Clint Eastwoodin problemaattisen Chris Kyle -elämäkerran avainkohtauksessa Kylen veljesten metsästäjäisä selittää heille maailmassa olevan susia, lampaita ja lammaskoiria. Chrisistä tulee lammaskoira: vartija ja pelastaja. Tämän syvään painuneen lapsuudenopin perusteella hän oikeuttaa uransa Yhdysvaltain armeijan SEAL-joukkojen tarkka-ampujana. Mutta ovatko kaikki lammaskoiran uhaksi kokemat susia?
Tämä kysymys jää ratkaisevasti käsittelemättä American Sniperissa (pitäisi olla: Amerikkalainen tarkka-ampuja). Se ei myöskään anna monipuolista kuvaa sodasta tai erityisesti USA:n Afganistanissa käymästä sodasta. Se ei kerro mitään uutta amerikkalaisesta politiikasta tai amerikkalaisesta armeijasta. Jäljelle jää toimintaelokuvamaisen tehokas kuvaus kaupunkisodankäynnistä ja eräs elämäkerta.
Viimeksi mainitusta taas tekee problemaattisen sen uskottavuusarvo. Elokuva perustuu Kylen omaelämäkertaan, mutta olisi paljon parempi, jos se pohjautuisi vain elämäkertaan. Chris Kyle on yhdysvaltalainen ilmiö, lähes ikoni symbolina kansakunnan taistelukyvystä ja sokeasta uskosta oman voimankäytön oikeutukseen. Vaikka Eastwoodin elokuvan ennennäkemätön menestys - nousu ennätysajassa kaikkien aikojen katsotuimmaksi sotaelokuvaksi - yllätti monet sikäläisetkin, lienee sen menestystä käytännössä mahdotonta ymmärtää meilläpäin, missä Chris Kylen nimeä tuskin missään tunnetaan. Yhdysvalloissa elokuvan menestyksen jälkimainingeista on alkanut rantautua kriittisempiä kannanottoja, joissa huomautetaan elokuvan valkaisevan kirjan kuvaa päähenkilöstä ja epäillään monien Kylen väitteiden todenperäisyyttä. Arvostelun keihäänkärki on ero elokuvan ja kirjan välillä siinä, miten Kylen asennoituminen työhönsä on kuvattu. Kyle itse kirjoitti rakastaneensa työtään, pitäneensä kaikkia vastapuolen jäseniä lapsista naisiin pahimman pahuuden ilmentyminä ja olleensa pahoillaan vain siitä, ettei voinut tappaa enemmän. Elokuvan antama kuva on huomattavasti monitasoisempi.
 |
| Sienna Miller on melkein aavemaisen yksi yhteen Taya Kylen kanssa |
Joten, American Sniperia on terveellisintä katsoa fiktiona. Tätä korostaa käsikirjoituksen dramaturgiakin, joka lainaa Jean-Jacques Annaud'n elokuvasta Vihollisen porteilla (Enemy at the Gates, 2001) idean kahden vastapuolilla olevan tarkka-ampujan kamppailusta: Kylen kirjassa hänen vastapoolikseen elokuvassa kasvatettu Mustafa mainitaan yhdessä lauseessa.
Pohjimmiltaan käteen jää teemoiltaan äärimmäisen yksinkertainen (mikä selittänee paljon suosiosta) kuvaus siitä, minkälaista tahdonvoimaa ja kykyjä vaatii nousta tappavan alansa parhaaksi. Elokuva on muuten Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksestaan, mitä on todella vaikea niellä, kun huomiotta jäi mm. Mr. Turner. American Sniperin kuvaus paljon käsitellystä post-traumaattisesta stressisyndroomasta ei tuo kankaalle mitään uutta.
Sitä ei voi kiistää, että American Sniper kulkee - ylipituudestaan huolimatta - sujuvasti. Tämä onkin suunnilleen ainoa merkki siitä, että ohjaksia pitelee Clint Eastwood. Muuten teos ei kanna oikein mitään hänen tavaramerkeistään. Ensinnäkin siitä puuttuu romantiikka (mutta romantiikka sellaisella kivenjärkäleen tuntuisella tavalla, jona se esiintyy esim. Ruoskassa ja Outlaw Josey Walesissa). Tilalla on verinen, mutta väritön ja hietön realismi. Lattea kuvailmaisu (Tom Stern ei kyllä ole koskaan ollut edeltäjänsä Jack N. Greenin veroinen kuvaaja) muistuttaa konsolipelejä, Modern Warfarea ja muita. Kritiikin sävy antaa ymmärtää muuta, mutta Afganistaniin sijoittuvat taistelukohtaukset ovat kaikesta huolimatta elokuvan parasta pihviä. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, lukuun ottamatta säälimättömän suoraa lasten ampumisen kuvausta, johon voi lukea omia moraalisia näkökulmiaan, mutta niiden orkestrointi ja leikkaus ovat ensiluokkaisia ja tekevät tarpeeksi usein elokuvasta jännittävän. Vastakohtaisesti kotitantereelle sijoittuvat perhekohtaukset kulkevat melkein pelkästään kliseillä ja niistä puuttuu tyystin eastwoodilainen rehevyys. Niiden visualisointikin on tylsää ja digitoisto tekee puun- ja ruohonvihreästä huomiota kiinnittävän luonnotonta. (American Sniper ei ole ehdolla kuvauksestaan.)
Ideologisesti American Sniperista on vaikea saada otetta. Eastwood on itse sanonut, ettei halunnut tehdä elokuvastaan poliittista puoleen tai toiseen. Sotaelokuvan kohdalla sellaista lähtökohtaa on vain vaikea hyväksyä. Sodanvastaiseksi ohjaaja on sentään teostaan väittänyt, mutta elokuvan nähnyt päätyy kyllä lähes väistämättä olemaan toista mieltä. Alleviivaus tulee viimeisissä kuvissa, joissa seurataan täysin tästä ajasta irrallaan olevalla vanhanaikaisuudella Kylen hautajaissaattoa hartaalla murhemielellä. Sotasankaria viedään kohti viimeistä leposijaa.
Eastwood on tehnyt urallaan ennen muuta trillereitä, länkkäreitä ja armeijaelokuvia. Kahdessa ensin mainitussa hän on osoittautunut mestariksi, viimeksi mainitussa...ei niin paljoa. American Sniperissa hänen ongelmansa jatkuvat, vaikka sitä silti tekee mieli kutsua - kaikesta huolimatta - hänen parhaaksi sotaelokuvakseen, vain koska se ei ole tasapaksu kuten Isiemme liput eikä tylsä kuten Kirjeitä Iwo Jimalta. Ja vielä eräästä toisesta syystä, joka vaatii ehkä elokuvan olennaisimman kysymyksen käsittelemistä.
Missä välissä ja millä eväillä Bradley Cooper oppi näyttelemään? Pennsylvanialainen aloitti Aliaksessa standardinomaisena tv-komistuksena, jolle ei tehnyt mieli luvata kovin pitkää tai näyttävää uraa. Ja menestyskomediasarjassa Kauhea kankkunen (Hangover 1-3) Cooper onkin kauhea. Vielä vuonna 2010 Cooper oli pelkkä mitäänsanomattomuus A-Teamissa. Ja vielä niinkin myöhään kuin 2011 hän oli korkeintaan kelvollinen Rajattomassa (Limitless). Sitten 2012 Cooper yhtäkkiä esiintyy Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook) parhaana näyttelijänä ohi Robert DeNiron ja Jennifer Lawrencen. Kuin tyhjästä. Toinen Oscar-ehdokkuus putkeen tulee American Hustlesta. Ja nyt, American Sniperissa, hän ei ole Chris Kylen roolissa vain upea, vaan mestarillinen. Studion mainosjaoston mukaan Cooper uppoutui Chris Kylen hahmoon 10 kuukautta. Eipähän hän American Hustlen jälkeen kankaalla ole näkynytkään. Roolityö on viime vuosien merkittävimpiä esimerkkejä tutun näyttelijän "katoamisesta" roolin sisään. Cooper tekee työn vähäeleisesti, ennen kaikkea kehonkielen ja äänen kautta. Texasin aksentti on täydellinen, ja Cooper on tavoittanut ammattisotilaille tyypillisen askeettisen, varautuneen puhetavan siviileitä kohtaan. Suoritus on myös fyysisesti tajuttoman vakuuttava: pasifisti tai ei, kun Cooper käskee erikoisjoukkojaan etenemään, on vähällä nousta penkiltään seuraamaan johtajaa. Helposti kiinnittyy huomio myös näyttelijän tapaan liikkua sotilaan tamineissa, kulmikkaasti, mutta tehokkaasti.
Jos jossain mainoskorteissa lukee, että Bradley Cooper ON American Sniper, pitää se prikulleen paikkaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti