Kun Portugalin kansallisaarre Manoel de Oliveira kuoli huhtikuun 2:na 106 vuoden iässä, päättyi yksi elokuvan historian suurimmista retkistä. Jotain paljon puhuvaa nykyajasta tosin kertoo se, että ainutlaatuisen elokuvantekijän poismeno hukutettiin ilmoitusasiana informaatiotulvaan. Eurooppalaisen taideohjaajan kuolema ei yltänyt IMDb:n etusivulle eikä esimerkiksi yksikään seuraamistani elokuvablogeista noteerannut asiaa (yhtä viitteellistä poikkeusta lukuun ottamatta). De Oliveira oli kulttinimi sanan parhaassa ja eksklusiivisimmassa merkityksessä. Hän edusti piskuista elokuvamaata ja teki kompromissittomasti elokuviaan pienelle cinefiili-yleisölle. Suomeen hänen 30 näytelmäelokuvan tuotannostaan levitykseen pääsi vain vuonna 2001 Ranskassa valmistunut Menen kotiin (Je rentre à la maison), sanattomaksi vetävä, hiljaisen vaativa mestariteos veteraaninäyttelijästä, jonka etabloitunut elämänkatsomus tuhoutuu perhetragedian myötä.
Menen kotiin onkin sitten kaiken kaikkiaan toinen de Oliveiran ohjaus, jonka olen ollut tarpeeksi onnekas näkemään. Se toinen on O Estranho Caso de Angelica (2011), jonka Sodankylän elokuvajuhlat (mikäpä muukaan?) toi ohikiitäväksi hetkeksi Suomen rajojen sisäpuolelle pari, kolme vuotta sitten.
Näiden parin näytteen perusteella olen valmis yhtymään de Oliveiran tuntijoiden mielipiteeseen siitä, että emme tässä kuussa menettäneet vain maailman iäkkäimmän, vaan myös aivan parhaisiin kuuluvan elokuvantekijän. De Oliveiran uskomaton ura elokuvassa on kuin jostakin Italo Calvinon tarinasta.
Yhdestä näkökulmasta de Oliveiran uran voi nähdä esimerkkinä taiteilijan ja diktaattorin kaksinkamppailusta. Nuoruudessaan erinomaisena urheilijana huomiota herättänyt de Oliveira kiinnostui elokuvasta 1930-luvun alussa, päätyen näyttelijäksi Portugalin ensimmäiseen äänielokuvaan. Ennen esikoispitkäänsä Aniki-Bóbóa (1942), hän teki useita, merkittäviksi luonnehdittuja lyhytdokumentteja. Esikoinen otettiin hyvin vastaan, ja tänä päivänä sitä pidetään portugalillaisen elokuvan suurena klassikkona. Ja sitten - ei mitään 14 vuoteen. Syypää tähän oli valtaa pitänyt António de Oliveira Salazar, joka kaikkien diktaattorien tavoin vieroksui omaleimaiselta ja yksilölliseltä vaikuttavaa taidetta eikä ajan henki näin ollen suosinut lahjakkuuden hankkeita. Manoel de Oliveiran elokuvaura käynnistyikin varsinaisesti vasta Salazarin vuonna 1970 tapahtuneen kuoleman jälkeen; siihen saakka de Oliveira elätti itsensä toimimalla isänsä perustamassa sähkölaitoksessa. Tänä aikana valmistui 8 elokuvaa, joista vain kaksi pitkiä: toinen fiktio ja toinen dokumentti.
Ainutlaatuisen vaiheen elokuvan historiassa de Oliveira saavutti 70 vuotta täytettyään, jolloin vasta hän kävi kunnolla työhön käsiksi alkaen tuottaa elokuvia yksi per vuosi -tahdilla. 73:nnen ja 93:nnen syntymäpäivänsä välissä hän ohjasi ja käsikirjoitti 17 pitkää näytelmäelokuvaa (joista yksi 7-tuntinen) ja lisäksi sormiharjoituksia lyhyemmässä muodossa. Tämän jälkeen hän jatkoi. 90 täytettyään de Oliveiraa kohdeltiin festivaaleilla ja muissa asiantuntijapiireissä mestarina, joka kantoi hyllyt täyteen elämäntyöpalkintoja. Kilpailupalkintojakin tuli mm. Cannesista ja Venetsiasta.
Elokuvantekijänä Manoel de Oliveira sukkuloi läpi laajan tyylikirjon ja liikkuen aiheesta ja ajankohdasta toiseen. Menen kotiin, helposti lähestyttävästä arkirealismistaan huolimatta, antaa kuvan melko vakavasta isojen aiheiden pohdiskelijasta, mutta suuri osa ohjaajan töistä tunnetaan satiirisista kosketuksistaan. De Oliveira oli älykköohjaaja ja tyyliniekka, joka ei tarvinnut liikkuvaa kameraa näyttääkseen nuoremmilleen kaapin paikan. Hän filmasi usein intellektuelleja kirjallisia aiheita ja vaati paljon sekä itseltään että katsojiltaan. Eipä paljon esimerkillisempää elokuvataiteilijaa osaisi etsiä. Hänellä oli myös mielenkiintoisia yhteistyökumppaneita, joista yllättävämpiin kuuluu John Malkovich, joka esiintyi kolmesti (mukaan lukien Menen kotiin) maestron ohjauksessa.
Manoel de Oliveira kuoli saappaat jalassa. Saatuaan 105-vuotiaana kaksi lyhäriä ilmoille, hän kaatui kesken jälleen uuden hankkeen. Viimeisen sanan hän säästi itselleen: ohjeidensa mukaisesti elokuva nimeltä "Muistoja ja tunnustuksia" saa julkisen ensi-iltansa vasta nyt, tekijänsä kuoleman jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti