskuliini/toksiini

Kuinka YLE varasti valokeilan Jusseilta

Kotimaisella elokuvarintamalla tämän viikon piti huipentua tilaisuuteen, missä tuntemattomista sotilaista leivotaan tunnettuja: Jussi-gaalaan. Valkoisen kaupungin kirkkaimmat kohdevalot anasti kuitenkin Yleisradio.

Jusseille perinteisesti omistetun viikon maanantaina Yleisradio julkisti kotisivuillaan raporttinsa ohjaaja Aku Louhimiehen käyttämistä työskentelytavoista. Raportointi oli laaja ja huolellisesti valmisteltu. Päivän aikana pääjuttu sai liitteekseen jutun taustoja selvittelevän artikkelin ja erillisiä raporttia kommentoivia artikkeleita. Nämä lukemalla on selvää, että aihetta oli valmisteltu ajan kanssa, mikä muun muassa pani ajattelemaan, että myös ajoitus Jussien alla oli harkittu.

Uutisoinnin mukaan Louhimies oli näyttelijäohjaajana turvautunut epätavallisiin keinoihin, jotka muuttuivat käytännössä alistaviksi, alentaviksi ja vaaralliksi. Tästä todistivat lukuisat Louhimiehen kanssa työskennelleet, niin nais- kuin miesnäyttelijät sekä muuhun työryhmään kuuluvat.

Suomalaisessa julkisessa elokuvakeskustelussa aihe on uusi, ja se on tärkeä. Mutta.

Mikä YLEn uutisoinnissa meni vikaan?

Aivan ensimmäisenä silmään pisti silkka volyymi. Pääjuttu on pitkä ja sitä säestivät heti alkuun hämmennystä herättävän monet lisäartikkelit. Hetken tuntui siltä, että Yleisradio oli valjastanut kaikki voimansa palvelemaan juuri tätä juttua, mikä sai katsomaan ympärilleen ja ihmettelemään eikö missään muualla maailmassa tapahtunut mitään. YLE pelasi pelinsä kuin olisi halunnut pussittaa kiven, 8-pallon ja kaikki muutkin pallot yhdellä lyönnillä. Mutta tämä vain sivulauseena.

Itse uutisoinnissa kriittistä silmää hiertää näkökulman rajaus. Sen sijaan, että päähuomio olisi alan yleisissä käytännöissä Louhimies esitettynä varoittavana esimerkkinä, tämä kyseinen ohjaaja poimittiin silmätikuksi, jonka edesottamukset huolellisesti listattiin anekdootti anekdootilta. Näin uutisointiin tuli henkilökohtaisen hyökkäyksen aromi, mikä ei voinut olla alkuperäinen tarkoitus. Sillä sellaista taktiikkaahan harrastavat vain levottomat iltapäivälehdet, joiden täytyy liiketaloudellisista syistä myydä tuotettaan.

Vaikka Yleisradiolla on omat taloudelliset paineensa, ei sitä sentään ohjaa mainostajille ja tilaajille perustuvan markkinakoneiston käsky. Mutta kun se Louhimiehen tapauksessa näytti alentuvan tabloidien tasolle, se avasi oven vakavammillekin seurauksille.

Siitäkin huolimatta, että YLE vakuutti tehneensä taustatutkimuksensa huolella, jää juttuun väitteen tuntu. Tämä johtuu siitä, että vaikka Louhimiehen annetaan vastata häntä kohtaan esitettyihin syytöksiin, ei todellista keskustelua synny. Näennäisen paradoksaalisesti jutusta välittyvää väitteiden heittämisen makua voimistaa se, ettei kertomusten väiteluonnetta erikseen korosteta. Toimituskunta lyö raporttinsa tiskiin tosiasioina, mitä ne eivät faktisesti ole.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö savu olisi lähtöisin tulesta. Mutta käsinkosketeltavan todistusaineiston puuttuessa jokaisen anekdootin voi irrottaa tarkasteltavaksi erillään ja todeta epäilyttäväksi. Pääartikkeliin on mahdutettu lukuisa määrä esimerkkejä Louhimiehen asiattomasta käytöksestä; ongelma on siinä, että mitä enemmän näitä on sitä todennäköisemmin jokin niistä ei, tavalla tai toisella, pidä paikkaansa.

Esimerkki: on täysin mahdollista, että Louhimies houkutteli lapsinäyttelijän itkemään kertomalla tämän vanhempien kuolleen. Mutta Louhimiehen selitys siitä, että kyseessä oli väärinkäsitys, ja että hän oli keskustellut lapsen kanssa orvoksi jäämisen merkityksestä, on aivan yhtä uskottava, sillä jos aikuiset pystyvät ymmärtämään asioita väärin, pystyy pieni lapsi siihen kaksin verroin. Tällöinkin Louhimies on ohjaajana epäonnistunut kommunikoinnissa, mikä tuntuu olevan hänen todellinen helmasyntinsä. (Tässä anekdootissa on sekin erikoinen piirre, että sille toisaalta ilmaantuu kaksi ensi käden todistajaa, mutta toisaalta annetaan kuva, että Louhimies on ollut lapsen kanssa kahden, mikä olisikin luonnollinen ohjausmetodi herkässä tilanteessa. Mihin uskoa?)

Kokonaan toinen asia on se, että keskeisen huonoja kokemuksia tuottaneen elokuvan, Käskyn, tekemisestä on jo 10 vuotta. Ihmisen muisti on mitä on. Silloinkin kun se muistaa oikeita asioita, se usein muistaa nekin puutteellisesti.

Yleisradion Louhimies-tutkimuksen perusvika on siinä, että vaikka pääasia eittämättä pitää paikkaansa, yksityiskohdista mikä vain voi osoittautua perättömäksi. Ja mikä tällöin on jutun, tai juttusuman, lopullinen arvo? Tätä ongelmaa ei olisi, jos YLE olisi lähtenyt tutkimaan elokuvaa-alaa laajemmassa kontekstissa käyttäen Aku Louhimiestä vain esimerkkinä siitä, mitä ääritapauksessa voi tapahtua.

Koska agendaa on lähdetty kuitenkin luomaan yksilön väärinkäytöksiä tuomiten, on pääjuttuun unohtunut merkillisiä lapsuksia.

Näistä näkyvin on haastatellun Eero Ahon vakaumus siitä, että vastanäyttelijän turvallisuus on itsestäänselvyys. Mutta vain muutamaa kappaletta myöhemmin kerrotaan tapauksesta, missä Käskyä kuvatessa Aho on vahingossa lyönyt Pihla Viitalaa, jonka otsa on auennut. Toimittaja ei tunnu edes tajunneen tätä ristiriitaa.

Hän ei ole myöskään lähtenyt kyseenalaistamaan syytöksiä esittäneitä. Jopa toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneiden asioiden suhteen olisi ollut täysin ymmärrettävää pyytää selventämään yksityiskohtia ja niiden pohjalta tehdä omat johtopäätöksensä. Matleena Kuusniemeltä olisi voinut edes kysyä vaikuttimista tehdä Louhimiehen kanssa kaikkiaan viisi elokuvaa jo ensimmäisen oltua epämiellyttävä. On helppo kuvitella tähän useitakin täysin järkeenkäypiä syitä.

Tietenkin maanantaiset artikkelit johtivat jatkokeskusteluun muissa medioissa. Riisuttu mies sai mm. huomata olevansa pääuutislähetyksen pääaiheita. Muuten näihin puuttumatta nostettakoon esiin muuan yksityiskohta.

Louhimies, joka tietenkin tiesi tekeillä olevasta jutusta, esitti välittömästi ja useaan kertaa anteeksipyyntönsä. Keskustelun johtajana YLE on koko ajan määrännyt keskustelun agendan, ja tässä kohdassa se erehtyi alittamaan journalistiset standardit, sillä tiistain artikkeli oli otsikoitu: "Aku Louhimiehen anteeksipyyntö ei vakuuttanut". Tämä on kyyninen ja dialogin torppaava vastaus, joka vie keskustelun vertauskuvallisesti Pasilasta Vuosaareen. Otsikko on jotain muutakin: juttua varten on haastateltu vain kahta henkilöä, joista vain toinen esittää epäilynsä anteeksipyynnön vilpittömyydestä. Sen toisen kiittäessä Louhimiehen esiintymistä hyvin tyylikkääksi.

Anteeksi pyytämisen vilpittömyyttä tai vilpillisyyttä käsiteltiin vielä perjantainakin. Puolia ottamatta, tämä näkökulma sai toivottavasti surmansa illan Jussi-gaalassa, missä Louhimies pyysi anteeksi kameroiden ja kollegoidensa edessä. Nimittäin, anteeksipyyntökin on teko, riippumatta vaikuttimista. Sitä ei voi perua ja kaikkien muiden tekojen lailla sillä on seurauksensa.

Mitä tästä opimme?

Opimme, jos opimme, ainakin lähdekritiikkiä, mikä on aina hyvästä. Opimme myös pettymään Yleisradion ammattitaidon tasoon. YLEllä oli käsissään erinomainen aihe, mutta lopputulos jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja vaikka Louhimies on ollut kova myös miesnäyttelijöitään kohtaan, on koko asia ikävästi sukupuolittunut. Toivottavasti tämä ei ole vaikuttanut uutisoinnin taustalla, sillä jokaisen tähän artikkeliin linkatuista jutuista on toimittanut nainen.

Tapa, millä Yleisradio toimitti uutisoinnin raportoimalla anekdootit lähdekritiikittä, on esimerkkinä vaarallinen. Nykyisessä mediaympäristössä kun ihminen voi joutua tuomituksi pelkkien huhujen perusteella ja esiintymättä laillisen tuomarin ja juryn edessä. Koko kansan Yleisradion täytyy ymmärtää muita paremmin nämä vaarat ja vastuun, joka tällaisen vallan käyttämiseen liittyy.

Opimme myös sen, että Aku Louhimies on huono ohjaaja. Tämän voi todeta tosiasiana riippumatta siitä, miten suhtautuu hänen lopputuotteisiinsa. Louhimies on itsekin todennut epäonnistuneensa, jos ihmisillä ei ole hyvä olla hänen kuvauksissaan. Mutta Louhimiehen epäonnistuminen menee syvemmälle.

Aku Louhimies on huono elokuvaohjaaja, koska hän ei usko mielikuvituksen voimaan. Kaikkien todistajanlausuntojen perusteella hän ei ymmärrä näyttelijän prosessia. Siksi hän hakee autenttisuutta kaikenlaisista tempuista ja tekee senkin väärin. Kun hän esimerkiksi sijoittaa kuvaushetkellä näyttelijän iholle toukkia, on hän jo eksynyt pahalle maalle. Näyttelijällä on lihasmuisti. Ja tuntomuisti. Näyttelijän voi harjoituksissa laittaa vaikka uimaan torakoissa. Kuvaushetkellä hän pystyy kyllä palauttamaan mieleensä ne tuntemukset. Koska on koulutettu. Ja ihminen. Louhimies on ymmärtänyt metodinäyttelemisen idean väärin. Ajatuksena ei ole kameran edessä kokea jotain todellista, vaan omia muistojaan ja kokemuksiaan hyödyntämällä ilmentää sitä mitä kuvitteelliselle hahmolle tapahtuu. Mysteeriksi jää, miksi kukaan koulutetuista näyttelijöistä ei ole vastannut Louhimiehen vaatimuksiin tämän suuntaisesti. Ehkä suomalaisen näyttelijäkunnankin pitäisi katsoa peiliin. Varsinkin, kun vielä 24-vuotiaanakaan sen jäsenille ei ole opetettu edes perusasioita siitä, mikä on ohjaajan puolelta asiallista käytöstä kuvauspaikalla.

Tärkeimpänä kaikista olemmekin oppineet sen, että suomalainen elokuva-ala on pettänyt yleisönsä luottamuksen. Koko tämä aihe olisi pitänyt pystyä käsittelemään alan sisällä. Ainoa syy, miksi Yleisradio tarttui väärinkäytöksien vyyhtiin on se, ettei aivan kuutamolla oleva ala itse siihen pystynyt. Tämän pitäisi nolottaa kollektiivisesti ihan kaikkia alalla työskenteleviä.

Vaikka miten pahasti YLE sitten ryssikin aiheen käsittelyn, kissa on nyt nostettu pöydälle. Eikä pidä sallia sitä sieltä pois kantaa ennen kuin jok'ikinen takku on turkista harjattu.

Leffavisa 14.3. "Sitä sun tätä"

Monroen leffavisa 14.3.

1, Kiireed ja vihased 21,75 pt.
2. Kongon kingit 21 pt.
3. Nakatomi 20 pt.
4. Iguaanit 17,5 pt.
5. Zomba di famiglia 10 pt.
6. Juice 4 pt.

Leffavisa 14.3.2018

Kierros I

Tämä kesä on jälleen suuri supersankarikesä, jonka isoin elokuva on varmaan Avengers Infinity Wars. Nimeä kaikki aikaisemmissa Marvel elokuvissa esiintyneet näyttelijät tästä elokuvasta. 1 pt.

1. Mikä seuraavista ei-supersankarielokuvasarjoista EI saa jatkoa tänä kesänä? A) Star Wars B) Pacific Rim c) Ocean’s 12 d) Fantastic Beast/Ihmeotukset ja mistä niitä löytää?

2. Kuka on ohjannut Jennifer Lawrencen uusimman elokuvan Red Sparrow ja minkä projektin parissa tämä kaksikko on tehnyt aiemmin yhteistyötä?

3. Mikä on viimeisin Emma Watsonin elokuva? 1 pt.

4. Mistä elokuvasta ja kuka antaa äänensä elokuvan nimikkohahmolle? https://www.youtube.com/watch?v=SXy3f6f9DxI 2 pt

5. Minkä elokuvan soundtrackille tämä kappale on alun perin tehty? https://www.youtube.com/watch?v=bWcASV2sey0 1 pt.

6. Kuka?

4 pt. Hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut kokopitkäelokuva kertoi surevasta naisesta, jonka luona käy kaksitoista vierasta auttamassa häntä eteenpäin surun keskellä. Hän myös käsikirjoitti elokuvan. Hän teki historiaa vuoden 2012 Sundance filmifestivaaleilla. Hänen CV:ltä löytyy useampi dokumenttielokuva, joista usea käsittelee musiikkialaa Yhdysvalloissa.

2 pt. Hän on perustanut the African-American Film Festival Releasing Movement.

1 pt. Hänen tunnetuin ohjaustyö on ehkäpä muutaman vuoden takainen elokuva Selma. Hänen viimeisin ohjaustyönsä, A Wrinkle in Time/Hyppy ajassa, saa Suomen ensi-iltansa huhtikuussa.

Kierros II

7. Kuka ohjasi Tom Hanksin tähdittämän elokuvan Sully?

8. Kuka näyttelee nimikko-osaa elokuvassa Forgetting Sarah Marshall? Ja entä kuka I Love You, Beth Cooper? 1 pt.

9. Doug Liman (The Bourne Identity, Mr. & Mrs. Smith, Edge of Tomorrow) ohjasi kaksi elokuvaa viime vuonna. Toisessa elokuvassa John Cena ja Aaron Taylor-Johnson kököttivät melko pitkään yhdessä paikassa. Mikä elokuva on kyseessä?

10. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=5gSJMxpYB2w 1 pt.

11. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=SfL9u2jdP2U 1 pt

12. Mikä elokuva?

4 pt. Tämä vuoden 2016 elokuva on viimeisin adaptaatio varsin monesti adaptoidun kirjailijan teoksista, vaikka tätä kyseistä teosta ei ole aiemmin adaptoitu suurelle kankaalle. Elokuva ei kanna alkuperäisteoksen nimeä. Elokuvan ohjaaja tunnetaan mm. aiemmista elokuvistaan Barcelona (1994), The Last Days of Disco (1998), Damsels in Distress (2011) ja The Cosmopolitans (2014). Elokuvan sivuosissa nähdään mm. Stephen Fry ja elokuva sai ensi-iltansa Sundance festareilla.

2 pt. Elokuvan ohjaajana toimi Whit Stillman ja pääosissa nähdään Kate Beckinsale ja Chloë Sevigny. Kirjailijan teoksiin pohjautuvissa muissa adaptaatioissa on nähty mm. Aishwarya Rai Bachchan, Frances O’Connor, Keira Knightley ja Emma Stone. Kirja, johon etsitty elokuva perustuu, julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen.

1 pt. Adaptoitu kirjailija on Jane Austen ja kyseinen kirja on Lady Susan. Elokuvan nimessä esiintyy kaksi varsin tärkeää ihmissuhteen muotoa.

Kierros III

13. Elokuvassa Suuri puhallut/ Now you see me, seikkailee neljä taikuria. Millä nimellä he kutsuvat itseään/ryhmäänsä tässä elokuvassa (ja sen jatko-osassa)?

14. Kuka seuraavista EI näytellyt Ethan ja Joel Cohenin elokuvassa Hail Ceasar? A) Jonah Hill B) John Turturo C) Frances McDormand D) Channing Tatum

15. Stanley Tuccin viides kokopitkä ohjaustyö valmistui viime vuonna pääosissa Armie Hammer ja Geoffrey Rush. Minkä niminen elokuva on ja kenestä se kertoo?

16. Mikä elokuva ja ketkä kaksi näyttelijää? https://www.youtube.com/watch?v=tn0D0bruMVw 2 pt.

17. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=jrWhkTwdfps 1 pt

18. Kuka?

4 pt. Tämä elokuva-alan legenda sai Dame-arvonimen 1999 uudenvuoden aattona kuningatar Elizabeth II:lta (joissain lähteissä arvonimen saanti merkitään vuodelle 2000). Hän myös voittanut yhden parhaan pääosan Oscarin ja ollut ehdolla kahdesti toistekin samaan kategoriaan. Toinen ehdokkuuksista tuli voittoa seuranneena vuonna.

2 pt. Näyttelijätär on tehnyt yhden ikonisimmista Disney-rooleista, ja näyttelijätär nimettiin the Offical Ambassador for "The Happiest Homecoming On Earth: Disneyland's 50th Anniversary Celebration.

1 pt. Disneylle hän on näytellyt ikonisen Maija Poppasen roolissa ja 20th Century Foxille Marian roolin Sound of Music -elokuvassa.

Vastaukset

Kierros I

1. D Fantastic Beasts elokuvasarja jatkuu marraskuussa

2. Francis Lawrence, Nälkäpeli 2–4.

3. The Circle (2007)

4. The Iron Giant, Vin Diesel

5. Footloose

6. Ava DuVerney

Kierros II

7. Clint Eastwood

8. Sarah Marshall = Kristen Bell, Beth Cooper = Hayden Pa nettiere

9. The Wall

10. Kick-Ass

11. Miami Vice

12. Love & Friendship

Kierros III

13. Neljä ratsastajaa/the Four horsemen

14. B John Turturo

15. Final Portrait, taitelija Alberto Giacomettista

16. Mr Right, Anna Kendrick ja Sam Rockwell

17. War Dogs

18. Julie Andrews

Kuvakierros: a) Journey 2, The Mysterious Island, b) Dunkirk c) Gnomeo ja Juliet d) The Last Witch Hunter e) The Quiet American f) Kingsmen: The Secret Service h) The Eagle has Landed i) Children of Men j) Prestige k) Miss Congeniality l) On Deadly Ground n) The Dark Knight

Bonus: Michael Caine - syntymäpäiväsankari

True Detective, Etelä-Korea

Bong Joon-hon Salinui chueok (Memories of Murder)


Pyhä jysäys, että tämä on hyvin ohjattu elokuva. Ei ihmekään, että elokuvakoulut käyttävät tätä kursseillaan näytteenä esimerkillisestä ohjauksesta. Kymmenen vuotta myöhempää pannukakkua Snowpiercer ei meinaa uskoa saman miehen tekemäksi. Vaan eiväthän Kummisetä ja Jack tunnu nekään tulevan samasta osoitteesta.

"Muistoja murhasta" - monimielinen otsikko, kuten jäljempänä nähdään - syntyi poikkeuksellisten vaiheiden kautta. Taustalla on aivan oikea, 80-luvulla Etelä-Korean maaseudulla järkyttänyt murhien sarja, siitä vuonna -96 tehty näytelmä sekä Bong Joon-hon lahjana saama Alan Mooren From Hell -sarjakuva. Näistä ammentaen Joon-ho käytti vielä puoli vuotta taustatutkimukseen ja murhasarjan koskettamien haastattelemiseen ennen kuin pisti ensimmäistäkään kirjoitusmerkkiä liuskalle. Vähemmälläkin on saatu mestariteoksia aikaan.

Ja mestariteos Memories of Murder on, monella tasolla liikkuva, eri tyyliaineksia film noirista surrealistiseen komediaan sekoittava kronikka, jonka pitää kasassa henkeäsalpaavan ilmeikäs ohjaus.

Elokuvakoulujen suosikiksi Memories of Murder lienee noussut pitkien, staattisella kameralla kuvattujen kohtaustensa takia, joissa kuva-alassa tapahtuu syvyyssuunnassa useassa eri kerroksessa. Tällaisen taloudellisen ja rikkaan kerronnan mestareihin lukeutuu Steven Spielberg, mutta Joon-holla on ihan oma, äkkiväärä kosketuksensa, jonka yksi yllättävä kaukainen sukulainen löytyy Bruno Dumontin Pikku Quinquinistä (2014).

Elokuvakerrontana Memories of Murder ansaitsee mainetta monesta muustakin syystä. Joon-ho toteuttaa viisautta siitä, että jokaisen otoksen pitää esitellä yksi, vahva idea. Yli kaksituntisen, hosumattoman elokuvan pitää kiinnostavana otosten jäntevä vaihtelu lähikuvasta yleiskuvaan, tableau vivantista kamera-ajoon sekä veitsenterävä leikkaus. Kompositiot ovat täsmällisiä ja harmonisia, kamera-ajot ovat ajoja energiansa, eivät itsetietoisen brassailun takia. Loppuun asti mietitty toteutus palvelee aina kohtauksen tarpeita.


Ohjauksen vahvuuden takia elokuva kestää ympäristön realistisen kuvauksen törmäämisen farssimaisten hahmojen kanssa, joita esittää joukko loistavia näyttelijöitä. Murhien sarjaa tutkivat sekä toinen toistaan epäpätevämmät maalaiskytät että Soulista apuun kiiruhtava fiksumpi kaupunkietsivä. Mutta kaikki he osoittautuvat tutkinnan kestäessä yhtä avuttomiksi murhaajan edessä.

"Salinui chueok" kääntyy (parhaan tietämykseni mukaan) suomeksi suunnilleen "muistoja murhasta", mutta alkukieleen sisältyy näkemiseen tai silmään viittaava kaksoismerkitys. Ohjaajan verrattoman luottonäyttelijän Kang-ho Songin esittämä päähenkilö, katujyrämäinen tärkeilijä, uskoo vuorenvarmasti tunnistavansa ihmisten silmistä kuka on paha. Ja on kerta toisensa jälkeen väärässä. Elokuva viittaa nimensä kautta myös maansa lähihistoriaan, ja "murhilla" tarkoitetaan muutakin kuin poliisien tutkimaa tapausta.

Suomen Lapin kokoisessa Etelä-Koreassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 1987. Elokuvan tapahtumat alkavat loppuvuodesta 1986. Vain kuusi vuotta aiemmin Etelä-Koreassa oli koettu sotilaallinen vallankaappaus. Memories of Murderin uhrit ovat punaisiin sonnustautuneita naisia, ja murhat tapahtuvat aina sadepäivinä. Pääepäilty on muuttanut seudulle hiljattain Kwangjun kaupungista, jonka asukkaat keväällä 1980 vallankaappauksen jälkeen nousivat kapinaan. Tämä johti "Kwangjun verilöylyyn", Etelä-Korean omaan Tiananmeniin, jossa sai surmansa yli 600 ihmistä.

Monet Memories of Murderia katsovat eteläkorealaiset muistavat, että kwangjulaiset naiset pukeutuivat punaiseen, ja että kapinan aikaan satoi.

Memories of Murderissa elää vahvana Fritz Langin "murhaaja keskuudessamme" -teesi. Murhaaja on mies vailla ominaisuuksia, mattimeikäläinen. Kuka tahansa meistä, yhteiskunnan synnyttämä.

Kun Kang-ho Song viimeisen kerran etsii murhaajaa tämän silmistä, hänen tuijotuksensa kääntyy suoraan valkokankaalle. Tavoitellen tosielämän murhaajaa, yhä vapaalla jalalla.

Phantom Thread Andersonin suloinen myrkynkeittäjä

Paul Thomas Andersonin Phantom Thread


Phantom Thread, joka on sekä viime vuoden paras amerikkalais- että brittielokuva, kääntää mitä eleganteimmalla tavalla nurinpäin sukupuolten välisen valtataistelun. Tässä elokuvassa passiivis-aggressiivinen ei olekaan nainen, vaan mies.

Monimielistä nimeä kantava vaatturi Reynolds Woodcock suunnittelee 1950-luvulla Lontoon ateljeessaan hääasuja kuninkaallisille viettäen keski-ikäisen, tavoitellun, mutta paatuneen poikamiehen uomiinsa asettunutta elämää. Hänen rutiineihin kangistunut elämäntapansa on räikeässä ristiriidassa sen luovuuden ja inspiraation kanssa, joka Woodcockin luomuksista hehkuu. Mestari on tottunut toimimaan vakiintuneella tavalla naissuhteissaankin, suoden heille muodollisesti kunniallisen kohtelun, mutta ottamatta heitä aidosti sisään omaan elämänpiiriinsä.

Phantom Thread kertoo siitä, miten Woodcockin elämä muuttuu kahvilan tarjoilija Alman astuessa kuvaan. Voimakas, viisas ja ulkopuolinen (Alman kotimaata ei paljasteta) nainen rohkenee haastaa pukusuunnittelijan tavat; tässä mittelössä muiden silmissä sivistynyt Woodcock paljastuu turhamaiseksi ja äkkipikaiseksi neurootikoksi, tunnevammaiseksi, joka on lahjoihinsa perustuen tehnyt itsestään oman tähtikuntansa auringon, odottaen muiden kiertävän itseään planeettojen lailla. Almalle hän on kuin pirunnyrkki, jonka avaamiseen neuvokas nainen keksii sangen poikkeuksellisen keinon.

Viime joulukuussa ensi-iltaan saapunut Phantom Thread on jo nyt innoittanut lukuisia syväluotaavia analyysejä, jollaisiin muut palkintokauden huomioiduimmat elokuvat eivät ole (kenties eri tavalla kulttuurirakenteita ravisteleva Get Out pois lukien). Mutta on tarpeetonta toistaa tai suomentaa tässä kaikkea sitä avartavaa ja fiksua, mitä elokuvasta kirjoitettu on. Varmaksi voi sanoa, että vuoden 2017 amerikkalaiseksi elokuvaksi ainutlaatuisen rikas ja hienovireinen Phantom Thread voi avautua katselukerrasta katselukertaan yhä uusilla tavoilla.

Syö juo mies nainen


Kun kaikki muu riisutaan pois, paljastuu Phantom Thread alastomimmillaan kahden eri sukupuolia edustavan ihmisolennon välisen suhteen tutkielmaksi. Jos Paul Thomas Anderson olisi kärjistänyt sukupuoleen liittyvillä attribuuteilla leikittelynsä vastakohta-asetteluksi, tuloksena olisi ollut satiiri. Mutta näitähän on nähty, joten Anderson yrittää jotain muuta. Hän liittää Woodcockin henkilöön useita perinteisesti feminiineiksi tulkittuja luonteenpiirteitä, mutta kieltäytyy tekemästä Almasta vastaavasti maskuliinista. Päinvastoin, kerros kerrokselta Alma rakentuu yhdeksi vahvimmista naisenkuvista, mitä viime vuosien elokuva tuntee. Alma on aidosti kiinnostunut Reynoldsista - oikeasta Reynoldista huolellisesti hiotun kuoren alla. Alma myös tietää, ettei Reynolds tajua rakastavansa uusinta valloitustaan. Hyvin tietäen, ettei elämässä mikään tule ilmaiseksi, Alma kärsivällisesti etsii aukkoja Reynoldsin suojamuurissa, vakaassa uskossa, että heidät on toisilleen tarkoitettu.

Päällisin puolin vaikuttaa siltä kuin Phantom Threadissa ei olisi jäljellä mitään Andersonin aikaisemmista töistä. Reynolds Woodcockin hahmo liittyy kuitenkin pakkomielteeseen, joka yhdistää Andersonia ja Orson Wellesiä: mahtavan, mutta sortuvan miehen teema. Jos Daniel Plainview oli Charles Foster Kane, voisi Reynolds Woodcock olla joku Mahtavien Ambersonien patriarkoista tarkassa lähikuvassa. Woodcock on vallastaan nauttiva, konservatiivinen kontrollifriikki, joka varmasti sydämensä kammioissa uskoo tietävänsä "heikomman sukupuolen" paikan maailmassa. Anderson kykenee silti kypsään monitulkintaisuuteen.

Phantom thread on kiehtova ilmaus, jolle en löytänyt suoraa suomennosta. On sitä suurempi synti ja häpeä, että elokuvaa levitetään englannista suuresti poikkeavalla kielialueella alkukielisellä, vaikealla nimellään. Suorin mahdollinen käännös lienee "Haamuommel". Elokuvassa tällä on ainakin kaksi merkitystä. Sillä tarkoitetaan ommelta, jolla puvun vuoriin, kangaskerrosten väliin, voidaan kätkeä viestejä, rahaa, valokuvia jne. Mutta "thread" tarkoittaa myös mm. lankaa ja säiettä. Tällainen "aavesäie" on Reynoldsilla teini-iässä menettämäänsä äitiinsä, josta Reynolds jopa hallusinoi. Ehkäpä tämä "säie" karkeimmillaan merkitsee katkaisematta jäänyttä napanuoraa, joka estää Reynoldsia hyppäämästä aitoihin, tasapuolisiin ihmissuhteisiin. Tätäkin voi elokuvan jälkeen pohtia tuntikausia.

Yhtä pitkään voi miettiä Phantom Threadin omaperäisimpiin ajatuksiin kuuluvaa nälän ja syömisen teemaa. Tämä tuntuu suorastaan koko tarinan lähtökohdalta. Elokuva rytmittyy ruokailukohtausten sarjaksi. Alma ja Reynolds tapaavat aamiaisella, kohtauksessa, joka jo nyt kuuluu elokuvan historian suurimpiin ensikohtaamisiin; aamiaisen nauttimisesta tulee myöhemmin suhteen kovimpia koetinkiviä; Alma yrittää vietellä Reynoldsin juhla-aterialla; jne. Syöminen on niin esillä Phantom Threadissä, että nälästä tulee metafora himosta toiseen ihmiseen. Tarinan tärkeimmässä käänteessä ja rakastavaisten "jännitystarinan" ratkaisussa avain on pariskunnan suhteessa ateriointiin.

Miten henkilökohtainen tarina Phantom Thread sitten on? En uskalla lähteä spekuloimaan, mutta itseriittoisen taiteilijaneron paisuneen egon teema on tässä joka tapauksessa framilla. Jos Paul Thomas Anderson tekee tässä millään tasolla omakuvaa, on hänellä ainakin huumoria piirtää se "syylineen kaikkineen".

Jokin tarinassa kuitenkin hienoisesti falskaa tavalla, joka estää Phantom Threadiä nousemasta Magnolian ja There Will Be Bloodin seuraan ohjaajan ilmiömäisessä filmografiassa. Toisen ja kolmannen näytöksen taitteesta puuttuu se ratkaiseva kiihkeys, vaihteen laittaminen isommalle, joka nostattaisi Alman ja Reynoldsin tarinan ansaitsemaansa huipennukseensa. Loistava loppukehittely on älyä kiihottava, mutta ei tunnu munaskuissa. Olisiko Anderson yrittänyt olla liiankin hienovireinen? Viimeinen repliikki on niin mainio ja koko jutun idean paljastava, että se olisi ansainnut isomman latauksen.

Miksi Britannia?

Ensimmäistä kertaa 20-vuotisella urallaan kalifornialainen Anderson poistuu kotimaastaan uransa yllättävimmässä käänteessä. Voimme vain arvailla, miksi hän valitsi Iso-Britannian ja 50-luvun; halu työskennellä Daniel Day-Lewisin kanssa kuuluu varmasti syiden joukkoon. Anderson jopa laati tarinan yhdessä päätähtensä kanssa. Mutta usein unohtuu, että Anderson on legendaarinen filmihullu siinä missä Quentin Tarantinokin (nämä kaksi ovat monessa mielessä elokuvantekijöinä toisiaan täydentävä vastapari). Phantom Thread näyttäytyykin helposti ohjaajan rakkauskirjeenä brittielokuvalle.

Phantom Threadistä havaitsee nautiskellen vaikutteita Kwai-joen siltaa edeltävältä David Leaniltä ja merkkejä jamesivorymaisesta pieteetistä, myös ihmiskuvauksessa. Ennen kaikkea, Phantom Thread voisi monella tapaa olla Mike Leigh -elokuva. Paitsi että Anderson ei ole samalla tavalla humoristi - ja hän on brittiveteraania huikaisevampi visualisti.

Jopa digitaaliesityksenä (digikopio on ehkäpä huolellisimmin työstetty, mitä olen ikinä nähnyt) Phantom Thread on fantastisen fotogeeninen. On sopivaa, että pikkutarkkaa käsityötä esittelevä elokuva on kuvattukin käsityöläisellä huolella. Lopputuloksena on todellinen kaunotar elokuvaksi. Tuiki harvinaisella ratkaisulla - mihin Stanley Kubrick päätyi joissain ohjauksissaan - elokuvalle ei ole kreditoitu pääkuvaajaa. Sen sijaan Michael Baumanin krediitti on "valaiseva kameramies". Anderson on kysyttäessä todennut kuvauksen olleen kameramiehen ja ohjaajan yhteistyötä. Huvittava sivuvaikutus on näköjään se, että viime vuoden kaunein elokuva ilmeisesti ei voinut olla Oscar-ehdokkaana. Senpä parempi Roger Deakinsille.

Vicky ja Daniel


Paul Thomas Anderson kuvaa kolmatta tuntia kahta ihmistä, jotka yrittävät päästä toisistaan perille. Usein lähikuvassa. Näin elokuvan kertojiksi tulevat myös sen päänäyttelijät. Suoritustensa takia Daniel Day-Lewis ja Vicky Krieps kohoavat lähes Andersonin rinnalle elokuvan auteureina.

Day-Lewis käyttää tässä omaa, englantilaista aksenttiaan ensimmäistä kertaa valkokankaalla liki 30 vuoteen. Mestarinäyttelijän taidoista ja sielukkuudesta kertoo se, että maailman parhaana palvotun näyttelijän suorituksessa ei ole nähty samanlaista hullua muuntautumista kuin monissa näyttävimmissä signeerauksissaan. Ja silti, Day-Lewis pukeutui esittämäänsä hahmoon samalla pakkomielteisyydellä kuin aina. Mestari opetteli elokuvaa varten ompelemaan ja "lopputyönään" ompeli puvun. On raportoitu, että lähikuvissa Woodcockin rohtuneista, arpisista ompelijansormista ei ole käytetty meikkiä tai sijaista.

Day-Lewisin näyttelijätyöstä on vaikea sanoa mitään tyhjentävää. Riittäköön, että Reynolds Woodcock on suuren taiteilijan taideteos. Ehkä jopa näyttelijän rehellisin ja naturalistisin työ, uskottava, kolmiulotteinen ihminen viimeistä nyanssia myöten.

Jos Day-Lewisin suoritus on viime vuoden paras miesnäyttelijöiden joukossa, on Vicky Kriepsin näytteleminen vastaavasti paras naisten joukossa. Mistä lie Anderson löytänytkin 34-vuotiaan luxemburgilaisen, sillä ei ole merkitystä, tärkeintä, että ohjaajalla oli silmää ja rohkeutta kiinnittää täysi tuntemattomuus supertähden pariksi.

Kriepsin rooli tarinankertojana Phantom Threadissä on hyvin erilainen kuin Day-Lewisin. Krieps on Day-Lewisin tarkkailija, kuten yleisökin. Ulkopuolinen, mutta yrittämässä päästä sisään. Krieps ei kerro tarinaa niinkään vuorosanojen välityksellä, vaan Alman olemuksen ja elekielen kautta. Tähän hän taikoo syvästi omaleimaisia kosketuksia, jotka sekä tekevät Almasta kiehtovan arvoituksen että selittävät vetovoiman, jota Woodcock tuntee. Elokuvan historiassa ei liene koskaan punastutun yhtä nätisti, tai kerrottu hahmosta yhtä paljon pelkän punastumisen kautta.

Parasta Phantom Threadissä on kuitenkin näiden kahden loistavan näyttelijän keskinäinen kemia. Se, mitä heidän välillään - välissään - tapahtuu, on kuin kolmas näyttelijä. Tuo silmälle näkymätön, mutta vaistomaisesti aistittava "kolmas" on koko elokuvan kudoksen läpi punoutuva säie.

Marginalia

1) Nähtyäni Phantom Threadin kahdesti, en ole vieläkään löytänyt järjellistä selitystä sille, miksi Vicky Krieps ei ollut mukana Oscar-ehdokkaiden joukossa tai miksi häntä ei ole muissakaan yhteyksissä huomioitu ansaitsemallaan tavalla. Hän on yksinkertaisesti suurenmoinen. Hänen vivahteikas, omaperäinen muotokuvansa Almasta painii eri sarjassa kuin Frances McDormandin (sinänsä hieno) tai Meryl Streepin (sinänsä huono) työskentely. Myös Diane Krüger (Kuin tyhjästä) olisi pitänyt nähdä ehdokaslistalla. Kultti rouva Streepin ympärillä on saavuttanut jo surulliset mittasuhteet.
2) Jonny Greenwoodin jääminen palkinnotta (ja häviö Alexandre Desplat'n lapselliselle työlle) mestarillisesta musiikistaan paljastaa viimeistään, missä ajastaan jälkeen jääneessä kuplassa Akatemian musiikin ammattilaiset elävät. Kyseisessä killassa on sektio, joka aina äänestää kaveriaan John Williamsia riippumatta siitä, mitä muut säveltäjät ovat saaneet aikaan. Akatemian musiikkikillan jäsenten keski-ikä lähentelee eläkeikää. Siinä on nuorten vaikea tehdä vaikutusta. (Ei sillä, että juuri herra Greenwood olisi nuori.)
3) Aavesäie olisi huikea käännösnimi tälle elokuvalle.

The Shape of Water on vuoden 2017 La La Land

Guillermo del Toron The Shape of Water


53-vuotiaan meksikolaisohjaajan kymmenes pitkä elokuva merkitsee - hyvässä tai pahassa - vedenjakajaa suositun del Toron uralla. The Shape of Water kokoaa yhteen ohjaajan tutuimmat elementit tuomatta kokonaiskuvaan varsinaisesti mitään uutta, mutta yleissävy on kauhufantasian kanssa ikänsä flirttailleen tekijän linjasta poikkeavasti kevennetyn romanttinen ja haavekuvamainen.

Elokuvan peruselementiksi paljastuu jo nimen kautta vesi. Suomentaja (tai häntä valvova levittäjä) on taas laiskotellut, mutta elokuvan monitulkintainen otsikko ei käänny helposti suomen kielelle. Runollinen ilmaus viittaa veden muotoon, mutta merkitsee myös veden kuntoa tai laatua, joskin tavallisesti käytetään ennemmin sanaa "condition" kuin "shape". Tarina on pohjimmiltaan käänteinen merenneitosatu, missä merenneidon virkaa hoitaa miespuolinen ihmiskala, jonka Yhdysvaltain hallitus on kaapannut tutkittavakseen 1960-luvun alussa. Juttu muuttuu romanssiksi, kun olennon löytää siivoojana työskentelevä mykkä haaveilija. Alkaa sekä olennon että kahden päähenkilön rakkauden vapauttamiseen tähtäävä sommitelma.

The Shape of Waterissa pistävät silmään koko sen ylipitkän keston ajan kaksi asiaa: vähän sieltä sun täältä kerätyt laina-ainekset, joista tarina on kursittu kokoon; sekä keinotekoisuus, joka on tunkeutunut harvinaisen syvälle elokuvan kiduksiin kudoksiin. Keskeinen rakkaustarina on lainaa kaunotar ja hirviö -aiheesta, kun taas alienin metsästys on tuttu esimerkiksi E.T.:stä sekä lukemattomista sitä huonommista tarinoista. Tapa ja tyyli, millä Elisa-sankarittaren sosiaalinen kömpelyys ja rakkauden kaipuu on kuvattu (mukaan lukien Alexandre Desplat'n apinoiva musiikki), perustuu törkeästi komediahitti Amélieen, ja Elisan mykkyys assosioituu jopa The Artistiin. "Hirviö" on ällistyttävän mielikuvitukseton kopio alkuperäisestä Mustan laguunin friikistä. Del Toron elokuvassa on siten runsain mitoin markkeerauksia, joihin katsojan on helppo leimautua.

Toteutukseltaan The Shape of Water on ensi silmäyksellä sujuvaa työtä. Mutta plagioidessaan paljon paremmilta elokuvilta, del Toro kaivaa maata jalkojensa alta, sillä elokuvan mittaan huomio alkaa kiinnittyä siihen, mitä The Shape of Water ei ole. Väripaletiltaan se on E.T.:tä köyhempi; kuvavalikoimaltaan rohkeasti vääristäviä linssejä käyttävä Amélie on verrattomasti eloisampi. The Shape of Water on digitaalisesti jälkikäteen korjattua bulkkitavaraa, jonka värimäärittely on kuin automaattiohjelman läpi ajettua. Todelliset ongelmat löytyvät silti kirjaimellisesti uskomattomasta käsikirjoituksesta.

Tarina pitää sisällään lukuisia epäloogisuuksia. Nämä voisi sijoittaa kontekstiinsa hyväksymällä The Shape of Water aikuisten satuna, jollei tarina olisi sijoitettu tiukasti määrättyyn ajankohtaan ja siten reaalimaailmaan: on syksy 1962, vain viikkoja ennen Kuuban ohjuskriisiä kylmän sodan paranoian ollessa huipussaan Yhdysvalloissa. Tässä yhteydessä on toissijainen se seikka, ettei del Toro ota yhtään mitään irti zeitgeistista. Tärkeämpää on, että katsojan täytyy uskoa edes jollakin perustasolla elokuvan hahmojen toiminnan realistisuuteen. Syntyy hylkäämiseen päätyvä kognitiivinen dissonanssi, jonka voi laatia listan muotoon:

- Elokuvan vierasta "olentoa" pidetään hallituksen valvomassa huippuvartioidussa tutkimuslaitoksessa, jonka jokainen neliösentti on kameravalvonnassa. Kuitenkin Elisa pääsee hiipimään suuremmitta vaikeuksitta rakastettunsa luokse. (Entä jos hän olisi ollut vieraan vallan agentti? Yksi sellainen onkin jo soluttautunut laitokseen.)
- Elisa, kenenkään asiaan puuttumatta, syöttää olennolle kananmunia ja tanssii tälle.
- Suunnitelma - joka toteutetaan onnistuneesti - olennon vapauttamiseksi on pelkästään naurettava.
- Michael Shannonin esittämä psykopaattinen turvallisuuspomo on valikoitunut pitkän prosessin kautta alansa huipuksi, mutta hän ei silti tajua edes epäillä siivoja-Elisaa syylliseksi äärimmäisen vakavaan murtoon ja kaappaukseen. Hänen toimintansa on muutenkin järjetöntä läpi elokuvan eikä noin psyykkisesti vammainen pääsisi ilmoisna ikuna tuollaiseen asemaan.
- Olento pakenee Elisan luota viereiseen elokuvateatteriin kenenkään huomaamatta ja löytyy salin keskeltä yksin katsomassa elokuvaa. Jääköön alleviivaamatta mitä kaikkea tässä kuvassa on pielessä.
- Elisan paras ystävä on Richard Jenkinsin esittämä herkkä homomies (nimeltään Giles (!), yksi vähiten maskuliinisista nimistä kalenterissa), jota vain tämän kissa rakastaa. Olento syö kissan. Jenkins kohauttaa olkaansa.
- Elisan ja olennon välinen rakkaus vaatii aikamoista uskon harppausta muutenkin, mutta sen motivoinnissa on kyllä paljon huomautettavaa. Epämiellyttävimmästä päästä se, että suomuinensa, meressä ikänsä asustaneena, olento ei varmasti haise järin houkuttelevalta. Seksi kalan kanssa on aika niche-fetissi. (Tai siis, toivottavasti on, eikä selitä elokuvan selittämätöntä suosiota...)
- Kokonaan oma lukunsa on elokuvan venytetty lopetus, josta nostettakoon esiin kolme asiaa.
   1) Selviytyäkseen olento tarvitsee vettä. Elisa ja Giles joutuvat suunnilleen kantamaan henkitoreissaan viruvan olennon rantaan, patoaltaalle. Mutta ilman mitään loogista selitystä he jäävät odottamaan patoporttien avautumista ennen kuin päästävät olennon pulahtamaan elementtiinsä. Silloin onkin jo liian myöhäistä.
   2) Olento on jo valmiiksi huonossa kunnossa joutuessaan tappeluun pääpahiksen kanssa. Tappelu päättyy luoteihin olennon rintaan ja näennäiseen kuolemaan. Olento kuitenkin herää henkiin vain koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä vain herää, vaan pyyhkii Shannonilla laituria.
   3) Viime tekonaan Shannon ampuu Elisan, joka putoaa olennon perässä mereen. Deus ex machina: tässä vaiheessa käy näppärästi ilmi, että olento on jumala, joka pystyy kirjaimellisesti puhaltamaan uutta henkeä Elisaan.

Lapsi kirjoittaa tällaista, ja vain lapsi voi siihen uskoa.

Ja lapsenuskoisesti The Shape of Water onkin otettu vastaan. Se on nielty onnellisuuspillerin tavoin vähät välittämättä niistä paksuista valeista, joita del Toro yleisölleen syöttää.

Tällaista sattuu säännöllisesti ja seurauksena on aina kummallinen lumipalloefekti. Samoihin mekanismeihin pohjautui esimerkiksi Ridley Scottin Gladiaattori (jonka paikan The Shape of Water nyt vie kaikkien aikojen huonoimpana Oscar-voittajana) ja edellisvuoden La La Land. Viimeksi mainittu vertautuu The Shape of Wateriin siinä, että del Toron elokuva on kerrottu kuin musikaali, ja ohjaaja viittaa Hollywood-musikaalin perintöön pitkin elokuvaa. Hän jopa sijoittaa kertomukseen Elisan haavekohtauksen, jossa Elisa laulaa rakkaudestaan mustavalkoisessa kuvassa. Elisan saadessa äänen, katsoja mykistyy tästä uskomattomasta tyylirikosta, joka pettää Sally Hawkinsin suorituksen ja koko hahmon.

Jo neljännen kerran tällä vuosikymmenellä parhaan ohjauksen Oscar (monien muiden merkittävien palkintojen, kuten BAFTAn, lailla) meni meksikolaiselle. Tämä on toisin sanoen trendi. Ohjauksia yhdistää parhaasta päästä teknisesti silkoinen, jopa innovatiivinen toteutus; mutta myös simplistinen romanttisuus, melodramaattisuus - ja suoranainen tyhmyys, mitä tulee henkilömotivaatioon ja psykologiseen kuvaukseen. Yksikään tässä viitatuista elokuvista (ehkä osittain Birdmania lukuun ottamatta) ei tarjoa uskottavia henkilöitä tekemässä uskottavia ratkaisuja. On aika niskavilloja nostattavaa, että yleisö ja varsinkin kriitikkokunta hyväksyy tällaisen helppoheikkiyden. The Shape of Waterin kohdalla se on jo anteeksiantamatonta. Juuri syvemmälle kun ei voi enää vajota.