Aloitusleffa Tapa tai tule tapetuksi (Kill Or Be Killed, Etelä-Afrikka, 1976) oli elokuvallisena retromatkailuna mainio tunnelman asettaja. Karateleffan kopiosta olivat värit valuneet vuosien saatossa pois, mikä sopi sisällön tasoon nakutetusti. Tapa tai tule tapetuksi on juuri niin huono leffa, että se on jo hyvä. Täysin pöhkössä filkassa ent. natsikenraali von Rudloff on yhä ja edelleen käärmeissään siitä, että hänen valmentamansa joukkue hävisi vuonna 1941 Berliinissä järjestetyssä karateturnauksessa Japanille. Maanikkopatu haastaa Japanin joukkuetta luotsanneen valmentajan uusintaturnaukseen, missä kumpikin kerää 20 ihan satavarmasti parasta karatekaa mitä maailmasta löytyy tappelemaan "huimista palkinnoista". Päähenkilö on James Ryanin (rasvaprosentti noin 0,3) esittämä Steve Hunt, joka ensin on kenraalin palveluksessa, sitten ei, kunnes tulee taas kiristetyksi takaisin, minkä jälkeen ketä kiinnostaa? Olennaista ei ole tarinankuljetus tai hahmokuvaus, vaan perusasiat, eli mukana ovat
- natsit
- kääpiöpalvelija
- hehkuvasilmäisinä aavikkosusina stunttaavat saksanpaimenkoirat
- hillittömät poseeraukset joka ikisen iskun jälkeen.
Erikoismaininta vielä noiden iskujen äänitehosteille, mitkä eivät kertaakaan kuulosta ainakaan luonnollisilta tai mitenkään ihmisen tuottamilta. Elokuvan (ihan oikeastikin) parhaassa kohtauksessa pakoon aavikolle karauttanut rakastunut pääpari muuttaa hajonneen kuplavolkkarinsa käden käänteessä tuulipurjekiituriksi. Erinomaista.
Etelä-Afrikan lahja koko elokuvia katselevalle ja karatea harrastavalle maailmalle saatteli hyvässä vireessä Mad Maxin jatkoseikkailujen pariin. Siis pääasiaan. Itse oikeutetusti Max keräsikin illan isoimman yleisön: huomionarvoista on, että jos edellisessä hurlumheissä jengi otti aika löysin rantein evästä sipsipusseistaan, Maxin harras yleisö oli hiiren hiljaa hiiskumatta, ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tätä oli odotettu.
Varmasti voidaan iloa pilaamatta myöntää, että joissakin suhteissa ikä alkaa klassikossa jo näkyä, mutta sen originellius ja aitous tekevät yhä vaikutuksen. Äänitekniikka ei enää pärjää tästä ajasta ponnistaville haastajille eikä kamera liiku niin notkeasti kuin esim. uusimman Maxin trailerissa, mutta kokonaisuus on edelleen väkevää lientä. Nyt filmiltä ja pitkän ajan jälkeen katsottuna Mad Maxin intertekstuaalisuus hätkähdyttää. Millerin visio on omaperäinen yhdistelmä westerniä, raamatullisuutta, punk-estetiikkaa ja homokuvastoa. Aikakautensa huippusuositulle kaahausleffalajille Mad Max 2 merkitsee revisionismissaan vähän samaa kuin Huuliharppukostaja lännenelokuvalle. Tämä rikas konnotaatioverkosto - yhdessä kuvauksen kauneuden, leikkauksen tiukkuuden ja stunttien mahtavuuden kanssa - saavat Mad Max 2:sen kestämään aikaa.
Päähahmo on mielenkiintoinen luomus itsessään. Lempinimestään huolimatta Max ei ole kovin hullu vaan pikemminkin pakan järkevin kortti. Vain 25-vuotias Mel Gibson esittää harvasanaisuudessaan (konekivääridialogiin kykenevälle näyttelijälle) epäkiitollista roolia kunnioitettavan ilmeikkäästi. Myyttinen Max on yllättäen suorastaan antisankari, sillä hän ei esiinny mitenkään ylivertaisena nyrkkitaistelijana eikä hän teknisesti ottaen juuri kerää voittoja kuskinakaan. Loppuratkaisu on ironisuudessaan aivan klassinen. Näytös päättyi asiaan kuuluviin aplodeihin.
Maxista Drome-ilta kääntyi sopivasti sukupuoliroolit kääntäen Everlyyn (2015). Siinä Salma Hayek liittyy viimeisimmäksi lenkiksi actioniä tekevien naistähtien joukkoon Angelina Jolien, Milla Jovovichin ja Scarlett Johanssonin jatkoksi. Eikä jää piiruakaan kilpasisarilleen jälkeen.
Jälkeenpäin juuri Everly jäi Drome-kattauksen luissa ja ytimissä tuntuvimmaksi päräyttäjäksi. Everly on sairaan mielen tuote. Sairaan ja aika nerokkaan. Se on äärimmilleen viety satiiri ikisuositusta "kärsivän ja kostavan naisen" teemasta. Koko jutun alkupiste on kuvan ulkopuolella tapahtuva joukkoraiskaus, mistä Salma hoippuu alastomana vessaan. Tästä lähtökohdasta Everly (joka tietoisesti viittaa ikuiseen) kehkeytyy keskenkasvuiseksi uudelleensyntymisen fantasiaksi, missä Salma tappaa aivan tajuttomasti jengiä. Ihan parhaalla mahdollisella tavalla tasapainossa ei Everly ole, ja ensimmäistä varttia seuraa vähän varuillaan ja skeptisenä. Mutta Joe Lynchillä ja Yale Hannonilla on vetää pakastaan aina vaan uusia kortteja, jotka hilaavat täysin epäuskottavaa, mutta tunnerekisterissään autenttisena pysyttelevää kertomusta yhä surrealistisempaan suuntaan. Surrealismia todellakin, sillä yksi käsikirjoittajien innoittajista lienee Buñuelin Porvariston hillitty charmi, josta täytyy olla peräisin idea sankarista, joka ei vaan pääse ulos huoneesta. (Tai se voi olla perua eräästä Buffy, vampyyrintappajan kutoskauden jaksosta. Jonka taas oli innoittanut Porvariston etc.)
Lynch ja Hannon näyttävät vasta pikku hiljaa pitävänsä kieliään poskissa, mikä tuottaa yhdessä Salma Hayekin vereslihalla tehdyn näyttelijätyön kanssa erikoista tunnelmaa, oikein hyvässä mielessä. Ja juuri kun uskoo kaveruksilta ideoiden loppuneen kesken, saapuu kankaalle Sadistiksi itseään kuvaava herrasmies, joka vetää elokuvan mustan huumorin ihan uusille ulottuvuuksille tuomalla viittauskenttään kidutuspornon.
Everly on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuva, jossa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, odottaa oikeasti kiinnostuneena ja ihmetellen. Siksi sille antaa anteeksi mm. budjettirajoitukset ja keskimääräistä kehnomman digisiirron. Salma itsessään muistuttaa olevansa alkujaan gore-beibe perusteoksista Desperado ja From Dusk Till Dawn. Epäselvyyttä on aina tuottanut ja tuottaa nytkin kysymys siitä, osaako ja miten hyvin Salma näytellä, koska hänen ainutlaatuinen fotogeenisyytensä saa jotenkin miettimään muita asioita...
Tasoittavina loppulöylyinä Everlyn ryminöiden jälkeen Antonio Margheritin italo-scifi Il pianeta errante eli War Between The Planets (1966) ei tuntunut kauhean kummoiselta, varmaankaan koska se ei ole kummoinenkaan elokuva, mutta oma miellyttävyytensä siinäkin oli. Yllätyksen tuotti sävyn vakava asiallisuus, missä (kukaties jälkikäteen englanninkieliseen dubbaukseen lisätty) kertoja ÄÄRIMMÄISEN asialliseen tyyliin raportoi astronauttiryhmän toimenpiteistä estää tuntematonta massaa tuhoamasta kotiplaneettaansa. Juurikaan mitään logiikaksi tunnistettavaa ei stoorista löydy, mutta käsintehdyille erikoistehosteille thunderbirdmäisine pienoismalleineen täytyy kyllä nostaa hattua. Kokonaisuudesta henkii tosissaan tekemisen paatos, vaikka lopputulos ei vakavasti otettavaksi ylläkään. Joka tapauksessa elokuvan ideoita on kierrätetty mm. ensimmäisessä Star Trekissä, Armageddonissa, Deep Impactissä sekä, tekee mieli sanoa, tv-sarja Avaruusasema Alfassa. Joten kulttuurihistoriallista mielenkiintoa löytyy eikä 80 minuutin kesto ylitä kipurajaa. Minkä lisäksi War Between The Planets on kauniisti kuvattu - kopio oli loistokunnossa - ja käytännön tehosteet ovat esteettisesti miellyttävää katseltavaa - avaruuskävelykohtauksissa ne ovat lisäksi loistavan hauskoja vaijerien näkyessä ja näyttelijöiden taiteillessa parhaansa mukaan aika hallitsemattomissa olosuhteissa.
Hienoa drometusta jälleen Niagarassa.
