Sivustakatsoja: Pretty Blu 2

Monroen ulkopuolisten kirjoittajien Sivustakatsoja-foorumissa seuraa toinen osa Tomi Peuhkurisen mustelmansinertävästä Pretty Blu -juttusarjasta.

Rocky Balboa

Vuonna 2006 valmistunut Rocky Balboa on Sylvester Stallonen paluu ohjaajanpenkille parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. 80-luvun supersuosio, vähintäänkin lennokkaat jatko-osat ja 90-luvun alussa Cliffhangerin jälkeen alkanut laskujohteinen, lopulta käytännöllisesti katsoen kadonnut ura on ikään kuin nostanut esiin ensimmäisen Rockyn aikaisen nöyryyden ja poikinut herran kenties hienoimman elokuvan. Ja tämä on, onneksi ja pitkästä aikaa, Stallonen show alusta loppuun.



Unohdetaan nyt hetkeksi tätä elokuvaa edeltävän Rocky-saagan loppupuoli ja sen omalla tavallaan viehättävät älyttömyydet. Tällä kertaa edessä ei ole hirviömäisiä vastustajia eikä poliittista paatosta, vaan vastassa on aika ja sen väistämätön kuluminen. Stallone on luonut tarinan miehestä joka elokuvan lähtöasetelmassa tukehtuu vaimonsa menetyksestä johtuvaan suruun. Kauniilla, verkkaisilla kuvilla Stallone kuvaa Rockyn arkipäivää ja kuljettaa katsojan ensin Adrianin haudalle, sitten muistoihin Rockyn ja Adrianin kohtaamisesta ja ensimmäisiin treffeihin. Rocky on vetäytynyt yksinäisyyteensä ja nostalgiseen menneisyydessä elämiseen.



Siitä vapautuminen alkaa jo ensimmäisessä Rocky-elokuvassa vilahtavan Marien ja tämän pojan hitaasti syttyvästä ystävyydestä Rockyn kanssa. Tästä yksinkertaisesta pyyteettömyydestä ja puhtaasta molemminpuolisesta auttamisenhalusta syntyy elokuvan lämmittävä liekki. Eikä Stallone tee virhettä ja yritä virittää minkäänlaista romanssia näiden kahden yksinäisen, toisiaan vahvistavan sielun välille. Marie vain herättää Rockyn huomaamaan, ettei elämän ole pakko olla ohi vaikka pitkäaikainen elämänkumppani onkin jo viereltä kadonnut. Herää kysymys siitä, olisiko Rocky koskaan palannut kehään ilman Marieta?



Ehkä jotkut asiat ovat mahdollisia vain silloin kun joku tietty ihminen astuu mukaan kuvioihin ja joskus toisen ihmisen - olipa kyseessä sitten isä tai äiti tai ystävä - on tarpeen sanoa ääneen ne asiat mitä itse ei välttämättä näe. Sama teema toistuu Rockyn ja tämän pojan välillä elokuvan ehkä hienoimmassa kohtauksessa. Samoin Rockyn vastustajaksi päätyvä nykyinen raskaan sarjan maailmanmestari on yleisön hyljeksimä ja palaa vanhan valmentajansa luo hakemaan neuvoa ja opastusta elämäänsä. Stallonen kirjoittama maanläheinen dialogi ja katu-uskottavat henkilöhahmot pistävät toivomaan että uuden suosionsa huipulla mies tekisi toimintaelokuvien ohessa myös yhden Nobody's Fool -tyylisen draamaelokuvan.



Verkkaisesti liikkuva ja puhuva Rocky on yhtä paljon Stallone kuin toisinkinpäin. Näyttelijää on vaikea nähdä roolinsa takaa. Siksipä elokuvan sanomaakaan ei tarvitse kovin syvältä pinnan alta etsiä. Kyse on tietysti oman sydämensä kuuntelemisesta ja asioiden tekemisestä, vaikka ne muiden mielestä tuntuisivatkin järjettömiltä. Rockyn pyrkimys vielä yhteen otteluun on helppo nähdä ei edes niin kovin hienovaraisena vertauskuvana Stallonen yritykseen saada vihreää valoa vielä yhden Rockyn tekemiseen.



Sitten se nyrkkeilyottelu. Ja siihen mennään tietysti treenausmontaasin kautta. Oikean nyrkkeilytapahtuman tauoilla kuvattu matsi on itsessäänkin oikea ottelu. Iskuja ei näytellä tai vedetä takaisin vaan jokainen osuva isku oikeasti osuu. Stallonen elokuvaan lataama melankolinen tunnelma säilyy jopa tämän kliimaksin ajan. Ehkä siihen riittää tieto siitä että tällä kertaa Rocky todella on kehässä viimeistä kertaa ja Stallone on luonut elokuvahistorian ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmalle roolihahmolle sen ansaitsemat jäähyväiset.



Jotain Rockyn suosiosta kertonee sekin, että nyrkkeilyottelun yleisöltä suurimmat suosionosoitukset eivät menneet tapahtuman virallisille ottelijoille...

Ääni, joka maalaa valkokankaan

Howard Hawks piti loppuun asti kiinni vakaumuksestaan, että jos ei pysty kertomaan tarinaa ilman takaumia ja kertojanääntä, ei kannata ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hawksin kaltaisen miehen saavutusten edessä on paha mennä vastaankaan väittämään, mutta jos amerikkalaisen mestarin sana kävisi laista, ei meillä olisi Tarkovskia, Godardia, Kubrickia ja niin monia muita kaikkein arvokkaimpia elokuvan suurlähettiläitä.

Kuten elokuvalla on suuret kasvonsa, on sillä suuret äänensäkin. Maagisimmillaan näyttelijän ääni korvaa musiikin kuvien kommentaattorina. Joskus tietty ääni saattaa palauttaa mieleen kuvia jostakin aivan määrätystä elokuvasta, joskus jonkun elokuvan maininta tuo ensimmäisenä mieleen ÄÄNEN kuvan ulkopuolella: Paljasjalkakreivitär ja Bogart, Verenpunainen yö ja Mitchum, Auringonlaskun katu ja Holden, Kaikki Eevasta ja Sanders, Kellopeli appelsiini ja McDowell, Happy Together ja Leung...

Onko tässä joukossa sitten yksi ylitse muiden? Tokihan, jos välittää kuulostella vain yhtä melko itsestään melua pitämätöntä ääntä korvessa. Ja saahan kuka tahansa heittää ilmoille vilpittömän ehdotuksensa:

Vieläkin tuntuu ihmeenomaiselta, mitä kaikkea kertojan käytön suvereeni mestari Terrence Malick pystyi saavuttamaan pelkän kertojanäänen avulla mestariteoksessaan Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Vastaavaa ei ollut kuultu aiemmin eikä ole kuultu sittemminkään. Elämänsä roolin tekevän Richard Geren pikkusisarta esittävä piskuinen Linda Manz puhuu "taivaallisista päivistä" kuin selostaen jollekin 30-lukulaiselle kansanperinteen tallentajalle jostakin elämän suunnan muuttaneesta, käsittämättömästä, mutta jo kauaksi sen polulla jääneestä. Manzin luenta on täysin spontaanin oloista, summittaista, epätahtista, voi melkein nähdä hänen kertoillessaan pyörivän lapsekkaasti tuolillaan. Tiedetään Malickin hakeneen kuviinsa täsmäävää impressionistista sävyä kaksi vuotta... Onnellisten aika on elokuva, jonka omistaisi mielellään pelkkänä vinyyli-LP:nä.

Toisaalta esim. Godard käytti mm. Laittomissa kertojaa, joka ei esiintynyt kameran edessä. Näin syntyi raportin vaikutelma. Lars von Trier jalosti tämän tyyppisen kertojan unohtumattomiin korkeuksiin Dogvillessä (sekä myöhemmin Manderlayssa). John Hurtin ironiassa uitettu ja sarkasmissa marinoitu ääni lukee Trierin huikeaa selostusta löytäen nyansseja nyansseista. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen ulkopuolinen kertoja, menee palkinto silloin Michael Hordernille, joka kertoi meille Barry Lyndonin tarinan. Yhä vieläkin löytyy hämmentyneitä katsojia, jotka eivät saa kiinni rutikuivasta ivasta, millä Hordern lähestyy säälittävän irlantilaisnulikan toilailuja 30-vuotisen sodan Euroopassa.

Suomalaisittain ajateltuna oikeastaan vain yksi ääni erottuu kuorosta, ja se kuuluu dokumentaristi Peter von Baghille. Onko joku muu puhunut valkokankaalla Suomesta ja elokuvasta yhtä täsmällisin ja antoisin lausein? Ei edes Donner, ei edes Donner. Tarvitsee vain mennä melkein minä päivänä tahansa Helsingin kaupunginmuseoon Sofiankadulle katsomaan - kuuntelemaan - Helsinki, ikuisesti -teoksen ensimmäiset minuutit ymmärtääkseen, mistä puhutaan.

Mutta kenellä sitten on elokuvan kaikkien aikojen Ääni? Vastauksia lienee yhtä monta kuin vastaajiakin, tässä niistä yksi:

Voisin kuunnella Werner Herzogia tuntikausia. Englanniksi. Hänen rauhalliset, huolellisesti veistetyt sanansa putoilevat kuin pisarat nevalampeen. Ne edustavat maltillista ja voimakkaan omaehtoista järkeä, ja kuitenkin niissä elää syvälle piilotettu komiikka Herzogin tehdessä napsahtavia huomioitaan maailmallisista absurdismeista loputtoman kiehtovalla aksentillaan, joka maalaa valkokankaan reunasta reunaan.

Intohimo ja väkivalta: keskustelun avaaja

Conversation piece à la Arthur Devis

Ensimmäinen elokuva, jonka näen auroralaisessa elokuvateatterissa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen, on nimeltään Intohimo ja väkivalta. Semantiikka on usein ironian paras työmies. Luchino Viscontin toiseksi viimeistä ohjausta ei suomennettu suoraan: alkuperäinen, silmiinpistävän tylsä nimi Gruppo di famiglia in un interno alleviivaa sitä kuinka tämä perhetarina tapahtuu kokonaan sisätiloissa. Paljon jännittävämpää on, että sen englanninkielinen nimi on täysi vastakohta lähes kaikkia muita maita yhdistävälle valinnalle (esim. "Gewalt und Leidenschaft" på svenska): Conversation Piece. Käännettynä "keskustelun avaaja", mikä viittaa moniaalle, muun muassa elokuvaan itseensä keskustelun aiheena sekä tietyntyyppisiin, yleensä brittiläisiin taideteoksiin, joita elokuvan keskushenkilö keräilee. Luonnollisesti elokuvassa myös puhutaan lähes taukoamatta. On siinä semanttista jänneväliä kerrakseen.

Luchino Viscontin elokuvien - eritoten myöhäisen kauden - katseleminen muistuttaa klassisen musiikin kuuntelemista. Niiden huolellinen kokoonpano vaatii keskittymistä ja nyanssien ja rakenteen tajua, mitä en väitä omaavani. Mutta jos Kuolema Venetsiassa, paljon vähemmän puhelias teos, on Mahleria, on Intohimo ja väkivalta Mozartia mollissa. Keskeiseksi nousevat jälleen ikääntymisen pelko, kuoleman pelko ja erityisesti elämän pelko. Paljon pelkoa. Siitä huolimatta Intohimo ja väkivalta ei ole ahdistavan tuntuinen teos, vaan hillitty ja eloisa. Se voisi perustua näytelmään, mutta siitä puuttuu kaikki näytelmällisyys tyystin.

Elämän pelkääjää esittää Burt Lancaster valtavaan roomalaiseen taloonsa taiteen tutkimuksiinsa sulkeutuneena professorina. Silvana Manganan ruumiillistama kreivitär suostuttelee professorin vuokraamaan lastensa käyttöön talon yläkerroksen, jossa sitten aloittavat sopimuksen vastaisesti laajat muutostyöt. Näin kaksi täysin vastakkaista, yhteensovittamatontakin asennetta, elämäntapaa ja jopa aikakautta joutuvat törmäyskurssille. Seuraa sarja keskusteluja, väittelyjä, kiistoja - dialogia kaikissa tunnetuissa muodoissa. Siis kaikissa: on huikeaa kuulla vuonna 1974 tehdyssä sofistikoituneessa taide-elokuvassa sana "cunt". Sitä käyttää kreivittären rattopoika Helmut Berger, teoksen toinen keskushenkilö ja 40 vuotta vanhemman italialaisohjaajan elämänkumppani.

Bergerin ja Lancasterin suhde muodostuu elokuvan selkärangaksi. Nuori saksalainen radikaali antaa professorin sivistyneelle konservatismille älyllisen haasteen, kuten 70-luvulla kävi sukupolvien kesken. En ole vakuuttunut, mihin johtopäätöksiin elokuvan hieman metafyysisessä lopussa päästään, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

Lancasterin loistava tulkinta kantaa Viscontin elokuvaa. "Vanhan maailman arvoja" ja käytöstapoja edustava professori piirretään todella kauniisti ja uskottavasti. Muut näyttelijät, varsinkin Berger, voisivat päästä samalle tasolle, jolleivät joutuisi kamppailemaan vieraan kielen ulosannin kanssa. Replikoinnin kömpelyys haittaa usein näyttelijöiden työn rytmiä, mikä puolestaan suistaa elokuvan silloin tällöin ideoiden esittelyksi eikä myötäeletyksi. Kreivittären tyttärenä 15-vuotiaana debyttiroolinsa tekevä, persoonallisen kaunis Claudia Marsani oli edellisenä vuonna kruunattu Miss Teini-Italiaksi (!) eikä Viscontin enää tänä päivänä varmaankaan annettaisi tehdä Intohimo ja väkivallassa nähtäviä sinänsä häveliäitä alastonotoksia. Mene, tiedä.

Kaikki tämä keskustelu, väkivalta ja intohimo tapahtuu niin monien iäkkäiden ohjaajien tapaan vaikuttavan yksityiskohtaisissa lavasteissa, jotka tekevät roomalaisesta kivipalatsista yhden tarinan henkilöistä. Visconti nostaa etualalle niteen Vincent van Goghin kootusta kirjeenvaihdosta. Professori päätyy ehkä samaan umpikujaan kuin hollantilaistaiteilija.

Toinen elokuva, jonka näin Auroran joukkomurhan jälkeen, oli Terminator: tuhoaja. Välittömästi Viscontin jälkeen. James Cameronin ohjaus vaikutti kylmemmältä ja synkemmältä kuin koskaan, ja poliisiasemakohtaus tuntui jopa liian aikaiselta, vaikka jakso ei visuaalisesti ollut edes niin graafinen kuin muistikuvat kertoivat. Mutta leikkaus, äänitys ja kuvien rajaukset kutovat epämiellyttävän täsmällisen, rajun kuvion, jota on vaikea katsella samoilla silmillä kuin viikko sitten. Tunteeton, ilmeetön, kasvoton hahmo, jolle ihmiselämä kirjaimellisesti ei merkitse mitään, marssii järjestelmällisesti käytävästä ja huoneesta toiseen eliminoiden jokaisen vastaan tulevan. Toivottavasti tämä ei ole aikamme kuva.

Toivottavasti Linda Hamilton on pikemminkin aikamme kuva. Sarah Connorina hän kasvaa läpi elokuvan yhä vastuuntuntoisemmaksi, voimakkaammaksi ja tiedostavammaksi vastarintaihmiseksi. On muuten edelleen hämmästyttävää, miten läpikotaisin tuttukin elokuva muuttuu päästessään kotiareenalle, isolle kankaalle. Näyttelijöiden ilmeet paljastavat ennen huomaamattomia nyansseja, Paul Winfieldin ja Lance Henriksenin poliisikaksikon taitava koomisuus korostuu, kuvakerronnan pikku hienoudet (esim. "I'll be back"-kohtauksen rakentaminen) pulpahtavat esiin, dystooppisista pääkallovuorista saa jopa jotain selvää, kohti punkkarinrenttuja marssivasta alastomasta Schwarzeneggeristä näkyy yllättävän paljon jne. Paikka paikoin vanha tekno-scifin sotaratsu osoittaa jo vanhentuneisuuden merkkejä: Sarahin kämppis vaikuttaa kuolevan silkan huonon musiikkimakunsa takia. Lähes täysi Orionin sali palkitsi ansaitulla naurunremakalla lyhyen hetken, jossa Michael Biehn, tunnustettuaan rakkautensa Hamiltonille, paiskoo "voimakkaan tunteen" vallassa nitroräjähdepötköjä kassiin. Merkillistä, kuinka hyvin näyttelevä Biehn muistuttaa toisessa jatko-osassa tämän poikaa esittävää Nick Stahlia.

Nykyään alkaa jo unohtua, kuinka tämä lajityypin uudistanut virstanpylväs ymmärrettiin ennen sen näkemistä jälleen yhdeksi b-kastin toimintafantasiaksi, jossa Schwarzenegger tai Stallone irvistää. Vaikka osa vuorosanoista kolahtaa korvaan kömpelösti (mm. kuuluisa "On your feet, soldier!"-repliikki, joka heijastaa Cameronin ikävää taipumusta korneihin psykologisiin kliimakseihin), operoi Cameron sekä ohjaajana että kirjoittajana kyvykkäimmillään tässä sekä kuusi vuotta myöhemmin toteutussa jatko-osassa. Terminatorin loppu, alkaen säiliöauton räjähdyksestä, on parasta Cameronin koskaan ohjaamaa elokuvaa: tappokoneen tulen kaluama runko on ikoninen ja yhä pelottava ilmestys ja Hamiltonin kauhu erittäin autenttisen oloista. Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Levyllinen Hollywoodia

Vaikka kaikki näyttelijät eivät osaakaan laulaa eivätkä laulajat näytellä, kukkivat nämä inhimillisen ilmaisun ruususet samassa puutarhassa. Molemmat vaativat tarinan kertomisen ja tunteiden välittämisen kykyjä. Lisäksi elokuva ja musiikki ovat likeisissä naimisissa keskenään. Molemmilla estradeilla päteminen onnistui - ja kuinka! - jo 1930-luvulla Bing Crosbyn ja Will Rogersin kaltaisilta megatähdiltä. Noista ajoista lähtien on ollut melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että valkokankaan tähdet ovat painelleet levytysstudioon samalla oven avauksella, kun yökerhojen kultakurkut ovat kiirehtineet elokuvalavasteiden ykköskoristeiksi.

Jos Crosby, Frank Sinatra, Will Smith ja David Hasselhoff, Bruce Willis sekä Scarlett Johansson mitään osviittaa tarjoavat, vaikuttaisi levyltä kankaalle siirtyminen helpommalta kuin vastakkaiseen suuntaan kulkeminen. Siitä huolimatta useat näyttelijästarat ovat viime vuosina testanneet Johanssonin tavoin äänihuuliensa tehoja, ja ainakin Scarlettia vakuuttavammin tuloksin, jos ei muuta.

Seuraavassa puoli tusinaa valintaa näiden tähtien musiikillisten seikkailujen poluilta nokkimisjärjestykseen laitettuna.

6. Billy Bob Thornton: Private Radio (2001)

Myös ohjaajana ja käsikirjoittajana komeisiin voittoihin yltänyt mestarinäyttelijä on tietysti myös muusikko. Private Radiota on seurannut kaksi muuta sooloa sekä kolme levyä The Boxmastersin solistina. Angelina Jolie -romanssin aikana syntyneen esikoislevyn innoittunein biisi on vaimolle omistettu Angelina. Thornton laulaa ja tietenkin kirjoittaa paremmin kuin Russell Crowe tai Keanu Reeves, mutta musiikillisesti Private Radio ei ole kovin kiinnostava.

5. Milla Jovovich: The Divine Comedy (1994)

Maailman toiseksi kaunein näyttelijä on myös erinomainen laulaja ja näyttelijänäkin paljon säälittävän Resident Evil -pakkomielteen yläpuolella. (Huomautettakoon, että suoritus sarjan ensimmäisessä osassa on oivallinen.) Laulutaidoista todistavat elokuvat The Claim ja Jovovichin riemukkaan roolin terästämä Dummy. Siis elokuvat, joita kukaan ei ole nähnyt. Sekä vain 18-vuotiaana levytetty The Divine Comedy. Jovovich sävelsi ja sanoitti suurimman osan varhaiskypsästä levystä, mutta vakuutti eniten laulajana.

4. Kevin Costner & The Modern West: Turn It On (2010)

Costnerin rock-bändi on paljon enemmän kuin kokeilu: Turn It On on maailmankiertueenkin tehneen ammattitaitoisen yhtyeen jo toinen levy. Elokuvissaan Costner ei vihjannut laulaja-haaveisiin, joten The Modern West tuli aika yllätyksenä. Vielä suurempi yllätys on Costnerin täydellinen uskottavuus kantrisävytteisen keskitien rockin tulkkina - synnynnäinen karisma on kaunis asia. Turn It On on täysiverinen, kaikkien alan sääntöjen mukaan tuotettu paketti, siistiä, helppoa ja aika tylsää kuunneltavaa. Mutta toisin kuin laulajan ikätoveri Thorntonilla,  levyllä on tarjota yksi tähtihetki: todella komea, Springsteen-henkinen Let Me Be The One osuu lähemmäs napakymppiä kuin oikeus ja kohtuus olisi. Myös Top Down sopisi paremmin radioon kuin monet sinne nyt työnnetyt turhakkeet. Suuri osa The Modern Westin biiseistä syntyy oletettavasti yhteisissä jameissa; Costnerin osuus liittynee lähinnä sanoituksiin. Toimii varmaan livenä kantabaarissa kuin kivikiuas rantasaunassa.

3. Minnie Driver: Seastories (2007)

Good Will Hunting, Hard Rain, Grosse Pointe Blank; tokihan englantilainen Driver on suloinen ja persoonallinen näyttelijä. Mutta muusikko? Seastories on hänen toinen levynsä ja lähes alusta loppuun omakätistä työtä. Tulos on periaatteessa tyypillisen pehmeän nättiä Joni Mitchell litea, mutta tietyn tasapaksuuden alta kurkistaa lahjakas lauluntekijä. Beloved on oikea hitti sanan parhaassa merkityksessä, Coming Back To Life aidosti kaunis ja maininnan ansaitsevat vielä London Skies, Stars and Satellites ja King Without a Queen. Siinä on jo viisi suositeltavaa biisiä. Hieman oudosti todella amerikkalaiselta kuulostava, akustispohjainen Seastories sopii ihan kokonaisuutenakin pehmeistä soundeista pitävien Norah Jones -fanien korville. Ja ennen kaikkea: voi morjesta, että likka osaa laulaa. Ei tietoakaan ns. "teatterilaulamisesta" tai barbrastreisandmaisesta diivailusta, vaan Driver operoi notkealla ja puhtaalla singer-songwriter-kurkulla. Sellaisen omistajan vilpittömyyteen uskoo mielellään.

2. Tim Robbins and The Rogues Gallery Band (2010)

Newyorkilaisen Robbinsin veli ja isä ovat muusikoita - isä lauloi maineikkaassa The Highwaymenissä. Billy Bob Thorntonin lailla Robbins on enemmän kuin kyvykäs niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin. Lisäksi hän kirjoitti esikoisohjaukseensa Bob Roberts useita mainioita biisejä, joita kuulemma riitti pöytälaatikossa. Näitä lauluja päätyi tälle Rogues Gallery Band -levylle, joka syntyi muutama kuukausi sen jälkeen, kun 21-vuotinen suhde Susan Sarandonin kanssa päättyi eroon. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tästä olisi pitänyt syntyä sellainen etuoikeutetun porvarin turhamaisuusprojekti, jossa eroahdistus ja narsismi lyövät sopuisasti kättä. Kaiken huipuksi Robbins ei osaa edes laulaa. Siis todella, ei osaa. Hänen äänensä on kouluttamaton ja heikko, sen ala hädin tuskin yhtä oktaavia.

Mutta minä pidän tästä levystä paljon. Musiikillisesti rikas ja aito levy on loistavalla tavalla yhtenäiseksi tuotettu. Muiden muassa Kate St. Johnin, Andy Newmarkin ja erinomaisen kitaristin Leo Abrahamsin muodostama upea bändi kutoo sävykästä soundia, jota värittävät harmooni, mandoliini ja harmonikka. Sävellykset ja sanoitukset ovat kaikki Robbinsin. Ne eivät ole hittikamaa, mutta kestävät kulutusta. Levyn tunnelman määrittää raamatullista aihetta omaperäisesti muunteleva, suggeroiva Book of Josie. You're My Dare tarttuu huulille ja Dreamsissä kuullaan jännittävä idea, kun yhtä kertosäkeen nuottia venytetään kahdeksan tahtia. Abrahamsin vihaisen dobron vetämä Time To Kill saattaa olla hienoin Irakin sodasta kirjoitettu biisi, jonka autenttisuutta Robbinsin hauras ääni vain tehostaa. Laulu perustuu Robbinsin keskusteluun erään veteraanin kanssa. Levy päättyy komeasti sovitettuun Lightning Callsiin, joka on Hollywoodin ykkösliberaalille tunnusomaisesti omistettu Nelson Mandelalle.

1. Juliette & The Licks: Four on the Floor (2006)

Robbinsin syvätunnelmainen levy on ehkä tässä mainituista suosikkini, mutta kaiken kohtuuden nimessä Hollywoodin rock-kuningattarelle on annettava, mitä kuningattarelle kuuluu. Juliette Lewis on yhtä paljon aito rokkari kuin leffatähti, ainutlaatuista sinänsä. Punkahtavaa, energistä ja estotonta Licks-rokkia syntyi kaksi levyllistä. Näistä jälkimmäinen on volyymi kaakossa (ainoa oikea tapa) melkoista tykitystä, jonka iloiselle aggressiolle on vaikea panna vastaan. Ja Juliette laulaa kuin eläin. Kolme vuotta sitten ilmestynyt soolo Terra Incognita jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla.

Nolanien Lepakkomies onkin jänis

HUOM: MUOKATTU (viimeinen osa) 20.7. NOIN KELLO 16

Ja niin saapuu kotisatamaan jälleen yksi hollywoodilainen supersaaga, klassisen nätisti kolmiosaiseksi annosteltuna. Sukulaistuotantoihinsa nähden Nolanin veljesten Lepakkomies-trilogiasta voidaan puhua hyvää, sillä se ei ole yhtä lapsellinen ja pompöösi kuin vaikka Taru sormusten herrasta tai Pirates of the Caribbean: monessakin mielessä Lepakkomiehen taru rakentuu antiteesiksi eskapistisen spektaakkelin hegemonialle. Fantasiaviihteen kautta Jonathan ja Christopher Nolan yrittivät esittää kouriintuntuvia kommentteja todellisesta maailmasta valkokankaan ulkopuolella. Tavoitteen kunnianhimoisuuden huomioon ottaen voi melkein antaa anteeksi, että he eivät tässä aivan onnistuneet.

Koko puheena olevassa trilogiassa on perustaltaan kyse totutun yhteiskuntajärjestyksen kriisistä eri muodoissa saapuvan väkivaltaisen uhan edessä. Aloitusosassa Batman Begins kaaoksen aiheuttaja oli hulluus, jota päänemesis,aistiharhoja aiheuttava Variksenpelätti henkilöi. Keskimmäisessä osassa Jokerin anarkistinen ja nihilistinen eetos toi Lepakkomiehen vartioiman yhteisön tuhon partaalle sekä konkreettisella että ideologisella tasolla. Edellistä osaakin kunnianhimoisemmassa Yön ritarin paluussa uhka saapuu modernin terrorismin muodossa, joka perustelee toimintansa vaatimalla muutosta yltäkylläiseen, tuhlailevaan ja muuta maailmaa riistävään länsimaiseen elämäntapaan.

Yön ritarin paluun on tarkoitus vetää teesinomaisesti yhteen Nolanien hahmotteleman trilogian teemat. Päätösosassa on paljon sellaista, mistä voidaan puhua kehuvasti, mutta perustehtävässään se epäonnistuu. Nolanit haukkaavat kerralla liian ison palan, minkä tuloksena kunnollisiin johtopäätöksiin ei koskaan tulla ja elokuva venyy liian pitkäksi (2 h 44 min) menettäen momenttinsa, minkä varassa Yön ritari oli niin yllättäen todella onnistunut.

Tämän viimeisen osan isoin negatiivinen yllätys on, että uusien ideoiden sijaan Yön ritarin paluu on suurelta osin Yön ritarin muunnelma. Molempien elokuvien paras kohtaus on ensimmäinen: Yön ritarin paluukin alkaa ryöstökohtauksella, joka on edellisen elokuvan alku siirrettynä ilmaan. Pääpahis Bane turvautuu sivilisaation polvilleen painaakseen täsmälleen samaan taktiikkaan kuin Jokeri, vain isommassa mittakaavassa. Sitä, miten turvalliseen järjestykseen tottunut yhteiskunta tulee toimeen infrastruktuurin pettäessä, Nolanit eivät yksinkertaisesti ehdi käsitellä pintaa syvemmältä. Pahempaa vielä, juuri kun katsoja odottaa Banelta älyllistä coup de gracea haastamalleen status quolle (ja sitä edustavalle Lepakkomiehelle), tekijät jänistävät ja paljastavat terroristien todelliset, paljon yksiviivaisemmat motiivit. Kuin taikaiskusta, hetken haastavana ja mukavan epämiellyttävänä ihon alla ryöminyt elokuva muuttuukin helpoksi ja turvalliseksi jälleen.

Elokuvan kolmannen näytöksen heikkous kumpuaa siitä, että Nolanit palaavat "ympyrä sulkeutuu"-hengessä surkeasti epäonnistuneen Batman Beginsin ideoihin. On myönnettävä, että Banen ja hänen ryhmänsä tavoitteet jäivät itselleni paljolti hämäriksi sen vuoksi, että en muista aloitusosasta sen huonouden vuoksi paljon mitään. Vaikka muistaisinkin, Bane & co:n "meidän on saatettava loppuun Varjojen liigan tehtävä"-motto (varon tässä nyt paljastamasta liikoja juonen käänteistä) on silti tosi kevyttä kamaa verrattuna Jokerin älyllisiin peleihin. Edellisen osan muistaen olisi tosin pitänyt olla odottamatta liikoja, sillä siinäkin loppu meni yli turvallisen matalalla roikkuvan riman.



C. NOLANIN TYYLISTÄ

Pienimuotoinen Memento on edelleen Christopher Nolanin paras elokuva ja sellaiseksi jäänee. Sen jälkeen hän on keskittynyt hiomaan tyyliään ja teknistä osaamistaan ja päässyt kieltämättä pitkälle. Hänen brittiläinen rationalisminsa estää kuitenkin melkein aina tunteen aitouden hiipimästä mukaan kuvaan, kuten Inception hyvin osoitti. Yön ritarin paluu näyttää, miten on mahdollista olla älykäs olematta fiksu. Kertomus on laadittu vakavista aineksista huolellisesti kuin palapeli unohtamatta yhtäkään yksityiskohtaa, mutta kun koittaa aika todella sanoa jotakin, Nolan ja hänen kirjoittajaveljensä eivät saakaan mitään aikaan. Näin kävi lopulta Yön ritarissakin, mutta siinä Jokeri ehti Banea enemmän heittää älyllisiä tikareita Lepakkomiehen selkään. Tällä kertaa puhti loppuu jo tuntia ennen kuin elokuva.

