Monroen päiväkirjasta, sivu 13
11.8.
Kuinka selviytyä vastoinkäymisistä ottamatta niitä henkilökohtaisesti? Ei mitenkään, jokainen vastoinkäyminen on syvästi ja intensiivisesti henkilökohtainen kokemus.
Kun haalii kokoon kaikki raaka-aineet crème brûléeta varten ja näkee niistä vähitellen syntyvän pannukakkua, muistuttaa kokemus hyppäämistä 15. kerroksesta.
Tässä tapauksessa crème brûlée on ulkoilmaesitys 16-millisellä projektorilla klassikkoelokuvasta. Ensimmäisellä askelmalla, joka vie ikkunalaudalle, mieli on virittynyt ja ilma ylhäällä tuntuu vielä raikkaalta. Horjahduksen, joka aloittaa putoamisen, aiheuttaa filmin perforaatiossa oleva pieni vika, joka pakottaa sammuttamaan ja uudelleen käynnistämään elokuvan parin minuutin kohdalla. Korjaus ei kestä muutamaa sekuntia kauempaa. Samaan aikaan äänentoisto särkee, mikä, kun syy oivalletaan, saadaan sekin korjattua helposti. Ikkunalauta on vielä harovan käden tavoitettavissa. Kun elokuvaa on mennyt puoli tuntia, huomaa äkisti pudonneensa jo yhdeksännen kerroksen kohdalle. Kuten myöhemmin selviää, projektorin takakelasta katkeaa pieni nauha, minkä vuoksi kela ei pyöri enää normaalinopeudella. Seurauksena filmi alkaa valua maahan. Leffa pistetään nopeasti poikki. Filmi katkaistaan, ja loput ensimmäisestä osasta ajetaan uudelle kelalle moottoria käsin avittamalla.
Väliaika. Jälkimmäinen osa. Maa lähestyy. Neljäs kerros: toinen osa alkaa kelautua takakelalle löysälle. Vasta nyt käy oivalluksen aalto läpi Monroen, että jossain on jotain oikeasti pielessä. Putoaminen ottaa vatsasta. Koska löysälle kelautuva filmi ei enää mahdu yhdelle kelalle, on filmi pistettävä poikki ja loput ajettava uudelle kelalle. Ensimmäinen kerros.
Rennosta kahvilaympäristöstä huolimatta ei voi olla ajattelematta, että elokuvaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi aivan tähän tapaan. Vähänpä lohduttaa senkään ajatteleminen, että vanhoina mykän elokuvan aikoina elokuvat ajettiin aina kela kerrallaan: Panssarilaiva Potemkinin ensi-illassa viimeinen kelanvaihtotauko kesti 20 minuuttia, koska viimeistä osaa vasta kiikutettiin laboratoriosta teatterille. Vähänpä lohduttaa, pikemminkin mielen täyttää katkeruus maailman yleistä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan: Ei paluuta jäi itseltä näkemättä.
Puuh. Ehkäpä vastoinkäymiset eivät muistuta hyppyä 15. kerroksesta. Ne saavat vain haluamaan hypätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti