sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Piin elämää, ei sen enempää

3,141592653589793...

Minulla on läheinen suhde matemaattiseen likiarvoon, joka saadaan jaettaessa ympyrän kehä sen halkaisijalla. Olemme olleet BFF jo lapsuudestani saakka. Löysin numeraalisen ystäväni Guinnessin ennätystenkirjasta, joita keräilin läpi useimpien peruskoulun luokkien. Tähän päivään mennessä en osaa selittää, miksi tuo likiarvo tuntuu niin kiehtovalta, mutta ehkä se johtuu jalkapallosta.

Katsoin lapsena uskollisesti Englannin valioliigan ottelun joka lauantai YLE2:lta (Liverpool FTW!), heräsin joka neljäs vuosi katsomaan jokaisen MM-kisalähetyksen kellonajasta välittämättä ja käytin leijonanosan kesälomapäivistä, viikonlopuista ja lämpimistä iltapäivistä koulun jälkeen potkimalla, pomputtelemalla, kuljettamalla ja puskemalla palloa pölyisellä hiekkakentällä. Minusta ei koskaan kehittynyt taitavaa, mutta julmetun hauskaa kyllä oli.

Jalkapallosta saa aikaan äärettömän määrän ympyröitä, jotka niiden halkaisijalla jaettuna tuottavat loputtoman määrän piitä...joka jatkuu numeroiden jonona äärettömyyksiin koskaan toistamatta itseään. Pidin numeroista, minua kiehtoi kaikki mikä oli pisintä, lyhintä, painavinta, leveintä, korkeinta. Opin myös puhelinnumerot helposti, eivätkä ne karanneet mielestä sinne kerran juurruttuaan.

Yllä oleva piin arvo 15 desimaalin tarkkuudella on kirjoitettu ulkomuistista.

Ang Leen filmatisoinnissa Yann Martelin menestysromaanista pii-raukalle käy vähän kuin kaikelle muullekin: se heitetään soppaan noin vaan, pysähtymättä haistelemaan sen rikkaita aromeita. Aikaan saatu keitos ei maistu oikein miltään.

Tarina intialaisnuorukaisesta, joka joutuu pelastusveneeseen bengalintiikerin kanssa, ei suinkaan ole huono. Kirjaa lukematta en tiedä, miten hyvin Martel tarinan kertoo, mutta Leen ja David Mageen turinoimana juttu on aineksistaan huolimatta omituisen yhdentekevä. Piin elämää on vaikea edes tunnistaa Ang Lee -elokuvaksi. Ohjaajan tuotannossa lähin vertauskohta on samalla tavalla fantastinen Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, mutta tästä uudesta loistaa poissaolollaan edeltäjäänsä värittänyt syvä inhimillinen tragiikka, paneutuminen siihen, mistä ihminen on tehty. Piin elämä on useassa mielessä kuin valkokankaalle siirretty kuvakirja, joka jättäytyy lapsen ymmärryksen tasolle. Sen upeimmatkin kuvat ovat kauniita samalla tavalla kuin asematunneleissa ja kadunvarsilla myytävät kiiltopintaiset vitosen piirrokset. Näkemäni perinteinen versio oli erittäin kirkas ja valoisa - kolmiulotteinen versio näyttäytyy varmasti tummempana.



Iso, ehkä isoin, ongelma Piin elämässä on sen suhtautuminen näyttelijöihin. Leen elokuvissa on usein saatu nauttia sisäistyneistä tulkinnoista, mikä erottaa Hiipivän tiikerinkin useimmista lajityyppisukulaisistaan. Mitä lie Leelle tapahtunut, mutta Piin elämässä muistiin jääviä rooleja ei ole kuin yksi eikä se ole se keskeinen: keski-ikäistä Piitä esittävä Irrfan Khan on läsnä aivan toisella tavalla kuin muut tarinan unohdettavat henkilöt Gérard Depardieuta myöten. Khanin vastanäyttelijänä Rafe Spall suistaa jo pelkällä habituksellaan elokuvan tv-elokuvan maailmoihin.

Ensimmäistä rooliaan tekevä nuori Suraj Sharma yrittää kyllä vimmatusti valtavien haasteiden äärellä ison elokuvan ehdottomana päähenkilönä, mutta ei kertakaikkiaan ole tarpeeksi kokenut löytääkseen sitä kosketuspintaa, mikä samastaa katsojan valkokankaan hahmon koettelemuksiin.

Tietystä teknisestä taidokkuudestaan huolimatta Piin elämä on tylsää katsottavaa. Se on liian sliipattu, ylihuoliteltu. Kaikki on hiottu puhtaaksi virheistä, viilattu sileäksi rosoista. Piihin vertautuva Cast Away on sekin kaukana täysosumasta, mutta siinä on ainakin paikka paikoin hikeä ja likaa, mikä saa palaamaan sen pariin. Vaikka Piissä on parempi tarina, Cast Away tuntuu inhimillisemmältä. Se tuntuu todella matkalta.

Piin elämän varsinainen sisältö, se, mistä todella on kaiken aikaa ollut kyse, paljastuu oikeastaan vasta viimeisten minuuttien aikana. Käänne on hieno - paperilla. Vaikka se herättääkin voimakkaan tuntemuksen siitä, että sitä on käytetty aikaisemminkin*. Kyse onkin yhtäkkiä mielikuvituksesta ihmisen hyväksi toimivana voimana. Ja kaiketi uskosta johonkin meitä suurempaan. Edeltävät 110 minuuttia ovat kuitenkin olleet - aivan muutamia komeita väläyksiä lukuun ottamatta - niin mielikuvituksetonta, tasapaksua kerrontaa, että Piin arvoituksen ratkaisu ei enää kosketa. Tai sen ei pitäisi koskettaa.

...23846264338327950288...

*EDIT. (14.1.)

Tarina, jonka Piin elämä toi mieleen, on Tim Burtonin ohjaama Big Fish (2003), joka pohjautui Daniel Wallacen vuoden 1998 romaaniin. Piin elämä käyttää samantyyppistä, tulkinnoille avointa ratkaisua, mutta kääntää Wallacen ja Burtonin ajatuksen ikään kuin päälaelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lähetä kommentti