Suurimmaksi osaksi Yön ritarin paluu kuitenkin pitää hereillä elokuvallisena esineenä. Christopher Nolanin tarkka visuaalinen tyyli on sekoitus Michael Mannia ja David Fincheriä ilman mainittujen cooliutta. Nolanin mattapintainen, laajoja väripintoja suosiva tekniikka sopii erittäin hyvin nykyaikaiseen elokuvateatteriin, sillä sen laadusta häviää digiprojisoinnin tuottamiin virheisiin minimaalisen vähän. Vahvimmillaan Nolan on ulkokuvissa, jolloin hänen realistinen mielenlaatunsa pääsee hyvään käyttöön. Gotham City ei muuten ole koskaan ollut yhtä verhoamattomasti yhtä kuin New York. Päivänvalossa otetut laajakuvat ovat hyvin vaikuttavia.

Mutta Yön ritarin paluu on liian pitkä, ja se tuottaa omalla tavallaan mielenkiintoisia ongelmia. Sillä vaikka tarina periaatteessa koko ajan eteneekin eikä Nolan edes käytä hidastuksia, leviää kertomus välillä niin moneen paikkaan, että hyvin ohjatuista yksittäisistäkin kohtauksista puuttuu viimeinen jännite. Elokuva ei onnistu tempaamaan mukaansa. Saattaa olla, että tämä on huomattu leikkaushuoneessakin, sillä se selittäisi, miksi elokuvan kolmas näytös on niin mielettömän äänekäs. Hurja audiopaukutus rakentaa tehokkaan muurin kankaan ja yleisön väliin, mikä ei kai ollut tarkoitus. Mutta näin kävi jo Inceptionissa. Rakenteen vuotamisen takia katsoja etenee myös jatkuvasti tarinan edellä tärkeimmissä käännöksissä. Tästä esimerkkinä käy Bruce Waynen koitos yhdensorttisesta vankilasta kohti vapautta, missä katsoja on oivaltanut jo monta minuuttia ennen Brucea oikean kikan, jonka vankitoveri hänelle lopulta kertoo. Tässä jaksossa molemmat Nolanit ovat huonoimmillaan. Myös epilogi tuntuu melkoiselta läpijuoksulta, koska teoksen rakenteesta ei ole jäljellä enää mitään tukevaa.

IN THE HEATH OF THE KNIGHT

Jos jotain, trilogian päätösosa saa arvostamaan vielä entistäkin enemmän Heath Ledgerin näyttelijäntyötä Jokerina. Hänen työnsä arvo kasvoi yli virtuoosisen soolon ja vaikutti koko teoksen jännitteisiin rakenteita myöten. Yön ritarin paluusta uupuu tynnyreittäin huumoria, jota Ledger toi edeltäjään. Tom Hardya ei voi syyttää, sillä Bane on tarkoituksella totisempi, raskaampi ja pelottavampi rikollinen, jonka koko potentiaalin Nolanit jättävät vielä hyödyntämättä. Mutta Anne Hathawayn esittämälle Kissanaiselle Nolanit eivät ole keksineet hyviä vitsejä ja niin lupaava hahmo jää koristeeksi. Bruce Waynen seuraajaa liikemaailmassa esittävä Marion Cotillard jää jonkun muun fetissiesineeksi, sillä itse en löydä hänestä karismaa suurennuslasillakaan. Christian Bale tekee keskusroolin erittäin taitavasti, mutta myös nolanilaisessa hengessä erittäin vakavasti. Tim Burton ja Michael Keaton ymmärsivät enemmän myyttien päälle, mikä toi luontevasti hauskuutta ja etenkin Batman - paluussa raikasta absurdismia sarjakuvafantasiaan.

Jos Yön ritarin paluusta puuttuu sitä sydäntä, mikä tarvitaan katsojan samastamiseksi tarinaan, löytyy sille lähin vastine Gary Oldmanin ja Joseph Gordon-Levittin rooleista. Nerokas Oldman näyttelee poliisisankari Gordonia vielä hienommin ja monisyisemmin kuin kahdessa edellisessä osassa, ja elokuva elokuvalta suuremman vaikutuksen tekevä Gordon-Levitt on kertakaikkisen vakuuttava joka ikisessä otoksessa nuorena partiopoliisina, jolla on Lepakkomiehen lailla orpo tausta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

ELOKUVAA VASTAAN ON HYÖKÄTTY

Joukkomurhaaja surmasi ja haavoitti kymmeniä Yhdysvaltain Denverissä viime yönä tässä puheena olevan elokuvan ensi-illassa. Myönnän suoraan olevani shokeerattu uutisesta. Teolla ei ollut suoraan mitään tekemistä itse teoksen kanssa, sillä tekijä toimi vähän elokuvan alkamisen jälkeen eikä hänellä ollut ollut mahdollisuutta nähdä sitä aikaisemmin. Hän lienee valinnut kohteensa sen julkisuusarvon takia ja koska on voinut olla varma paikalla olleen ihmisiä täyden salin verran. Elokuvan nähneenä voin lisäksi vain todeta, että tämä häiriintynyt teko on täydellisessä ristiriidassa elokuvan oman arvorakenteen kanssa: Yön ritarin paluu on nimenomaan tämän kaltaisen terrorismin kritiikki.

Mutta ihmisiin kohdistuneen suoran väkivallan lisäksi hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös itse elokuvataide (sisällyttäen sen arvon viihteenä). Syyllisen rikos on välillisesti rikos jokaista elokuvaa ja elokuvissakäyntikokemusta vastaan. Elokuvateatteri on ollut turvallinen tila, jossa ihmiset ovat voineet uppoutua mielikuvitusmaailmaan. Se voi olla ja tulee olemaan sitä edelleen, niin kuin siitä tuli mykkäkauden pahimmillaan satoja henkiä vaatineiden tulipalojen jälkeen. Mutta jonkinlaisen reaktion se vaatii. Keskustelu on aina hyvä tapa aloittaa.

Pahoittelut, jos tässä spontaanissa puheenvuorossa esiintyy epäjohdonmukaisuuksia. Syy on hetken. Toteutin kommentointini lisäyksenä vanhaan tekstiin, sillä en halunnut nostaa sitä omaksi artikkelikseen vastenmielisyydestä tekoa kohtaan. Enkä tule kunnioittamaan edes välillisesti rikollista mainitsemalla hänen nimeään missään yhteydessä. Hän on mies ilman kasvoja, varjo, ei enempää.

"Kirja oli parempi"

Muutaman esimerkin voimalla todistamaan, että kyseessä ei ole laki, vaan suosittu klisee.

Itse asiassa elokuvan kultakaudella kymmenistä halvoista kioskiromaaneista kultivoitiin lajityyppielokuvan mestariteoksia kuten Etsijät, Kiss Me Deadly ja High Sierra.

Oheisesta listasta löytyy hyvistä kirjoista tehtyjä vielä parempia elokuvia, huonoihin kirjoihin pohjautuvia hyviä elokuvia ja jopa yksi huono elokuva, joka perustuu vielä huonompaan kirjaan.

Barry Lyndon
Ohjaus ja sovitus: Stanley Kubrick
Alkuteos: William Makepeace Thackeray

Hohto (The Shining)
Ohjaus: Stanley Kubrick
Sovitus: Kubrick & Diane Johnson
Alkuteos: Stephen King

Kummisetä (The Godfather)
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Sovitus: Coppola & Mario Puzo
Alkuteos: Puzo

Sateentekijä (The Rainmaker)
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Sovitus: Coppola & Michael Herr
Alkuteos: John Grisham

Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in)
Ohjaus: Tomas Alfredson
Alkuteos ja sovitus: John Ajvide Lindqvist

Noiduttu sydän (Angel Heart)
Ohjaus ja sovitus: Alan Parker
Alkuteos: William Hjortsberg

Die Hard
Ohjaus: John McTiernan
Sovitus: Jeb Stuart & Steven E. de Souza
Alkuteos: Roderick Thorp

Medusan verkko (Bourne Identity)
Ohjaus: Doug Liman
Sovitus: Tony Gilroy & W. Blake Herron
Alkuteos: Robert Ludlum

Dolores Claiborne
Ohjaus: Taylor Hackford
Sovitus: Tony Gilroy
Alkuteos: Stephen King

Rita Hayworth - avain pakoon (Shawshank Redemption)
Ohjaus ja sovitus: Frank Darabont
Alkuteos: Stephen King

Psyko (Psycho)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Sovitus: Joseph Stefano & Hitchcock (ilman krediittiä)
Alkuteos: Robert Bloch

Oikeusjuttu (Le procès)
Ohjaus ja sovitus: Orson Welles
Alkuteos: "Der Prozess", Franz Kafka

Jackie Brown
Ohjaus ja sovitus: Quentin Tarantino
Alkuteos: "Rum Punch (Rommipunssi)", Elmore Leonard 

Stalker
Ohjaus: Andrei Tarkovski
Sovitus: Tarkovski (ilman krediittiä) & Arkadi Strugatski & Boris Strugatski
Alkuteos: "Piknik na obochine (Stalker: huviretki tienpientarelle)", A. & B. Strugatski

Syvä joki (Deliverance)
Ohjaus: John Boorman
Sovitus: James Dickey & John Boorman (ilman krediittiä)
Alkuteos: Dickey

Forrest Gump
Ohjaus: Robert Zemeckis
Sovitus: Eric Roth
Alkuteos: Walter Groom

Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener)
Ohjaus: Fernando Meirelles
Sovitus: Jeffrey Caine
Alkuteos: John le Carré

Blade Runner
Ohjaus: Ridley Scott
Sovitus: Hampton Fancher & David Peoples
Alkuteos: "Do androids dream of electric sheep?", Philip K. Dick

Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud)
Ohjaus: Louis Malle
Sovitus: Roger Nimier & Malle
Alkuteos: Noël Calef

Vattuja sioille: turvallista ivaa à la Razzie Awards

Ensimmäinen leffa, jota mäiskäistiin vuoden huonoimman elokuvan Razzie-palkinnolla, sai kunnian olla Allan Carrin vuonna 1980 ohjaama Can't Stop the Music, extra-vahvan Hollywood-käsittelyn saanut kertomus "YMCA"-yhtye Village Peoplen noususta maailmanmaineeseen. Huonoa elokuvantekemistä löysin rantein pilkkaavalle Vattu-palkinnolle on siitä lähin ollut tyypillistä palkita elokuvia, joita kukaan ei muista, ja jotka kaikki haluavat unohtaa.

Tuntuu kummalliselta, että Oscarin kaltainen pönöttynyt instituutio sai mellastaa puoli vuosisataa ennen kuin se vihdoin sai riippakivekseen parodisen varjotapahtuman. Razzien pani alulle mainosmies John Wilson, joka tähän päivään saakka pitää palkinnosta eniten meteliä. Suomalaiseen korvaan oudolta kuulostava nimi palkinnolle tulee sanonnasta "blowing a raspberry", mikä merkitsee yhtä kuin jollekin buuaaminen kieltä huulien välissä prööttäämällä.

On hyvä ja kaunis asia, että maailmasta löytyy Razzien kaltainen "vastarintaliike", joka vuosi vuoden jälkeen kiinnittää huomiota siihen puoleen Hollywoodia, jonka unelmakaupunki haluaisi itse unohtaa, mutta Wilsonin projektin pysyminen kolmen vuosikymmenenkin jälkeen marginaalissa pienen piirin huvina kertoo ennen muuta uskalluksen puutteesta kunnolla tölväistä isoa veljeä. Sen sijaan, että olisivat lähteneet haastamaan yleistä mielipidettä, vattuilijat ovat yleensä tyytyneet "juhlimaan" teoksia, jotka kaikki tietävät huonoiksi. Tämän lisäksi huomattava osa palkituista on ollut myös Hollywoodin itsensä hyljeksimiä kassafloppeja. Esimerkeiksi voittajista käyvät mm. Inchon (ennen Kurkunleikkaajien saarta historian isoin floppi), Bolero, Leonard Part 6 (jota päätähti Bill Cosby pyysi julkisesti anteeksi), Striptease, Wild Wild West, Catwoman sekä viime vuoden voittaja, Adam Sandler -ristiinpukeutumiskomedia Jack ja Jill, joka tuli ja meni jälkiä jättämättä. Nämä elokuvat ovat varmasti ansainneet palkintonsa - ja siinä vika juuri onkin. Razzie Awards ei halua heittää haastetta status quolle, vaan pilkkaa leffoja, joita pilkkaavat kaikki muutkin. Tämän vuoksi palkinto ei herätä keskustelua esimerkiksi yleisestä mausta tmv. Mahdollisuuksiahan Razziella on ollut vaikka millä mitalla: olisipa ollut mielenkiintoista, jos vaikkapa sellaiset hitit kuin Gladiator, Chicago tai Taru sormusten herrasta olisi nostettu - ansaitusti - ehdokaslistoille. Nähtävästi Wilsonin ja kumppaneiden maku on yhtä huono kuin laajalla yleisöllä.

Kaivamalla kaivaen voi ehdokaslistoilta löytää jotain protestin tapaista. Esimerkiksi vuonna 1993 ehdokkaiksi nousi kaksi kallista toimintaelokuvaa, Cliffhanger ja Last Action Hero. Ensin mainittu lukeutui vuoden isoimpiin hitteihin - mutta se on myös aika hauskaa viihdettä. Jälkimmäinen puolestaan ei menestynyt oikein missään mielessä, mutta aika monen mielestä kyseessä on Shane Blackin riemulla kirjoittama loistosatiiri action-genrestä.

Razziella onkin se ongelma, että sen pitäisi yrittää kritisoida yleistä makua, mutta samaan aikaan se ei saa olla väärässä, sillä se merkitsisi uskottavuuden menettämistä; vuonna 1994 ehdokkaaksi nostettiin Lawrence Kasdanin Wyatt Earp, joka puutteistaan huolimatta on koko vaikuttava moderniksi westerniksi. Kaikkien aikojen "Razzie-möhläys" löytyy aivan ensimmäiseltä vuodelta, kategoriasta Huonoin ohjaus, missä Stanley Kubrick sai ehdokkuuden elokuvasta Hohto. Taustalla tässä vaikuttaa se, että sittemmin kauhuelokuvien Citizen Kaneksi nostettu klassikko sai ilmestymisaikanaan surkeat arvostelut johtuen pääosin Stephen King -manian huippukohdassa nostatetusta närkästyksestä Kubrickin alkuteokseen tekemistä radikaaleista muutoksista (parannuksista). Hohdolla on edelleen vannoutuneet vihaajansa, mikä itse asiassa on oikein terve juttu.

Erikoistapauksena voidaan pitää historian kuuluisinta Razzie-voittajaa eli Showgirlsiä. Ohjaaja Paul Verhoeven kävi henkilökohtaisesti pokkaamassa epätoivotun palkinnon ja oli siten the king of cool. Ongelma vain on (uskaltaako tätä sanoakaan?), että Verhoevenin yleismaailmallisesti pataluhaksi haukuttu leffa ei...ole...niin...huono. Ei siitä hyvää tule milloinkaan, mutta ajan vieriessä sen räikeyden, suorasukaisuuden, ironian ja silkan omaperäisyyden suhde koko ajan typerämmäksi muuttuvaan maailmaan käy jatkuvasti ymmärrettävämmäksi. Se on huonosti kirjoitettu ja ehkä huonosti (tai sitten näkemyksellisen absurdisti) näytelty, mutta ohjaus on terävää ja omaleimaista. Tai jos ei mitään muuta, niin on siinä ainakin hulvattomia yksittäisiä kohtauksia. Joku Catwoman (jota ilman meillä tosin ei olisi tätä kultaista hetkeä) on lähtökohtaisesti ihan toista maata.

Onhan se hyvä, että meillä on oma vänkkäräsäärinen paskaleffapalkinto, mutta vielä parempi olisi, jos ko. palkinto vähän skarppaisi. Heidän nettisivunsakin herättävät väliin myötähäpeää harrastelijamaisuudellaan. Esimerkiksi ehdokaslistat on helpointa hakea wikipediasta.

Hylättyjä käsikirjoitusaiheita

Vanhan klingonilaisen sananlaskun mukaan jokaista menestysprojektia edeltää tusina ideaa, jotka eivät edenneet post-it-lappua pidemmälle. Monroen elokuvahistorian tutkimusjaosto on arkeologisissa kaivauksissaan säilyttänyt jälkimaailmalle kokoelman elokuvaprojekteja, joiden kehittely tyssäsi ensimmäiseen tuotannonjohdon sihteerin apulaiseen. Liitteenä otos kokoelmista.

"HE EIVÄT KOSKAAN NÄHNEET FILMIÄ"

Bring Me the Bed of Alfredo Garcia
Radars of the Lost Ark
Goji-marjapaikka
Potkulautavarkaat
Andorra vuonna 0
Viime vuonna Maarianhaminassa
Pretty Ugly Woman
Tohtori T:n 5 000 Iguaania (...) ;-)
Beet Street
Unclean Dozen
Dead Self-Help Guide Writers' Society
Reservoir Ducks
Dial D for Domestic Violence
Apocalypse. Forthwith.
Goatbusters
Dancer in the Ark*
Saving Private Hitler
Novosibirsk Cowboys Go America
Tjäreborgin sadeponchot

* Erityisen kiinnostava tapaus: Lars von Trier halusi alunperin tehdä koko perheen musikaalin Nooan elämästä. Kun rahoittajat torppasivat idean, von Trier masentui, vetäytyi Juutinraumaan vuodeksi ja kirjoitti siellä kostoksi musikaalin sokeasta yksinhuoltajaäidistä, joka tuomitaan syyttömänä hirteen.

Hän oli Kasvo: Ernest Borgnine 1917-2012

"We didn't need dialogue. We had faces."
- Norma Desmond

Jo kauan sitten elokuvakirjoittaja, jonka nimi ei nyt pulpahda päähän, lennätti hampaittensa aidan takaa maailmalle lauseen, jonka mukaan emme mene elokuviin katsomaan, kun näyttelijät näyttelevät, vaan kun he ovat. Lentävien lauseiden tapaan tämäkin on kirjaimellisesti otettuna liioittelua, mutta juuri liioittelun kautta se tarjoaa alttiille mielelle pureskeltavaksi erään perustotuuden. Näet taiteen ja sitä myöten elokuvan pitää aina olla kiinnostavaa, uteliaisuutta herättävää. Osana elokuvataidetta näytteleminen tottelee samaten tätä prinsiippiä; ollakseen kiinnostava, näyttelijän pitää paitsi osata esittää ja esiintyä, myös olla sellainen persoona, joka kutkuttaa jotakin hyvin olennaista hermoa meissä. Elokuvan historia on tätä myöten täynnä Kasvoja, yleensä nimituntemattomiksi jääviä ikuisia pikkuroolien esittäjiä, joita ohjaajat käyttävät kuin taiteilija maiseman päävärit esiin tuovia pikkusävyjä öljymaalauksessa. Moni klassikko olisi vajaa ilman näitä taustaa rikastuttavia yhden vuorosanan statisteja. Jotkut Kasvot nousevat suuriksi tähdiksi.

On tavallaan vaikea suoralta käsin sanoa, oliko toissapäivänä pois nukkunut Ernest Borgnine taitava näyttelijä; koko kysymys tuntuu epäolennaiselta, sillä hänen persoonansa oli niin vahva. Borgnine oli niitä siunattuja elokuvan löytöjä, jotka pystyivät vain astumalla kameran eteen päästämään ohjaajan tylsän otoksen pelosta. Asiaa toisen kerran pohdittuaan tulee toki väistämättä siihen tulokseen, että Borgnine hallitsi näyttelijänä myös teknisen puolen - siinä määrin, että olisi toivonut hänen tehneen enemmän rooleja perustyyppiensä ulkopuolella.

Historia loi kuitenkin Borgninen elämäntyölle selkeät urat: tässä oli mies, jolla ei ollut varaa nirsoiluun. Borgnine oli Hollywoodin kerman keskellä oikeasti kova jätkä, jonka ei perusroolia tehdessään tarvinnut turvautua metodeihin: hän harrasti kloppina nyrkkeilyä ja vietti aikuisikänsä ensimmäiset kymmenen vuotta USA:n laivastossa, eroten vakinaisesta palveluksesta toisen maailmansodan jälkeen. Hän aloitti johdonmukaisesti uran tehdastyöläisenä, kun 32-vuotiaana jokin siihen asti piilossa pysynyt alkoi nostaa päätään. Parin köyhyydessä vietetyn vuoden jälkeen Borgnine onnistui saamaan huomiota elokuva-alalla ja loi vertaansa hakevalla sinnikkyydellä kuusikymmentä vuotta kestäneen uran, joka ei tunnustanut eläkkeen käsitettä: 94-95-vuotiaana kuvattu päärooli The Man Who Shook the Hand of Vicente Fernandez alkoi kiertää festivaaleja viime keväänä.

Borgninen Hollywood-uran kehitys tuntuu kuin vastanneen jotain kipeää tarvetta, jonka voimakaspiirteinen italian-amerikkalainen oli syntynyt tyydyttämään. Kaksi vuotta ensimmäisen roolin jälkeen myöhään alalle lähtenyt laivastokundi esiintyi jo Täältä ikuisuuteen -klassikossa, ja siitä kaksi vuotta myöhemmin hän pokkasi Oscarin uransa onnellisesta poikkeamasta, Martysta.

Koska Borgnine ei tämän jälkeenkään katsonut tarpeelliseksi kuluttaa liikaa sanaa "ei", hänen CV:nsä muistuttaa vertauskuvallisesti sillisalaattia, mikä saa pohtimaan, minkälaisia aarteita sen sekavista poimuista saattaa löytyä niiden muutaman kaikkien muistaman klassikon oheen. Martyn ja Täältä ikuisuuteen lisäksi Borgninen nimi liittyy Likaiseen tusinaan, Hurjaan joukkoon ja Emperor of the North Poleen. Näiden elokuvien takia Borgnine näyttäytyy ensi sijassa karskien, karkeiden, väkivaltaisten, jopa sadististen roolien miehenä - ihmisyydellä niukalla kauhalla ruokittujen puhetorvena. Esimerkiksi Hurjassa joukossa Borgnine oli jo viisikymppinen (uransa ensimmäisellä kolmanneksella!) ja piirteiltään ahavoitunut, kulunut, hikinen, entistä painavampi. Maskeeraamaton. Silti roolissa, kuten Joukon muillakin, hehkuu taitettujen kilometrien tuoma väsyneisyys ja "viimeisen taiston" resignoitunut odotus, mikä luo hahmolle filosofista auraa. Vasta vuosien myötä kulttisuosioon noussut Emperor of the North Pole - suomeksi Julmat, vahvat ja röyhkeät (!) - puolestaan esittelee Robert Aldrichin version Borgninesta: tuloksena sadistisen luonteen hurjimpia kokovartalokuvia.

Näiden rinnalle vain kaipaisi samanlaiseen valokeilaan Borgninen varmasti vaikuttavaa pehmeämpää puolta. Ehkäpä niitä nyt postuumisti kaivetaan esiin. Toista Borgnineahan emme saa.

Oliver Stonen kynästä, osa 2/2

Vuoden 1985 Lohikäärmeen vuosi voidaan nähdä Oliver Stonen temaattisena jatko-osana kaksi vuotta aiemmalle Scarfacelle. Tälläkin kertaa aiheena ovat siirtolaiset ja etniset vähemmistöt ja heidän yhteytensä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Näkökulmassakin on edeltäjänsä eeppistä laveutta eikä kuva amerikkalaisen yhteiskunnan perusrakenteista muodostu edelleenkään kovin aurinkoiseksi.

Siinä missä Scarface perustui aiempaan elokuvakäsikirjoitukseen, ottaa Lohikäärmeen vuosi pohjaa romaanista. Jälleen (Robert Daleyn) alkutekstistä jää Stonen käsistä jäljelle pelkät luut. Tapahtumien keskipisteenä toimivat New Yorkin kiinalaisyhteisö ja Chinatown, joka näytetään täysin rikollisjärjestöjen hallitsemana valtavana, muusta kaupungista jokaisella näkymättömällä tavalla irtautuneena ghettona. Ts. maahanmuuttopolitiikan pahimpana painajaisena vailla minkäänlaista integraatiota. Tämän sopan keskelle heittäytyy eliotnessmäinen, sukujuuriltaan puolalainen, semirasistinen poliisiluutnantti Stanley White, suoran toiminnan mies vailla suurempaa kiinnostusta hienovaraisiin strategioihin. Analogia tehdään selväksi Whiten edustaessa yhteiskunnan enemmistöä, jonka mielipide ratkaisee, Chinatownin toimiessa symbolina kaikille vähemmistöjen valtaamille asuinalueille missä hyvänsä.

Oliver Stone löi itsensä ohjaajana läpi vasta vuoden 1986 Platoonilla eikä hän ohjannut Lohikäärmeen vuottakaan; ohjauksesta ja osin myös käsikirjoituksesta huolehti legendaarinen Michael Cimino.

Ciminon kantilta Lohikäärmeen vuosi on traaginen ja dramaattinen dokumentti suuren lahjakkuuden menettämisestä, siitä mystisen oloisesta prosessista, jossa taiteilija kertakaikkiaan kadottaa aikaisemman maagisen kosketuksensa työhönsä. Se hienovarainen koneisto, joka tuotti Kauriinmetsästäjän, yhden amerikkalaisen elokuvan virheettömimmistä mestariteoksista, ei seitsemän vuotta myöhemmin enää toimikaan. Parhaat ratkaisut eivät enää löydäkään tietään ohjaajan kameran eteen, kuten jo edellinen Heaven's Gate osoitti loputtomine lavasteiden uusimisineen ja kymmenien ottojen maratonkuvauksineen. Lohikäärmeen vuosi huokuu epävarmuutta ja oikean valinnan etsimistä - joskus se löytyy, usein ei. Ohjaaja ei saa päätettyä, minkälaista elokuvaa on tekemässä: toimintaelokuvaa vai yhteiskunnallista draamaa. Siksi teos on kallellaan kuin laiva karilla. Harmaahiuksiseksi - joskus enemmän, joskus vähemmän - maskeeratun Mickey Rourken pursuileva lahjakkuus pääosan esittäjänä ei pysy suitsissa: tähden hurja karisma lassoaa kyllä katsojan, mutta liian monet kohtaukset menevät ylinäytellen ja Bruce Willisin myöhemmin varastama virne naamiona. Vastanäyttelijänä toimivasta Arianesta ei ole paljon tämän jälkeen kuultu, mikä oikein onkin.

Lohikäärmeen vuodesta näkee, että sen tuotannossa ja jälkituotannossa on ollut erimielisyyksiä Ciminon ja vaikeaksi tiedetyn Dino DeLaurentiisin välillä. Jaksosta toiseen siirrytään toistuvasti tavoilla, joita voi huoletta kutsua amatöörimäisiksi. Huippuesimerkki on teoksen pöhkö ja täysin perusteeton "hollywood ending", jonka lopulliseen muotoon Stone tuskin on vaikuttanut. Vielä paljastavampi dokumentti elokuvan ongelmista on pitkä kohtaus Whiten ja tämän vaimon välillä. Se alkaa riitelystä, jonka aikana Caroline Kava seisoo keittiön kynnyksellä, ja oven lasi-ikkunoista heijastuu kohtausta tallentava kamera. Riita katkeaa kiinalaistriadin lähettämien tappajien hyökkäykseen, jossa vaimo saa surmansa. Rourke hyökkää vedet silmissä roistojen auton perään, joka suistuu hallinnasta ja törmää kiviseinään; auto räjähtää täydellisen läpinäkyvässä erikoistehosteotoksessa. Jakso loppuu hautajaisten jälkeen, kun Rourke palaa työpaikalleen täysin väärässä hengessä rehvakkaana kuin mitään ei olisi tapahtunut. Merkillepantavasti Razzie Awards -yhteisö huomioi Lohikäärmeen vuoden viidessä kategoriassa.

Jäljelle jää omaperäisen elokuvantekijän henkilökohtainen vimma, jonka takia konkkaava teos pysyy merkillisellä tavalla kiinnostavana (kunnes mitäänsanomaton lopetus jättää happaman maun suuhun). Parhaimmillaan Cimino on sukeltaessaan ympäristöihin: elokuvan lavasteet vaikuttavat. Niissä on rosoa ja hajua ja yksityiskohtien aitoutta. Tällöin elokuva kertoo vaikka tarina ei etenekään. Erityisen väkevä on jakso maanalaisessa nuudelitehtaassa. Erityisen kiinnostava elokuva on myös John Lonen ollessa mukana kuvassa. Rourken päävihollista esittävä Lone on lahjakas luonnenäyttelijä, jonka suurin tähtihetki oli pääosa Bertoluccin Viimeisessä keisarissa.



Lohikäärmeen vuosi on monessa Scarfacen antiteesi, mm. esimerkkinä siitä, kun päätekijöiden (ohjaaja, kirjoittaja, päätähti, ehkä myös tuottaja) kemiat eivät pelaa yhteen. Lohikäärmeen vuodessa tuntuu useammin kuin kerran, että sen tekijät tekevät kukin eri elokuvaa. Oliver Stonen suhteenkaan työn laatu ei ole edeltäjän veroista, vaan pakotetumpaa, eikä Cimino ole esimerkiksi saanut karsittua pois lukuisia pönöttäviä puheita, minkä De Palma olisi taatusti tehnyt.

Mitä tähän päivään tulee, Cimino ei ole työskennellyt vuoden 1996 jälkeen, De Palma on ajautunut tekemään alkuaikojensa tapaisia marginaalielokuvia ja Stone on tyytynyt siisteihin Hollywood-paketteihin, joita pidetään yleensä "ihan kivoina".

Oliver Stonen kynästä, osa 1/2

Vuonna 1983 valkokankaille räjähtänyt Scarface on kolmessa vuosikymmenessä kietoutunut niin vahvojen myyttien ja Al Pacino -parodioiden verkkoihin, että helposti unohtuu kuinka loistavasta elokuvasta on kyse. Todellakin: kun gangsterieeposta katselee sen kotiympäristössä, isolla valkokankaalla filmikopiona, sen vaikuttavuus, vakavuus ja vitaalisuus yllättää kohtaus kohtauksen jälkeen.

Tämän klassikon uudelleenfilmatisoinnin olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pitänyt epäonnistua, mutta onnellisten tähtien alla sen työryhmään seuloutuivat Brian De Palma, Oliver Stone ja Al Pacino, kaikki taiteensa vakavasti ottavia artisteja eivätkä Hollywoodin perusduunareita, jotka lisäksi ymmärtävät yhtä ja toista omien alojensa silkasta teknisestä puolesta. Jotenkin näiden kolmen voimakkaan egon vahvuudet ja heikkoudet täydensivät toinen toisiaan, mistä tuloksena kolmetuntisenakin jäntevä panoraama, jossa kukaan kolmesta ei ole auteur ylitse muiden.



Tuskinpa Scarface olisi ollut yhtä vahva, jos Stone olisi päässyt myös ohjaamaan sen. Tiettävästi omaehtoisen huumevieroituksen aikana kirjoitustyötään huumebisneksestä kertovan aiheen parissa tehnyt Stone sai aikaiseksi inspiroituneen uudelleenluennan Howard Hawksin alkuperäisnäkemyksestä, kertoen detaljien runsautensa kautta enemmän 80-luvusta kuin Hawks onnistui kertomaan 30-luvusta. Yksin tämä on jo saavutus.

Kunnian siitä, että tämän kertomuksen intiimit henkilösuhteet ja laveat poliittiset huomiot pysyvät elokuvallisesti tasapainossa, kantaa kuitenkin ohjaaja De Palma, joka Scarfacen valmistumisen aikoihin oli ohjaajana reippaasti Stonea edellä sekä ilmaisukeinojen että mielikuvituksen puolesta. Paraatiesimerkki: kuuluisa "moottorisahajakso". Tässä kohtauksessa oppirahojaan rikollisnoviisina maksava Tony Montana joutuu kilpailevan huumejengin kanssa pinteeseen ja joutuu katsomaan vierestä, kun hänen ystävänsä sahataan kappaleiksi toverillisen kidutuksen hengessä. On huimaavaa, miten tehokkaasti Langin ja Hitchcockin periaatteita seuraten De Palma luo yhden 80-luvun raaimmista elokuvakohtauksista kokonaan katsojan pään sisälle. De Palma näyttää Montanan ja tämän kaverin joutumisen vangeiksi - rähjäisessä toisen kerroksen asunnossa -, mutta kun katsoja valmistautuu näkemään seuraavaksi hirvittävää väkivaltaa, De Palma aloittaakin pitkän, briljeeraavan kamera-ajon toisen kerroksen terassin tienoilta kohti avoautoa, jossa Montanan taustajoukot ovat jääneet kiinni bikineihin. Kun kamera palaa Montanan kasvoihin, on elegantisti selitetty, mitä Montana odottaa ja miksi turhaan. Samaan aikaan katsoja on jo kuvitellut mielessään hirveimmät kuvat moottorisahan ja ihmislihan cha-cha-chasta - eikä De Palman tarvitse enää näyttää muuta kuin Pacinon kasvoille roiskuvia veripisaroita.

Uutta, ja tämä lienee Stonen vaikutusta, De Palman paletissa on realismi. Etenkin Miamin kadut, lähiöt ja rannat kuvataan polaroid-estetiikalla, joka alleviivaa glamourin täydellistä puuttumista päähenkilöiden elämäntavasta. Yhdeksän kertaa kymmenestä tämä lähestymistapa on tuottanut amerikkalaisessa elokuvassa kuivakkaa jälkeä - Scarface on poikkeus.

Varsinaisesti, juonensa alla, Scarface on kuvaus kapitalismin sosiopaattisesta luonteesta, jota Al Pacino amerikkalaista unelmaa rakentavana Tony Montanana ilmentää. Kaikki ihmissuhteita ja lopulta, järjettömästi, mutta väistämättä, myös omaa onnea myöten on alisteista menestykselle ja sitä ilmentäville statussymboleille. Siirtolaisena Montana (joka ei varmasti ole sattumalta nimetty yhden USA:n osavaltion mukaan) ei ymmärrä, että Yhdysvallat lupaa yritteliäälle rikkautta, mutta ei onnea. Pacinon luomus on sanan alkuperäisessä merkityksessä hillitön, mutta johdonmukainen. Kyllä, se on uskottava, vaikka karikatyyrin rajalla liikkuukin; vaikka Montana on melkein mahdoton hirviö, ihmiskelo, Pacino saa kaikki keinonsa käyttäen hahmoonsa sävyjä ja nyansseja, joita Montanasta ei uskoisi tapaavansa. Montana on myös jo käsikirjoituksen kautta huolellisesti pohjustettu: elokuvan prologi selittää Castron politiikassa tapahtuneen muutoksen aiheuttaneen tuhansien poliittisten pakolaisten joukkopaon Miamiin. Montana on yksi mädistä omenista, jotka Castro heitti menemään kuin eilisen tähteet.

Todellisuuden kannalta pelottavinta Scarfacessa lienee se, kuinka vakuuttavasti se osoittaa yhteiskunnan järjestystä ylläpitävän instanssin kontrollin puutteen järjestäytyneen rikollisuuden aisoissa pitämiseksi. Loppujen lopuksi vain rikolliset pystyvät tuhoamaan itsensä. Ehkä tätä alleviivatakseen De  Palma ja Stone antavat loppukohtauksen kiehua reippaasti yli. Leonen ja Peckinpahin westerneihin viittaava yletön - joskin tiukasti ohjattu - loppusota ei ehkä ole tyylikkäin, psykologisesti tyydyttävin ratkaisu, mutta symbolin alasampumisena se on vastaansanomaton. Viihdyttävyydestä nyt puhumattakaan. "Say hello to my little friend!".

Ylikesäinen pitkävisa eli kesäinen ylipitkä visa 20.6.

Tulokset:

1. Reilu Peli 28,5p

2. NHL 22p. +

3. Peter Lorren silmät 22p.

4. IHQ-Ana 20,5p.

5. Savage Streets 20p.

6. Markku 5p.

Monroen kesävisa 20.6.

Peruskaura (ma. 35 pt.):

1. Kuka voitti Kultaisen palmun ja millä elokuvalla tänä vuonna Cannesissa? (2p)
- Michael Haneke: Amour

2. Ketkä tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlien vieraista olivat ruotsalaisia? (3p)
- Harriet Andersson, Ruben Östlund ja Axel Pétersen

3. Ketkä ovat voittaneet Cannesin pääpalkinnon kahdesti? (7p)
- Alf Sjöberg (1946, 1951)
- Francis Ford Coppola (1974, 1979)
- Bille August (1988, 1992)
- Emir Kusturica (1985, 1995)
- Shohei Imamura (1983, 1997)
- Dardennen veljekset (Luc ja Jean-Pierre) (1999, 2005)
- Michael Haneke (2009, 2012)

4. Yhdistä elokuva sen ohjaajaan: 1) Bloodsport 2) Octagon - hiljaiset tappajat 3) Katujen laki/Out For Justice 4) Over The Top - terästäkin kovempi. A) John Flynn B) Menahem Golan C) Newt Arnold D) Eric Karson (4 pt.)
- 1/C, 2/D, 3/A, 4/B

5. Nimeä ohjaajat: A) Keltainen nauha B) War Zone C) Charlien enkelit D) A Single Man (4 pt.)
- A) John Ford B) Tim Roth C) McG D) Tom Ford

6. Laita järjestykseen nuorimmasta vanhimpaan: A) Jerry Lewis (86) B) Mel Brooks (85) C) Steve Martin (66)  D) Bill Cosby (74) (4 pt.)
- CDBA

7. Minkämaalaisia ovat seuraavat elokuvat: A) New Kids Turbo B) Hullut jumalat C) Osama D) Gorbatshov? (4 pt.)
- A) Alankomaat/Hollanti B) Botswana C) Afganistan D) Italia

8. Seuraavaksi erotamme yhden neljästä, ja kysymme mikä seuraavista ei kuulu joukkoon ja miksi: A) Kolme miestä ja baby B) A History of Violence C) True Lies D) Kohtalokas syrjähyppy/Unfaithful (3 pt.)
- B; ainoa nelikosta, joka ei ole remake ranskalaisesta elokuvasta

9. Ketä näyttelijää John Hinckley Jr. ampui, ja kehen toiseen näyttelijään hänellä oli pakkomielle? (2 pt.)

- Ronald Reagania; Jodie Fosteriin

10. Kuka oli ensimmäinen naisnäyttelijä, joka lausui valkokankaalla repliikin “Suck my dick”, ja missä elokuvassa? (2 pt.)
- Geena Davis, The Long Kiss Goodnight

A vai B? (max. 10 pt.)
A=1 pt., B=2 pt.

11. A) Kenen ohjaama on tänä vuonna ensi-iltansa saava ”The Great Gatsby”? B) Kenen ohjaama on vuoden 1974 ”The Great Gatsby”?
- A) Baz Luhrman B) Jack Clayton

12. A) Mikä on Joe Danten ensimmäinen yksin ohjaama fiktioelokuva? B) Mikä on Joe Danten ensimmäinen 3D elokuva?
- A) Piranha' / 'Piraija' (1978), 'Movie Orgy' voidaan hyväksyä myös, vaikka kyseessä onkin elokuvakollaasi ja imdb:n mukaan dokumentti B) Hole (2009)

13. A) Mikä on Indiana Jonesin oikea etunimi? B) Kuka on Indiana Jonesin pojan, Mutt Williamsin, äiti?
- A) Henry B) Marion Ravenwood

14. A) Mikä on Ethan Huntin työpaikka? B) Kenen viime viikolla Sodankylässä käyneen esikoisohjaus oli kauhuelokuva Premonition v:lta -72?
- A) IMF (Impossible Mission Force) B) Alan Rudolph

15. A) Mistä kaupunginosasta haaveilee Aki Kaurismäen Calamari Union? B) Mistä kertoo Daren Bartlettin ohjaama O Zelador?
- A) Eirasta B) Capoeirasta

Vihjeet (max. 12 pt.):

16. Kuka eurooppalainen elokuvantekijä?

4p Hän aloitti elokuvauransa 60-luvulla näyttelijänä ja jatkoi 70-luvulla ohjaajana ja käsikirjoittajana.
Hänen ensimmäinen elokuvansa näyttelijänä oli 'Alastomana yöstä aamuun' sekä esikois yksin ohjattu elokuva 'Katkera herääminen'.
2p Hän syntyi 21. Helmikuuta 1942 Berliinissä. Hän oli 20 vuotta naimisissa elokuvaohjaaja Volker Schlöndorffin kanssa.

1p Hänen tunnetuimpia töitään ovat Sisarukset (1981), Ruusujenkatu (2003) sekä Schlöndorffin kanssa yhdessä ohjattu 'Katharina Blumin menetetty maine' (1975).
- Margarethe von Trotta

17. Mikä elokuva?

4p Pääosissa nähdään Jane March ja Tony Leung.

2p Vuoteen 1929 sijoittuva elokuva on vuodelta 1992.
1p Perustuu Marguerite Durasin kirjaan. Ohjaajana Jean-Jacques Annaud.
- 'Rakastaja' (1992) [L'amant]

18. Mikä elokuva?
4p Pääosan esittäjä Sam Jones oli ehdolla Razzieen tästä elokuvasta, mutta hävisi sen Klinton Spillsbury suoritukselle elokuvasta Yksinäinen ratsastaja. Se perustuu Alex Raymondin alkuperäisteokseen.
2p Sivuosissa nähdään Richard O'Brien, Topol, Timothy Dalton ja Max von Sydow.
1p Tämä vuoden 1980 elokuvan on ohjannut Mike Hodges ja tunnuskappaleen soitti yhtye Queen.
- 'Flash Gordon' (1980)

Vimmatusti ääntä (6 pt.):

19. Mistä elokuvasta? (1 pt.)

- Jackie Brown

20. Kuka ajankohtainen näyttelijä laulaa? (1 pt.)
- Charlotte Gainsbourg, joka esiintyy Helsingin Hietaniemessä 29. kesäkuuta

21. Kenen näyttelijän bändi esiintyy tässä? (1 pt.)

- Kevin Costner & Modern West (ft. Sara Beck)

22. Mistä elokuvasta? Kuka ohjaaja? (2 pt.)

- Exit Throught the Gift Shop, Banksy

23. Kuka näyttelijä ”laulaa”? (1 pt.)

- William ”The Shat” Shatner

Meidän herramme IMDb

Tom Cruise, hyvinkin mahdollisesti maailman kuuluisin ihminen, täyttää tänään 50 vuotta. Onnea hänelle. Tämäkin tieto on peräisin maailman ylivoimaisesti laajimmasta elokuvahakemistosta, IMDb:stä.

Et voi elää sitä ilman - mutta voitko elää sen kanssa? Onko päivittäinen elokuvaharrastaminen enää edes mahdollista ilman Internet Movie Databasea?

IMDb on ollut elokuvahakemistojen standardi jo niin kauan, että se otetaan itsestäänselvyytenä. Kuka edes tietää mistään muista leffatietopankeista? Esimerkiksi: kuinka monelle suomalaisellekaan elokuvaharrastajalle on tuttu elonet.fi, kansallinen hakusivusto? Kuinka moni Elonetistä tietoinenkaan käyttää sitä edes puoleksi niin paljon kuin IMDb:tä? (Puoleksi? Eivät varmaan edes KAVAn työntekijät.)

Jotain IMDb tekee todella oikein, koskapa se on omalla kentällään saavuttanut vertaansa vailla olevan monopoliaseman. Ja totta onkin, että se on interaktiivinen, äärimmäisen helppokäyttöinen sivusto, hämmästyttävän paikkansapitävä faktojen suhteen ja mielikuvituksellisen laaja. Viimeksimainittu on seurausta lumipalloefektistä, jossa elokuvia tekevät tahot itse alkoivat laittaa tuotoksiaan koskevat tiedot sivustolle, kunnes kriittisen massan ylityttyä kävi mahdottomaksi olla käyttämättä IMDb:tä oman elokuvan mainostamiseen.

IMDb:n mainosarvo onkin sitten asia, jonka pitäisi herättää kysymyksiä. Kun jokin otetaan itsestäänselvyytenä, tarkoittaa se myös ko. asian ottamista kritiikittömästi. IMDb ei ole kansainvälinen, vaan amerikkalainen sivusto eikä Hollywoodilla ole koskaan ollut yhtä hyvää ja mahtavaa ystävää.

Vastaanpanemattomasta tietomäärästään huolimatta IMDb ei ole objektiivinen. Sivustolta löytyy kyllä tietoa vaikka albanialaisesta elokuvasta, mutta etusivu on aina uusimpien amerikkalaisten valtavirtaelokuvien ilmoitustaulu trailereineen ja uutisineen. Lisäksi sivupalkista löytyy aina ajan tasalla oleva lista USA:n viikonlopun menestyneimmistä elokuvatuotteista, ja joka maanantain pääuutisaihe on ensi-iltojen kilpailu sijoituksista TOP 10 -listalla. Kaiken tämän tarkoitus on pitää yllä status quota ja saada yleisöt katsomaan samoja hittielokuvia kaikkialla. Sattumalta tai tarkoituksella, sama se.

Oman lukunsa muodostaa IMDb:n hakupalvelu eli sen varsinainen sydän. Helppokäyttöinen, kyllä, mutta sen "arvausgeneraattori" eli automaattinen täydennystoiminto saa toisinaan näkemään punaista. Miksi hakupalkin, jossa lukee "rauni moll", alapuolella ehdotetaan mm. Raul Juliaa, Melissa Rauchia ja Der Räuberia? "jörn donner" (tarkoittaen siis kaveria, joka piti Oscar-puheen noin miljardille ihmiselle vuonna 1984) saa ehdottamaan Josep Maria Benet i Jornetia, joka näyttäisi olevan käsikirjoittaja. Mitä täällä oikein tapahtuu???

Monopoleissa yleensä ottaenkin on jotain vähän väärää, ja miksi IMDb olisi poikkeus? Se kaipaisi kunnon haastajan, jollaiseksi International Movie Databasesta ei kyllä ole. Yrittäkääpä kuvitella IMDb:n luistavuudella ja kaikenkattavuudella operoiva elokuvien nettihakemisto, jonka etusivulla komeilisivat vaikkapa Belgian, Kaakkois-Aasian, Länsi-Afrikan tai Itä-Ossetian viikon elokuvaensi-illat pisteytyksineen ja katsojakommentteineen. Miltä elokuvan maailma silloin näyttäisi? Muistaako joku vielä maailmankartan, jossa ylimpänä olivatkin Australia ja Etelämanner?

PS. Col Needham täytti tammikuussa 45 vuotta. Hän on manchesterilainen jannu, joka lokakuussa 1990 avasi nettiin IMDb:n ensimmäisen version ja on nykyään Amazon.comin alaisuudessa IMDb:n toim.joht. Onnea hänellekin, vaikkei yhtä kuuluisa kuin Tom C. olekaan.

Punainen, keltainen, kultainen; pelto, maa, karhu

Ei ollut sattumaa, että kiinalaisen elokuvan pitkästä unestaan 1980-luvulla herättäneet avainelokuvat lähtivät nimiään myöten väreistä; Keltainen maa ja Punainen pelto ovat nimenomaan elävää kuvaa, missä maan menneisyydestä ja nykyisyydestä kerrotaan visuaalisesti näyttämällä. Samoin ei ole sattumaa sekään, että molempien teosten voimahahmoihin kuuluu Beijingin elokuvakoulun "viidennen sukupolven" lahjakkain visualisti Zhang Yimou.

Chen Kaigen ohjaamassa Keltaisessa maassa (1985) Yimou toimi kuvaajana, kun kaksi vuotta myöhempi Punainen pelto on jo oma ohjaus. Teoksia yhdistävät katse menneeseen ja kiinalaisen maaseudun, valtavien mittasuhteiden arojen ja vuoristojen maiseman, dokumentointi. Niitä erottavat tarinankertojien tyystin erilaiset temperamentit.



Kaigen esikoisteos on näistä kahdesta selvästi hillitympi ja pohdiskelevampi. Sen aihekin on yksinkertaisempi: Kiinan kommunistisen vallankumouksen aikaan nuori sotilas kiertää periferian pikkukyliä keräten talteen seudun perinnelauluja. Punainen pelto puolestaan lähtee liikkeelle perinteisistä häämenoista, joissa nuorikon mielipidettä ei paljon kysellä, ja lavenee siitä useita vuosia kattavaksi eepokseksi Kiinan luisumisesta sotaan valloittaja-Japanin kanssa viime vuosisadan alkupuolella. Riippuu aivan katsojan omasta mielenlaadusta kummasta saa itselleen enemmän. Molemmilla on tarjota runsaasti sekä visuaalista kauneutta että humaania ymmärrystä historiaa ja ihmistä kohtaan.

Uuden kiinalaisen elokuvan itsetietoisen väkevä julistus Keltainen maa on kuin karhea ruraalirunoelma. Suppea, rauhallinen, keskittynyt ja loputtoman kiinnostunut kuvaamastaan. Kiinalainen maalaismaisema on karu ja hiljainen eikä juhli elämänvoimalla, mutta Kaige kuvaa sen yksityiskohtia rakkaudella, kuten myös yllättävän reheviä ihmisiä, jotka ovat tähän maahan syntyneet. Elokuva muuttuukin aika ajoin menneen perinteen tallennukseksi, kun alueen multakurkut aloittavat joikaamisen. Nämä ovat Keltaisen maan kiehtovimpia - tai sitten ikävystyttävimpiä - hetkiä, jotka helposti jättävät tarinan pääromanssin varjoonsa.

Punaisessa pellossa on toisenlaista voimaa. Se on kuvaus pienestä joukkiosta, joka päättää yhdessä pyörittää panimoa, joka valmistaa paikallisesta durra-viljasta väkevää ja punaista viinaa. Tarinaa - koska tässä on sellainen - seuraa aivan erilaisella mielenkiinnolla kuin sen edeltäjää. Jo ensimmäinen kohtaus on vaikuttavaa kerrontaa: morsmaikkua kuljetetaan kantotuolilla kylästä toiseen vanhan spitaalisen omaisuudeksi. Yksinkertaisesta lähtökohdasta kasvaa pitkä ja vahva kohtaus, jossa esitellään päähenkilöt, luodaan heidän välilleen suhde, rekonstruoidaan kadonneen perinteen yksityiskohtia, liikutaan tunneasteikolla rempseästä naurusta epätoivoiseen itkuun ja pohjustetaan kaikki loppuleffan teemat. Eikä Gong Li koko jakson aikana poistu kantotuolista.



Punainen pelto teki tähden 21-vuotiaasta Gong Listä, ja aloitti Lin ja Yimoun välillä merkittävän yhteistyön, joka kesti yhtä pitkään kuin tähden ja ohjaajan yksityissuhdekin. Punaisessa pellossa Gong Li on sanalla sanoen sensaatiomainen. Yhtäältä modernin, detaljirikkaan näyttelemistekniikkansa vuoksi ja toisaalta typerryttävän, leuat loksauttavan täydellisen kauneutensa takia. Gong Litä ylistettiin Yimou-kautenaan Aasian kauneimmaksi naiseksi, ja kerrankin superlatiivit osuvat maaliin. Mikä ei tarkoita, että hän olisi mikään hauras nukke.  Rool(e)issaan Gong Li pystyi pistämään ranttaliksi ja miehet ojennukseen, kun tarve vaati. Eikä Punainen pelto hienostele muutenkaan, vaan ottaa ihmiset täyteläisen kehollisina otuksina, jotka toimivat, kun hätä on suuri.

Jos Keltainen maa oli ollut alkusoitto, Punainen pelto merkitsi sinfonian ensimmäistä osaa, joka teki pelin selväksi kaikille. Berliinissä Yimoun esikoinen saavutti riemuvoiton: Kultainen karhu punaiselle elokuvalle. Siitäkin huolimatta, että japanilaisia valloittajia kuvannut viimeinen osa voitiin helposti tulkita propagandaksi. Mutta se on hienovaraista propagandaa, jossa Yimou paljastaa käyttävänsä jopa epäluotettavaa kertojaa: lopetus jää siitä syystä pitkään askarruttamaan päässä, mikä luetaan aina ansioksi.

Sen ymmärtämiseksi, mitä nämä kaksi teosta tahtovat sanoa emomaastaan ja sen poliittisesta ideologiasta, täytyy katsojalla olla hallussaan ehkä enemmän kuin perustiedot. Joka tapauksessa Yimou ja Kaige auttavat ymmärtämään sitä perustaa, millä Kiina tällä hetkellä seisoo. He tekevät sen näyttämällä, eivät sanomalla.