Kirjoittaessani, että viime vuoden ylivoimaisin art house -ilmiö, Ida, on ihan hyvä elokuva, taidan antaa sille huonoimmat kritiikit mitä se on saanut mistään ja keneltäkään. Idaa ovat rakastaneet ihan kaikki, yleisöstä kriitikoihin. Se on valittu Euroopan parhaaksi elokuvaksi ja "muun maailman parhaaksi" Oscar-akatemian toimesta. Työltään se onkin harvinaisen nautinnollista katseltavaa.
Viime vuonna ei tehty montaa kuvakerronnaltaan yhtä tarkkaan mietittyä elokuvateosta. Idan mustavalko-otokset putoilevat toinen toisensa perään kuin helmet kaulakoruun, kauniisti valaistuina ja tarkasti komposoituina. Näin hyvin tehtyä elokuvakerrontaa on mukavaa katsella pelkkänä kuvataiteena - vaikka se menettääkin digitoistona olennaisen hehkunsa ja vaikka kyseessä on pohjimmiltaan pastissi paremmista elokuvista siltä aikakaudelta, mihin Ida tarinansa sijoittaa, 1960-luvulta.
Osa Idan tuomasta ulkokohtaisesta nautinnosta tulee sen nostalgisuudesta: Ida kertoo tutun-vakavan eurooppalaisen tarinan eurooppalaisesta lähihistoriasta vakavailmeisten henkilöhahmojen kautta vanhaan 1:1.33-suhteeseen rajatuin mustavalkokuvin lähes ilman säestävää musiikkia. Tavallaan Ida tuntuu erittäin lahjakkaalta oppilastyöltä tehtävänantona "kuusikymmenlukulainen eurotaide-elokuva". Se, mikä puuttuu, on ko. aikakautta leimannut sartrelainen eksistentialismi, jonka pohtiminen ja käsitteleminen tuotti elokuviin aidosti yllättäviä muoto- ja motiiviratkaisuja: Ida on täydellisen selkeä, lähes puhkiselitetty, vaikka siinä ei dialogilla liioitellakaan. Sen muotokieli on kuin oppikirjasta: otokset ovat yleensä liikkumattomalla kameralla tehtyjä paitsi kun halutaan kertoa henkilöhahmon sisäisestä kuohunnasta, jolloin tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaista käsivarakuvaa. Idan esikuvissa hienoa oli muun ohessa se, että niiden tekijät eivät välttämättä itsekään olleet aina täysin selvillä siitä, mitä olivat tekemässä ja sanomassa - he kokeilivat silti, ja tämä kokeilun fiilis Paweł Pawlikowskin teoksesta puuttuu.
Tai sitten minä olen sisältä kuollut eikä tarina nunnakokelaasta, joka saa kuulla olevansa sukujuuriltaan juutalainen ja lähtee selvittämään taustoja vanhempiensa sodan aikaisen kuoleman takana vaan kosketa. Tämä on ihan varteenotettava vaihtoehto; sellainenkin mahdollisuus kuin "katsoja epäonnistuu" on aivan todellinen ilmiö, vaikka ymmärrettävästi liian harvoin puheenaiheeksi nostettu. Toisaalta, Idan näytöksen jälkeen eräs tuttu äityi kehumaan Idan tavatonta "seksikkyyttä". Tämä katsontatapa ei ollut noussut elokuvan aikana omaan mieleeni (koska olen sisältä kuollut), mutta sille on olemassa hyvät perusteet.
Lopuksi pitää mainita todistamani näytöksen erikoispiirteestä (Kino Engelin 1-salissa). Ida on siis erittäin tarkasti rajattujen ja suunniteltujen kuvien elokuvaa. Siinä on muun muassa silmiinpistävän monia kuvia, joissa henkilöiden päät tai kasvot on sijoitettu aivan kuvan alalaitaan. Ja näissä kohdissa tuli toistuvasti tunne, että kuva projisoitiin hieman pieleen, niin, että jotain kuvasta hävisi alareunan maskeihin. Vaikka emme elokuvan seksikkyydestä innostuneen tuttuni kanssa monesta asiasta samaa mieltä olleetkaan, tämän huomasimme molemmat.
