torstai 3. tammikuuta 2013

Koskettamattomat

Koskemattomat ei...kerro neitsyistä. Hitsi.

Jos Koskemattomat kertoisi neitsyistä, se olisi melko varmasti parempi elokuva. Ranskalainen megahitti on kahminut kehuja niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin vähimmillä eväillä ikinä. Sosiologisesti olisi kiinnostavaa tutkia, mitä tämän elokuvan ilmiömäinen suosio kertoo eurooppalaisesta keskivertokansalaisesta ja hänen arvomaailmastaan - mutta valitettavasti en ole pätevä tekemään vaadittavia sosiologisia päätelmiä enkä katso mielekkääksi lähteä laukomaan heuristisia arvauksia. Ainoa ymmärrettävä syy suosiolle ja kaikkia elokuvan yleisöjä yhdistävä tekijä ovat vetävät näyttelijät, joihin ihmisten on ollut helppo samastua. Sehän on inhimillistä.

Muuten Koskemattomat ei ole hyvä elokuva. Jostain syystä sitä on mielellään verrattu Forrest Gumpiin - mikä on melko mielivaltainen vertauskohta -, mutta olipa Forrest Gumpista mitä mieltä tahansa, ainakin se on hyvin tehty. Samaa ei voi sanoa Olivier Nakachen ja Eric Toledanon yritteliäästä esikoisohjauksesta. Se uupuu niin omintakeisuutta, visuaalista mielikuvitusta kuin yhteiskunnallista uskottavuuttakin. Viimeksi mainitun merkitys on siinä, että tarinan koko dramaturginen jännite perustuu piiloluokkayhteiskunnan olemassaoloon: elokuvan kaksi protagonistia tulevat eri maailmoista taloudellisesti, sosiaalisesti, fysikaalisesti, kulttuurisesti ja rodullisesti. Asetelmaan sisältyy hurjasti potentiaalia. Se, että Koskemattomien valtava yleisö on kiltisti syönyt elokuvan esittämän teesin, on huolestuttavaa, koska tuo teesi on raapusteltu kovin ohuin, läpinäkyvin ja helpoin lausein. Helppoudessa lieneekin iso syy Koskemattomien menestykseen. Se vain toisaalta jättää ihmettelemään, miksi useammat eivät ole olleet kuolemaisillaan ikävystyneisyyteen perikliseisten kohtausten seuratessa toisiaan, joita vielä ryyditetään herkempinä hetkinä todella kamalimmalla pianolässytyksellä miesmuistiin.

Miksi ihmiset ovat ottaneet juuri Koskemattomat sydämelleen? Tätä sopii ihmetellä, koska lopputulos falskaa, ikään kuin katsojan ja elokuvan väliin olisi ujutettu muoviverho. Esimerkiksi Philippen sairaskohtauksia katsotaan turvallisen etäisyyden päästä niin, ettei hänen kipunsa todella tunnu katsomossa, sitä voi vain tarkkailla. Verrattuna anglosaksisiin sairaskuvauksiin, kuten Sheridanin My Left Foot tai Winterbottomin Go Now, Koskemattomat näyttäytyy pestynä ja puunattuna versiona. Sama pätee Drissin elämäntilanteen kuvaukseen. On paradoksaalista, että mainitut My Left Foot ja Go Now ovat raadollisuudestaan huolimatta kaiken lisäksi hauskempia kuin Koskemattomat, joka nimenomaan yrittämällä yrittää saada katsojan puolelleen lypsämällä jokaisen vähänkin komediaa sisältävän hetken. Tuloksena on muun muassa myötähäpeää herättävä kohtaus Drissin ensimmäisestä vierailusta oopperassa, joka ei yllä kuin kaikkein kuluneimpiin vitseihin (Marx-veljeksiltä ei ole opittu mitään).

Koskemattomat lienee onnistunut eräänlaisessa silmänkääntötempussa. Se on näyttävinään autenttista kuvaa niin yläsäädyn kuin alimman kastin elinolosuhteista, mutta epäilen, että elokuvan keskiluokkainen kohdeyleisö ei itse asiassa tiedä kummastakaan mitään ja voi tuudittautua elokuvan syöttämään valheellisuuteen. Dramaturgisesti tämä valheellisuus perustuu elokuvan rytmittämiseen niin, että katsoja aavistaa aina hiukan ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kokee sitten tyydytystä fantasioidensa toteutuessa. Kuten periaatteessa vahvassa kohtauksessa, jossa fyysisesti vaikuttava Driss häätää ylenkatseisesti autonsa portin eteen pysäköivän jupin matkoihinsa. Kohtaus toimii - lähinnä Omar Syn ansiosta - mutta ei taatusti yllätä ketään - mikä kuuluu komedian perussääntöihin.

Komediasta puheen ollen, onko tosiaan vielä joku joka ei ole koskaan törmännyt viiksihuumoriin? Jo How I Met Your Motherissa vitsailtiin viiksikuoseilla nokkelammin kuin Koskemattomissa. Tyl-sää.

Erityistä huomiota herättää Koskemattomien loppujakso, joka tulee kuin päälleliimattuna, pakotettuna ratkaisuna, jotta tarinalle saadaan jonkinlainen loppu. Jakson perusteella voisi kuvitella, että se on kuvattu viimeisinä kuvauspäivinä kaikkien ollessa jo väsyneitä. Philippen ja Drissin suhde, jonka rakentamiseen tekijät käyttivät liikaakin aikaa, kuin unohtuu, ja Driss näyttäytyy äkkiä Bagger Vancen kaltaisena myyttisenä ihmeidentekijänä, joka parilla huolettomalla vedolla ratkaisee Philippen eksistentiaalikriisin. Puhuiko joku jo helpoista ratkaisuista?

Viimeiseksi Koskemattomat kuuluu esimerkkeihin digitaalisen elokuvaesittämisen rappeuttavasta vaikutuksesta. Särmättömästi kuvattu elokuva muuttuu digiprojektiona täysin silkoiseksi pinnaksi, mistä silmä ei saa mitään otetta. Käteen jää sama esteettinen kokemus kuin Tupperware-astiasta.

Mitä nämä miehet kauppaavat?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti