Martyrologia

Andrei Tarkovskin julkaistut päiväkirjat avaavat ikkunoita ohjaajan elämäntaipaleeseen vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän oli 37-vuotias ja yli kolme vuotta aikaisemmin valmistunut Andrei Rublev oli viimein pääsemässä valkokankaille. Koko tämän ajan Rublev oli elänyt limbossa, koska luovaa toimintaa valvoneet neuvostobyrokraatit eivät olleet kyenneet sovittamaan Tarkovskin lyyristä, konventioita haastavaa eeposta omaan yhteiseen ja tarkoin määriteltyyn maailmankuvaansa eikä ohjaaja suostunut vaadittuihin, naurettaviin muutoksiin. Tarkovski antoi päiväkirjoilleen nimen Martyrologia: vaikeuksien luettelo.

Merkillisellä tavalla nämä arkiset päiväkirjat innoittavat ja inspiroivat, vaikka ne hahmottavat silmien eteen tutunoloisen kuvan maailmasta, jossa jokaisen eteenpäin suuntautuvan askeleen ottaminen vaatii kohtuuttomilta tuntuvia ponnisteluja vallitsevan järjestyksen pihdeissä; maailmasta, missä epäoikeudenmukaisuus on normi ja valta annettu pikkusieluisille luusereille. Taiteilija Tarkovski ei saa yleisön palvonnasta huolimatta tehdä yhtäkään itsenäistä ratkaisua ilman että järjestelmä hangoittelisi vastaan ja koittaisi alituiseen pakottaa kulkua toiseen suuntaan. Silti ohjaaja jatkaa, hän kamppailee oikeudestaan toimia vapaana taiteilijana masentavassa maailmassa.

Martyrologian tyyliä leimaavat asiallisuus, sivistyneisyys ja johdonmukaisuus sekä tapahtumien ja tulevaisuuden rauhallinen pohtiminen. Säännöllisesti sen sivuilla törmää luetteloiksi ja listoiksi järjestettyihin muistiinpanoihin, jotka yleensä koskevat kodin taloudenhoitoa ja tärkeysjärjestykseen asetettuja tulevaisuuden projekteja. Suurista ohjaajista Tarkovski kuului historian köyhimpiin.

46-vuotiaana Stalkerin valmistelut pysähtyvät sydänkohtaukseen. Mutta tämäkään ei taivuta Tarkovskin kynää melodramaattisuuteen. "Minkäs sille sitten mahtaa", hän tyytyy toteamaan ja merkitsee muistiin toimivansa itse tulevan elokuvansa lavastajana.

Kaipa Martyrologia puhuttelee, koska meistä useimpien elämät muistuttavat ennemmin Andrei Tarkovskin kuin George Lucasin elämää. Tarkovski muutti lopulta pois rakastamaltaan Venäjältä, jonka historiaa hän oli Andrei Rublevissa syvävalottanut, ja eli elämänsä viimeiset viisi vuotta vieraalla maaperällä valmistaen kaksi elokuvaa, toisen Italiassa ja toisen Ruotsissa.

Kaikkiaan Andrei Tarkovski (1932-1986) sai tehdä seitsemän pitkää ohjausta.

Uutisia: ValoKinon Pianosta ei saada uusintanäytöstä kaluston puuttumisen ja yleisten olosuhteiden perimmäisen nuivuuden takia. Monroe järjestää ilmaisen 16-millisten elokuvien näytöksen todennäköisesti Arthouse Cinema Niagarassa myöhemmin syksyn aikana.

Mitä elokuvalta vaaditaan...

The Expendablesia koskeva tekstiviesti, saapunut 12.8. kello 19.41:

"Kaaamea käsikirjoitus, surkea kuvaus, paskoja näyttelijäsuorituksia. Muutama ihana kohtaus missä lensi hurme! Omituista, pidin siitä.. Ehkä?"

...ei kovin paljon.

PS. Elokuvateoria on kuollut.

Hyppy 15. kerroksesta (Weltschmerz)

Monroen päiväkirjasta, sivu 13
11.8.

Kuinka selviytyä vastoinkäymisistä ottamatta niitä henkilökohtaisesti? Ei mitenkään, jokainen vastoinkäyminen on syvästi ja intensiivisesti henkilökohtainen kokemus.

Kun haalii kokoon kaikki raaka-aineet crème brûléeta varten ja näkee niistä vähitellen syntyvän pannukakkua, muistuttaa kokemus hyppäämistä 15. kerroksesta.

Tässä tapauksessa crème brûlée on ulkoilmaesitys 16-millisellä projektorilla klassikkoelokuvasta. Ensimmäisellä askelmalla, joka vie ikkunalaudalle, mieli on virittynyt ja ilma ylhäällä tuntuu vielä raikkaalta. Horjahduksen, joka aloittaa putoamisen, aiheuttaa filmin perforaatiossa oleva pieni vika, joka pakottaa sammuttamaan ja uudelleen käynnistämään elokuvan parin minuutin kohdalla. Korjaus ei kestä muutamaa sekuntia kauempaa. Samaan aikaan äänentoisto särkee, mikä, kun syy oivalletaan, saadaan sekin korjattua helposti. Ikkunalauta on vielä harovan käden tavoitettavissa. Kun elokuvaa on mennyt puoli tuntia, huomaa äkisti pudonneensa jo yhdeksännen kerroksen kohdalle. Kuten myöhemmin selviää, projektorin takakelasta katkeaa pieni nauha, minkä vuoksi kela ei pyöri enää normaalinopeudella. Seurauksena filmi alkaa valua maahan. Leffa pistetään nopeasti poikki. Filmi katkaistaan, ja loput ensimmäisestä osasta ajetaan uudelle kelalle moottoria käsin avittamalla.

Väliaika. Jälkimmäinen osa. Maa lähestyy. Neljäs kerros: toinen osa alkaa kelautua takakelalle löysälle. Vasta nyt käy oivalluksen aalto läpi Monroen, että jossain on jotain oikeasti pielessä. Putoaminen ottaa vatsasta. Koska löysälle kelautuva filmi ei enää mahdu yhdelle kelalle, on filmi pistettävä poikki ja loput ajettava uudelle kelalle. Ensimmäinen kerros.

Rennosta kahvilaympäristöstä huolimatta ei voi olla ajattelematta, että elokuvaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi aivan tähän tapaan. Vähänpä lohduttaa senkään ajatteleminen, että vanhoina mykän elokuvan aikoina elokuvat ajettiin aina kela kerrallaan: Panssarilaiva Potemkinin ensi-illassa viimeinen kelanvaihtotauko kesti 20 minuuttia, koska viimeistä osaa vasta kiikutettiin laboratoriosta teatterille. Vähänpä lohduttaa, pikemminkin mielen täyttää katkeruus maailman yleistä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan: Ei paluuta jäi itseltä näkemättä.

Puuh. Ehkäpä vastoinkäymiset eivät muistuta hyppyä 15. kerroksesta. Ne saavat vain haluamaan hypätä.

Elokuvaseikkailu 2010

Tämä on kaikille teille, jotka olitte Kahvila Valossa Tapahtumien Yönä viime torstaina katsomassa Chaplinin Poikaa.

Tuona iltana, kun järjestimme puitteita elokuvaesitykselle, paikalla oli myös ystävämme Markus Nikkilä kameroineen tallentamassa muistiin Monroen ensimmäistä filmiprojektorilla toteutettua ulkoilmanäytöstä noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Tunnelma oli jännittyneenodottavanpuuhakas, mutta tietenkään kaikki ei mennyt täydellisesti.

Ilta toi yllättävän ja dramaattisen käänteen, kun elokuvan pyörittyä muutaman minuutin projektorin lamppu poksahti. Eikä kenellekään ollut tullut mieleen ottaa varalamppua mukaan. Amatöörit... Kiitos Niagaran Arton, uusi lamppu saatiin, vaikka odottamaton väliaika venähtikin parikymmentäminuuttiseksi, ja Poika nähtiin kuin nähtiinkin elokuun pimeässä myöhäisillassa.

Lopulta kaikilla katsojilla - joita oli ilahduttavan runsaasti - oli Charlien parissa aplodeista päätellen hauskaa, mutta välikohtaus muistutti hyvin, että elokuvan esittäminen (katsomisesta puhumattakaan) ei ole kuollutta, teknistä toimintaa, vaan elävä tapahtuma. Toisin kuin digitaalisessa toistamisessa, filmiprojektiossa kankaalle heijastetaan valoa käsinkosketeltavan aineen läpi.

Joillekin meistä siinä piilee elokuvan kauneus.

ValoKinossa Tarkovskin esikoinen

Huomenna keskiviikkona aurinko laskeutuu raukeasti taivaanrannan taakse noin kaksikymmentä minuuttia ennen kello kymmentä ja taivas on - näin luvataan - pehmeän pilvinen, ilma leuto ja tuuli pelkkä haavan lehdissä käyvä henkäys. Silloin Valon terassilla syttyy uusi vangitseva valo ja elävät kuvat alkavat tanssia jälleen kankaalla.

ValoKinossa saa vuoron Andrei Tarkovskin ensimmäinen pitkä ohjaus Ei paluuta, vuodelta 1962. Elokuvahistorian merkittävimpiin kuuluvan uran käynnistänyt teos tunnetaan myös Vladimir Bogomolovin novellin nimellä: Ivanin lapsuus. Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisella leijonalla palkittu elokuva on kuvaus sodasta lapsen kokemana; sota sekä fyysisenä tapahtumana että valtaisana henkisenä myrskynä. Tarkovskin lähestymistapa ilmaisumuotoon on jo varma ja omintakeinen. Heti ensimmäisissä kuvissa luonto tallennetaan ihmeellisellä herkkyydellä sekä kuvan että äänen kautta, ja kaikkea ympäröi suggeroiva tarkovskilainen kosketus. Kamera liikkuu kuin untuvilla ja mestarillinen säveltäjä Vjatsheslav Ovtshinnikov täydellistää elokuvan unimaisen, lyyrisen ilmapiirin.

Ivanin lapsuutta edelsi puoli vuotta aikaisemmin valmistunut puolipitkä Katujyrä ja viulu, jossa Tarkovski oli jo löytänyt tärkeimmät työtoverinsa. Toivottavasti tämä legendaarinen filmi saadaan nähtäväksi Tampereelle lähitulevaisuudessa.

Viime viikon VK-aloituksesta tallennettu pienoisdokumentti löytää tiensä FilmiLiekkiin aivan parin päivän sisään. Kurkkaa, oletko sinäkin kuvassa mukana.

ValoKino siirtyy päivällä

Tämän kesän ensimmäinen ValoKino-esitys siirtyy päivällä eteenpäin. Syynä muutokseen on tuulinen ja sateinen sää, jonka luvataan muuttuvan leppeäksi poudaksi huomiseen mennessä.

Niinpä Chaplinin poikaa pääsee katsomaan keskellä Tapahtumien Yötä 5.8. Kahvila Valon sisäterassilla kello 22 alkaen (leffa käynnistyy noin 22.15).

Tervetuloa!

ValoKino 4.-18.8.

Viime vuonna hienosti onnistunut ValoKino palaa Kahvila Valon sisäterassille tuomaan eloa ja valonvälkettä pimenevään elokuun iltaan. Viime vuoden tapaan elokuvaesitys alkaa ilta kymmeneltä kolmena peräkkäisenä keskiviikkona.

ValoKino 2010:n ohjelmisto tekee tietoisen täyskäännöksen viime vuoteen nähden. Nähtävillä on elokuvan Klassikoita (isolla alkukirjaimella), joita yhdistää teema lapsuuden kokemuksesta.

Ensimmäisenä keskiviikkona kankaalle heijastuu 1900-luvun humanismin ruumiillistuman ensimmäinen täysverinen mestariteos: Chaplinin Poika. Poikana on Jackie Cooganin esittämä lehtolapsi, josta köyhä, mutta isällinen kulkuri alkaa huolehtia mitä kekseliäimmillä tavoilla. Taustalle piirtyy realistinen kuva luokkajaon huonommalle puolelle jääneiden asemasta 1920-luvun Yhdysvalloissa.

Sarjan keskimmäisessä osassa palautetaan pitkästä aikaa tamperelaisten nähtäville elokuvan suuren runoilijan, Andrei Tarkovskin, esikoiselokuva Ei paluuta. Myös nimellä Ivanin lapsuus tunnettu upea, uuden luvun elokuvan historiassa avannut teos kertoo todellisuuden, unien ja muistin kautta 12-vuotiaasta Ivanista, joka maailmansodan myrskyissä menettää perheensä ja liittyy partisaanijoukkioon tiedustelijaksi. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan elokuvan johtolause on: "Lapsuus on rakastamista, ei taistelua varten."

Kolmas ja viimeinen näytös koostuu kahdesta sukupolvien rakastamasta lyhyestä klassikosta. Lapsuus-teeman päättää Albert Lamorissen Punainen ilmapallo, lastenelokuvien ylittämättömiä. Epilogina sarjalle nuo velikullat Laurel & Hardy näyttävät muuttokuljetuksen mallia James Parrottin ohjaamassa tuhokavalkadissa Piano (The Music Box). Hassu sattuma on, että tämän näytöksen molemmat elokuvat ovat lyhyen muodon Oscar-voittajia.

Parhaita elokuvakerhoperinteitä kunnioittaen kaikki sarjan elokuvat projisoidaan selluloidilta, 16 millimetrin kopioina. Esityksissä on kelanvaihtotauko, jonka aikana ehtii hakemaan tiskiltä lisää juotavaa tai purtavaa, vaikka ei kukaan kiellä sitä tekemästä elokuvan pyöriessäkään. Sisään pääsee maksamalla vaatimaton 3 euron pääsymaksu (tai olemalla monroelainen...) ja esitys alkaa, kun ilta on sateeton (= säävaraus) ja sopivasti tummunut - ensi keskiviikkona päässemme aloittamaan noin varttia yli tasan.

Tervetuloa kaikki Kahvila Valoon viettämään kesäiltaa elokuvan helmoissa.

ValoKino 2010 Ohjelmisto:

4.8. Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid, 1921, mykkä, 60 min.)
11.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, 97 min.)
18.8. Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo (Le ballon rouge, 1956)/Laurel & Hardy: Piano (The Music Box, ohj. James Parrott, 1932, yht.kesto 58 min.)
In glorious 16 millimetres
Liput: 3 euroa
Säävaraus. Tilaa rajoitetusti. Tule ajoissa.

Jos on kysyttävää, jätä meille viesti tänne blogiin tai lähetä sähköpostia.