Oeke Hoogendijkin ohjaama The New Rijksmuseum (Alankomaat, 2014) ei voi millään olla huono. Väitteen voi nimittäin todistaa vastaansanomattomasti faktaksi: elokuva saa polkupyöräilijän vihaamaan polkupyöräilijöitä. Siihen pystyvässä elokuvassa täytyy de facto olla jotakin erityistä. Tuttava julisti sen ykskantaan festivaalin parhaaksi elokuvaksi.
Hoogendijkin pirullisen ironinen elokuva on painajaismainen komedia - tai komediallinen painajainen - museosta, joka sulki ovensa ja kokoelmansa kymmeneksi vuodeksi. Eikä mikä tahansa museo, vaan Amsterdamin Rijksmuseum, Alankomaiden kansallismuseo, Länsi-Euroopan helmi, jolla on maailman laajin kokoelma ylistettyä hollantilaista kulta-ajan taidetta. Rembrandtin Yövartio. Seitsemän miljoonaa muuta taide-esinettä. Kun maan kansallisylpeyden monumentti päätettiin 120 vuoden jälkeen remontoida, olisi luullut, että hanketta olisi juoksutettu eteenpäin yhteisen hyvän nimissä mahdollisimman jouhevasti. The New Rijksmuseum kertoo kuinka Isot Tärkeät Asiat voi junailla mahdollisimman päin helvettiä.
Viidestä kymmeneksi vuodeksi venynyt prosessi tuotti Hoogendijkille valtavasti materiaalia. Yksin polkupyöräilijöiden järjestämästä vastalausekampanjasta olisi voinut helposti tehdä parituntisen elokuvan. Polkupyörä - joka siis on yksi ihmiskunnan historian ylivertaisimmista keksinnöistä - on amsterdamilaisille pyhä. Rijksmuseumin erikoisuuksiin kuuluu, että sen läpi kulkee ns. kevyen liikenteen väylä. Renovointisuunnitelman mukainen pyöräkaistan kaventaminen sai kaikki Amsterdamin pyöräilijät takarenkailleen. Eikä ainakaan rakennuksen kiertäminen tullut kuuloonkaan. Pyöräkoalitio saikin suunnitelmat kaadettua nurin, minkä jälkeen arkkitehtien piti palata työpöytiensä ääreen. Mikä maksoi pari vuotta. Sitten suunnitelmiin puuttui kaupunkimaisemaa valvova lautakunta...
Tämä on vain pintaraapaisu. Vaikka siinä on omat puutteensa, on The New Rijksmuseum ennen kaikkea huikea poraus "sivistyneiden" ihmisten käsittämättömään kyvyttömyyteen puhaltaa yhteen hiileen egojen, narsismin ja pikkumaisuuden ristitulessa. Hoogendijk tyypittää "näyttelijänsä" herkullisesti. Löytyy pyrkyri, pomomies, monomaanikko, omahyväinen ekspertti, populisti. Paras "hahmo" on kaikin tuomariäänin Aasian paviljongin käsittämätön kuraattori, joka ei kaiken hyörinän ja pyörinän keskellä välitä muusta kuin kahdesta japanilaisesta jättiläispatsaastaan hellyyttävän lapsenomaisella putkinäköisyydellä.
Onhan suurhankkeita ennenkin tarkasteltu tällaisesta näkövinkkelistä, mutta terveellistä se vaan on saada silloin tällöin muistutus siitä, millaisia toopeja me olemme koulutuksen tasosta riippumatta. Tai millaisen Pandoran lippaan Ihminen rakensi byrokratian kehittäessään. Hoogendijkin elokuva on tietysti vahvoin vedoin luonnosteltu kertomus Rijksmuseumin odysseiasta, mistä mukaan on otettu vain kapea otanta. (Sitä ei esimerkiksi mainita, että Yövartio ja 400 muuta kokoelmien teosta oli jatkuvasti yleisön silmien saavutettavissa eräässä sivurakennuksessa.) Välillä se kompastelee ja harppoo saadakseen koko jutun kerrottua mielekkäässä ajassa, mutta saa paljon anteeksi silkan hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta.
-----------------------------------------------------------------------------
YHTEENVETOA
Ison festivaalin voi kokea monella eri tavalla siitä riippuen, millaisen kokonaisuuden itselleen valitsee tai saa. Omat kymmenen ja puoli näytöstäni herättivät epäilyksen, etten osunut valinnoissani aivan tapahtuman kermaisimpaan palaan. Otanta antoi tämänvuotisesta festivaalista kovin synkän ja vakavan, lohduttomankin kuvan. Liian monet elokuvat olivat myös "ihan kivoja", vailla suuria ahaa-elämyksiä. Jälkeenpäin tuntuu, että liian moni "pakko nähdä"-elokuva jäi väliin. Onneksi meno parani loppua kohden ja viimeinen päivä oli ehdottomasti korkeatasoisin. Kellarissa ja The New Rijksmuseum täydensivät Muisteja-teoksen kanssa kolmikon, joka erottui muita päätä pitempänä.
Vastaanpanematonta iloa DocPointissa vuosimallia 2015 aiheutti Savoyn ihanan teatterin löytyminen osaksi esityspaikkakarttaa. Loistavaa!
Esitysten teknisestä tasosta voisi puhua pitkäänkin, mutta tiivistettäköön se tässä välttämättömimpään. Dokumenttielokuviin ei yleensä ole panna paljon rahaa, ja se näkyy nykyisissä olosuhteissa esityshetkellä. Nähtyjen elokuvien visuaalinen ulkonäkö herättää liian paljon kritiikin aihetta. Lähes kaikki elokuvat kärsivät liian kirkkaasta kuvasta, yliterävyydestä, pehmeiden tekstuurien puutteesta. Esteettinen vaikutelma on vaatimaton, nykyaikaista televisiokuvaa muistuttava. Tässä kevyen kaluston käsivarakuvauksen hetteikössä Im Kellerin kaltaiset visuaalisesti väripalettia myöten todella pitkälle mietityt teokset eivät vain nouse, vaan syöksähtävät esiin.
Nykyaikaisessa elokuvaelämyksessä "oma rauha" on hypoteettinen käsite, myös festivaaleilla. Äänekäs napostelu on pesiytynyt dokkarifestivaaleillekin, mikä aiheuttaa monenlaisia komplikaatioita ihan konkreettisesta katsomiskokemuksen häiriintymisestä sen ihmettelyyn, miten maailmassa joku voi katsoa dokumenttielokuvaa kansanmurhasta samalla popcornia mussuttaen. Ulrich Seidlin Im Kellerissä napostelijat eivät tajunneet edes elokuvan kirjaimellisesti hiljaista luonnetta. Eräs ääripään esimerkki puolirikollisesta yleisökäyttäytymisestä löytyy The New Rijksmuseumin sunnuntainäytöksestä, jossa joku otti valokuvia salaman kanssa. Ihmiset viihtyvät leffan parissa, josta ovat maksaneet kahdeksan euroa, ja joku päättää ottaa kuvia kankaasta? Tämä kansalainen on varas. Ja hyypiö.
Elokuviin pitäisi palauttaa taju muiden huomioon ottamisesta, mikä useimmissa sosiaalisissa tilanteissa ymmärretään itsestäänselvyydeksi. Etenkin festivaaleilla. Jonkun häiritsemänä harmittamaan jäänyt elokuvaelämys merkitsee paitsi kaivoon heitettyä rahaa, myös ainutlaatuisen tilaisuuden menettämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti