MC 3/6, "Chic Flicks"

Huippujännittäväksi muodostuneeseen "Chic Flicks"-visaan osallistui kaikkiaan 11 joukkuetta, mikä sekoitti pirteästi MonroeCupin pakkaa. Yllätysvoittajaksi nousi epäilyttävän vahvasti tyttöenergiansa hallinnut Savage Streets (30+ pt.). Vanavedessä seurasivat Kongon kuninkaat (30), Kylvyssä (29,5), Cokpornit (27), Some Like It Not (27), Keuhkotautiset marsut (26), Trans-Iguaanit (26), Peter Lorren silmät (20), Will Smithin pojat (13), Ratkiolut (10), Team Pink (6).

Ensi viikolla ehkä teemavisa, ehkä ei. Tietoa tulossa sivupalkkiin.

MONROECUP 2013

Trans-Iguaanit 6+6+1
Savage Streets 3+2+6
Peter Lorren silmät 5+5+1
Some Like It Not 3+4+3
Will Smithin pojat 4+3+1
Kylvyssä 0+0+6
Kongon kuninkaat 0+0+5
Cokpornit 0+0+3
Tulkinpippurit 0+1+0
Keuhkotautiset marsut 0+0+1
Team Pink 0+0+1
Ratkiolut 0+0+1

30.1. “Chic Flicks”

KUVATEHTÄVÄ: Tunnista näyttelijättäret. (6 pt.)
- 1. Liana Kaarina: http://static.iltalehti.fi/teevee/telkkuminkki1805MZ_tv.jpg
2. Ansa Ikonen: http://www.starscolor.com/images/ansa-ikonen-02.jpg
3. Regina Linnanheimo: http://i.ebayimg.com/00/s/NjI5WDg2NQ==/$%28KGrHqJ,!joE8NLH2qM%29BPK-l-,92g~~60_3.JPG
4. Mirjami Kuosmanen: http://i2.listal.com/image/418299/200full-.jpg
5. Anneli Sauli: http://celebslists.com/images/anneli-sauli-06.jpg
6. Lea Joutseno: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/4/4a/Lea_Joutseno.jpg

Tyttöenergiakierros (14 pt.):

1. Mikä tyttöenergialeffa ja kuka ohjasi? Sen tagline on Five Girls. Five Days. One Rocking World! Sen IMDb-luku on 3,0. (2 pt.)
- Spice World, Bob Spiers
2. Minkä kuuluisan lastenkirjan Tage Danielsson filmasi 1984, nimiosassa 11-vuotias Hanna Zetterberg ainoassa valkokangasroolissaan; 21-vuotiaana hän pääsi äänivyöryllä Ruotsin eduskuntaan? (1 pt.)
- Ronja ryövärintytär
3. Kuka nainen on voittanut Oscarin ohjauksesta ja mistä elokuvasta? (2 pt.)
- Kathryn Bigelow, The Hurt Locker
4. Kenestä tuli vuonna 1993 ensimmäinen Kultaisen Palmun voittanut naisohjaaja ja mikä oli tuo elokuva? (2 pt.)
- Jane Campion, Piano
5. Luettele Sofia Coppolan ohjaukset. (5 pt.)
- Virgin Suicides, Lost in Translation, Marie Antoinette, Somewhere, The Bling Ring (2 lyhärii)
6. Ketkä kaksi näyttelijää tässä duetoivat? (2 pt.)
- John Travolta, Olivia Newton-John

A vai B?
Jompi kumpi: A=1 pt. B=2 pt.

7. A) Mistä elokuvasta on kuuluisa Quvenzhané Wallis? B) Entä Q’orianka Kilcher?
- A) Beasts of the Southern Wild B) A New World
8. A) Kenen kirjailijan romaaniin Clueless löyhästi perustuu? B) Mitä elokuvaa Cluelessissa käytetään kuukautisten kiertoilmauksena?
- A) Jane Austen B) Crimson Tide
9. A) Kuka on Chris Nothin kuuluisin roolihahmo? B) Minkä nimistä tyttöä Audrey Hepburn näyttelee elokuvassa Aamiainen Tiffanylla?
- A) Mr. Big B) Holly Golightly
10. A) Mihin melodraaman klassikkoon Meg Ryanilla ja muilla Uneton Seattlessa -elokuvan naisilla on patologinen suhde? B) Kenen klassikkoja ovat Lääkärin omatunto, Suurinta elämässä ja Kaikki minkä taivas sallii?
- A) Unohtumaton rakkaus/An Affair to Remember B) Douglas Sirk
11. A) Kenen Star Wars -näyttelijän esikoisohjaus oli parin vuoden takainen Sovinto, joka perustui romaaniin Sikalat? B) Kuka maansa arvostetuimpiin ohjaajiin lukeutuva nainen on ohjannut mm. elokuvat Monsoon Wedding, The Namesake ja Amelia?
- A) Pernilla August B) Mira Nair
12. A) Kuka näyttelijä tässä laulaa? B) Mistä elokuvasta hän voitti Cannesin parhaan naisnäyttelijän palkinnon?
- A) Charlotte Gainsbourg B) Anti-Christ

Äänet (6 pt.):

13. Minkä elokuvan parodia tässä on kyseessä? (1 pt.)
- Nälkäpeli
14. Minkä elokuvasarjan parodia tässä on kyseessä? (1 pt.)
- Twilight
15. Mikä “chick flick”? (1 pt.)
- Minun Afrikkani
16. Minkä nimisestä ja minkä maalaisesta elokuvasta on tämä hitti? (2 pt.)
- Three; Intia
17. Mistä tyttöenergisestä elokuvasta on tämä biisi alunperin? (1 pt.)
- Flashdance

Vihjeet:

18. Mikä esikoiselokuva?
4 pt. Ohjaaja aloitti kirjailijana julkaisemalla runoteoksen vuonna 1987 alle kaksikymppisenä. Hänen tuorein romaaninsa on viime vuodelta.
2 pt. Tämä ruotsalaisohjaaja on ohjannut 6 pitkää fiktiota sekä yhdessä Stefan Jarlin kanssa yhden dokumentin.
1 pt. Esikoisohjaus kertoo tyttörakkaudesta ja ilmestyi 1998.
- Fucking Åmål

19. Mikä “chick flick”?
4 pt. Sai ensi-iltansa 1994. Perustui Mark Handleyn näytelmään Idioglossia. Elokuvan ohjasi Bond-ohjaajanakin tunnettu Michael Apted.
2 pt. Miespääosassa Liam Neeson tekee pikkukaupungin tohtorina järkyttävän löydön.
1 pt. Naispääosassa Jodie Foster sai neljännen Oscar-ehdokkuutensa nimiosasta eristyksissä kasvaneena naisena, jonka puhekyky poikkeaa tavallisesta.
- Nell

20. Mikä romaani?
4 pt. Ilmestyi 1813 tekijänsä toisena romaanina. Sovitettu näytelmäksi lukuisia kertoja, filmattu useita kertoja, myös Bollywood-tulkintana.
2 pt. Sen päähenkilöä, yhtä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisimmista naishahmoista on esittänyt muiden muassa Greer Garson, Jennifer Ehle ja Aishwarya Rai.
1 pt. Vuoden -95 tv-sovitus teki Colin Firthista seksisymbolin.
- Ylpeys ja ennakkoluulo

Terroristin kuolema

Syyskuussa 2001 kansainvälinen terrorijärjestö toteutti mielipuolisen suunnitelman, joka johti liki 3 000 ihmisen kuolemaan New Yorkin kaupungissa. Kymmenen vuotta myöhemmin Yhdysvaltain keskustiedustelujärjestö lähetti salaisen iskuryhmän rajan yli Pakistaniin ja murhasi terrorijärjestön johtajan linnoitusta muistuttavassa kodissaan. Kellonaika oli koodikielellä "0 dark thirty": tarkemmin määrittelemätön aamuyön hetki. Elokuva on käsitellyt ns. "9/11"-aikaa paljonkin, mutta ohjaaja Kathryn Bigelow'n ja käsikirjoittaja Mark Boalin teos on ensimmäinen, joka suoraan, haastatteluihin ja tutkimukseen nojautuen käsittelee Yhdysvaltain hallituksen toimintaa al-Qaidan tuhoamiseksi.

Tekijöiden valitsema lähestymistapa on kvasi-dokumentaarinen, muistuttaen Paul Greengrassin rekonstruktiivisia töitä. Zero Dark Thirty on myös veistetty samasta puusta kuin ohjaajan ja kirjoittajan edellinen yhteistyö The Hurt Locker, mutta ote on vielä viileämpi, etäännytetympi ja niin sanotusti "matter of fact".

Zero Dark Thirtyyn pääsee oikeastaan helpoiten käsiksi sen herättämien reaktioiden kautta. Sitä on syytetty sekä kidutuksen puolustamisesta tietojen keruussa että sen vastustamisesta; samoin sitä on syytetty sekä patrioottiseksi että omaa hallitustaan kritisoivaksi.

Nämä vastakkaiset reaktiot eivät herätä ihmetystä, sillä elokuvan ongelma on, että se ei ole niistä mitään.

 

Zero Dark Thirty on kuin raportti, joka ei ota kantaa puoleen eikä toiseen. Se esittää (tai esittää esittävänsä) tositapahtumia uskottavuuteen pyrkien. Katsojan tehtäväksi jää muodostaa näkemyksiä. Kuten sanottua, liikutaan lähellä Greengrassin tyyliä elokuvissa Bloody Sunday ja United 93, mutta erojakin löytyy. Yksi eroista on, että Greengrass kuvaa kiinnostavia ihmisiä. Bigelow ei ole koskaan ollut vahva näyttelijäohjaaja, mikä on tehnyt liian monista lahjakkaan ohjaajan elokuvista ytimeltään onttoja. Näin käy taaskin.

Piiat-elokuvassa itsensä läpi lyönyt Jessica Chastain on kerännyt Zero Dark Thirtyn pääosassa paljon kehuja ja palkintoja. Sitä täytyy hieman ihmetellä. Chastain näyttelee kyllä muodollisesti hyvin, mutta hänen fiktiiviseksi rakennettu hahmonsa on yksiulotteinen, kuten oli Jeremy Rennerin pommiekspertti ZDT:n edeltäjässä. Chastain ei esitä todellista henkilöä, vaan itse asiassa USA:n kollektiivista tajuntaa; traumatisoitunutta psyykeä, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin trauman aiheuttaneen, ihmisestä kaikkien USA:n pelkojen ruumiillistumaksi muuttuneen miehen etsiminen ja tuhoaminen. Tämä tekee sukunimettömäksi jätetystä Mayasta yksituumaisen ja huumorintajuttoman - elottoman. Bigelow ja Boal tekevät tähän liittyen elokuvassaan yhden asian oikein: lopussa he näyttävät, miten tällainen fanaattisuus jättää yksilön ja kansakunnan tyhjän päälle. Voitto tuntuu tyhjältä.

Esitelmää muistuttava ZDT on elokuvallisesti edeltäjänsä tavoin ikävystyttävä, vaikka sen sisältö saattaakin keskusteluja kirvoittaa. Elokuvan "look" noudattaa käsivaralla kuvatun videon estetiikkaa, väripaletin liikkuessa elokuvan huumorintajuttomuutta ja elämänvierautta korostavasti hyvin kapealla ja kalpealla asteikolla. Elokuva rullaa bigelow'maisen sujuvasti eteenpäin, mutta on liian pitkä eikä kosketa missään vaiheessa. ZDT on hyvin moderni, hyvin vakava elokuva hyvin vakavasta aiheesta. Se ei tosin ole hyvin kiinnostava, mikä liittää sen liian moniin muihin viimevuotisiin Hollywoodin laatudraamoihin Lincolnista Piin elämään: itsensä hirmuisen vakavasti ottavista, tärkeitä asioita kommentoivista eepoksista on unohtunut sekä sielu että tuli.

Spielberg ja Abraham Day-Lewis

Steven Spielberg kuuluu kiistattomasti elokuvahistorian tärkeimpiin ääniin. Yksikään toinen elokuvantekijä ei ole tavoittanut yhtä laajaa yleisöä - korkeintaan Walt Disney pois lukien. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Spielbergin valkokangasuran alkamisesta. Viidellä vuosikymmenellä hän on kyennyt 27 elokuvallaan jatkuvasti nousemaan ihmisten huulille, säilyttämään 70-luvulla saamansa fanit ja tekemään leegioittain uusia nuoremmista ikäpolvista. Kolme hänen elokuvistaan - kolmella eri vuosikymmenellä: Tappajahai, E.T. ja Jurassic Park - kohosi aikanaan siihen asti menestyksekkäimmiksi elokuviksi historiassa. Kaupallisia floppeja? Ehkä yksi tai kaksi, täysin merkityksettömiä koko tuotantoa ajatellen. Taiteellisia floppeja? Hmm...vaikeampaa.

Kysymyshän on tietysti subjektiivinen. Esimerkiksi Tuomion temppelillä, Schindlerin listalla ja Saving Private Ryanilla on vannoutuneet vihaajansa. Ajatellen koko uraa kronologisessa järjestyksessä voidaan silti väittää, että Spielberg ei ole pettänyt tähän mennessä. Jopa Hook - vahvoin perustein ohjaajan huonoin elokuva - oli ilmestyessään mielenkiintoinen ja suurimman osan sen viehätyksestä on syönyt aika.

Tämä alustus tähtää tiettyyn toteamukseen. Siihen, että vuosi 2012 menee historiankirjoihin vuotena, jolloin Spielberg vihdoinkin petti häneen kohdistuneet odotukset.

Tukeudun aina henkilökohtaiseen kantaani siitä, että puhuttaessa merkittävistä taiteilijoista - miten ikinä heidät määritelläänkään - kritiikin peruskysymys hyvästä ja huonosta siirtyy toissijaiseksi, etualalle noustessa sen, mitä auteur yrittää sanoa. Uskon siihen ilman muuta yhä. Mutta entä jos mistä hyvänsä syystä tällaisen auteurin signeeraamasta työstä ei löydäkään hänelle tunnusomaista ääntä?

Kuvittelen osallistuvani koeyleisön joukossa uuden, ensi-iltaan saapuvan elokuvan ennakkonäytökseen. Valmiista teoksesta puuttuu vielä loppusilaus: kaikki äänitehosteet eivät ehkä ole vielä paikoillaan, jonkin jakson leikkausta saatetaan vielä myöhemmin viilata ja niin edelleen - eikä elokuvaan ole liitetty tekijätietoja. Tällaisessa tapauksessa Lincoln on elokuva, jota en ikimaailmassa osaisi arvata Steven Spielbergin ohjaamaksi.



Lincolnista puuttuvat kaikki visuaaliset ansiot. Se perustuu täysin vuoropuhelulle (jota on paljon enemmän kuin yhdessäkään Tarantinon elokuvassa) ja näyttelijätyölle. 95 % tapahtumista sijoittuu sisätiloihin. Otokset ovat lyhyehköjä. Kuvakulmat ja rajaukset karttavat kaikkea konstailua. Elokuva on sarja keskusteluja, jotka blokataan teatterin kieliopin mukaan. Lähikuvia ja puolilähikuvia käytetään paljon. Spielbergin tyypillisesti ilmiömäinen tilantaju loistaa poissaolollaan. Kaiken huipuksi digitalisaatio on, mistä tahansa syystä, tämän luokan teokselle käsittämättömän huono. Aivan uskomatonta, Lincoln näyttää suurimman osan ajasta tv-leffalta. Tässä kohtaa minä kiroan tämän barbaarisen ajan. Lisäksi John Williamsin Oscar-ehdokkuus lukeutuu kaikkien aikojen räikeimpiin esimerkkeihin tähtipalvonnasta ja hyvä veli -ajattelusta.

Lincolnia analysoidessa juolahtaa yrittämättä mieleen, että Spielberg on yrittänyt tavoittaa totuuden karsimalla kaikki häiriötekijät ja tyylittelyt. Tämä on vain arvaus. Mutta jos näin, hän on unohtanut,  mikä on taiteen tehtävä: rohkea itseilmaisu ja kollektiivista tajuntaa koskevien asioiden käsittely jännittävällä, omaperäisellä tavalla. Lincoln ei sanan kaikkein tiukimmassa merkityksessä ole taidetta, vaan historiallinen esitelmä.

Sellaisena se voisi olla huonompikin. Näytelmäkirjailija Tony Kushner, joka kirjoitti osittain jo Münchenin, kuuluu sukupolvensa johtotähtiin ja on älykäs ja ehdottoman mestarillinen vuoropuhelun kirjoittaja. Jos Lincoln onkin kaksi ja puoli tuntia pelkkää keskustelua, se on kiinnostavaa sellaista. Se vain, että Lincolnin ääniraidan kuunteleminen äänikirjana on yhtä palkitseva kokemus kuin elokuvan katsominen.

Yhdysvaltalaista elokuvaa vaivaa merkillinen kirous. Olipa aihe mikä tahansa, koskettipa se USA:n sisäisiä asioita ja historiaa tai liikkuipa se muissa maissa ja niiden historioissa, amerikkalaisten elokuvantekijöiden potentiaalista löytyy aina ääniä, jotka saavat näistä aiheista irti jotakin kiehtovaa. Poikkeus on amerikkalaisten suurin kansallinen trauma, sisällissota 1861-1865. Sikäli kuin minä tiedän, USA:ssa ei ole valmistettu sisällissodasta yhtäkään onnistunutta näytelmäelokuvaa 86 vuoteen (Keaton: Kenraali). Rajatapauksena voidaan pitää brittiläisen Anthony Minghellan Cold Mountainia, mutta voi pojat, että sillä elokuvalla riittää arvostelijoita. Joka tapauksessa, siinä on paljon onnistunutta, mukaan lukien sodan kuvaus sekä fyysisenä että psykologisena tapahtumana, kiinnostava variaatio road movie -teemasta ja Jude Law'n kirkkaasti paras roolisuoritus. Ja sitten siinä on huonoimmat viimeiset viisitoista minuuttia, mitä kuvitella saattaa. Joten jotain ylittämätöntä tämän aiheen elokuvallistamisessa on. Toinen merkittävä amerikkalainen aihe, josta löytyy silmiinpistävän harvoja onnistuneita elokuvia, on USA:n itsenäistyminen.

Lincolnin pohjana on käytetty Pulitzer-palkitun Doris Kearns Goodwinin tietokirjaa Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln. Elokuva kertoo Abraham Lincolnin väkivaltaiseen kuolemaan katkenneesta vuodesta 1865, uudestavuodesta kevään ensi merkkeihin. Tänä aikana sovittiin viimein rauha pohjois- ja etelävaltioiden välillä, ja Lincoln sai läpi kaiken takana olleen perustuslakilisäyksen, joka lopetti orjuuden kaikissa osavaltioissa. Elokuvan nimi lienee valittu yksinkertaisuuden lisäksi, koska tämän yhden lakitaistelun pitäisi kiteyttää, mistä presidenttilegendassa on kyse. Siksi elokuvan jälkinäytös tuntuu turhalta ja maistuu yleisön itsesäälin silittelyltä. Nimihenkilöä esittää Daniel Day-Lewis.

On vaikea keksiä englantilaisesta Day-Lewisista jotain, mitä ei ole jo moneen kertaan sanottu. Hän on jo yksi elokuvanäyttelemisen suurimmista, legendaarinen ja palvottu fanaattisen omistautumisensa takia. Lincoln on jälleen yksi voitto. Day-Lewis lähestyy kohdettaan hillitysti ja luo lämpimän kuvan viisaasta ja kokeneesta poliitikosta, joka kykenee liikkumaan moraalin harmaalla alueella tähdätessään oikeudenmukaisiksi kokemiinsa päämääriin. Kolikon toiselle puolelle jää perhe, joka jää väistämättä toiselle sijalle kansakunnan etujen rinnalla. Lincoln on lähes loputtoman rauhallinen, tarinointia ja kaskuja rakastava taata. Day-Lewisin Lincoln on selvästi tarkkaan tutkittu, ja Spielberg lienee jättänyt mestarin pitkälti omaan rauhaansa tämän suunnattomiin kykyihin luottaen.

Niin hieno kuin Lincolnin muotokuva onkin, sitä ei silti tee mieli laskea Day-Lewisin merkittävimpiin. Suureen herkkyyteen ja hellyyteen kykenevä Day-Lewis on kuitenkin pohjimmiltaan tulinen, jopa vimmainen näyttelijäpeto, ja Lincolnista henkii tuntu, että hänen ominaisin energiansa on kahlehdittu roolin vaatimusten sisään; tietenkin elokuvan muu vaatimattomuus estää osaltaan näyttelijän suorituksen nousua.



Muista näyttelijöistä ei esiin nouse niinkään Sally Field Mary L:na tai varsinkaan Joseph Gordon-Levitt presidenttiperheen esikoispoikana, vaan Tommy Lee Jones raivokkaana orjien asian ajajana ja piikkipensasmaisena änkerönä, senaattori Thaddeus Stevensinä, oikeamielisenä miehenä, joka ei tarvitse kenenkään sympatioita. Mieleen jäävät myös ER:stä aloittanut Gloria Reuben Maryn palvelijattarena ja tunnistamaton James Spader Lincolnin käsikassarana, eräänlaisena poliittisena sniperina.

Oppituntina Lincoln on kiinnostavampi ja luistavampi kuin koulun historiantunti. Se sattuu muodostamaan myös sopivan vastinparin Django Unchainedin kanssa, valottaen orjien emansipaation poliittista puolta. Nykypäivää Lincoln kommentoi sattuvasti muistuttamalla, että orjakysymyksessä edistyksellisiä olivat Lincolnin republikaanit eivätkä demokraatit voi kauheasti ylpeillä historiallaan tuossa kysymyksessä. Eräät heidän edustajiensa puheenvuoroista elokuvassa ovat häkellyttävän vastenmielisiä. Lincoln kuvaa oikeastaan USA:n historian suurinta oikeudenkäyntiä, jonka voittivat republikaanit, ja joka vapautti välittömästi neljä miljoonaa orjaa ja välillisesti kymmeniä miljoonia heidän jälkeläisiään.

Mitä ihmettä Lincolnin ja Stevensin perillisille tapahtui?

Django, vapautunut mies (osa 2)

D IS FOR DISLIKE

Tahalliset väärintulkinnat ja haluttomuus tulkita, ylipäätään nähdä, ovat leimanneet Django Unchainedin vastaanottoa tietyissä pöytäkunnissa. Uutisoiduin näistä vastareaktioista on tietysti Spike Leen julistus, ettei hän suostu elokuvaa katsomaan. Toisaalla väitteet orjuuden viihteellistämisestä eivät yksinkertaisesti pidä vettä, ja hämmentävät syvästi, sillä Django on nimenomaan palavasti artikuloitu analyysi orjuudesta, jossa aihetta käsitellään jatkuvasti läpi teoksen. Tällaiset ylireaktiot näyttävät leimallisilta älykkäiden, mutta väkivaltaisten elokuvien kohdalla aina Kellopeli Appelsiinista lähtien.

Tilanne on avoin huvittuneelle leukailulle. Tässä meillä on kategorisesti orjuuden tuomitseva Hollywood-elokuva, mutta sen päävastustajiin laskee itsensä johtava afroamerikkalainen elokuvantekijä. Väitteet esimerkiksi "nigger"-sanan ryöstöviljelystä ovat täysin tuulesta temmattuja, sillä sanaa käytetään paitsi suhteellisen vähän, myös aina korrektissa diskurssissa.

Spike Leen sijaan elokuvasta tulisi olla raivoissaan Syvän Etelän valkoihoisten keskuudessa. Django Unchained sylkäisee rakastetun Tuulen viemää -myytin suuntaan ja antaa etenkin mississippiläisistä todella luotaantyöntävän kuvan.

Quentin Tarantino on luomassa polkuaan suurten mestareiden joukkoon. Matkaa on vielä jäljellä, mutta hänen tähänastinen elämäntyönsä on jo vaikuttava kokonaistaideteos, jonkalaista kukaan muu ei olisi voinut synnyttää. Tässä kaaressa Django Unchained on jälleen suurtyö, mutta ei silti kohoa tekijän päätöiden joukkoon. Pituudestaan huolimatta huimalla draivilla etenevä western on taaskin loistokasta käsityötä, jonka äärimmilleen kyllästetty värikuvaus ja viimeistellyt kompositiot edustavat parasta elävää kuvaa, mitä tänä päivänä tehdään. Tarantino lienee kuitenkin katsonut Sergio Leonen lisäksi Howard Hawksia, sillä kerronta on aiempaa perinteisempää. Takaumat ovat pelkkiä nopeita muistikuvia ja poissa ovat muun muassa tavaramerkkimäiset ylipitkät otokset. Sijalla on aktiivinen leikkaus, jolla Tarantino ja Sally Menken pois menon jälkeen editointihuoneen päälliköksi kohotettu Fred Raskin kutovat dynaamista elokuvaa, josta ei merkityksettömiä otoksia löydy.

Tarantino on korostuneen älyllinen elokuvantekijä. Visuaalisesta nerokkuudestaan huolimatta hänen älykkyytensä on vielä enemmän verbaalista. Tarantino käyttää briljantissa käsikirjoituksessaan melko varmasti laajempaa sanavarastoa kuin kukaan viimevuotisista kollegoistaan. Django Unchained juhlii kielen hienouksilla ja detaljeilla. Siinä missä Kunniattomissa paskiaisissa kieli oli naamioitumisen väline, Djangossa se on tapakulttuurin ymmärtämistä, kaupankäynnin öljyä ja avain lukittujen ovien takaisiin piireihin.

Etenkin Djangossa Tarantinon esikuvana valvoo Sergio Leone, jonka päätöitä Djangon lavea muoto jäljittelee. Tarantinon temperamentti on kuitenkin aivan toista maata. Hän asettaa älynsä loistavan säihkeen aina etualalle, kaikki sanottava todella sanotaan. Jos hän ei olisi niin taitava kuin on, tämä kävisi jossain vaiheessa raskaaksi. Tarantinolla olisi kuitenkin opittavaa oppi-isältään, suuremmalta mestarilta, hiljaisuuden ja verkkaisuuden tehokkuudesta.

Vaikka onkin ylivoimaisesti viime vuoden paras elokuva, Django Unchained ei tule voittamaan parhaan elokuvan Oscaria siitä yksinkertaisesta syystä, että siitä puuttuu sydäntä. Se luo väkivahvan, älyllisesti kiihottavan kuvan orjuuden historiasta, mutta ei anna kunnon rakkaustarinaa. Djangon ja hänen vaimonsa kertomuksesta puuttuu sen hedelmöittävä katarsis. Tarantino on ennenkin ollut vaikeuksissa kuvatessaan sellaista, minkä pitäisi olla aidosti koskettavaa. Hassua, että 49-vuotias auteur pelkää ylilyöntejä romantiikassa, mutta ottaa reippaasti riskejä toiminnan kuvauksessa.

Jälleen kerran Tarantino luo valkokankaalle mahtavan soundtrackin. Djangon kertomusta ryydittää milloin Johnny Cash, milloin moderni hiphop. Jonain uutena urallaan Tarantino pyysi johtavia afroamerikkalaisia pop-muusikoita tekemään elokuvan säestykseksi biisejä. Ne epäilemättä kommentoivat elokuvan kohtauksia nykypäivästä käsin tavoin, joista ei millään voinut saada kiinni ensimmäisellä katsomisella. Joka tapauksessa, vaikka ääniraita toimii jälleen hienosti, tietty rentous puuttuu. Musiikin käyttö on vahvaa ja täsmällistä, mutta ei sillä tavalla luontevaa kuin aiemmissa töissä. Ehkä Tarantinon yhä oopperamaisemmaksi kehittyvä tyyli maksaa tässä samaa hintaa kuin rakkaustarinan kohdalla.

Tarantinon sumeilemattomuus kostautuu Stephenin kohdalla. Calvin Candien kotia päälliköivä pääorja antaisi tilaa laajemmille pohdinnoille. Stephen on sisältä valkoiseksi kasvatettu musta rasisti, joka nauttii hyvistä oloistaan. Tarantino sivuuttaa kuitenkin ympäristön vaikutuksen tällaisen ihmistyypin muotoutumisessa ja niputtaa hänet vain kostettavien joukkoon, ehkä rotunsa petturina. Mutta Stephen on enemmän.



D IS FOR DYNAMITE

Kuten aina, todella dynamiittia Tarantinon elokuvassa on näyttelijätyö. Esimerkiksi väitteet Christoph Waltzin roolityön huonoudesta voidaan laskea suoraksi pahantahtoisuudeksi kaikkea Tarantinon tekemistä kohtaan. Waltz lukeutuu Tarantinon uskomattomimpiin löytöihin. Ohjaaja ei pyrikään peittelemään, että King Schultz on vahvasti sukua Hans Landalle. Tekniikan viimeistä piirtoa myöten hallitseva 56-vuotias itävaltalainen luonnenäyttelijä tekee jälleen puhetaidoillaan briljeeraavan, teatraalisuutta rakastavan ties minkä koettelemusten kovettaman miehen muotokuvan. Ja tekee sen täysin superlatiivisesti. Schultz ei silti OLE Landa. Schultzin rooli on korostuneesti ulkopuolisen, jolle vieraan maan käytännöt ovat vieraita. Häikäilemättömyydestään huolimatta Schultz on lopulta tarinan järjen ja inhimillisyyden ääni, ja lopulta omatunto.

Schultzin negatiivina toimii Calvin Candie, jota Leonardo DiCaprio esittää säkenöivästi. Mielistelevästi hymyilevä Candie on kieroon kasvanut sadisti, jonka suhde sisareensa on potentiaalisen sukurutsainen. Eteläisen aksentin omaksunut DiCaprio pystyy vastaamaan Waltzille isku iskulta, mikä onkin elintärkeää.

Jamie Foxx jää näiden kahden gladiaattorin väliin. Hänen täytyy näytellä toisella tekniikalla, sillä Djangon täytyy symboloida teoillaan ja olemuksellaan kaikkien aikakauden orjien kokemuksia. Omalla eleettömällä tavallaan Foxx on hyvin vakuuttava eräänlaisena fyysisenä manifestina. Hän on komea, kyvykäs ja halukas. Kontrastisesti valkoiset näytetään mädäntyneinä epäihmisinä, joko calvincandieina tai sitten eläinten tasolle degeneroituneina juntteina. Osattomiksi jätetyt orjat nähdään aina kauniimpina ja puhtaampina kuin kieroutuneet omistajansa. Candien siskokin on ruma verrattuna Kerry Washingtonin Mrs. Djangoon. Washington suoriutuu roolinsa vaatimasta saksan kielestä vakuuttavasti.

D IS FOR DIGITAL

Vaikka kuuluukin onnistuneimman viiden prosentin joukkoon, digi-Djangon katsominen on kaikesta huolellisuudestaan huolimatta todella vituttavaa puuhaa. I just can't accept no substitutes. Värisävyt on saatu siirrettyä enemmän kuin kunnioitettavasti ja yleensä pystyy unohtamaan seuraavansa digitaalitoistoa. Mutta voimakkaissa kontrasteissa on häiritsevässä määrin hehkua, joka näkyisi filmiltä pehmeämpänä ja luonnollisempana. Suurimmat puutteet tulevat vastaan kylmissä kuvissa, kuten yöotoksissa, joissa taustana on kallion harmaata graniittia. Digiprojisointi ei pysty vastaamaan näihin haasteisiin. Kaiken kaikkiaan maailman parhaan kuvaajan Robert Richardsonin pieteettinen työ jää nyt vaille ansaitsemaansa arvostusta kuvan jäädessä vaille filmin sille antamaa elävyyttä. Ei elokuvaa pitäisi joutua katsomaan teatterissa tällaisissa olosuhteissa.

Django, vapautunut mies (osa 1)

D IS FOR DISCOURSE

Quentin Tarantinosta kirjoittaminen tuntuu käyvän elokuva elokuvalta vaikeammaksi. Elokuva elokuvalta hänen teoksensa käyvät laajemmiksi ja monisyisemmiksi samalla, kun ne puristuvat yhä tiheämmiksi merkityskudelmiksi: jo jokainen kahden toisiaan seuraavan kuvan liitto, ellei jopa yksittäinen kuva, lyö kipinöitä aivoissa herättäen pohtimaan ja tarkastelemaan näkemäänsä yhä uudestaan, yhä uusista kulmista. Lisäksi Tarantino itse on niin mestarillinen kirjoittaja, että sitä lähestyäkseen pitäisi oikeastaan kyetä liikkumaan edes suunnilleen samalla tasolla. Ei tule onnistumaan ikinä.

Yhtä suuren haasteen muodostaa nykytekijöistä vain Terrence Malick, hänkin nerokas kirjoittaja. Triumviraatti täydentyy iranilaisella Abbas Kiarostamilla, jonka lempeitä elokuvia on suuresti helpompi lähestyä kynin varustautuneena.

Elokuvasta kirjoittamisen probleeman kivijalan muodostaa aina se, että elokuvan tekijä on viettänyt yksin käsikirjoituksen laatimisen parissa vuoden tai enemmänkin, ja sitten me täällä vastaanottajapäässä referoimme kaiken tuon työn parissa tunnissa tiivistelmäksi siitä "mistä on kyse" - harvoin, jos koskaan, päästen edes totuuden liekin valopiiriin. Tarkkaan ottaen tämä teesi koskee kaikkia elokuvia, mutta todellisuudessa vain ns. auteur-teoksia, jotka vakavissaan pyrkivät ottamaan selvää tekijän omasta suhteesta ympäristönsä ilmiöihin. Mikä koskee mitä suurimmassa määrin mainittua kolmikkoa.

Haaste ei Django Unchainedin kohdalla kutistu yhtään, sillä vaikka onkin tekijänsä konventionaalisin teos, Django on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Quentin Tarantinon seitsemäs pitkä elokuva on hurja, oopperamainen monumentti, joka puhuttelee, viettelee, haastaa, ärsyttää ja viskoo seinältä toiselle, kunnes lopputekstien jälkeen pää on tyhjentynyt ja ajatukset kerääntyvät kasaan kovin vitkaan. Sen herpaantumattomat kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia pitävät sisällään niin valtavan määrän asioita, että siitä voisi puhua miljoonassa eri diskurssissa. Yrittäminen vain yhden katsomiskerran jälkeen tuntuu hullun hommalta. Silti, kun elokuva on katsottu, sen eliniän määrää sen synnyttämä keskustelu, tapahtui se sitten kahden ihmisen välillä suusta suuhun tai kirjoitetun tekstin kautta.



D IS FOR DISTURBING

Vanhasta Steve Reevesin tähdittämästä miekka-ja-sandaali-eepoksesta Hercules Unchained nimensä ottanut uusi Django kulkee laveudessaan kvasi-leonelaisena kertomuksena orjuudesta "villissä lännessä" juuri ennen sisällissotaa vuonna 1858. Tarantinon teoksella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen, Sergio Corbuccin läpisurkean Djangon kanssa, kuten ei ole kymmenillä muillakaan Djangon nimeä viljelleillä c-westerneillä, joiden myyttistä perintöä Tarantino käyttää oman elokuvansa rakennuspuina. Hänen versionsa on kahden miehen tarina. Saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa Djangon kirjaimellisesti orjuuden kahleista voidakseen hyödyntää tämän tietoja omassa metsästyksessään. Tämä teko elokuvan alkukohtauksessa määrittää kaiken mitä seuraa, sillä paitsi että se laittaa tarinan liikkeeseen, se ennenkuulumattomuudessaan asettaa myös parivaljakon ristiriitaan koko muun yhteiskunnan kanssa, jossa orjia ei käsitetä muuksi kuin tavaraksi, hyödykkeiksi tai kuten Tarantino Schultzin suulla sanoo, lihaksi. Django ja Schultz aloittavat tuottoisan yhteistaipaleen siivoamalla säälimättä ja vallitsevien lakien mukaisesti ryöstäjiä ja murhamiehiä pois sivistyksen jaloista. Pohjimmiltaan miehet tekevät kuitenkin matkaa pimeyden sydämeen, kohti lohikäärmeen luolaa, jossa vangittuna vartoo prinssiään Djangon myöskin orjaksi syntynyt vaimo.

Django Unchainedin mieletöntä aggressiivisuutta voisi selittää arvuuttelemalla Tarantinoa aidosti "värisokeaksi". Elämää suuremman romanttisen ulkokuoren alla kiehuu järkyttävän vihainen elokuva, joka ei suostu hyväksymään tai edes ymmärtämään kuvottavaa historiallista todellisuutta. Tarantino on lähtenyt tekemään elokuvan orjuudesta ja sellaisen hän totta vie on saanut aikaan. Tie on toinen kuin hissuttelulta vertailussa näyttävässä Amistadissa, sillä Djangon orjuus on aina fyysistä ja lihallista alistamista, jonka monia muotoja ohjaaja-käsikirjoittaja esittelee käyttämänsä fantastisen tyylilajin puitteissa saumattomana osana kokonaisuutta. Orjuus on Djangossa ennen muuta ruumiillinen tila, täynnä kipua, kärsimystä ja puutetta. Tarantino katsoo absurdia tilannetta, jossa yhden ihmisen oikeudeksi katsotaan omistaa toinen ihminen viimeistä veripisaraa myöten, ja artikuloi tuon katsomuksen hautaan.

Tarantino näkee mieluummin sielunsa silmin kuin tosiasioiden linssien läpi. Taiteilijana se on paitsi hänen oikeutensa, myös velvollisuutensa. Sitä paitsi Tarantinon elokuvat ovat aina, ja varsinkin jälkimmäisellä kaudellaan, hänen syvästi rakastamansa taidemuodon kommentaareja. Niinpä Django on kuvitelmaa, sijoittuen lyyrisesti tyyliteltyyn menneisyyteen, jossa omaa todellisuuttamme koskevat elementit on viety ääripisteisiinsä. Huippuna Djangon ja Schultzin vastapooliksi paljastuva Calvin Candie, älykäs ja läpimädäksi pervertoitunut tilallinen, johon on ladattu periaatteellisen rasismin koko kuppainen epäinhimillisyys. Kipeimmät, pistävimmät vuoropuhelunsa Tarantino on sijoittanut Candien ja Schultzin välille, joiden verbaalinen yhteenotto on kahden parleerauksen taidon jättiläisen miekkailua. Orjattomasta Euroopasta tulevana Schultz ei ymmärrä orjuuden käsitettä. Aluksi se ei häntä edes kiinnosta, Djangon kanssa ystävystyttyään se häiritsee häntä yhä enemmän. Calvin Candien Candylandiin päästessään Schultz on jo valmis nousemaan vastarintaan. Kokemus opettaa.

D IS FOR DREVENGE (the 'd' is silent)

Kosto on muodostunut Tarantinon johtoteemaksi uran jälkimmäisellä kaudella. Se yhdistää kaikkia hänen 2000-luvun töitään. Django Unchained osoittautuu monessa mielessä Kunniattomien paskiaisten sisarteokseksi, missä jälleen vääryyttä kärsineet maksavat takaisin sortajilleen. Sen verisyyttä selittää osaltaan sen sijoittuminen maailmaan, missä voima, nopeus ja raakuus selvittävät, kuka jää viimeisenä jaloilleen. Se ei ole suinkaan katkeamatonta verileikkiä, mutta sen väkivalta on todella väkivaltaista. Vasta loppunäytöksen koittaessa kaikki helvetinkoirat pääsevät irti Tarantinon lieasta. Viimeinen puolituntinen vyöryää hillittömänä sotanäytelmänä, kuin Kill Billinä, jossa Coltit ovat korvanneet miekat.

Mistä tämä mieletön tykitys? Djangossa on oma johdonmukaisuutensa, sillä se näyttää läpi kestonsa linjassa pysyen todellisuuden fyysisen puolen. Djangon lihaa repivä kosto on reaktio vuosikymmenien ruumiilliselle kidutukselle. Se on eräänlaista kommunikaatiota sekin.

Kudoksesta löytyy muutakin. Sumeilemattomalla asenteellaan Django tahtoo yksituumaisesti räjäyttää historiallisen mätäpaiseen taivaan tuuliin. Tarantinolle kyse on yksinkertaisesti vääryydestä, jota ei olisi pitänyt koskaan olla olemassa ja jota ei milloinkaan pitäisi hyväksyä. Yhtenä muiden joukossa tulilinjalle joutuu Tuulen viemää, johon elokuva viittaa useammankin kerran muodostaakseen tuon klassikon antiteesin. Candyland ei vahingossa muistuta Taraa. Django näyttää orjien oloista sen, mikä Tuulen viemässä hyväntahtoisesti kaunisteltiin. Tarantinon mukaan orjien amerikkalainen todellisuus oli vielä epäinhimillisempää kuin mitä elokuvassa on kuvattu.

MC1, 2/6, tulokset ja visarunko

MONROECUP 2013

Vinkeät iguaanit 6+6
Peter Lorren silmät 5+5
Will Smithin pojat 4+3
Some Like It Not 3+4
Savage Streets 3+2
Tulkinpippurit 0+1


16.1. MAAILMANLOPPU - THE MUSICAL: Pommit, kylmä sota ja paranoia

Perustrivia (16 pt.):

1. Nimeä John le Carré -filmatisoinnit. (8 pt.)
- Mies kylmästä; Puhelu vainajalle; Peilisota; Pieni rumpalityttö; Sankari vai vakooja; Panaman räätäli; Uskollinen puutarhuri; Pappi lukkari talonpoika vakooja
2. Missä Roland Emmerichin elokuvassa pääosaa esitti John Cusack? (1 pt.)
- 2012
3. Ketkä kaksi näyttelevät pääosat Spy Gamessa? (2 pt.)
- Robert Redford, Brad Pitt
4. Kuka tuore Golden Globe -voittaja teki pääosan elokuvassa Peloista pahin; ja missä kaupungissa elokuvassa räjähtää pommi? (2 pt.)
- Ben Affleck; Baltimore
5.  Kuka näyttelee pääosan Parallax View’ssa ja kuka sen ohjasi?
- Warren Beatty, Alan J. Pakula
6. Ketkä kilpailevat tänä vuonna parhaan miespääosan Jussista? (3 pt.)
- Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Eero Ritala

A vai B?
Joukkueet vastaavat joko A:han (1 pt.) tai B:hen (2 pt.)

7. A) Mihin maahan sijoittuu maailmanlopun klassikko Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1959)? B) Minkä maalainen on maailmanlopun visio Huomisen tuska (The Quiet Earth, 1985)?
- A) Australia B) Uusi-Seelanti
8. A) Mikä ennustus toteutuu elokuvassa The Knowing? B) Minkä nimiseen kappaleeseen Tohtori Outolempi päättyy?
- A) Maailma loppuu B) We’ll Meet Again
9. A) Kuka näyttelee pääosaa Jonathan Demmen Mantshurian kandidaatissa? B) Kuka näyttelee pääosaa alkuperäisversiossa?
- A) Denzel Washington B) Frank Sinatra
10. A) Mitä Rauhantekijän alkujaksossa varastetaan junasta, mitä sitten etsitään loppuleffa? B) Mikä Moskovaan sijoittuva Hollywood-leffa vuodelta 1983 kertoo neuvostoliittolaisesta murhatutkijasta, jota esittää William Hurt?
- A) Ydinpommi B) Gorkin puisto
11. A) Kuka japanilainen ohjaaja kuoli eilen 80-vuotiaana? B) Mikä jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen?
-  A) Nagisa Oshima B) Tabu

Äänet/musat: (6 pt.)

12. Kuka näyttelijä tässä on äänessä (1 pt.)?
- Bob Hope
13. Minkälaisesta elokuvasta tämä kappale on peräisin? (1 pt.)
- Maailman kuuluisin valistuselokuva Duck and Cover
14. Kuka älykkäänä pidetty näyttelijä tässä tekee itsensä naurunalaiseksi (1 pt.)?
- Groucho Marx
15. Kuka legendaarinen kauhunäyttelijä (1 pt.)?
- Boris Karloff
16. Kuka laulaa; ja mistä hän laulaa? (2 pt.)
- Doris Day; Geiger-mittarista

Vihjeet:

17. Mikä kylmän sodan kirja?
4 pt. Sen kirjoitti amerikkalainen Eugene Burdick. Se on filmattu ainakin kolmesti, tosin kuuluisin versioista kreditoimattomana. Yksi näistä versioista on tv-elokuva, jonka Stephen Frears ohjasi livenä vuonna 2000, yhtenä tähtenä George Clooney.
2 pt. Kubrickin Tohtori Outolempi on eräänlainen parodia romaanista.
1 pt. Samana vuonna Outolemmen kanssa ilmestyi myös Sidney Lumet’n ohjaama virallinen versio, tähtinä Henry Fonda ja Walter Matthau.
- Fail Safe/Pommin varjossa

18. Kuka näyttelijä?
4 pt. Hän täyttää parin viikon päästä 64. Hänen loikkaamisensa vuonna 1974 Yhdysvaltoihin oli vuoden suuria kohu-uutisia.
2 pt. Vuonna 1977 hän sai ensimmäisestä elokuvaroolistaan parhaan sivuosan Oscar-ehdokkuuden. Elokuva oli Käännekohta (The Turning Point).
1 pt. Tämä maailman kuuluisin tanssija vietti osan viime vuodesta Suomessa esiintyen Helsingissä näytelmässä Pariisissa.
- Mikhail Baryshnikov

19. Mikä elokuva?
4 pt. Sen pääosa oli venezuelalaisen Édgar Ramírezin varsinainen läpimurto.
2 pt. Se palkittiin Golden Globella vuoden 2010 parhaana minisarjana, mutta oli suunniteltu yli viisituntiseksi teatterielokuvaksi.
1 pt. Sen ohjasi Olivier Assayas ja kertoi kylmän sodan aikaisesta terrorismista, jota johti Ilich Rámirez Sánchez.
- Carlos

Lentokonekaappaus suomalaiseen tyyliin

Harmi. Kaapparista aistii jo parin ensimmäisen minuutin jälkeen, että se on epäonnistunut. Mikä ei välttämättä tarkoita, että se on huono elokuva, sillä epäonnistunut ja huono useinkin tarkoittavat eri asioita. Kaapparin kohdalla tämä tarkoittaa, että se on jotain muuta kuin mitä sen piti olla. Vaikka se ei elokuvallisilta ansioiltaan vakuuta oikein missään vaiheessa, siihen sukeutuu omituinen kerros sympaattisuutta, minkä takia tarinaa seuraa jokseenkin suggeroituneena.

Odotukset tälle elokuvalle olivat varsin korkealla. Aleksi Mäkelä on sukupolvensa lahjakkain suomalainen ohjaaja. Tai ainakin kineettisin. Hänellä on näppituntuma dynaamiseen elokuvakerrontaan aivan toisella tavalla kuin kellään aikalaiskollegallaan. Kuitenkin uran summa jää aika vaatimattomaksi. Elokuvien parhaat hetket kielivät loistavista kyvyistä, mutta mikään työ ei nouse kokonaisuutena merkillepantavaksi. Ihme juttu. Kaapparin aihe vaikuttaa paperilla ihanneprojektilta Mäkelälle. Aarno Lamminpartaan merkillinen ja dramaattinen Finnair-lennon kaappaus vuonna 1978 antaa kuin avaimet käteen Mäkelän toiminnalliselle, tehokkaalle tyylille.

Kaapparin epäonnistuminen johtuu vääristä virityksistä. Tekijät olettavat katsojan tuntevan tarinan etukäteen melko tarkoin, sillä selvänä vihjeenä siitä, että tässä haetaan pelkkää rekonstruktiota laajempaa kulmaa, tulee jo alussa ajoittamalla tarina pitkäperjantaihin: oikea kaappaus sattui saman vuoden syksyllä. Tekeillä ei siis ole tapahtumien uskollinen dramatisointi.



Kaappari ei ole trilleri - vaan komedia. Tekijöitä ovat innoittaneet eniten tarinan runsaat absurdit piirteet kaappauksen ex tempore -hengestä Lamminpartaan päämäärättömyyteen ja ylimmän johdon täydelliseen valmistautumattomuuteen. Mäkelä ja käsikirjoittajat Mika Karttunen & Elias Koskimies eivät kuitenkaan kurkota korkealentoisuuteen, jonka varassa tämä tarina kunnolla toimisi komediana. Terä puuttuu. Sen sijaan ryhmä vetää elokuvaa tasaisin väliajoin takaisin maan pinnalle tavoitellen aitoja draaman kosketuksia. Draamakomedia on kuitenkin tarinankerronnan taitolajeista vaikeimpia.

Toinen ongelma on roolitus. Kaappari pullistelee sinänsä lahjakkaista eturivin näyttelijöistä. Mutta tyylilajin ollessa koominen ja joka toisen tähden kuuluessa TV:n Putous-ryhmään, Kaappariin tulee tahattomastikin sketsin maku (mitä korostaa entisestään jotenkin epä-mäkelämäisen "laiha" visuaalisuus, minkä digisiirto saa näyttämään jo melkein tv-elokuvalta). Useimmista hahmoista tulee karikatyyrejä, hahmosia, oli tarkoitus eli ei. Se verottaa tilanteeseen sisältyvää jännitettä. Esimerkkinä Miitta Sorvalin liikenneministeri Laine, joka olisi ehkä hauska jossain toisessa elokuvassa. Toisaalla Juho Milonoff käytännössä tuhlataan täysin merkityksettömään hahmoon. Valoisammalta puolelta löytyy esimerkiksi Armi Toivasen hiljaisen huvittava rooli pekingeesimäisenä Sorvalin oikeana kätenä. Suoraselkäisimpänä elokuvasta kävelee kuitenkin keilailemasta panttivankikriisiä sovittelemaan hälytettyä verojuristia esittävä Hannu-Pekka Björkman, joka kuvaan ilmestyessään alleviivaa kaikkea, mitä Kaapparista muuten puuttuu. Björkmanilla on käsittämätön lahja olla läsnä tekemättä lähes mitään. Paino tietysti sanalla lähes.



Olennaisin Kaapparista kiteytyy Kari Hietalahteen. Lamminpartaan pitäisi olla lahjakkaaksi tiedetyn näyttelijän voimannäyttö. Mutta kaikesta näkee, että ohjaaja ja näyttelijä eivät ole samalla aaltopituudella. Hietalahti on selvästikin laittanut kaiken kokemuksensa peliin. Mutta kuin laiva ilman peräsintä, suoritus kulkee välillä täsmälleen oikeaan ja muina aikoina enemmän tai vähemmän sivuun. Toisin sanoen, työ on epätasainen ja epäsynkassa muun elokuvan kanssa. Syytän ohjaajaa.

Jotakin hellyttävää Kaapparissa kuitenkin on. Sen vähän väärään "taajuuteen" tottuu ja sen ihmisistä alkaa kuin huomaamattaan välittää. Tämähän on ensinnäkin Hollywood-elokuvan satiiri: kaikki menee juuri niin kuin elokuvissa ei mene. Mikään ei oikein ole dramaattista, vaan pikemmin säälittävää. Eräs painokas tekijä tämän puolen valottamisessa on oivaltavasti roolitettu Aake Kalliala, joka lentokapteenina ei hätkähdä mistään, vaan loputtomalla (suomalaisella) kärsivällisyydellä ohjailee hiljalleen konetta oikealle kiitoradalle. Ja pyytää palkinnoksi vain vaimon lämmittämään saunan.

Toiseksi, Kaappari on niin selvästi lama-ajan elokuva. Lamminparras hahmotetaan valtavissa paineissa murtuvana ihmispolona, johon monet vuoden 2012 todellisuutta elävät voivat samastua. Lamminparras ei tee poliittista kommenttia, ei tähtää toimillaan mihinkään itsensä ulkopuoliseen, vain etsii jotain kadonnutta itsessään.

Oli tämä mitä oli, ei tästä vaikea ole pitää.

Tim Burton Frankenlandiassa

Sukupolvensa lahjakkaimpiin amerikkalaisohjaajiin lukeutuva Tim Burton ei ole tehnyt hyvää elokuvaa 19 vuoteen. Vuoden 1994 Ed Wood on jäänyt hänen viimeiseksi kaikin puolin kestäväksi työkseen. Ed Woodin jälkeen Burton on valmistanut vielä sellaiset mukiinmenevät teokset kuin Mars Hyökkää! ja Sleepy Hollow, joissa on vielä vitsikästä potkua, mutta jäävät merkillisesti pintatasolle ilman sen kummempaa tavoitetta. Muut Burtonin elokuvat voidaan jakaa tyhjänpäiväisiin viihde-elokuviin (Apinoiden planeetta, Jali ja suklaatehdas) ja kunnianhimoisiin epäonnistumisiin (Big Fish, Sweeney Todd, Corpse Bride).

Niin omintakeiselta näkijältä vaikuttaneen Burtonin taantuminen on yllättävää ja surullista. Hänen huomattavat tekniset taitonsa eivät ole hälvenneet minnekään, ja Burton-elokuvat tarjoavat edelleen uhkeita visuaalisia näkyjä. Mutta nykyään ne rummuttavat sitä tyhjää rumpua, mistä aikoinaan ammensivat Edward Saksikäden omaperäisesti asetellut kysymykset ihmisen rakennusaineista ja Batman - paluun häkellyttävät freudilaiset teemat.

Frankenweenie jatkaa Burtonin omien kykyjen alittamista kuuluen mainituista kategorioista jälkimmäiseen. Siitäkin huolimatta, että Frankenweeniekaan ei vakuuta, se voidaan laskea useita Burtonin aikaisempia töitä paremmaksi.

Corpse Bridesta tutulla häikäisevällä nukkeanimaatiotekniikalla toteutettu Frankenweenie kehittelee eteenpäin Burtonin 80-luvulla tekemää lyhytelokuvaa. Liikutaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa eletään kuin vanhojen monsterielokuvien kulisseissa. Salamat iskevät joka yö, maisemaa varjostaa Frankensteinista tuttu goottilainen tuulimylly ja koulua käyvän Victor F:n luokkatovereilla on kaikilla tummat silmänympärykset ja jos jonkinlaista irvokasta epäsymmetriaa habituksissaan.

Ja koko juttu tapahtuu mustavalkoisessa maailmassa.

Sekä kolmiulotteisena, mitä kommentoidaan heti alkujaksossa. Mutta taaskaan 3D:stä ei saada paljoakaan irti, ei ainakaan mitään, mitä kaksiulotteisena jäisi kovasti kaipaamaan.

Nuori Victor on jo lupaava tiedemiehenpuoli, jonka nerous karkaa käsistä, kun rakastettu Sparky-koira saa surmansa traagisesti. Tapahtumat alkavat eskaloitua, kun Victor palauttaa kasaan kursitun moppensa haudan takaa parhaaksi ystäväkseen. Ennalta arvattavasti, ja tässä on lupaavan hankkeen iso kompastuskivi. Frankenweenie jää pelkäksi pastissiksi vanhoille kauhuleffoille eikä uskalla kurkottaa sinne, missä kukaan nukkeanimaattori ei ole vielä käynyt. Viittaukset jäävät oikeastaan vain lainauksiksi: on Frankensteinin morsianta, Godzillaa ja jopa Gremlinsejä. Burton ja Doug Limanin mielettömän Gon aikanaan kirjoittanut, sittemmin perussenttariksi Burtonin palvelukseen vajonnut John August kuljettavat upeissa kulisseissa tarinaansa tuiki tuttuja latuja. Victorin salaisuuden vähän kerrallaan paljastuessa seuraa tavanomaisia kiristyksiä, kuluneita peittely-yrityksiä ja kierrätettyjä kommelluksia. Vasta viimeisessä näytöksessä elokuva herää hetkeksi eloon tuodessaan peliin aika yllättäviä uusia pelureita.

Kuluneisuudestaan huolimatta Frankenweenie voisi löytää tiensä kuluttajan sydämeen, mutta ohjaajan kosketus ei kertakaikkiaan tavoita oikeita sävyjä. Ääninäyttelijät replikoivat hillityn vaimennetusti aina siihen pisteeseen saakka, että kenestäkään on vaikea löytää persoonallista samastumiskohtaa. Vastapainoksi Burton käyttää musiikkia runsaalla kädellä. Score kuuluu Danny Elfmanin kaikkien aikojen vaisuimpiin. Loppuratkaisut jäävät täysin Disney-tasolle ja aiheuttavat korkeintaan pikku haukottelua. Burton kuljettaa tarinaa joka kohdassa varmalla kädellä pohjaten vakiintuneisiin konventioihin. Kuin mittatikulla liikkeensä laskien.

Elokuvasta puuttuu tyystin omituisuus, joka on läsnä hahmojen olemuksessa.

Paitsi yhtä onnistumista. Frankenweenien keskushahmo on oikeastaan Sparky-koira, jonka luomisesta henkii aivan toisen tason rakkaus kuin mistään muusta leffan aspektista. Kokoon tikattua pehmolelua muistuttava Sparky on elokuvan ainoa todella eloisa olento, jonka liikkeet ja ääntelyt ilahduttavat näköjään rajattomalla moninaisuudellaan.

Viimeiseksi kritiikiksi jää digitodellisuus, joka Frankenweenien kohdalla merkitsee sitä, että kuva on aivan sileä, julistemainen. Siitä puuttuu kokonaan innoituksena toimineiden klassikoiden välke ja valo, mikä saa aikaan sen, että nukkeanimaation nukkeanimaatiomaisuutta ei enää näe. Lopputulos ei erotu mitenkään digianimaatiosta, koska mistään ei pysty näkemään, että liikutaan todellisessa ympäristössä, missä nuket liikkuvat millin murto-osan kerrallaan paperin, pahvin ja kankaan keskellä. Kuva on liian täydellinen. Taika on kuollut.

Piin elämää, ei sen enempää

3,141592653589793...

Minulla on läheinen suhde matemaattiseen likiarvoon, joka saadaan jaettaessa ympyrän kehä sen halkaisijalla. Olemme olleet BFF jo lapsuudestani saakka. Löysin numeraalisen ystäväni Guinnessin ennätystenkirjasta, joita keräilin läpi useimpien peruskoulun luokkien. Tähän päivään mennessä en osaa selittää, miksi tuo likiarvo tuntuu niin kiehtovalta, mutta ehkä se johtuu jalkapallosta.

Katsoin lapsena uskollisesti Englannin valioliigan ottelun joka lauantai YLE2:lta (Liverpool FTW!), heräsin joka neljäs vuosi katsomaan jokaisen MM-kisalähetyksen kellonajasta välittämättä ja käytin leijonanosan kesälomapäivistä, viikonlopuista ja lämpimistä iltapäivistä koulun jälkeen potkimalla, pomputtelemalla, kuljettamalla ja puskemalla palloa pölyisellä hiekkakentällä. Minusta ei koskaan kehittynyt taitavaa, mutta julmetun hauskaa kyllä oli.

Jalkapallosta saa aikaan äärettömän määrän ympyröitä, jotka niiden halkaisijalla jaettuna tuottavat loputtoman määrän piitä...joka jatkuu numeroiden jonona äärettömyyksiin koskaan toistamatta itseään. Pidin numeroista, minua kiehtoi kaikki mikä oli pisintä, lyhintä, painavinta, leveintä, korkeinta. Opin myös puhelinnumerot helposti, eivätkä ne karanneet mielestä sinne kerran juurruttuaan.

Yllä oleva piin arvo 15 desimaalin tarkkuudella on kirjoitettu ulkomuistista.

Ang Leen filmatisoinnissa Yann Martelin menestysromaanista pii-raukalle käy vähän kuin kaikelle muullekin: se heitetään soppaan noin vaan, pysähtymättä haistelemaan sen rikkaita aromeita. Aikaan saatu keitos ei maistu oikein miltään.

Tarina intialaisnuorukaisesta, joka joutuu pelastusveneeseen bengalintiikerin kanssa, ei suinkaan ole huono. Kirjaa lukematta en tiedä, miten hyvin Martel tarinan kertoo, mutta Leen ja David Mageen turinoimana juttu on aineksistaan huolimatta omituisen yhdentekevä. Piin elämää on vaikea edes tunnistaa Ang Lee -elokuvaksi. Ohjaajan tuotannossa lähin vertauskohta on samalla tavalla fantastinen Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, mutta tästä uudesta loistaa poissaolollaan edeltäjäänsä värittänyt syvä inhimillinen tragiikka, paneutuminen siihen, mistä ihminen on tehty. Piin elämä on useassa mielessä kuin valkokankaalle siirretty kuvakirja, joka jättäytyy lapsen ymmärryksen tasolle. Sen upeimmatkin kuvat ovat kauniita samalla tavalla kuin asematunneleissa ja kadunvarsilla myytävät kiiltopintaiset vitosen piirrokset. Näkemäni perinteinen versio oli erittäin kirkas ja valoisa - kolmiulotteinen versio näyttäytyy varmasti tummempana.



Iso, ehkä isoin, ongelma Piin elämässä on sen suhtautuminen näyttelijöihin. Leen elokuvissa on usein saatu nauttia sisäistyneistä tulkinnoista, mikä erottaa Hiipivän tiikerinkin useimmista lajityyppisukulaisistaan. Mitä lie Leelle tapahtunut, mutta Piin elämässä muistiin jääviä rooleja ei ole kuin yksi eikä se ole se keskeinen: keski-ikäistä Piitä esittävä Irrfan Khan on läsnä aivan toisella tavalla kuin muut tarinan unohdettavat henkilöt Gérard Depardieuta myöten. Khanin vastanäyttelijänä Rafe Spall suistaa jo pelkällä habituksellaan elokuvan tv-elokuvan maailmoihin.

Ensimmäistä rooliaan tekevä nuori Suraj Sharma yrittää kyllä vimmatusti valtavien haasteiden äärellä ison elokuvan ehdottomana päähenkilönä, mutta ei kertakaikkiaan ole tarpeeksi kokenut löytääkseen sitä kosketuspintaa, mikä samastaa katsojan valkokankaan hahmon koettelemuksiin.

Tietystä teknisestä taidokkuudestaan huolimatta Piin elämä on tylsää katsottavaa. Se on liian sliipattu, ylihuoliteltu. Kaikki on hiottu puhtaaksi virheistä, viilattu sileäksi rosoista. Piihin vertautuva Cast Away on sekin kaukana täysosumasta, mutta siinä on ainakin paikka paikoin hikeä ja likaa, mikä saa palaamaan sen pariin. Vaikka Piissä on parempi tarina, Cast Away tuntuu inhimillisemmältä. Se tuntuu todella matkalta.

Piin elämän varsinainen sisältö, se, mistä todella on kaiken aikaa ollut kyse, paljastuu oikeastaan vasta viimeisten minuuttien aikana. Käänne on hieno - paperilla. Vaikka se herättääkin voimakkaan tuntemuksen siitä, että sitä on käytetty aikaisemminkin*. Kyse onkin yhtäkkiä mielikuvituksesta ihmisen hyväksi toimivana voimana. Ja kaiketi uskosta johonkin meitä suurempaan. Edeltävät 110 minuuttia ovat kuitenkin olleet - aivan muutamia komeita väläyksiä lukuun ottamatta - niin mielikuvituksetonta, tasapaksua kerrontaa, että Piin arvoituksen ratkaisu ei enää kosketa. Tai sen ei pitäisi koskettaa.

...23846264338327950288...

*EDIT. (14.1.)

Tarina, jonka Piin elämä toi mieleen, on Tim Burtonin ohjaama Big Fish (2003), joka pohjautui Daniel Wallacen vuoden 1998 romaaniin. Piin elämä käyttää samantyyppistä, tulkinnoille avointa ratkaisua, mutta kääntää Wallacen ja Burtonin ajatuksen ikään kuin päälaelleen.

Etelän erämaiden pedot

- I'm going to look for my mama.
- That's a good place to go.

Puhuttaessa amerikkalaisesta elokuvasta, olipa Beasts of the Southern Wildista mitä mieltä tahansa, on hyvä, että siellä vielä tehdään tämänkaltaisia elokuvia. Beasts of the Southern Wild kohosi viime vuoden indie-elokuvan johtotähdeksi, koska se eroaa kuvastoltaan niin tyystin maan muusta elokuvasta: elokuvan tapahtumapaikkojen jokainen nurkka on täynnä rämää, täynnä käytettyä tavaraa, käytettyjä elämiä.

Tämä on kertomus tarpeettomista ihmisistä, yhteisöistä, joista kukaan ei välitä ja joilla ei ole mitään vaikutusta kenenkään arkipäivään. New Orleansin ja meren väliin unohdetusta Bathtubin kylästä ei löydy ainuttakaan uutta esinettä, veneetkin saatetaan tehdä auton perälavasta. Ihmiset elävät suolla likaisina ja remuten, viinasta nauttien, vain yhden tulisieluisen opettajattaren pitäessä sivistyksen liekkiä jotensakin sammumasta. Tämä on todellisuutta aivan siinä missä The Social Networkin nörttiyliopistomaailma. Vain unohdetumpaa todellisuutta. Kunnes hirmumyrsky Katherine lyö vaurasta siinä missä köyhääkin.



Näkökulma tähän vieraannutettuun yhteisöön kuuluu noin 6-vuotiaalle Hushpuppy Doucet'lle. Hän ottaa maailman vastaan sekalaisten vaikutelmien tulvana, mihin kuuluu milloin riivatun kaltaisesti käyttäytyvä isä, milloin myyttisiä, jääkauden aikana kuolleita aurokkeja, jotka lapsen mielikuvitus vapauttaa jääsellistään. Beasts of the Southern Wild tuntuu sarjalta muistikuvia aikuisen Hushpuppyn menneeseen katsovasta mielestä, minkä vuoksi kaiken yllä leijuu epätodellinen sadun tuntu. Tämä on oivaltava lähtökohta kertomukselle, jonka pièce de résistance on koko valtakuntaa traumatisoinut New Orleansin tulvakatastrofi. Sen sijaan, että polemisoisi hallituksen heikkoja toimia tuon turman korjaamiseksi, elokuva antaa äänen sen jalkoihin jääneille. Parhaimmillaan se tehoaa voimakkaasti.

Parhaimmillaan. Beasts of the Southern Wild ei ole se mestariteos, minä se on yritetty nähdä. Se on paikoitellen horjuva ja epätasainen. Ohjaaja Benh Zeitlin saa usein aikaan eräänlaista lo-fi-Kusturicaa, mikä ei välttämättä ole kehu. Indie-elokuville tyypillinen käsivarakuvaus iskee etenkin teoksen alkupuolella usein häiritsevästi kasvoihin. Vielä oudoksuttavampaa on esikoistaan tekevän keskittyminen lähikuviin ja ahtaisiin kompositioihin, mikä laimentaa elokuvan jännitettä. Vuoropuhelu tekee vaikutuksen poikkeuksellisella kauneudellaan, etenkin Hushpuppyn kertojan ääni. Se on tosin paljon velkaa Terrence Malickille, ja tätä kauneutta selittää myös sen pohjautuminen näytelmään, jonka Lucy Alibar kirjoitti otsikolla Juicy and Delicious.

Elokuvaversion kokonaisuus on pienempi kuin osastensa summa. Tai ehkä juuri toisinpäin, riippuu, miten asiaa katsoo. Sillä kokonaisuus jättää kuitenkin hyvän maun, mutta ne on ne osaset, mitä jää mutustelemaan. Kuten pikkuisen Quvenzhané Wallisin roolisuoritus päähenkilönä. Poikkeuksellista siinä ei ole se, mitä kankaalla tapahtuu - loistavaa luonnollista olemista, mitä on nähty esim. Jafar Panahin lapsitarinoissa -, vaan se mitä kuullaan sen ulkopuolella. Wallis lukee kauniisti kirjoitettua selostusta mykistävän kypsästi, intuitiivisesti oikeita asioita painottaen. Tärkeä rooli on isää esittävällä Dwight Henryllä, joka ilmiselvästi on rakentanut juuri oikean siteen kokemattomaan lapsinäyttelijään. Henry ruumillistaa sekapäisen isähahmon, jolla ei ole kykyä hallita impulssejaan, aivan mahtavasti.

Näistä kahdesta huolimatta, ja siitä, miten fantastisesti Gabriel García Márquezin mieleen tuova Bathtubin kylä on luotu kameran eteen tai kuinka yhtä lailla upeasti Hushpuppyn mielikuvitusta kiihottavat aurokit on tehty tässä elokuvassa, joka maksoi suunnilleen saman verran kuin Tie pohjoiseen, Beasts of the Southern Wild ei vie mukanaan. Se jää pitkälti etäiseksi. Ehkä se yrittää hieman liikaa. Ehkä esteenä toimii digiprojisointi, sillä tämä elokuva, joka huutaa katsomista filmiltä, kadottaa rakeensa, särmänsä, tekstuurinsa, hikensä jonnekin ykkösten ja nollien sekaan. Joka tapauksessa, elokuvan viimeinen kolmannes tekee selvästi muuta elokuvaa vahvemman vaikutuksen Hushpuppyn matkan saadessa myyttisempiä, kreikkalaisia sävyjä. Jokin kuroutuu umpeen, palaset loksahtavat yhteen. Isona tekijänä tässä, ja läpi elokuvan, toimii musiikki, joka on viime vuoden parasta, sanoi AMPAS mitä tahansa. Ohjaajan ja Dan Romerin luoma score tukee elokuvan villiä luonnetta ja antaa tärkeimmille jaksoille painoarvoa.

Beasts of the Southern Wild osoittaa, että realismin ei tarvitse tappaa mielikuvitusta eikä sadun tarvitse merkitä eskapismia. Todellisuudenkaan ei aina tarvitse olla kouriintuntuvaa. Kuka on sanomaan, että Hushpuppyn näkemät aurokit eivät olleet oikeita?

OSCAR 2013 -nillitys

[Selityksiä: tämä artikkeli on kirjoitettu keskellä yötä, jolloin pään ei ole tarkoituskaan toimia täydellä teholla eikä ajatusten askarrella minkään ilmaa raskaamman parissa. Oscareista itkeminen on hedelmätöntä ja lapsellista puuhaa, vähän kuin keskusteleminen Kalle Kinnusen kanssa. Toisaalta Oscareiden - pääasiallisesti vahingollista - vaikutusta elokuvataiteeseen ei käy kiistäminen, ja joka tapauksessa aihe on tunteita herättävä. Koska "blogi" perustuu päiväkirjan ajatukselle, on se ennen muuta kanava tunteiden tuulettamiseen - mitä FilmiLiekissä nyt varsinaisesti ei kovin usein tehdä. Jäljessä seuraavasta on tuskin mitään opittavissa, korkeintaan se saattaa käydä hetken viihdykkeestä: se on ennen muuta kirjoittajan omien aatosten laittamista jonkinlaiseen järjestykseen. Artikkeli on supersubjektiivinen eikä suo ajatuksen rahtustakaan muille tavoille kokea elokuvaa. Aikataulun salliessa on FilmiLiekissä tarkoitus ilmestyä Oscareiden alla sarja analyyttisempiä katsauksia instituution historiaan ja merkitykseen.]

Monroen Päiväkirja, sivu 20

AMPAS julkaisi Oscar-ehdokaslistansa joitakin tunteja sitten. Ensi silmäyksellä listaus tuntuisi olevan joka suuntaan levällään, tavalla joka ei-niin-yllättävästi antaa instituutiosta tyhmän kuvan. Keskitien koko perheelle soveltuvat draamat painottuvat hurjasti, mutta tämänkin ryhmän keskeltä löytyy vaikeasti ymmärrettäviä valintoja. Esimerkiksi Argo on saanut tukun tärkeitä ehdokkuuksia (Alan Arkin? Miten ihmeessä?) käsikirjoituksesta lähtien, mutta Ang Lee on syrjäyttänyt Ben Affleckin ohjaajien kategoriassa. Tämä ei tahdo sanoa, että kumpikaan ansaitsisi olla ehdolla, mutta Argossa on helposti enemmän kerronnallista potkua kuin Piin elämässä. Viimeksi mainitun menestys AMPASin jäsenten parissa huitelee muutenkin yli ymmärryksen. Leffa on yksinkertaisesti pehmeä ja särmätön, vailla sanottavaa. Selitykseksi menestykselle voi antaa, että Piin elämä on a) turvallinen, siisti ja harmiton (=tyl-sä) ja b) sen nähneille palavat helposti muistiin muutamat onnistuneet, näyttävät visiot, jotka jättävät leffasta paremman jälkimaun kuin se ansaitsisi. Silti, kuinka Lee voi olla ohjaajana TOP 5:ssä tällaisesta Cast Away -elokuvasta, jos hän ei saanut luotsattua elokuvansa ABSOLUUTTISTA KESKUSHENKILÖÄ ehdokkuuteen?

Välikevennys: monien palavasti inhoama Bradley Cooper on nyt Oscar-etabloitu näyttelijä. Bradley Cooper!

Ylivoimaisesti kiinnostavin ja yllättävin elokuva ehdokkaiden joukossa on Rakkaus, joka löytyy kategorioista Paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja ulkomainen elokuva. Michael Haneken teoksen menestys kertoo kiinnostavasti ensinnäkin ei-englanninkielisen elokuvan onnistuneesta lobbaamisesta amerikkalaisille ja toiseksi AMPASin jäsenten korkeasta keski-iästä. Eikä minulla olisi muuten valittamista laadukkaan leffan saamasta huomiosta, mutta kun se ei ole tekijänsä parhaita. Rakkaus on koskettanut ikäihmisiä syystäkin tasapainoisena ja kypsänä kertomuksena vanhuuden raastavuudesta ja se ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa kilpasisartensa rinnalla monin verroin. Kysymys vain jää, miksi Haneken aikaisemmat, kunnianhimoisemmat ja vakuuttavammat teokset eivät sitten saaneet vastaavaa huomiota? Tai, mikä vielä tärkeämpää, miksi juuri Rakkaus on nostettu tänä vuonna ei-englanninkielisistä elokuvista esiin, kun parempiakin aivan varmasti löytyy?

Rakkauteen liittyy myös yksi aivan käsittämättömimmistä Oscar-ilmiöistä: Emmanuelle Riva sai ehdokkuuden, mutta Jean-Louis Trintignant ei. Jokainen elokuvan nähnyt ymmärtää, miksi (Bradley Cooper!) tämä tuntuu niin vaikealta ymmärtää. Rakkaus on kertomus kahdesta vanhasta ihmisestä, joista toinen hoivaa toista. Siinä kaikki. Elokuvassa ei ole (periaatteessa) mitään muuta kuin nuo kaksi näyttelijää, joista sitten toinen huomioidaan, mutta toinen ei? Molemmat ovat täysin suurenmoisia, mutta Trintignant ehkä vielä enemmän, koska hänen hahmonsa on aktiivisempi. Ilmeisesti ampasilaiset nauttivat katsoa naisen kärsivän, koska Naomi Wattskin on ehdolla Selviytymisestä, jossa hän on tavallaan oikein hyvä, mutta kuinka paljon tekemistä hänellä lopulta on?

Välikevennys: Joseph Gordon-Levitt ei ole saanut vielä yhtäkään Oscar-ehdokkuutta. Mutta arvatkaa kuka on? Bradley Cooper!

Kassahitit ottivat aika lailla turpaansa AMPASilta. Vuoden ylivoimaisin menestys, Kostajat, sai vain yhden ehdokkuuden, tehosteistaan, Yön ritarin paluu ei edes sitä. Hobittia muistettiin kolmessa tuotantoon liittyvässä sarjassa. Minulla ei ole mitään ongelmia näiden ratkaisujen kanssa, mutta leffageekkien ja fanipoikien/tyttöjen parissa ne herättävät varmasti paljon porua.

Tapaus Trintignant on joko ekaksi tai toiseksi räikein esimerkki siitä, että AMPASin äänestyssysteemissä on jotain pielessä. (Okei, oikeasti: millainen "elokuva-alan ammattilainen" on jättänyt äänensä tuumaillen: "Hmm, Trintignant oli tosi hyvä...mutta Bradley Cooper se vasta helmi olikin!") Se toinen kandidaatti ykköspaikalle on Quentin Tarantino.

Aivan se ja sama, tykkääkö Django Unchainedista tai QT:n muista elokuvista, tosiasia on, että Django sai ehdokkuuden elokuvana, käsikirjoituksestaan ja kuvauksestaan. Mutta. Ei. Ohjauksesta. Miten?! QT:n sijaan listalla onkin AL. (Vrt. myös Argo.)

Kassahittien lailla pienet, usein indiet, elokuvat saivat myös hyvin vähän rakkautta tänä vuonna, vaikka otannasta päätellen vuoden kiinnostavimmat leffat löytyivät festareilta. Ainoa isompi poikkeus säännöstä on tänään Suomen ensi-iltaan tuleva Beasts of the Southern Wild. On vähän vaikea sanoa, onko sen menestys ansaittua, koska onhan se parempi kuin Piin elämä tai Argo. Olisi vain helpompaa hyväksyä mainittu menestys, jos BSW olisi se säkenöivä mestariteos, mitä se...ei ole. Se onnistuu tosin monella tavalla, mutta jättää usein myös oudosti kylmäksi, yleensä johtuen ehdokkuuden saaneen ohjaajan ensikertalaisuudesta kielivästä käsivarakuvauksen ja ylitse vuotavan runsaasta lähikuvien käytöstä. 9-vuotiaan Quvenzhané Wallisin ehdokkuus 84-vuotiaan Rivan rinnalla on huima juttu ja johtuu lähinnä käsittämättömän hyvin luetusta kertojanäänestä BSW:n ääniraidalla.

Lopuksi: on liian aikaista arvioida, mitä kaikkea jälleen kerran jätettiin epäoikeudenmukaisesti rannalle näistä karkeloista, mutta pari esimerkkiä.

Ensinnäkin käy yli ymmärrykseni, miksi Killing Them Softly floppasi niin täysin. Älykäs kuin mikä, tyylitajuisesti briljeeraava ja kaikin puolin puhutteleva. Jos ei kerta kaikkiaan mitään muuta voitu ottaa huomioon, niin äänitys edes. KTS tekee pelkällä äänellä enemmän kuin moni muu elokuva kaikilla voimillaan.

Mitä todennäköisimmin parhaan miessivuosapystin noutaa Tommy Lee Jones. Se on niin väärin, niin väärin, koska Werner Herzog!

Mestari. En ole nähnyt tätä vielä, mutta Paul Thomas Anderson kuuluu nykyelokuvan tärkeimpiin, puhuttelevimpiin auteureihin. Mestari sai kolme Oscar-ehdokkuutta, kaikki näyttelijä-sarjoissa. Olennaista on, että sen vastaanotossa suorastaan haisee Mestarin kunnianhimoisuuden herättämä hämmennys; se, että tässä on tyypillisesti teos, joka laajempaa arvostusta kerätäkseen vaatii enemmän kuin yhden katsomiskerran ja aikaa. Silti pitää hämmästellä, että tämä sen arvostelijoidenkin visuaalisesti upeaksi kehuma elokuva, joka kuvattiin tuiki harvinaisesti 70-milliselle filmille, ei ole ehdokkaana kuvauksestaan. Minkä toteaminen avaa sen matopurkin, että millä edellytyksillä tänä päivänä elokuvien visuaalista antia oikein arvioidaan, kun teattereissakin pyöritetään filmin sijasta dvd:itä...

Sanoja, sanoja, sanoja. Pelkkiä mielipiteitä. Vähän likainen olo, kun on liittynyt tuhansien vastaavanlaisten, yhtä merkityksettömien ja kapea-alaisten nettijuttujen joukkoon. Kunpa Oscar-laitos romutettaisiin, niin pääsisi siitäkin ikeestä. On katsottava enemmän pienimuotoisempia ja omaehtoisempia elokuvia, jotka eivät saa ainakaan Oscar-huomiota.

PS. Jos maailmassa olisi rahtustakaan oikeutta, Säilöttyjä unelmia löytyisi dokumentti-ehdokkaiden joukosta.