Sen pitäisi olla. Skyfallilla on ohjaimissaan sarjan historian ylivoimaisesti lahjakkain ohjaaja, kuvaajana maestro Deakins, käsikirjoitustiimistä löytyy mm. kolminkertainen Oscar-ehdokas, ja näyttelijät ovat huippuluokkaa: esimerkiksi Javier Bardem lyö pöytään sellaiset kortit, että haastajat parhaan Bond-pahiksen kisassa ovat hyvin, hyvin harvassa.
Ja onhan Skyfall hyvä elokuva. Bondina erinomainen. Sam Mendes kuroo kasaan paketin, joka on elokuvallisesti tyydyttävä muutenkin kuin Bond-asteikolla. Se saattaa olla visuaalisesti kaikkien aikojen kaunein toimintatrilleri.
Miksi siis valittaa?
Koska laadukkuudestaan huolimatta Skyfall ei jostain syystä tunnu osastensa summalta. Skyfall on ilman muuta jokaisella osa-alueella toista luokkaa kuin oma suosikkini Bondien joukossa, Elä ja anna toisten kuolla (1973), mutta sielunsa ytimessä Skyfall on vanhan klassikon rinnalla - epäaito.
Mitä ohjaajaan tulee, Sam Mendesistä voi sanoa monenlaista, mutta romantikkoa hänestä ei saa yrittämälläkään (ja hän yritti sarjakuvafilmatisoinnissa Matkalla Perditioniin). Bond-elokuvat ovat romanttista eskapismia. Eivätkä ne ole sitä pelkästään tarinoiltaan tai henkilöhahmoiltaan, vaan myös maailmankuvaltaan. Tässä mielessä Mendes on Bond-elokuvaan vähän liian nerokas näkijä, jonka maailmankatsomus on modernin ironinen, terävänäköinen ja kyyninen. Liian psykologinen.
Psykologinen lähestymistapa Ian Flemingin sankariin oli avainasemassa, kun elokuvahistorian pitkäikäisintä ja menestyneintä elokuvasarjaa lähdettiin hyvin suunnitelmallisesti uudistamaan Pierce Brosnanin kauden jälkeen. Martin Campbellin Casino Royalessa (2006) oli kuitenkin jäljellä vielä se ratkaiseva ripaus anti-psykologista romantismia, joka Skyfallista puuttuu jo täysin. Skyfallissa Bond pistetään jopa tekemään sana-assosiaatiotestiä. Mutta koska kaikkien tuntemalta hahmolta ei ole hennottu riisua pois yli-inhimillisiä valmiuksia, psykologinen poraus Bondin pään sisään jää teennäiseksi ja pinnalliseksi. Psyyken vahvuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että selviää hengissä rintaan osuneesta kiväärinluodista ja kymmenien metrien putoamisesta jokeen.
Isompi tekijä Skyfallin yllä leijailevassa epäaitouden tunteessa ovat assosiaatiot, joita tekijöiden piirtämä kuva uuden ajan James Bondista katsojassa välittömästi herättää. Ensimmäinen näytös, jossa Bond "kuolee" ja herää jälleen henkiin, on suoraa lainaa Jason Bournelta - mihin "uutta" Bondia on verrattu aiemminkin. Vielä voimakkaampi viittauskenttä syntyy elokuvan mittaan Lepakkomieheen. Käy ilmi, että Bruce Waynen lailla Bond on lapsena orpoutunut - hän jopa katoaa vanhemmistaan kuultuaan kahdeksi päiväksi omaan "luolaansa" ja palaa sieltä muuttuneena. Skyfallin epilogin alussa Bond nähdään seisomassa katolla katsomassa yli oman Gothaminsa... Tässä alkaa olla vähän liikaa ns. konnotaatiokenttää.
Bond-franchisen aivoriihen tarkoitusperät tavaramerkkinsä modernisoimisessa ovat ymmärrettävät ja loogisetkin, mutta he ottavat itsensä jo hieman liian vakavasti. Psykologisen realismin ymppääminen 50-vuotiaaseen action-hahmoon syö siihen elimellisesti kuuluvaa hauskuutta ja taka-ajatuksettomuutta: vaikka strategia voisi toimia jossain muussa ympäristössä, Bondin kohdalla se tuntuu väkinäiseltä ja turhauttavalta.
Pinnalta katsoen Skyfall on kuitenkin äärimmäisen taitavaa, elokuvallisesti nautittavaa työtä, jonka pohjimmiltaan pitävät hukkumasta omaan mukanokkeluuteensa Daniel Craigin näyttelijänkyvyt. Teknisesti Craig on historian taitavin James Bondin esittäjä ja jopa ilmiömäisen presenssin omaavaa Sean Conneryä moniulotteisempi. Craigin voi luottaa pystyvän Spectressäkin luomaan Bondille aitoa kasvutarinaa. Se, miten tämä onnistuu käsikirjoittajilta ja ohjaajalta, on epävarmempaa.
 |
| Imperiumin sotilas |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti