Don Cronenbergin Cosmopolisia asuttaa GEN 2K

Loppujen lopuksi, on se hyvä elokuva. Ei David Cronenbergin parhaita, mutta sisältöönsä sopivasti sen vahvuudet lyövät heikkoudet melkein matemaattista kaavaa noudattaen.

Don DeLillon epäilemättä vaikuttavaan romaaniin pohjautuen, Cosmopolis kertoo hävyttömän nuorina rikollisen rikkaiksi nousseista ihmisistä, jotka laskevat jatkuvasti: valuuttakursseja, osakkeiden arvoja, aikaa, ihmissuhteita, oman imagon kurssia, todennäköisyyksiä, riskejä. He laskevat, koska ovat älykkäitä ja pystyviä ja ottavat sekavan maailman haltuun heille annetuilla kyvyillä, omien taitojensa narsistisissa lumoissa. Tämä on 2K-sukupolvi (brändättynä "GEN 2K"), jolle elämä on "pleikkarin" strategiapelejä muistuttava pelilauta, jolla voitettavana on rahaa ja kanssakilpailijoita. Ja valtaa, tietysti, mutta sille näillä uuden sukupolven jupeilla ei ole käyttöä.

Maailmassa on enemmän miljardöörejä kuin milloinkaan ennen, ja he ovat myös nuorempia kuin koskaan. DeLilloa kiinnostavat nämä valtavien omaisuuksien märkäkorvat, ja mitä he niillä tekevät. Millainen on se maailma, jossa tämän Uuden Ihmisen on ollut mahdollista syntyä?

Kirjailija keskittää olennaiseen: tapahtumat mahtuvat yhteen päivään ja lähes kokonaan Humveen jälkeen järjettömimpään kulkuneuvoon: limusiiniin. Elokuvantekijälle näin mitätön tila on suurempi haaste kuin prosaistille, mutta kuten meille ovat osoittaneet Schumacher (Phone Booth), Hitchcock (Pelastusvene), tai Rodrigo Cortéz (Haudattu), se on mahdollista tehokkain tuloksin. Haudattu on lähimpänä Cosmopolista, muistuttaahan limusiini jo muodoltaan - muusta puhumattakaan - läheisesti ruumisarkkua.

Tähän liikkuvaan luksusarkkuun on itsensä haudannut 28-vuotias (jota esittää kolme vuotta nuorempi supertähti) Eric Packer, kymmenien miljardien "arvoinen" yritysjohtaja, joka pakkomielteisesti matkaa valkoisella, äänieristetyllä limusiinilla läpi mellakoivan Manhattanin leikkauttamaan hiuksensa.

Se, että noista lähtöasetelmista saadaan aikaan jäntevää ja monitasoista tarinaa, kuulostaa epätodennäköiseltä, mutta niin siinä käy.

Cronenberg on toteuttanut Cosmopolisin täysin digitaalisesti, mikä tuntuu aluksi luotaantyöntävältä, jopa halvalta. Eloton, tekstuuriton, virheetön estetiikka on kuitenkin linjassa ohjaajan hahmotteleman ultarmodernin maailman kanssa, joka näennäisesti kuvaa lähitulevaisuutta, mutta on täyttä tätä päivää. Maailma on epäinhimillinen, joten miksi se ei saisi näyttääkin siltä? Cronenberg tekee polanskilaisimman elokuvansa, jos kohta kanadalaisen kuvakieli ei olekaan yhtä notkeata; dialogi, jonka kautta paljastetaan terävin viilloin rahavallan perimmäinen psykopaattisuus, hakkaa jonkun Carnagen milloin vain.

Pääpsykoa esittää yllättävä valinta, teini-idoli Robert Pattinson. Täydellisesti ohjaajaansa luottava megatähti näyttelee pätevästi, lähinnä koska rooli ei vaadi laajaa rekisteriä. Jokaisessa kohtauksessa mukana oleva nuori britti on valmistautunut uransa suurimpaan haasteeseen huolella, mikä kuuluu repliikkien täydellisestä hallinnasta. Silti ei voi olla arvailematta, mitä muutaman vuoden nuorempi Leonardo DiCaprio olisi repinyt roolista. Pattinsonilla ei yksinkertaisesti ole DiCaprion tai Ryan Goslingin tai Edward Nortonin kykyjä sukeltaa nahanalaisille psyyken tasoille. Silmien takana ja gestiikassa ei näy "kiiltoa". Tai voi huvitella kuvittelemalla Twilight-tähden tilalle Air American aikaisen Robert Downey Jr:n - kyllä nähtävillä olisi ihan toinen elokuva. Elokuvan viimeisessä näytöksessä kuvaan astuva Paul Giamatti ikään kuin repii verhot silmiltä ja näyttää, kuinka erinomainen näyttelijä pystyy sovittamaan tekniikkansa Cronenbergin vaatimaan kliiniseen visioon, silti menettämättä kiihkeyttä. Muut sivuroolit jäävät järjestään pelkiksi vierailuiksi limusiinissa Juliette Binochesta Samantha Mortoniin. Tunnistamattomaksi heittäytyneellä Mathieu Amalricilla on yksi näyttävä kohtaus, ja Packerin palkintovaimoa esittävä Sarah Gadon huvittaa täydellisellä amatöörimäisyydellään.

Pohjimmiltaan yhteen autoon sijoittuva Cosmopolis muuten maksoi yli 20 miljoonaa dollaria ja näyttää periaatteessa tv-elokuvalta. Loogisimmin tämä epäsuhta selittyisi Pattinsonin oletettavalla tähtipalkkiolla.

Angelopoulos in memoriam: Usvainen maisema

Orionin suppean Theo Angelopoulos -muistosarjan aloitti päätöihin laskettu Usvainen maisema (Topio stin omichli) vuodelta 1988. Tammikuussa järjettömässä liikenneonnettomuudessa kuvauspaikalla menehtyneen kreikkalais-auteurin muistoksi koottu elokuva-arkiston sarja käsittää vain viisi teosta.

Angelopoulos lunasti itselleen kiistattoman paikan modernin taide-elokuvan tärkeänä eurooppalaisedustajana, joka toi keskieurooppalaiseen koulukuntaan eteläisemmän näkökulman, missä Välimerellä, etenkin sen historialla, oli tärkeä sijansa. Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan väittänyt Angelopoulosta helpoksi ohjaajaksi. Kolmituntinen Odysseuksen katse nähtynä vuonna 1996 Sodankylän teltan armottomilla puupenkeillä kuuluu piinallisimpien katsomiskokemusteni kolmen kärkeen. Hidasta ja vakavaa, vaikuttavasti toteutettuja kamera-ajoja ilman kokemusta jostakin suuresta.

Béla Tarrin - toisen pitkien ottojen miehen - tapaan Angelopouloskaan ei lähde tarinasta. Sen sijaan hän rakentaa tunnelmia ja välittää yksilöllistä kuvaa kokemastaan maailmasta. Ohjaajalle, joka ilmeisen mielellään nosti keskushenkilöksi keski-ikäisiä miehiä, Usvainen maisema merkitsee poikkeusta sen keskushenkilöiden ollessa nuori sisaruspari. Lähes nimettömiksi jätetyt noin 12-vuotias tyttö ja tämän puolta nuorempi pikkuveli tavoittelevat jonkinlaista haavekuvaa, jossa heidän tuntemattomaksi jäänyt isänsä odottaa heitä jossain Saksassa. Tästä lähtee liikkeelle perinteistä tie-elokuvan mallia varioiva Usvainen maisema. Lapset tekevät sinnikkäästi matkaa kohti Shangri-Lata, jota hyvin todennäköisesti ei ole muualla kuin heidän mielikuvituksessaan, ajautuen aina takaisin anonyymeihin kaupunkeihin. Merkittävin ihmiskontakti syntyy erääseen tuuliajolle joutuneeseen teatteriseurueeseen ja sen hyväsydämiseen roudariin, Orestekseen.



Sen lisäksi, että Usvainen maisema tuo mieleen kosolti muita taide-elokuvan merkkitekijöitä, kuten Miklós Jancsó, Wim Wenders, edellä mainittu Tarr ja koko venäläinen koulukunta, se oli myös suurelta osin sietämätön tavalla, jollaista en ole kokenut sitten edellisen kohtaamiseni Walerian Borowczykin kanssa. Aivan kuin minun ja elokuvan väliin olisi rakennettu läpinäkyvä, mutta ylitsepääsemätön muuri. Toisin kuin Borowczykin kohdalla, Usvainen maisema ei ole suoranaisesti tylsä eikä varsinkaan huonosti tehty. Sitä ei myöskään ollut vaikea seurata tai ymmärtää. Se vain maistui paperille. Kuten sanottu, mieleen nousi runsaasti muita elokuvantekijöitä, minkä voisi tulkita tarkoittavan siitä uupuvan omaperäisyyttä. Angelopoulos näyttää maailman, joka on menettänyt kosketuksensa omaan historiaansa ja sitä myöten nykypäivän realiteetteihin, maailman, jonka ihminen on rakentanut omaksi kuvakseen - eikä se kuva ole kaunis, vaan lohduton ja sieluton, vailla henkeä. Hyvä niinkin, mutta elokuvakin on jäänyt ilman henkeä. Samoista asioista puhuvat Tarr ja Hanekekin, mutta heidän työssään on paloa. Miten ihmeessä voi tehdä näin vakavaa elokuvaa vailla pilkahdustakaan huumorista?

Kun elokuvan nimi on Usvainen maisema voisi luulla saavansa nauttia kuvakauneudesta, jos ei muusta. Varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Angelopoulos kuvaa kuitenkin paljon kaupunkeja ja sisätiloja käyttäen ahtaita rajauksia. Koska hän, ehkä tarkoituksella, pyrkii etäännyttämään meidät kuvaamistaan henkilöistä, mitä ihmettä jää enää katseltavaksi ja koettavaksi? Myöhemmin ohjaaja kuvaa laajempia näkymiä, mutta jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut eikä katsoja enää pääse sisälle maisemaan. Usvainen maisema jää vaille kosketuspintaa hämmästyttävällä tavalla, jopa ja ennen kaikkea pitkässä otoksessa, jonka aikana - vaikkei itse kuvassa - rekkakuski raiskaa isosiskon.

Runoilijaksi mainittu Angelopoulos vaikuttaa pikemminkin teoreetikolta, joka on tutkinut ja opettanut elokuvaa ennen työhön käsiksi ryhtymistä. On helppo lukea, mitä elokuvia ja keitä tekijöitä Angelopoulos on katsonut. Teoriassa Usvainen maisema onkin hieno elokuva. Se ei tarvitsisi lentoon noustakseen kuin inhimillisen kosketuksen, tunteen aidosta myötäelämisestä. Tätä meille ei tarjota. Vallitsee tunne epäaitoudesta, akateemisesta näkökulmasta. Tätä alleviivaa ohjaajan tapa näyttää ihmisiä pysähtyneenä kesken liikkeen: elokuvan alkukuvassa lapset yrittävät nousta ensimmäiseen junaansa, mutta heidän juuri saapuessa vaunun oven eteen, juna nitkahtaa liikkeelle. Lapset jäävät paikoilleen, eteensä tuijottaen, kunnes juna kaikkine vaunuineen on kulkenut ohi. Se, mitä tällä pysähtyneisyydellä tahdotaan ilmaista, jää vaille voimaa. Kulunut neljännesvuosisata lienee syönyt edelleen Angelopouloksen sanottavaa: suuri osa elokuvasta tuntuu ennen nähdyltä, koetulta, ajatellulta. Usvaista maisemaa katsoo vaivattomasti, mutta suuren etäisyyden päästä.

Usvainen maisema ei viittaakaan maailmalliseen, vaan abstraktioon, siihen, miten vaikeata tässä ajassa on nähdä eteensä, miten epäselviltä syy-seuraussuhteet näyttävät. Tie on olemassa, kyllä, mutta minne se johtaa, jää sumun peittoon. Lapset tosin päätyvät lopulta jonnekin elokuvan vahvimmassa jaksossa, jonka jälkeen kaikki on kerrottu. Sumusta pilkistää jotakin, tyypillistä kyllä sillä ei ole merkitystä, mitä, sehän, tässä loputtomien symbolien teoksessa, edustaa kuitenkin toivoa.

Tämän verran voidaan elokuvasta sanoa. Siihen voidaan lisätä vielä ajatelma, että Usvaisesta maisemasta saisi aikaan nyrkinpaksuisen pinkan komeita still-kuvia. Henkiin herätettyinä ne eivät ole niin kiinnostavia.

Sivustakatsoja: Tony Scott in memoriam

FilmiLiekissä jatkuu Tony Scottin muisteleminen, nyt Sivustakatsojan lehtereiltä. Tomi Peuhkurinen (Pirkanmaan elokuvakeskus, Cinemadrome-festivaali) tuo poismenneen action-maestron kuvaan aidon fanin ja toimintaleffan asiantuntijan näkökulmaa porautuessaan syvemmälle Scottin elämäntyöhön.

Tony Scott on ollut yksi lempiohjaajistani jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Uskoisin, että tuona aikana on hyvin vähän ajanjaksoja jolloin olisi kulunut muutamaa kuukautta kauempaa siitä, kun olen viimeksi katsonut jonkun Tony Scottin elokuvan. Ehkä siksikin uutinen tämän suuren ohjaajan kuolemasta yllätti todella voimakkaasti. Oli saman tien selvää, että uutista seuraava ilta on pyhitetty parille Scottin elokuvalle ja ehkä jokusen ajatuksen muistiinmerkitsemiselle. Tämä on luksusta, johon vain minimaalisesti, jos ollenkaan, sosiaalista elämää omaavilla elokuvanörteillä on mahdollisuus ilman kummempia järjestelyjä. Tällä kertaa en osaa olla siitä edes pahoillani.

Tony Scottin elokuvien pinosta valikoituu katseluun ensin Crimson Tide vuodelta 1995. Hienosti näytelty ja pirullisen jännittävä tarina kapinasta ydinsukellusveneellä. Crimson Tide merkitsee Scottin ja Denzel Washingtonin kaikkiaan viisi elokuvaa kattaneen yhteistyön alkua. Samalla se on vakaasti laadukasta viihdettä tehtailleen Scottin komea paluu yhteistyöhön tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa monen vuoden tauon jälkeen, edellisen ollessa Days Of Thunder (1990).

Kun 80-luku jää taakse, Scottilla on vyön alla kolme elokuvaa. Esikoisena valmistunut vampyyritarina Hunger (1983), jonka tähtinä nähdään Susan Sarandon ja David Bowie, on samalla toiminut pääsylippuna Hollywoodiin. Bruckheimer/Simpson -tallissa syntynyt Top Gun (1986) menee yleisöön kuin häkä, tekee rahaa ihan helvetisti ja Tom Cruisesta supertähden. Scott kuvaa antaumuksella auringonlaskuja ja hävittäjiä ja sotkee sekaan menevää kasaripoppia ja alkaa tuoda musiikkivideoestetiikkaa elokuviin. Lopputulos on hulvattoman komean näköinen ja cool. Beverly Hills Cop II (1987) jatkaa samalla linjalla, ulkoasu on viimeisen päälle sliipattu ja elokuva tuon trilogian paras.

Vuonna 1990 alkaa Scottin uran elokuvallisesti mielenkiintoisin aika ja hän ohjaa sellaiset elokuvat kuin Revenge (1990), The Last Boy Scout (1991) ja True Romance (1993). Kevin Costnerin ja Madeleine Stowen tähdittämä Revenge on väkivaltainen ja seksikäs kostotarina. The Last Boy Scout puolestaan on yksi Scottin kolmesta parhaasta elokuvasta. Shane Blackin käsikirjoitttama yksityisetsivätarina pursuaa miehistä huumoria ja roisia väkivaltaa, pääosassa Bruce Willis. True Romance taas tunnetaan Quentin Tarantinon kässäristä ja luetaan useimpien mielestä Scottin parhaaksi elokuvaksi, ihan hyvästä syystäkin.

90-luvun loppupuolella Scott tekee vielä yhden elokuvan Bruckheimerin kanssa. Enemy Of The State (1998) on mainio teknotrilleri, joka jo antaa vinkkejä hänen tulevasta tyylistään. Sitä ennen Scott on ohjannut tuotantonsa häntäpäähän luokiteltavan leffan, The Fan (1996).

Scottin visuaalinen tyyli jatkaa hioutumistaan elokuvassa Spy Game (2001), jonka voi myös helposti laskea Scottin tuotannon kärkipäähän. Kyseessä on kerrassaan hienosti kulkeva toimintadraama, jossa vanhempi agentti junailee vapaaksi vangiksi joutunutta oppipoikaansa. Vuonna 2004 valmistunut Man On Fire repäiseekin sitten pellit auki. Meksikoon sijoittuvassa tarinassa Denzel Washington esittää henkivartijaa, jonka suojattina oleva pikkutyttö kidnapataan lunnaiden toivossa ja edessä on kostoretki.

 

Fasistiseksikin haukuttu elokuva on oikeasti vain oikeudenmukainen. Lapsia kidnappaavat hemmot kun eivät juuri muuta ansaitsekaan kuin kuolemaa hieman hitaamman kaavan kautta. Eri mieltä olevat voivat mennä vaikka halaamaan jotain puuta.

Ja sitten Domino (2006), joka valikoituu katsottavaksi Crimson Tiden jälkeen. Enimmäkseen haukuttu elokuva kärsii kieltämättä haparoivasta käsikirjoituksesta, mutta on hankala väittää etteikö se olisi virtuoosimainen elokuvantekemisen taidonnäyte ohjaajalta, joka hallitsee täydellisesti työvälineensä. Kuudella kameralla jatkuvasti kuvattu elokuva on kerronnaltaan pirstaleinen ja kuvaan sekä kerrontaan on käytetty vähääkään liioittelematta kaikkia mahdollisia tehokeinoja. Eikä pääosassa hienon työn tekevä Keira Knightley ole koskaan ollut seksikkäämpi.

Scottin viimeiset kolme elokuvaa ovat Déjà Vu (2006), The Taking Of Pelham 1 2 3 (2009) ja Unstoppable (2010). Ne ovat meneviä, tyylipuhtaita toimintaelokuvia, jotka ulkoasultaan muistuttavat 90-luvun loppupuolen Tony Scottia. Niissä kaikissa pääosaa esittää Denzel Washington.

Ohjaajana Tony Scott myönsi omat heikkoutensa henkilöhahmojen suhteen eikä häpeillyt tehdä sitä mitä osasi, eli puhdasta viihdettä. Kiistattoman lahjakkaana ammattilaisena hän pystyi tekemään huonommastakin käsikirjoituksesta kohtuullisen elokuvan. Hän jalosti energisesti liikkuvan kameratyöskentelyn ja kiivasrytmisen leikkauksen huippuunsa - usein yhdessä leikkaajina toimivien Chris Lebenonin ja Christian Wagnerin sekä kuvaaja Dan Mindelin kanssa - luoden elokuviinsa esimerkillisen rytmin. Lopputuloksena hänen käsistään lähti aina viimeisen päälle hiottu tuote. Katsojalle se näkyy laadukkaana, millimetrin tarkasti kuvattuna ja leikattuna, ammattitaidolla tehtynä elokuvana.

Hänen vaikutuksensa näkyy selvimmin kenties Michael Bayn elokuvissa, mutta monet nuoremman polven toimintaohjaajat ovat ison osan urastaan velkaa juuri Scottille, jonka valitettava poismeno jättää valtavan kuopan jo ennestäänkin huonosti voivan toimintagenren kentälle.

Tony Scott, 1944-2012

On epäilyttävää, voiko pelkin sanoin saada ilmaistua mitään olennaista yksittäisestä ihmisolennosta. Tai hänen elämäntyöstään. Tämä dilemma vainoaa kaikkia kirjailijoita, jotka ottavat yrittääkseen laatia elämäkertaa jostakusta elämäkerran arvoiseksi katsomastaan. Sillä jotkut sanovat, että ihmisen ja hänen työnsä merkityksen oppii tuntemaan vain henkilökohtaisen kosketuksen, keskustelun ja jaetun ajan myötä. Toiset kiistävät vielä tämänkin ja sanovat, että kukaan ei voi todella oppia tuntemaan toista ihmistä - paras mihin kykenemme, on epävarma ymmärrys, empatia, rakkaus ja tieto-opillinen illuusio toisen tuntemisesta.

Mutta meillä ei ole sanoja parempaa välinettä tietojemme, ajatuksiemme ja tunteidemme jakamiseen muiden kanssa. On vain ymmärrettävä, että sikäli kuin nämä sanat koskevat jotakuta toista ihmistä, tuloksena on pelkkiä skeemoja, osumatarkkuudeltaan joskus parempia, joskus huonompia. Niinpä eri sanat kuvaavat (tai tuntuvat kuvaavan) eri ihmisiä osuvammin kuin muut.

Toissapäivänä itsemurhaan päivänsä päättänyt Anthony D.L. Scott (s. 1944) jätti kommentaattorit yhteisönä hämmennyksen tilaan. Tony Scott ei ollut kaikkien kritiikittömästi arvostama auteur, vaan tekijä, joka jätti jälkeensä sekä laumoittain ihailijoita että joukoittain hänet merkityksettömyyteen viskanneita leffafriikkejä. Vain kahdesta asiasta nämä ryhmät ovat samaa mieltä: siitä, että Scott oli menestynyt; ja että hänellä oli taitoja. Kun hänen kuudentoista elokuvan filmografiaansa katsoo nyt kokonaisuutena, löytyy häntä kuvaamaan sana "turhauttava".

Turhauttava ei kuvaa yksinomaan negatiivisia attribuutteja. Itse asiassa se pitää aksiomaattisesti sisällään lupauksen käsitteen: turhauttava voi kuvata esimerkiksi lahjansa hukkaan heittäjiä tai suuren ja täyttymättömän potentiaalin omistavia ihmisiä. Tony Scottin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että hän oli kiistatta lahjakas ja erittäin taidokas, jopa innovatiivinen elokuvantekijä, mutta että lopputulos hyvin harvoin vastasi tätä lahjojen runsautta.

FilmiLiekissä on viimeksi muistettu nekrologilla ranskalaista dokumentaristia Chris Markeria, joka oli mittaamattomasti Tony Scottia merkittävämpi ohjaaja. Mutta Scottin elokuvat tavoittivat huikaisevasti suuremman määrän ihmisiä onnistuen tuomaan heidän elämäänsä viihdettä ja nautintoa. Molemmilla elokuvantekijöillä on huomattava määrä faneja, ja molemmat olivat myös omilla tavoillaan virtuooseja. Muuta yhteistä heillä ei juuri ollutkaan.

Top Gun (1986) on yksi historian vähämielisimpiä elokuvia. Mutta tunsin kerran, vuosia sitten, erään portsarin, joka kertoi nähneensä sen 52 kertaa. Olen nähnyt Tony Scottin elokuvista yhdeksän: sekin kertoo jotain niiden houkutuksesta ja niihin kohdistetuista toiveista. Mutta Top Gunia en ole koskaan kyennyt katsomaan Goosen kuolemaa pidemmälle.

Tony Scottin nimikkoelokuvaksi noussut Top Gun oli ohjaajansa toinen pitkä elokuva, ja se tuotti tuotantokustannuksensa pelkästään teatterikierroksellaan 23-kertaisesti takaisin. Melko nopeasti siitä kasvoi enemmän kuin pelkkä elokuva, se näyttäytyi erään ajan räikeimpänä muotokuvana. 1980-luku on monessa yhteydessä yhtä kuin Top Gun ja Maverick ja Goose ja Ice Man. Missään nimessä se ei kuitenkaan ole ohjaajansa paras elokuva. Ikävä kyllä, se ei myöskään ole huonoin.

Beverly Hills kyttä II, Days of Thunder, Viimeinen partiopoika - jolla on oma leegionsa faneja. Missä on näiden elokuvien sielu ja persoona? Ei sellaista ole, tilalla on vain mainosten draivia jäljittelevää nopeaa kerrontaa, sliipattuja, teknisesti ammattitaitoisia kuvia ja huonoja käsikirjoituksia. Sitten, ainoan kerran urallaan, Tony Scott saa kuvattavakseen kunnon käsikirjoituksen, ja tuloksena on True Romance.

True Romance (1993) on yksi historian virheettömimmistä elokuvista. Toisin kuin sitä edeltäneissä töissä, True Romancessa keskipisteessä ovat sen henkilöt. Scott kunnioitti Quentin Tarantinon alkuperäistekstiä (koska se oli täydellinen). Tarantino on omasta puolestaan kertonut, että Scott otti häneen yhteyttä ja kertoi kokeilleensa käsikirjoituksen alkuperäistä rikottua rakennetta, mutta hänelle se ei toiminut, joten hän leikkasi sen lineaarisesti. Tarantino ei ole protestoinut.

Samalla kun True Romance on elokuvan suuria romansseja (Christian Slaterin ja Patricia Arquetten toteuttamana), se on myös jännittävä, hauska ja verevä trilleri, jonka keskeinen pahoinpitelykohtaus, missä Arquette ennakoi Beatrix Kiddoa, herätti jopa laajaa kauhistelua ja (absurdeja) syytöksiä misogyniasta.

Tony Scott on Oliver Stonen ja Robert Rodriguezin ohella ainoa "ulkopuolinen" ohjaaja, jolle Tarantino on antanut tekstiään.

Mitään tämän veroista ei Scott enää saanut aikaan, mutta Purppuravyöhyke ja Valtion vihollinen ovat vielä toimivia jännäreitä. Spy Game (2001) ennakoi jo vahvasti ohjaajan viimeistä vaihetta. Kelvollinen käsikirjoitus ja erinomainen Robert Redford, mutta agenttigenrelle vieras hyperaktiivinen ohjaus tekee koko jutusta keskittymätöntä sillisalaattia.

Valtion vihollinen oli jo kielinyt Scottin kiinnostuksesta kokeiluun ja yhä sirpaleisempaan kerrontaan. Spy Gamen aihe ei antanut mahdollisuuksia vielä jatkaa tällä linjalla, mutta seuranneet Koston liekki ja varsinkin Domino veivät tämän linjan päätepisteeseensä. Siinä missä Koston liekissä on vielä seesteisiä - ja kontekstistaan irrotettuna sydämellisiä - kohtauksia Denzel Washingtonin ja Dakota Fanningin välillä, Domino on kuin kaksi tuntia kestävä sarja ultrafiltteröityjä kolmenkymmenen sekunnin mainoksia. Molemmat - etenkin Koston liekki - ovat myös peittelemättömän fasistisia elokuvia, heijastaen molempien Scottin veljesten konservatiivisia poliittisia näkemyksiä ja silmä silmästä -periaatteen allekirjoittamista ilman reunaehtoja. Nämä mainitut elokuvat olen nähnyt alusta loppuun vain, koska esitystilanne oli sellainen, ettei kesken voinut lähteä. Poliittisesti neutraaleille elokuvahulluille nämä eivät merkitse muuta kuin viihdyttäviä kostotarinoita, joissa kiistattomat tekniset innovaatiot ajavat syvyyden ohitse.

Kaksi päivää kuolemansa jälkeen, Tony Scottin itsemurhan syyt pysyvät epäselvinä, mutta Koston liekki ja Domino eivät ole tasapainoisen, rauhanjanoisen mielen aikaansaannoksia. Viimeisissä elokuvissaan Scott vetäytyi hiukan takaisinpäin Dominon ultrarauhattomasta kokeilusta.

Elokuvan lisäksi Tony Scottin panos modernin amerikkalaisen tv-draaman tuottajana on enemmän kuin huomionarvoinen. Hänen CV:nsä sisältää mm. sarjat The Good Wife, The Pillars of the Earth ja Num3rot. Veljensä kanssa omistamansa Scott Free -yhtiön kautta hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin The Grey, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja Prometheus.

Tämä on Orion

Tämä on Orion. Keihäänmitan päässä Helsingin keskustasta tylyssä kivitalossa makoileva, sisältä punaisella verhoiltu elokuvakeidas.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri. Astu sisään lasi-ikkunoin varustetuista puisista kaksoisovista, laskeudu kolme porrasta aulaan. Seinille viskatut vintage-julisteet tuovat tunnelmaa paljaaksi jätettyyn funkkis-atriumiin. Lippua (5,50e, kausikortilla 4,50e) ostaessasi voit olla lähes varma, että jo tiskin toiselta puolelta löytyy silmäniloa. Heitä joutavuudet kuitenkin mielestäsi, tee täyskäännös ja astu itse teatteriin.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Orionin sisuskalut eivät olisi erottuneet maan muista leffataivaista. Nyt sen vanhanaikaisena säilytetyt interiöörit leveine reunakäytävineen ja koristeellisine parvineen saavat filmifriikin tuntemaan itsensä aikamatkustajaksi. Mutta paras on vielä edessä: Suomen mukavimmat leffatuolit. Kokeneemmat orionistit ovat oppineet jo varomaan näiden pehmeiden, täyteläisesti nojautuvien laiskanlinnojen petollisuutta: monet ovat ne sielut, jotka Orionin penkit ovat tuudittaneet uneen kesken elokuvan. Lievän harmistuneisuuden tilassa näemme heidän jättävän Orionin, kenties jotakin oppineena.

Suomen mukavimmilla leffapenkeillä voi nauttia sadoista FILMEISTÄ vuosittain. Tämä painotus on tärkeä näinä mauttomina digitaalisuuden päivinä: Orionin ohjelmat heijastuvat aitoina filmiprojektioina, joissa on naarmujen ja rätisevien kelanvaihtojen lisäksi liikkuvaa kuvaa, jonka eloisuutta, tekstuuria ja sävyrikkautta ei voi verratakaan nykyisiin multiplex-heijastuksiin. Täällä vuosikymmeniä vanhat klassikot (ja joskus vähemmän klassikot) vielä hengittävät, niin kuin niiden tekijät tarkoittivat niiden hengittävän joskus silloin, kun "video" ja "dvd" eivät vielä löytyneet mistään sanakirjoista.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri. Siitäkin huolimatta, että elokuva-arkiston tilalla on nyt audio-visuaalinen arkisto. Siitäkin huolimatta, että kaksoisprojektorien takia kuvan toinen laita on aina hieman pehmeä. Siitäkin huolimatta, että kuvaportti näyttää aivan koko ruudun, jolloin, toisinaan, saattaa nähdä mikkipuomin heiluskelevan kankaan ylälaidassa, vaikka ohjaaja oli luottanut tuon osan piiloutuvan maskeihin. Ja huolimatta siitä, että yläparvella on ehkä kolme paikkaa, joista kankaan näkee kokonaan ja mukavasti. Ja vielä siitäkin huolimatta, että toiletit ovat aivan liian pienet ja nuhjuiset. Ja vieläpä siitäkin huolimatta, että täälläkään ei ole säästytty tapakasvatukselta säästyneiden pussinrapistelijoiden ja tölkkien sihauttelijoiden invaasiolta.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri.

Orionin syyskausi 2012 alkaa huomenna, 21.8. Pääteemoja ovat mm. Olivier Assayas, Alfred Hitchcock, Teuvo Tulio, virolainen elokuva, Theo Angelopoulos, Ken Loach ja Arnold Schwarzenegger.

ValoKino: esittelyssä Salt of the Earth

Alustus ValoKino-sarjan elokuvaan Salt of the Earth - Maan suola Kahvila Valossa 16.8. klo 22.15.



MAAN SUOLA - AINOA MUSTALLE LISTALLE JOUTUNUT AMERIKKALAINEN ELOKUVA

Niin sanottu Musta lista oli työkalu, jolla Hollywoodista oli määrä puhdistaa ne ammattilaiset, joilla oli yhteyksiä Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen, joka oli käytännössä kriminalisoitu kylmän sodan alettua Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä heti toisen maailmansodan jälkeen. Tässä yhteydessä ei ole aikaa mennä tarpeeksi syvälle niihin syihin, miksi kommunismi nähtiin Yhdysvalloissa käytännössä rikollisena ja maanpetoksellisena toimintana, mutta se voidaan todeta, että varsin harvoilla kommunismin ja sosialismin arkkivihollisilla kaikissa yhdysvaltalaisissa yhteiskuntaluokissa oli riittävä käsitys Karl Marxin ajatusmaailmasta ponnistaneesta ideologiasta. Kommunismi oli yksinkertaisesti väärin, se oli vaarallinen liike, se oli kirosana. Tästä yksinkertaistuksesta johtuen House Committee of Un-American Activitiesin (eli pahamaineisen HUACin) kuulusteluja käytettiin hyvin pian korruptoituneena vallankäytön välineenä, jolla edistettiin omaa asemaa ja otettiin ero milloin mistäkin syystä epätoivotuista elokuva-ammattilaisista. Mustalle listalle joutuminen merkitsi paitsi työmahdollisuuksien äkillistä loppumista Hollywoodissa, myös hyvin usein monia taloudellisesti ahdistavia vuosia ja valtavaa stressiä, johtaen alkoholismiin, sairauksiin, avioeroihin sekä itsemurhiin. Musta lista käsitti lopulta lähes neljä sataa ihmistä. Silmiinpistävää listassa on sen jäsenten tavaton lahjakkuus, esimerkkeinä Orson Welles, Charles Chaplin ja Luis Buñuel lähtien kaikkein juhlituimmista nimistä.

Ensimmäinen mustalistalaisten ryhmä sai kuuluisaksi lempinimekseen The Hollywood Ten eli Hollywoodin kymmenikkö. Heidät tuomittiin syksyllä 1947 halveksunnasta kongressia kohtaan. "H10" oli sekalainen joukko kommunistisen puolueen entisiä ja nykyisiä jäseniä, muuten vaan vasemmistolaisia sekä epäilyttäviä älykköjä. Listalle kuuluivat: Alvah Bessie, Lester Cole, Edward Dmytryk, Ring Lardner, Jr., John Howard Lawson, Albert Maltz, Samuel Ornitz, Adrian Scott, Dalton Trumbo ja Herbert J. Biberman. Ohjaaja Dmytrykiä lukuun ottamatta kaikki olivat käsikirjoittajia, osa heistä myös tuottajia, ja puolella heistä oli juutalaiset sukujuuret. Nimet eivät tänä päivänä sano monellekaan mitään, mutta tosi asiaksi jää, etteivät nämä kuulusteluissa yhteistyöstä kieltäytyneet olleet mitään hanttityöläisiä, vaan esimerkiksi seitsemän heistä oli joko voittanut Oscarin tai ollut ehdolla. Jokainen heistä kärsi vankeusrangaistuksen, pituudeltaan puolesta vuodesta vuoteen. Vain Dmytryk murtui vankilassa ja suostui kesken rangaistuksen nimeämään HUACille tuntemiaan puoluelaisia. Tämän jälkeen ovet Hollywoodiin avautuivat hänelle uudestaan ja hän ohjasi muun muassa Cainen kapinan ja muita menestyksiä. Tällaisia tarinoita on mustan listan ajoilta kymmeniä tai satoja. Hollywoodin kymmenikön tapauksessa osa tuomituista luopui lopullisesti elokuva-alasta, osa muutti Yhdysvalloista, osa elätti itsensä muulla alalla, hanttihommissa, ja pari palasi kuusikymmentäluvulla pannan helpottaessa alalle.

Herbert Biberman, joka ohjasi Maan suolan vuonna 1954, oli ohjannut pari kertaa jo ennen rangaistustaan. Maan suolasta tuli ainutlaatuinen produktio, sillä käytännöllisesti katsoen koko sen tuotantoryhmä kuului mustalle listalle tuottajista käsikirjoittajaan ja aina säveltäjään asti. Hollywoodista irrallaan, New Mexicon osavaltiossa sinnikkäästi loppuun saatettu elokuva dramatisoi sinkkikaivoksessa vuonna 1951 järjestetyn lakon, jossa meksikolaiset, lähes täysin vailla oikeuksia työskennelleet emigranttityöläiset vaativat yhtäläistä palkkaa ja kohtelua kuin heidän valkoihoisilla työtovereillaan. Edelläkävijämäisesti näkökulma on työläisten vaimojen, mikä tekee Maan suolasta paitsi ammattiliittojen puolesta puhuvan pamfletin, myös yhden ensimmäisistä amerikkalaisista feministisistä elokuvista. Maan suolan näyttelijöistä vain viisi oli ammattilaisia, loput alueen asukkaita ja osa oli osallistunut alkuperäiseen lakkoon.

Paineet tekijöiden harteilla olivat valtavat, sillä paitsi että resurssit (rahoitus tuli pääasiassa kommunistijohtoisena pidetyltä kaivostyöläisten ammattiliitolta) olivat pienet, tekijöitä häirittiin aktiivisesti: tuntemattomat tahot ampuivat kiväärinlaukauksia kohti kuvauspaikkaa ja naispääosan esittäjä karkotettiin Meksikoon. Elokuva-alan lehdet tuomitsivat hankkeen jo sen kuvausten aikana kommunistiseksi propagandaksi ilman yhtäkään faktaa tukemaan syytöksiään. Elokuva jouduttiin leikkaamaan salaisessa paikassa ja sen kopioita säilytettiin piilossa. Yhdysvaltain edustajainhuone tuomitsi elokuvan julkisesti kommunistisympatioista ja FBI pantiin tutkimaan elokuvan rahoitus. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana vain kaksitoista elokuvateatteria koko maassa rohkeni ottaa sen esitykseen. Eurooppa otti elokuvan vastaan merkittävästi ystävällisemmin, ja Maan suolasta tuli jopa menestys.


Elokuvan kirjoittanut Michael Wilson oli poikkeuslahjakkuus. Ennen pannaan joutumistaan hänet oli palkittu Oscarilla klassikosta Paikka auringossa. Dalton Trumbon tavoin Wilson päätyi käyttämään niin sanottuja "frontteja" eli ystäviä, joiden nimissä hänen laatimiaan käsikirjoituksia tarjottiin tuotantoihin. (Tästä teemasta teki mustalistalainen Martin Ritt elokuvan The Front vuonna 1976, pääosassa Woody Allen.) Yksi näistä, Kwai-joen silta, palkittiin Oscarilla, mutta palkinto myönnettiin fronttina toimineelle, alkuteoksen kirjoittaneelle ranskalaiselle Pierre Boullelle, joka ei edes puhunut englantia! Wilson sovitti myöhemmin elokuvaksi myös Boullen Apinoiden planeetan, ja oli yksi Arabian Lawrencen kirjoittajista.

Kuusi vuotta kuolemansa jälkeen, vuonna 1984, Wilsonin ansiot tunnustettiin julkisesti, jolloin hänelle myönnettiin postuumisti Oscar Kwai-joen sillasta. Vuonna 1971 kuollut Biberman teki Maan suolan jälkeen enää kerran elokuva-alan töitä ohjatessaan vuonna 1969 vähän huomiota saaneen elokuvan Slaves. Tuottaja Paul Jarrico, hänkin (!) vanha Oscar-ehdokas, muutti Maan suolan jälkeen Eurooppaan kahdeksi vuosikymmeneksi tehden hyvin vähän elokuva-alan töitä. Hän palasi Kaliforniaan ja kuoli 1997. Viisi vuotta aiemmin Maan suola oli otettu mukaan Yhdysvaltain Kongressin kirjaston sadan jälkipolville säilytettävän elokuvan joukkoon.

Addendum:

HUACin toiminta ei toki rajoittunut Hollywoodin "putsaamiseen" kommareista. Tämä Yhdysvaltain kongressin alainen toimielin oli perustettu jo 1937, puheenjohtajanaan Martin Dies, joka oli julkinen Ku Klux Klanin puolestapuhuja. Ennen Hollywoodin noitavainoaan, sen aikana ja sen jälkeen, HUAC kuuli mm. vakoojia tai vakoojiksi epäiltyjä, Ku Klux Klania (yllättäen tuloksetta) ja kommunistien soluttautumista New Deal -hankkeisiin. HUAC muutti vuonna 1969 nimensä Internal Security Committeeksi, joka lakkautettiin 1975.

Valikoitu lista elokuvista, joita Hollywoodin kymmenikön jäsenet ovat olleet kirjoittamassa, tuottamassa tai ohjaamassa (henkilöllisyydet per projekti ilmaistu nimikirjaimilla sulkeissa):

Objective, Burma! (AB, LC), Woman of the Year, Laura, Forever Amber, The Cincinnati Kid, M.A.S.H. (RLjr), Blood on the Sun, Born Free (LC), Hyvästi, kaunokaiseni (AC, ED), Sadepuun maa, Nuoret leijonat (ED), Blockade (JHL), Vihreätukkainen poika (AC), Cloak and Dagger (RLjr, AM)  Katkaistu nuoli, Two Mules for Sister Sara, Korpraali McB, Alaston kaupunki, Pride of the Marines (AM), Kitty Foyle, Loma Roomassa, Spartacus, Exodus, The Sandpiper, Johnny Got His Gun, Papillon (DT)

Monroen Kesävisa

Vikan kesävisan tulokset 15.8.

1. Savage Streets 22,5 pt
2. Ihqana -96 20,5 pt
3. Peter Lorren Silmät 12,5 pt
4. Veikkauksen sietämätön epätodennäköisyys 6,75 pt
5. Team Neonova 5 pt

Urhea: eräänlainen arvostelu (ja FilmiLiekin 400. blogaus)

The Brave on Johnny Deppin ainoa ohjaustyö vuodelta 1997. Tässä käsitellään kuitenkin ihan toista leffaa nimeltä Brave (eli Urhea). Valitettavasti.

Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia fucking suck. Loput kahdeksankymmentä minuuttia just suck. Kautta leffan saa nauttia sydämensä kyllyydestä kirpputoridialogista ja Kliseegeneraattorilla työstetyistä "hahmoista". Tarinan teeman ja juonen rakentelun läpikotainen tuttuus herättävät minuuttikaupalla myötähäpeää. Koska tämä on Pixar-tuote, ovat visuaalinen ja tekninen toteutus aivan superluokkaa, mutta kaikissa muissa suhteissa tuottaja ja animaatioguru John Lasseter saisi kyllä hävetä, että on päästänyt näin törkeästi yleisönsä heikkouksia manipuloivan rahastuksen maailman kiusaksi.

Urhean taustalla on tosin havaittavissa tiettyä kunnianhimoisuutta uudistumispyrkimysten muodossa, sillä Urhea ei ole komedia eikä seikkailuelokuva eikä varsinaisesti edes fantasia, vaikka siinä satuelementtejä onkin. Näiden sijaan Urhea on vanhanaikaisen epookin, eli menneisyyskuvauksen, modernisaatio, siis pohjimmaltaan draama, jossa on runsaasti komediallisiksi tarkoitettuja - jumalattoman laimeita - kohtia. Koko juttu sijoittuu jonnekin Skotlannin historian alkuhämäriin, kun klaaneista koostuneet valtakunnat olivat kylän kokoisia. Täällä punatukkainen, prinsessaksi syntynyt poikatyttö viettää vapaata ja ällistyttävän hygieenistä elämää aina naiseutensa porteille asti, jolloin vanhemmat ja eritoten äiti alkavat valmistaa häntä naitettavaksi jollekin naapuriklaanien prinsseistä. Seuraa kaamea teinikapina ja muuta yhtä omaperäistä.

Toisin sanoen, vaikka Urhea pinnalta näyttääkin kurottavan jonnekin, missä Pixar ei vielä ole käynyt, tosi asiassa kyseessä on animaatiotehtaan jättimäisen laskelmoiva vastaus hyvän matkaa toista vuosikymmentä riehuneelle fantasiakirjallisuusbuumille. Eikä alan lukuisilta harrastajilta voi jäädä huomaamatta kuluneiden ideoiden kierrätys, mihin vähintään 99 prosenttia Urheasta pohjautuu. Eikä siinäkään kai mitään, jos tämä kierrätys olisi tehty taidolla, maulla ja pilke silmäkulmassa, mutta ei pelkoakaan: Urhea tuo tapahtumat katsojan silmien eteen ikään kuin uskoen keksineensä ensimmäisenä virvatulet, noidat ja ihmiset karhuiksi muuttavat loitsut. Tai kapinoivat prinsessat. Epäilijät voivat vetää suorat johtopäätökset elokuvan mielikuvituksen tasosta jo sen nimestä. Urhea ei varsinaisesti merkitse elokuvan nimenä mitään, ja liittyy sen teemoihin vain hyvin löyhästi. Pikemminkin se on valittu otsikoksi iskusanan omaisesti, kuin mainokseen ikään. Minkä lisäksi se kätevästi assosioituu sukupolvemme skottikuvaan eniten vaikuttaneeseen elokuvateokseen, Braveheartiin.

Urhea ei siis ole komedia, mutta sen olisi pitänyt olla - jos se nyt piti ylipäätään tehdä. Todistamassani näytöksessä oli sekaisin lehdistön edustajia ja paikalle kutsuttuja lapsia, ja otin laskeakseni kohdat, joissa yleisöstä kuului naurua. Niitä oli kaksi. Kohtia, joissa yleisön kuului nauraa, oli noin kaksikymmenkertaisesti. Syy, miksi kukaan ei nauranut, oli, että hahmot eivät olleet hauskoja. Ja kun hahmot eivät ole koomisia, ei auta vaikka väkerrettäisiin kuinka nokkelia vitsejä - eikä Urhean vitsejä voi syyttää liiasta nokkeluudesta. "Kelttiläisyys" tässä teoksessa toteutetaan niin härskisti karikatyyriä ja stereotypioita viljellen, että Sean Conneryn olisi syytä päästää ilmoille symbolinen sodanjulistus. Liittyisin eturintamaan.

Tämän elokuvan perusteella Pixarin Suomessa jääkarhut tallustaisivat pitkin Mannerheimintietä.

Nokkeluuden ja hauskanpidon sijaan yritetään siis kohti puhuttelevaa draamaa, moottorina sukupolvien väliset jännitteet, mitä kuningattaren ja prinsessan välinen skisma heijastelee. Te ette tunne käsitettä "opettavaisuus" ennen tämän elokuvan läpi kärsimistä. Kyllähän Hollywood - Amerikka - tunnetaan taipumuksestaan tunkea perhekeskeisiä, konservatiivisia arvojaan katsojan kurkusta alas väellä ja voimalla ja paatoksella, mutta nyt eletään jo vuotta 2012 ja Urhea tähtää silti kohti ennätystä. (Pienen) katsojan ei taatusti tarvitse jäädä hämilleen elokuvan sanomasta, koska se viimeistään Prinsessan kertojanäänellä hänelle alleviivataan. Ihan totta, Urheassa on mahdollista kuulla selostusta, joka lähes sanatarkasti menee näin:

Jotkut uskovat, että Kohtalo kuljettaa meitä. Toiset sanovat, että se on omissa käsissämme. Mutta muutamat johdetaan kohtalonsa äärelle.

Edellä kirjoitetun ja monien muiden vastaavanlaisten lauseiden täytyy löytyä jostain kirjasta, joka on vielä tekijänoikeussuojan alainen, mikä mahdollistaisi oikeutetut oikeustoimet. Urheahan väittää olevansa alkuperäistarina.

Kaiken kaikkiaan tämä on myös luokatonta elokuvantekemistä, mihin sisältyy "näyttelijöiden" ylinäytteleminen. Tästä erityisen hampaita kirskuttava esimerkki on lyhyt hetki erään puron varrella, jossa Prinsessa Merida ilmaisee sanattomasti tajunneensa Suuren Totuuden: hänen katseensa ja aivan määrättyihin suuntiin kääntyvät silmänsä "ilmaisevat" sisäistä tajuamista modernin näyttelemistekniikan maneerien mukaisesti. Tämä pieni, silmille roiskuva hetki on tekijöiden tarkoituksellinen jäljitelmä aidon ihmisnäyttelijän tekniikasta. Ts. se ei perustu haluun ilmaista aitoa tunnetta, vaan se on lainaa näyttelijästä, joka yrittää tuon tunteen tavoittaa. Vielä pidemmälle mennen: se on jäljitelmä huonosta näyttelemisestä. Mutta Pixarhan tietää, ettei sen alakouluikäinen kohdeyleisö voi olla vielä tietoinen käytettyjen keinojen kuluneisuudesta. Ja jos näin on, voidaan Pixaria (ja sivumennen sanoen suurta joukkoa muita, lapsiystävällisiä kulttuurituotteita väkääviä yrityksiä) syyttää puolustuskyvyttömien huijaamisesta. Lastensuojeluyhdistysten olisi syytä ryhtyä toimiin.


Mutta täytyy ihmetellä. Ensinnäkin tienraivaajaana toimineen Pixarin suht nopeata valahtamista ultrakonformistista arvomaailmaa megafonilla toitottavien perhe-elokuvien tehtailijaksi. Ja toiseksi sitä, että yleisölle tämä menee kuin häkä: Urhea on ennen kansainvälistä levitystään tienannut kritiikistäkin huolimatta noin 217 miljoonaa dollaria. Kunhan se on piirretty, pienille lapsille sopiva ja nätti tuntuisi olevan pelin henki katsomoissa. Saisivat hävetä hekin samassa nurkassa, minne Lasseter on istutettu.

Urhea muuten maksoi 185 miljoonaa, mikä tarkoittaa, että olisi luultavasti ollut halvempaa tehdä se livenä. Silloin ainakin huono näytteleminen olisi ollut aitoa huonoa näyttelemistä eikä sen jäljittelyä.

Urhean alkukuvana nähtävä La luna on sekin vaisu, jos ei aivan mahdoton, esitys, ehkä huonoin tähän mennessä nähty Pixar-lyhäri.

Ei nimi miestä pahenna?

Jollei mies nimeä. Niinkö? Ohessa on kyseenalaisella asiantuntemuksella koottu TOP 10 -lista huonoiten nimetyistä valkokankaan tähdistä kautta historian. Useimmat listalla ovat katsoneet viisaimmaksi turvautua taiteilijanimeen. Päähuomio on kiinnitetty anglosaksisiin näyttelijöihin, mutta esimerkin vuoksi mukaan on otettu myös pari ohjaajaa.

HUONOIMMIN NIMETYT TÄHDET TOP 10

Kunniamaininnat

I) Ermes Efron Borgnino - Pitkän ja rikkaan elämäntyön hiljan taakseen jättänyt näyttelijäobeliski viilasi ns. etniseltä kuulostanutta nimeään sieltä täältä muotoon Ernest Borgnine.

II) Christian Bouche-Villeneuve - Chris Markeristakin on täytynyt vastikään kirjoittaa nekrologi. Oikeastaan ranskalaisen neron syntymänimessä ei ole mitään vikaa, mutta kunniamainintaan vaikuttaa taiteiljanimen nappaaminen Magic Marker -huopakynästä.

III) Jean-Pierre Grumbach - Ilman sukunimen vaihdosta, puhuisimmeko tänä päivänä Michael Mannin elokuvien grumbachilaisuudesta emmekä melvilleläisyydestä?

Top 10

10. Norma Jean Mortenson

Ilman nimen muutoksia, olisiko pienen poppoomme nimi tänä päivänä Elokuvakerho Mortenson? Tekisi ainakin mieli ajatella, että Marilyn Monroen taidoilla ja viehätysvoimalla olisi saatu nostettua melkein mikä nimi tahansa ikonin asemaan. My Week With Norma toisi kyllä pikemmin mieleen Sunset Blvd:n.

9. Lucille LeSoeur

"Lucille LeSoeur is Mildred Pierce". Tämä on rajankäyntiä: onko Joan Crawfordin syntymänimi kaunis vai ei, tai sopiva Hollywood-tähdelle? Ainakin LeSoeurissa on eksotiikkaa, joka Crawfordin kovapiirteisestä perusamerikkalaisesta olemuksesta puuttui tyystin.

8. Laurence Fishburne

Ike Turneria, Morpheusta ja Othelloa näytellyt Fishburne on niin cool, että hän on saanut kaikki unohtamaan, miten hölmönkuuloisella nimellä vanhemmat häntä lätkäisivät.

7. Chow Yun-Fat

Tässä ensimmäisessä aasialaisessa esimerkissä näkyy länsimainen konteksti ja kuuluu länsimaisen korvan vaikutus. Karismaattisella hongkongilaisella on ollut suhteellisen vähän vaikeuksia lyödä itseään läpi maailmanlaajuisesti.

6. Krishna Bhanji

Itse asiassa on vaikea sanoa, onko Ben Kingsley yhtään parempi nimi, mutta ainakin se on tylsyydessään helpommin lähestyttävä.

5. Thomas Mapother IV

Hyvin mahdollista, että tämä on kaikkien aikojen tuottoisin nimenvaihdos. Jotenkin, ainakin äkkiseltään, Thomas Mapother IV ei vaan kuulosta Top Gunin Maverickiltä tai Mission: Impossiblen Ethan Huntilta. Mutta mene, tiedä. Tom Cruisen pikkuveli on tehnyt omalla nimellään, William Mapother, kiireisen uran, mutta edes loistorooli draamassa Satimessa ja muistiinpainuneen pelottava vierailu Lost-sarjassa eivät nostaneet häntä tähteyteen.

4. Florian Henckel von Donnersmarck

Tämä luisuu nyt vähän halvaksi, mutta Muiden elämästä Oscarilla palkitun ja Turisti-ohjauksellaan itsensä nolanneen saksalaisohjaajan nimeä on vaikea lausua tai kirjoittaa nauramatta/silmiään pyörittelemättä.

3. Arnold Schwarzenegger

Esimerkki siitä, miten ihmiset tottuvat ihan mihin tahansa, kun heille vain sitä tarpeeksi toistetaan.

2. Maurice Micklewhite

Michael Caine on yksi kaikkein hienoimpia brittinäyttelijöitä, mutta millaisia rooleja hän olisi saanut syntymänimellään?

1. Archibald Leech

Cary Grant "voittaa" tämän listan kaikkien aikojen upgreidauksellaan.

Toimintaelokuva taideteoksena

Mikä on maailman paras moderni toimintaelokuva?

Kyetäkseen antamaan jonkinlaisen vastauksen tähän, pitäisi pystyä määrittelemään "moderni" toimintaelokuvassa. Toimintaelokuvia on tehty melkein nollavuodesta lähtien - yhtenä esimerkkinä vaikkapa Porterin varhais-western The Great Train Robbery vuodelta 1903, jonka toiminnan kuvauksessa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Mutta jos sen asettaa rinnan Matrixin (1999) kanssa, joitakin eroavaisuuksia on havaittavissa. Missä kohtaa tällä 96 vuoden aikavälillä tapahtui murros, joka leimaa toimintaelokuvia ja toiminnan kuvausta tänäkin päivänä?

Oliko ensimmäinen modernisti toteutettu actioner ehkä First Blood - taistelija vuodelta 1982? Vai kenties joku 70-luvun aasialaisista martial arts -elokuvista? Kuuluvatko ne samaan kastiin ensimmäisen Rambo-seikkailun kanssa? Entäpä John Boormanin Syvä joki (1972), jota monissa yhteyksissä pidetään kaikkien aikojen parhaana toimintaelokuvana? Tämä loistava trilleri toimii toimintaelokuvanakin, mutta voimakas psykologinen painotus vie siinä sijaa nykyaikaiselle actionille tunnusomaiselta kineettisyydeltä - siis liike-energialta, joka tavoitetaan liikkuvan kameran, nopean leikkauksen ja luotisateen risteyskohdassa.

Nämä ja monet muut kysymykset jäävät tässä vaille vastausta, jokaisen itsensä pohdittaviksi.

Pääkysymykseen on paljon helpompi vastata.


Maailman paras toimintaelokuva on Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli, jonka John McTiernan ohjasi vuonna 1988. Se ei ollut ensimmäinen action-leffa, mutta se muodostui genrensä arkkityypiksi samassa merkityksessä kuin Sheriffi (1952) westernille tai Länsirintamalta ei mitään uutta (1930) sotaelokuvalle. Die Hard on lajityyppinsä virheetön muotovalio, mutta myös ajatuksenjuoksu sen pinnan alla kestää päivänvaloa paremmin kuin yhdeksän kymmenestä sen lajitoverista.

Vaikka Die Hard on John McTiernanin elokuva, jos kenenkä, on se etenkin Hollywoodin suurtuotannoille tyypillisesti ryhmätyön tulos. Die Hardissa osui samaan leikkauspisteeseen monta mielenkiintoista lahjakkuutta; joillekin heistä Die Hard merkitsi uran lakipistettä, joillekin vain porttia vielä isompiin menetyksiin. Avainpelaajat olivat:

- ohjaaja McTiernan, jonka pari vuotta aikaisempaa käyntikorttia Predator monet pitävät yhä Die Hardiakin parempana. Yhtä monet puolestaan pitävät McTiernanin parhaana Die Hard 3:a, jonka ensimmäinen puolisko kulkeekin sensaatiomaisesti. Mutta koska toinen puolisko ei ole aivan yhtä rautaa - lähinnä käsiksen puolesta -, on lopputulos epätasaisempi kuin sarjan ensimmäisen leffa. Tämän leffan jälkeen kaikkien aikojen lahjakkain toimintaohjaaja on hiljalleen kadonnut tutkalta.

- supertuottaja Joel Silver, jota Markus Selin on koittanut matkia suomalaisissa miniympyröissä mahdollisimman tarkoin. Silverille elokuvatuottaminen on ennen muuta rahan taikomista tyhjästä, mutta poikkeuksellisen terävänenäisenä lahjakkuuksien haistajana hänen ultrakaupallisessa tuotannossaan on merkittäviä voittoja. Hän tuotti jo Predatorin sekä toisen Die Hardin tärkeän edeltäjän, Commandon, ja Tappavan aseen. Vuosituhannen vaihteessa hän sinetöi asemansa lopullisesti luotsaamalla Wachowskin sisarukset Matrix-menestykseen.

- Commandosta Silver toi mukanaan kirjoittaja Steven E. de Souzan. Commando on Die Hardiin verrattuna avuttomasti ohjattu (by Mark L. Lester), mutta parasta siinä on de Souzan hurtti ironia, joka pääsi hyvään käyttöön Roderick Thorpin romaania Nothing Lasts Forever Die Hardiksi sovitettaessa. Sittemmin de Souza on taantunut kirjoittamaan Beverly Hillsin kyttä -jatko-osia ja muuta roskaa. Silver tilasi toisenkin käsikirjoitusversion kunnianhimoiselta ensikertalaiselta nimeltä Jeb Stuart. Stuartin uran lakipiste osui pari vuotta myöhemmin Takaa-ajetun kohdalle. Hän ohjasi myös hyvän mindfuck-trillerin Switchback (1997) - ja hiljeni sitten 13 vuodeksi.

- kuvaaja Jan de Bont. Hollantilainen oli jo Die Hardin aikoihin alansa huippunimiä, erityisen kuuluisa yhteistyöstään Paul Verhoevenin kanssa. Voittoihin kuuluvat myös Oscar-palkittu Max Havelaar, Cujo, Niilin jalokivi - sekä tietysti Pornopaholainen (1970). Rupesi ohjaajaksi ja teki ensitöikseen yhden action-genren parhaista: Speedin. Mutta viimeiset viisitoista vuotta ovat olleet yhtä isoa epäonnistumista.

- Bruce Willis. Ennen Die Hardia stand up -koomikkona aloittanut Willis tunnettiin lupsakkana tv-tähtenä; Die Hardin jälkeen hänet tunnetaan Hollywoodin virallisena maailmanpelastajana kotitantereella ja avaruudessa.

Täytyy uudestaan hämmästellä, miten valtavasti tuttukin teos avautuu ja laajenee, kun sen pääsee näkemään filmiltä ja valkokankaalta. Dvd-versiossa - ja versiosta voidaan hyvällä syyllä puhua - kuvaa on kirkastettu ja väripalettia vesitetty. Originaali on hätkähdyttävän tumma ja de Bont on pitänyt sähkölaskun aisoissa. Ihmiset ovat todella ruskeita ja kuvien tekstuuri on syvä ja tyydyttävän huokoinen. Kenties tärkeämpää on, että McTiernanin tarkkaan miettimät nyanssit suorastaan hyppäävät dvd-esitykseen tottuneen silmille. Esimerkiksi muutamien tyyppitutkielmien terävyys asettuu vasta nyt kunnolla kohdilleen: kun "miljoonasopimuksia aamiaiseksi tekevä" kokkelinenä Ellis on aiemmin vaikuttanut hymyilyttävästi huvittavalta karikatyyriltä, paljastuukin hän Hart Bochnerin sisäistyneenä nappisuorituksena 80-luvun narsistisen bisnesjuppityypin kritiikiksi. Eikä Bochtner jätä kiveä kiven päälle huutavan hauskassa, täydellisesti rytmitetyssä suorituksessaan. Samalla tavalla Alan Rickmaninkin arkkipahasta löytyy gestiikan vivahteikkuutta, joka aiemmin ei ole päässyt oikeuksiinsa.

Huumori on elintärkeää Die Hardin onnistumiselle, mutta toisesta syystä kuin Tappavassa aseessa, jossa sitä käytettiin pelkkänä kikkana pitämään yleisö hyvällä tuulella toimintajaksojen välissä; Die Hardissa huumorilla inhimillistetään eskapistisen toimintafantasian henkilöhahmoja, ja kun tarinan supersankariin näin saattaa samastua, tuntuu elokuvan mahdoton tarina merkillisen uskottavalta. Tottahan toki Die Hard muistetaan ennen muuta "yippee-ki-yay, motherfucker" -heitostaan, mutta sen tyyliset one-linerit ovat muuten harvassa: niiden tilalla on pelkästään napakkaa vuoropuhelua.

Ja tässä kohdin alkaa raja taiteen ja viihteen välillä sumentua. Liian usein toiminta ja taide sulkevat toisensa pois, ja monien mielestä tämä on asiain luonnollinen tila. Onnistuneita demonstraatioita "taiteellisen" ilmaisun ja rajun toiminnan naittamisesta löytyy kuitenkin muiden muassa Samuel Fullerin, Sam Peckinpahin, John Boormanin, Andrei Kontshalovskin, John Woon, Luc Bessonin, Quentin Tarantinon ja Steven Spielbergin elokuvista. Kiinnostava hiljattainen esimerkki on Jerzy Skolimowskin puolitoista vuotta sitten ilmestynyt Essential Killing. Suorastaan pökerryttävän kineettinen takaa-ajotrilleri, jossa päätähti Vincent Gallo ei pukahda sanaakaan, on eksistentiaalinen toimintaelokuva, jonka jännite kestää viihdeodotuksetkin. Silti elokuva murhattiin epäoikeudenmukaisesti vaikenemalla se kuoliaaksi. Sille on varattu "vain" kulttielokuvan osa.

Die Hardissa kaikki pyrkimykset niin viihdyttämiseen kuin luovaan tekemiseen sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi paremmin kuin koskaan ennen tai tähän mennessä. Toki Léon ja Kill Bill ovat paljon Die Hardia parempia elokuvia, vaikka ne voidaan laskea toimintagenreen, mutta niiden temaattinen skaala on myös kunnianhimoisempi; Die Hardissa kyse on toimintafantasiasta, jonka pintavirtojen alta voi lukea sivuteemoja - eikä toisin päin.

Yksi näistä saumattomaan kokonaisuuteen liittyvistä sivumelodioista on McTiernanin taiturimainen tyylilajinvaihdos trilleristä satiiriin, kun järjestyksenvalvojat saapuvat paikalle. Ohjaaja pitää poliisin erikoisjoukkoja ja FBI:tä mehukkaasti pilkkanaan päästämättä hommaa lipsahtamaan kliseiseksi farssiksi. Kyse on keinoista, joiden avulla McTiernan asettaa arvostelun alaiseksi yhteiskunnan kriisivalmiuden, joka ei salli teorian kirjaimen tulkintaa käytännön edessä. Lukemattomat toimintaelokuvat ovat soveltaneet samaa ajatusta siitä, että yksi päättäväinen sankari pystyy paljon enempään kuin jäykkä institutionalisoitu koneisto, mutta mieleen ei tule toista lajin teosta, jossa tämä kuvio olisi tutkittu yhtä huolella ja pätevästi.

Die Hardin tehokkuus perustuu McTiernanin kyvylle tehdä tarkkoja, dynaamisia kuvia ja liittää niitä toisiinsa helminauhamaisesti. Elokuvan flow on mykistävä. Siitä huolimatta pienistä tyyppihahmotelmista tulee eläviä, hengittäviä ihmisiä, mistä esimerkkinä William Athertonin legendaarinen paparazzi, jonka valkokangasaika tässä ykkösosassa on yllättävän pieni siihen nähden, miten hyvin hän jää muistiin.

Toinen tärkeä, ja isompi, hahmo on mässäilyyn taipuvainen "Sgt. Al Powell" eli Reginald VelJohnson, jonka rooli tekee Die Hardista omaperäisen buddy movien, jossa buddyt kohtaavat vasta lopussa kriisin lauettua. Radiopuhelimitse siteen toisiinsa solmiva parivaljakko on aiheen omalaatuinen ja jännittävä variaatio.

Huolimatta Pulp Fictionista ja 12 apinasta John McClane taitaa olla Bruce Willisin suurin bravuuri. Kopiointi on ehkä vähän laimentanut työn vaikuttavuutta ja saattaa unohtua, että Willis loi nykyaikaisen, haavoittuvaisen toimintasankarin perustyypin. McClane on loistava roolisuoritus, jonka nuori ja vielä kunnianhimoinen Willis tekee täysin lajityypin ilmaisuvaatimukset ymmärtäen. Hän kuljettaa katsojaa mukanaan vaivattomasti tiukasta paikasta toiseen ja uskalsi tuolloin ennen näkemättömällä tavalla näyttää sankarin kokemat kärsimykset ja ahdistukset. Häneltä riittää sympatiaa loppuun saakka jopa Ellis-paralle, ja jakso lasinsirujen silpomien jalkojen kanssa on edelleen...viiltävä. Willisin perusolemukseen kuuluva humorismi saa raikkaalla tavalla katsojan nauramaan kanssaan tapahtumien älyttömyydelle.

Willisin luoman tyypin seuraava huomattava kehitysaskel nähtiin vasta 2000-luvulla, jolloin tarvittiin Matt Damonin kaltainen virtuoosi tuomaan hahmoon uutta verta Bourne-elokuvissa.

Buddy movieta, trilleriä, katastrofielokuvaa ja satiiria westernkaiuin täydelliseksi toimintaleffaksi yhdistänyt Die Hard sai suurmenestyksen sekä katsojien että kriitikoiden joukossa. Tuotantopuolella muun muassa pienoismallien hyödyntämisessä innovatiivinen teos sai peräti neljä Oscar-ehdokkuutta, mutta ilmestyi valitettavasti samana vuonna kuin Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? Die Hardin merkitystä vaikutteiden antajana ei ole kukaan kyseenalaistanut enää aikoihin.

PS. 'Die-hard' on hankalasti suomeen kääntyvä termi, joka tarkoittaa yhtäältä jotakuta vaikeasti tapettavaa, mutta yleisemmässä käytössä johonkin asiaan täydellisesti uskovaa persoonaa; vankkumatonta, järkähtämätöntä asennetta henkilössä, esim. urheilujoukkueen kannattajaa.

PPS. Orionin tyypillisesti ammattitaitoinen konehuone ansaitsee harvinaisen ison kimpun risuja: sekä Terminatorin että Die Hardin esityksissä filmi katkesi kelalta toiselle vaihdettaessa. Yrityksistä huolimatta tätä merkillistä SAMAAN teemasarjaan kohdistunutta huolimattomuutta on erikoisen työlästä antaa anteeksi, sillä kuten ylläkirjoitetusta käy ilmi, kineettinen "draivi" molemmissa elokuvissa on niiden selkäranka. Lisäksi, vaikka se olisi kuinka tahatonta, jälkimakuun hiipi häivähdys ylenkatseellisuutta "kaupallista viihdetuotetta" kohtaan - mitä molemmat teokset ilman muuta pintatasolla ovatkin.

ValoKino rokkaa jälleen

Tänä iltana koittaa jälleen aika, kun pieni, mutta aikaansaapa elokuvakerhomme ryntää videotykki kainalossa Kahvila Valoon, sillä on elokuu ja hetki otollinen ValoKinolle. Alkaa olla jo oikeutettua puhua perinteestä, siksi monena vuonna on meillä ollut ilo tulla kutsutuksi maanmainion Kahvila Valon vieraaksi naittamaan yhteen elokuvaa ja kahvilakulttuuria kolmena loppukesän yönä.

Tällä kertaa ValoKinon ohjelmisto saattaa olla korkeatasoisempi kuin koskaan - siitä jäljempänä muutama rivi. Mutta elokuvat, mitä ikinä ovatkaan, ovat vain puolet kokemuksesta, jonka sydämellinen ja leppeä tunnelma syntyy Valon persoonallisen hengen ja tapahtumassa mukana elävän yleisön kohtaamispisteessä. Suuresti suosittuun ValoKinoon kannattaa tulla ajoissa, sillä tila on rajallinen!

Edellä sanottu pätee etenkin tänään, Tapahtumien Yönä, kun kaupunkilaiset liikkuvat valtoimenaan yömyöhään yhdestä kiinnostavuudesta toiseen. Eikä siinä kaikki, sillä tämäniltainen VK on ilmainen!

9.8. kello 22.15 Dean DeBlois: Heima (2007)

Aivan totta: Kahvila Valossa pääsee nauttimaan sumppikupillisestaan nerokkaan islantilaisorkesteri Sigur Rósin säestyksellä (tai ensimmäiset onnekkaat pääsevät). Täydelliseksi konserttielokuvaksi luonnehdittu Heima - koti vuodelta 2007 tallentaa sekä tunnelmallisimpia hetkiä bändin kiertueelta, haastatteluita että ryhmän kotimaan huikaisevaa luonnonkauneutta. Ohjauksesta vastaava kanadalainen DeBlois on pääammatiltaan animaattori, jonka molemmat tämän alan ohjaukset, Lilo & Stitch ja Näin koulutat lohikäärmeesi, ovat yltäneet Oscar-ehdokkaiksi. Sigur Rós on taiderock-yhtyeenä sekin hyvin elokuvallinen, mistä esimerkkinä Floria Sigismondin ohjaamat musiikkivideot, alallaan omaa luokkaansa. Yhtye teki myös unohtumattoman musiikin Islannin tärkeimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuvan Fridrik Thor Fridrikssonin surulliseen Kaikkeuden enkelit -teokseen. Kaksi muistetuinta Sigur Rós -hetkeä elokuvissa liittyvät erääseen jaguaarihaihin Wes Andersonin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa ja Danny Boylen 127 tuntia -ohjauksen fantastiseen loppujaksoon.

Sigur Rós, tänä iltana ValoKinon sisäpihaterassilla, hyvässä lykyssä tähtitaivaan alla.

16.8. kello 22.15 Herbert J. Biberman: Salt of the Earth (1954)

Kesä 2012 on ollut lievästi ilmaistuna arvaamaton, siksi säävaraus tässäkin ulkoilmatapahtumassa kannattaa ottaa vakavasti. Sade tai tuuli voi tulla väliin ja siirtää ValoKinoa "myöhemmin ilmoitettavaan ajankohtaan". Mutta Zeuksen hymyillessä - tai hänen huomionsa tullessa jälleen kerran varastetuksi jonkun hehkeän immen toimesta - nähdään ajallaan yksi elokuvahistorian jaloimmista teoksista. Keskellä synkeintä mccarthyismin aikaa syntynyt Salt of the Earth (Maan suola) on ihme, täyspitkä sosialistinen elokuva, tekijöinä joukko Hollywoodista häädettyjä mustalistalaisia: ainoa koskaan mustalle listalle joutunut amerikkalainen elokuva. Ja samasta syystä hyvin huonosti tunnettu: edes Suomessa YLE ei ole esittänyt sen kuin kahdesti, vuosina -73 ja -97. Tekstittämättömänä esitettävä elokuva käsittelee New Mexicon osavaltiossa sinkkikaivoksessa työskentelevien meksikolaisten maahanmuuttajien säälittävää asemaa ottaen pohjaa tapahtumista, jotka seurasivat todellista lakkoa. Vuonna 1992, ajan tuulien puhaltaessa toisesta suunnasta, Salt of the Earth otettiin Yhdysvaltain kongressin kirjaston kansalliseen elokuvarekisteriin, mitä pidetään tuossa maassa suurena huomionosoituksena. Bibermanin ja muiden epäoikeudenmukaisesti kohdeltujen elokuvantekijöiden uria kädenojennus ei enää ehtinyt pelastamaan.

23.8. kello 22.15 Fritz Lang: M - kaupunki etsii murhaajaa (1931)

Fritz Lang oli hänkin vainottu taiteilija, joka emigroitui Yhdysvaltoihin, kun kansallissosialistinen puolueeksi itseään nimittänyt sosiopaattien sikarikerho valtasi jalansijan - kaikki jalansijat - saksalaisessa yhteiskunnassa. Tästä muutoksesta kansan yhteishengessä Lang lausui vertauskuvallisia teitä pitkin yhden jos toisenkin painavan sanan pääteoksessaan M, jonka tulee sekä sisältönsä että elokuvallisten ansioidensa johdosta kuulua kaikille elokuvan historian kymmenen parasta -listoille. Poliittisen subversionsa lisäksi M on yksi täydellisimpiä trillereitä ikinä, pääosassa Peter Lorren silmät. Vanhan klassikon ääniraita on arvoitus, mutta tekstitys suomeksi löytyy.

Heinäkuun kesäinen leffavisa 18.7

Tulokset

1. IHQANA-96 32
2. Peter Lorren Silmät 28
3. Savage Streets 23
4. Will Smithin pojat 13

Monroen kesävisa 18.7

Peruskysymykset [YHT. 12p]

1. Mitkä kolme pitkää elokuvaa Lynne Ramsay on ohjannut? (3p)
- Ratcatcher / Rotanpyydystäjä (1999)
- Morvern Callar (2002)
- We Need to Talk About Kevin / Poikani Kevin (2011)

2. Kuka näyttelee Ozin velhoa tulevassa Ihmemaa Oz esiosassa: 'Oz: The Great and Powerful'? (1p)
- James Franco

3.Mitä mustasukkainen vaimo tekee ennen kuin ampuu miestään George Cukorin elokuvassa Adam's Rib / Aatamin kylkiluu, vuodelta 1949? (2p)
- Lukee aseen käyttöohjetta

4. Ketkä viisi ovat näytelleet Tom Ripleytä? [Patricia Highsmithin kirjoihin perustuvissa elokuvissa] (5p)
- Alain Delon (Plein Soleil / Kuuma aurinko, 1960)
- Dennis Hopper (Der amerikanische Freund / Amerikkalainen ystävä, 1977)
- Matt Damon (The Talented Mr. Ripley / Lahjakas herra Ripley?, 1999)
- John Malcovich (The Ripleys Game, 2002)
- Barry Pepper (Ripley Under Ground, 2005)

5.Kuka seuraavista ohjaajista ei ole tehnyt elokuvaa perustuen Marcel Proustin 'Kadonnutta aikaa etsimässä' -romaaneihin? (1p)
    a) Luchino Visconti
    b) Volker Schlöndorff
    c) Raoul Ruiz
    d) Chantal Akerman
- A) Visconti

Muiden elokuvat ovat:
Schlöndorff: Un amour de Swann/ Swannin rakkaus (1984)
Ruiz: Le temps retrouvé [Uudelleenlöydetty aika] (1999)
Akerman: La Captive [Vanki] (2000)


A vai B [YHT. 10p]

6.A Mikä oli ensimmäinen John Hustonin ja Humphrey Bogartin yhteistyö ohjaajana ja näyttelijänä?
- Maltese Falcon / Maltan haukka (1941)

6.B Mikä oli viimeinen John Hustonin ja Humphrey Bogartin yhteistyö ohjaajana ja näyttelijänä?
- Beat the Devil / Afrikan aarre (1953)

Humphrey Bogart näytteli John Hustonin ohjauksessa yhteensä kuusi kertaa [edellisten lisäksi: Yli Tyynenmeren (1943), Sierra Madren aarre (1948), Myrskyvaroitus (1948) ja Afrikan kuningatar (1951)], mutta he tutustuivat jo elokuvan High Sierra (1941) kuvauksissa, jossa John Huston toimi käsikirjoittajana.

7.A Kuka näyttelee Nick Furyä uudessa Avengers elokuvassa?
- Samuel L. Jackson

7.B Kuka näyttelee Nick Furyä vuoden 1998 TV-elokuvassa: 'Nick Fury: Agent of Shield'
- David Hasselhoff

8.A Mikä jäi Jean Cocteaun viimeiseksi pitkäksi ohjaukseksi?
- Le testament d'Orphée, ou ne me demandez pas pourquoi! / Orfeuksen testamentti (1960)

8.B Mikä jäi Rainer Werner Fassbinderin viimeiseksi ohjaukseksi?
- Querelle (1982)

9.A Mikä on The Duden suosikkijuoma elokuvassa Big Lebowski?
- Valkovenäläinen

9.B Mikä on Frank Boothin suosikkiolut elokuvassa Blue Velvet?
- Pabst Blue Ribbon

10.A Kenestä kuvataiteilijasta Henri-Georges Clouzot on ohjannut dokumenttielokuvan?
- Pablo Picasso (Le mystère Picasso / Picasso - arvoitus, 1956)

10.B Kenestä taiteilijasta Ed Harris on ohjannut elokuvan?
- Jackson Pollock (Pollock, 2000)


Vihjeet [YHT. 12p]

11. Kuka näyttelijätär?

4p
Hänen ensimmäiset elokuvaroolinsa olivat 'Digging to China / Tunneli Kiinaan' (1998) ja 'Practical Magic / Lumotut sisaret' (1998)
Hän on näytellyt Patricia Clarksonin, Al Pacinon, Mickey Rourken, Holly Hunterin ja Cate Blanchettin tyttäriä.

Al Pacino: S1m0ne (2002)
Holly Hunter: Thirteen (2003)
Cate Blanchet: Missing (2003)
Mickey Rourke: The Wrestler (2008)
Clarkson: Whatever Works (2009)

2p
Hän on syntynyt 1987.
Hänen viimeisimmät elokuvaroolinsa ovat elokuvista 'The Ides of March / Vallan kääntöpuoli' (2011), 'The Conspirator / Salaliittolainen' ja 'Whatever Works' (2009).

1p
Hän on seurustellut sekä Jamie Bellin sekä Marilyn Mansonin kanssa.
Hän näyttelee TV-sarjassa True Blood, sekä mini-sarjassa Mildred Pierce.
Hän on näytellyt elokuvissa 'The Wrestler - painija' (2008) ja 'Across the Universe' (2007)

- Evan Rachel Wood

12. Kuka näyttelijä?

4p
Hän on syntynyt 1967.
Häntä kuullaan Rob Zombien animaatioelokuvassa 'The Haunting World of El Superbeasto' Dr. Satanin äänenä.
Hän on näytellyt mm. Steven Spielbergin, Ron Howardin, Tim Burtonin, Peter Weirin, Woody Allenin ja George Clooneyn ohjauksessa.

Spielberg: Saving Private Ryan,
Ron Howard: Cinderella Man
Tim Burton: Planet of the Apes
Peter Weir: Truman Show
Woody Allen: Deconstructing Harry
George Clooney: Ides of March

2p
Hän sai ainoan oscar ehdokkuutensa elokuvasta Cinderella Man.
Hän näyttelee sivuosia elokuvissa The Last Station, Big Momma's House / Hamekyttä ja Man on the Moon sekä Benno Levinin hahmoa David Cronenbergin elokuvassa Cosmopolis.

1p
Hänen tunnetuin roolinsa on elokuvan Sideways pääosa.

- Paul Giamatti

13. Kuka näyttelijätär?

4p
Hän on ollut oscar ehdokkaana näyttelijänä viisi kertaa ja kerran dokumentin ohjaajana.
Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli Alfred Hitchcockin elokuvassa The Trouble with Harry / Mutta kuka murhasi Harryn?
ja viimeisin Richard Linklaterin elokuvassa Bernie.

2p
Näyttelijä Warren Beatty on hänen veljensä.
Amerikan elokuvainstituutti jakoi hänelle elämäntyöpalkinnon seitsemäs heinäkuuta 2012.
Ainoan oscarinsa hän voitti vuonna 1984 naispääosasta elokuvassa Terms of Endearment / Hellyyden ehdoilla.

1p
Hänen muita tunnettuja elokuviaan ovat:
The Apartment / Poikamiesboksi (1960)
The Children's Hour / Huhu (1961)
Irma la Douce - pikku pariisitar (1963)
Steel Magnolias / Teräskukat (1989)

- Shirley MacLaine


Ääninäytteet [YHT. 20p]

14. Mikä elokuva, ohjaaja, kuka näyttelee pääosaa? (3p)
- Garden State, Zach Braff, Zach Braff

15. Mikä elokuva, ohjaaja, ketä kolmea näyttelijää kuullan (5p)
- Dead Man, Jim Jarmusch, Johnny Depp, John Hurt, Robert Mitchum

16. Mikä elokuva, ketkä kaksi keskustelevat (3p)
- Grosse Pointe Blank, John Cusack, Alan Arkin

17. Mikä elokuva, ohjaaja, kuka laulaa? (3p)
- The Labyrinth / Labyrintti, Jim Henson, David Bowie

18. Mikä elokuva, kuka laulaa, kenen kanssa tämä laulaja on tehnyt ja esittänyt kappaleen elokuvaan 'Marked for Death' / Kuoleman merkki' (1990) (3p)
- The Harder They Come / Kingstonin kovanaama (1972), Jimmy Cliff, Steven Seagal

19. Mikä elokuva, ohjaaja, kuka laulaa? (3p)
- Tommy, Ken Russell, Elton John

Chris Marker in memoriam

"Minä kirjoitan teille kaukaisesta maasta..."

Tällä lauseella aloitti Chris Marker elokuvansa Kirje Siperiasta (Lettre de Sibérie, 1957), ensimmäisen kokopitkäksi luonnehdittavan urallansa. Tuo lause säilyy 29.7.2012 viimeiset hyvästinsä jättäneen mestarikirjoittajan ja elokuvan jättiläisen kuuluisimpana tuotannossa, joka on yhtä hienonhienoa verbaalista ja visuaalista viivaa.

Christian François Bouche-Villeneuvenä vanhempiensa syliin ojennetun ranskalaisohjaajan pois meno ei synnyttänyt korkeita aaltoja, vaikka laatutietoiset lehdet omistivatkin auteurin muistolle merkittävästi palstatilaa, sillä 91-vuotiaana Marker ei ollut enää ajankohtainen eikä hän joka tapauksessa koskaan ollut tavoitellut suuren yleisön suurta huomiota: Chris Marker teki dokumenttielokuvia.

Jos ilmaisen rehellisen mielipiteeni, että Chris Marker oli kaikkien aikojen suurin dokumentaristi, ei Markerilla varmaan olisi mitään sitä vastaan, sillä koko uransa totuuden tutkimiselle omistautunut runoilija-älykkö päätyi jo varhain siihen tulokseen, että totuudella on monet kasvot, jotka heijastavat eri asioita riippuen näkökulmasta. Ikävä kyllä, tarkoittaa tämä myös, ettei hän olisi pahastunut elokuviaan sietämättöminä pitäville - joita ei voi kyllä kovin monta samaan aikaan maan päälle mahtua. Miten vaikkapa lähestyä pääteoksiin kuuluvaa Ihanaa toukokuuta (Le Joli Mai, 1963), jota ehdotan kaikkien aikojen "kaupunkimuotokuvaksi", siten, että se vaikuttaa vastenmieliseltä? Se vaikuttaa mahdottomalta, se vaikuttaa atleettiselta suoritukselta, missä taito katsella näkemättä, kuunnella kuulematta ja havaita tajuamatta pidetään tiukalla keskittymisellä yllä noin kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia Markerin kameran kulkiessa ja mikrofonin tallentaessa loputtomasti kiehtovia yksityiskohtia ja piirteitä Pariisin kaupunginosissa. Ohjaajan samalla kertoessa kuvan ulkopuolella Pariisin herättämiä ajatuksiaan.

Usein taiteilijoiden muistokirjoituksia kirjoitetaan, koska halutaan palauttaa mieliin, mitä he ovat tehneet ja miten hyvin, mihin saavutuksiin yltäen. Joskus hienoimpien tekijöiden kohdalla merkitään muistiin, minkä (yleensä lähtemättömäksi luonnehditun) vaikutuksen he ovat jättäneet jälkeensä. Chris Marker kuuluu siihen kaikkein harvalukuisimpaan, korkeimmalle kohoavaan joukkoon, jonka menettämistä suremme siksi, ettei hänen sijalleen ole laittaa ketään. Markerin vaikutus esseedokumentin luojana ulottuu moniin tämän ajan suurimmista dokumentaristeista Werner Herzogista Michael Mooreen ja Jean-Marie Straubista Jean-Luc Godardiin, mutta kukaan heistä, edes JLG, ei yltänyt tällä alueella samaan järjen, lauseen, kuvan, leikkauksen ja äänen synteesiin yhtä hienotajuisella tasolla.

Tällaiselle taiteilijalle on kieleen varattu voimakas, kiteyttävä sana: korvaamaton.