Monroen kesäyliopiston englantilaisen käännöstieteen luento

Keskustelu amerikkalaisten elokuvien nimien käännöksistä ja kääntämättä jättämisestä leimahti ja otti tulta 1980-luvulla. Muutamat äänekkäät kielenhuoltajat ja -vaalijat esittivät yleisönosastokirjoituksissa villejä ennustuksia siitä, kuinka Predatorin kääntämättä jättäminen käynnistäisi ketjureaktion, joka johtaisi koko ilmaisuvoimaisen suomen kielen rappeutumiseen.

Keskustelu on aina silloin tällöin käynnistynyt uudelleen sammuakseen jälleen pian.

Yhtä sukupolvea myöhemmin väittelyn alkamisesta alkuperäiset argumentit palaavat mieleen, kun viikon sisään Suomen valkokankaille tulee kaksi ensi-iltaa, joiden alkuasuunsa jätettyjen otsakkeiden ymmärtämiseksi on oltava suunnilleen englantilaisen filologian jatko-opiskelija. Tai piru vie täyspäiväinen tulkki.

Olen ymmärtänyt englantia sujuvasti jo teinistä, mutta minun oli käytettävä sanakirjaa saadakseni selville, mitä Inception ja Splice tarkoittavat. Eikä kyse ollut siitä, että halusin etsiä tarkan suomenkielisen vastineen sanalle, jonka merkityksen sinällään tiesin. Sanat olivat minulle entuudestaan tyystin outoja.

Mutta tämä ei ollut vielä parasta.

Parasta on se, että molemmat sanat ovat kontekstisidonnaisia eli pelkkä sanakirjan käyttäminen ei vielä riitä.

Sanakirjan mukaan inception tarkoittaa alkua, alkukohtaa tietyissä yhteyksissä. Mutta Christopher Nolanin elokuvassa se merkitsi istutusta, kuten: istuttaa ajatus jonkun mieleen. Sanan merkitys riippuu siis vahvasti yhteydestä, jossa sitä käytetään. Suora käännös sanalle splice on pujos (sana, jota toki käytän arkielämässä harva se päivä), mikä viittaa ensinnäkin merenkulun yhteydessä solmujen tekemiseen. Geeniteknologiaa käsittelevässä elokuvassa kyse on geenien keinotekoisesta yhdistelystä. Puutarhaintoilijat käyttävät periaatteesta sanaa risteyttäminen.

Minä syytän Batmania.

Päätös nimien kääntämisestä riippuu tuotantoyhtiön toiveista ja maahantuojan periaatteista. Inhimillisellä tasolla päätökseen vaikuttavat kohderyhmäajattelu, taloudellisen hyödyn maksimointi, välinpitämättömyys, henkinen laiskuus ja elokuvien brändäys. Lyhyesti sanoen läskiperseily.

Viimeksi mainittu, eli elokuvien brändäys (so. ilmiön tuotteistaminen niin, että sen nimi käy mainoksesta ja kauppatavarasta), saa sormeni kohdistumaan Batmaniin. Bruce Wayne tunnettiin Lepakkomiehenä tasan siihen hetkeen asti kun Michael Keaton pukeutui mustaan kumiin ja nahkaan (kykenemättä silti olemaan seksikäs). Lepakkomies on hyvää, soljuvaa ja kaunista suomea ja sai hyvin lehtiä kaupaksi kioskeilla. Se suomennettiin Batmaniksi vain, koska elokuva haluttiin brändätä globaalisti tunnistettavaksi ilmiöksi. Onnistui. Sitä rataa Hämiskin muuttui Spider-Maniksi, minkä vuoksi monet sarjakuvia lukemattomat luulevat supersankaria juutalaiseksi ja väittelyä käydään siitä, onko Spidermanin etunimi Phil, David vai Adam.

Joten tässä ollaan. Elokuvien nimien kääntämättä jättämisestä on tullut poikkeuksen sijasta maan tapa, ja ongelman ydin on siinä, että elokuvaan on vaikea saada ennakkoon yhteyttä, jos sen nimeä ei ymmärrä. Kuten jokainen filologi voi kertoa, teoksen nimellä on väliä. Se solmii kokonaisuuden yhteen, tarjoaa kontekstin, lukutavan, jopa aakkosiston teoksen lukemiseksi.

Elokuvien nimiä ei kuitenkaan käännetä, sillä elokuvia ei myydä ymmärrettäviksi, vaan koettaviksi: ei kukaan välitä vuoristoradankaan nimistä. Nimen tehtävä on myydä ja siksi sen on oltava cool (so. viileä).

Kehityksen seuraava askel on jättää kääntämättä muidenkin kielialueiden elokuvatittelit. Se on jo alkanut: esimerkkinä Coco avant Chanel. Sitä katsomaan mennessäni ymmärsin niitä monia, jotka englannin sijasta opettelivat ruotsia tai venäjää tai eivät mitään. Sillä minä en ole opiskellut enkä harrastanut ranskaa enkä tiennyt, mitä avant tarkoittaa. Se tarkoittaa ennen.

Valikoima vuosina 2009 ja 2010 Suomeen tuotuja elokuvia, joiden nimet on jätetty kääntämättä (satunnaisin kommentein):

State Of Play
A Serious Man
Looking For Eric
Fantastic Mr. Fox
The Ghost Writer (Haamukirjailija - kuinka vaikeaa se on?)
An Education
The Imaginarium Of Doctor Parnassus (mitä vit-?)
There Will Be Blood
(500) Days Of Summer (500 Suvipäivää - söpöä, eikö?)
The Box (MITÄ?!)
Capitalism: A Love Story (Kapitalismi: Rakkaustarina - keneltä voin vaatia käännöspalkkion?)
Saw (mitä vikaa on Sahassa? Sinä siitä puhutaan kylillä kuitenkin)
Hot Tub Time Machine (Aikakone porealtaassa)
Inception
Splice
The Limits Of Control
Night At The Museum (tämä on LASTENLEFFA - suomentakaa edes ne)
Public Enemies
Taking Woodstock
Up In The Air
Whatever Works (Mikä ikinä toimii - käännöksissäkin)

In Which We Serve (Not The Monty Python Movie)

Soraelokuvaklassikko...siis sotaelokuvaklassikko Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942) kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat pyörineet Monroen katselulistalla kuukausia. Vaikka se on ajan pyörteissä jäänyt hieman unohduksiin paljon keskustellumpien sotakuvausten alle, sen maine asiantuntijoiden piireissä on säilynyt hurjana. Peter von Bagh lukee sen Elokuvan historiassaan alan suurimpien joukkoon ja aina suunnattoman viihdyttävä Leonard Maltin luonnehtii sitä "mestariteokseksi, joka, toisin kuin monet kaltaisensa, ei ikäänny vuosien vieriessä tippaakaan".

Nämä lausunnot oli tarkistettava jälkeenpäin, sillä ne välittävät selvästi harhaan johtavaa informaatiota. Vaikka elokuvasta voi löytää monia viehättäviä piirteitä, se nimenomaan ei ole kestänyt aikaa.

"Erään laivan tarinan" takaumina kertova Meri on kohtalomme on taatusti historian verettömimpiä ja hillityimpiä sotakuvauksia. Siinä näkyy, kuuluu, maistuu ja tuntuu teatterimies Noel Cowardin vakaumus brittiläisyyden tosiolemuksesta, joka koostuu asiallisesta käytöksestä joka tilanteessa sekä tunteen liikahduksien säilyttämisestä oman kuoren sisällä. Coward nousi kansakunnan kaapin päälle, koska hän loi näyttämölle ja valkokankaalle kuvaa briteistä sellaisina kuin he halusivat itsensä nähdä, ei välttämättä uskollista peilikuvaa. Tässä näkemyksessä on myös totta toinen puoli, minkä vuoksi sellainen intiimi aihe kuin Lyhyt onni puhkesi lahjakkaan elokuvantekijän käsissä vilpittömään ja koskettavaan kukkaan. Sota-aiheessa sama vakaumuksellisuus kääntyy teennäisyydeksi.

Noel Coward oli 1930-luvun supertähti Britanniassa, niin suuri, että hän vaikutti koko aikakauden henkeen. Hänen näytelmänsä ja laulunsa olivat koko kansakunnan omakseen ottamia. Mutta jotain rivienvälistä voi lukea siitä, etteivät hänen laulunsa ole enää aikoihin soineet radiossa ja ettei hänen näytelmistään juuri keskustella, vaikka niitä vielä esitetäänkin. Pari vuotta sitten Suomeen tuotu Cowardin näytelmän Kevytkenkäinen filmatisointi liikkui niin poissa ajastaan, että summaksi jäi vain valtava lahjakkuuden haaskaaminen.

Vuonna 1942 Coward oli kumminkin viihteen kuuminta hottia (käytän ilmausta vain laiskuuttani ja jotta sitä ei tarvitsisi käyttää enää koskaan uudestaan) ja keskellä maailmansodan valtavaa katastrofia. Meri on kohtalomme on syntynyt tarpeesta luoda uskoa huomiseen selviytymiseen. Coward latasi siihen kaikkensa: hän kirjoitti, tuotti, näytteli, sävelsi ja lavasti. Hän myös ohjasi ensimmäistä kertaa, mutta kuten historian kiinnostaviin lukuihin kuuluu, halusi hyvän yhteistyökumppanin. Työhön Cowardin kanssa ryhtyi David Lean, jolla oli maine saaren parhaana leikkaajana. Kolmen viikon jälkeen Coward oli oppinut Leanin ymmärtävän elokuvantekoprosessia aivan toisella tasolla ja jätti tälle lopullisesti vastuun ohjauksesta. (Leanin loistelias ura alkoi aivan fantastisen katastrofaalisesti, sillä kuvauksissa sattunut onnettomuus erikoistehosteotoksessa surmasi sähkömies Jock Dymoren ja vei kaksi muuta miestä sairaalaan.) Lopputulos on silti näyttämönmakuista propagandaa, joka tänä päivänä ei kestä arvioivaa tarkastelua. Sillä on kauniitkin hetkensä, kuten elokuvan aloitus, jossa tarinan päähenkilöä, hävittäjä H.M.S. Torrinia, valmistetaan pultti pultilta ja loppupuolen koruton kohtaus, jossa merimies välittää toiselle musertavan suru-uutisen.

Elokuvahistoriallisesti kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin sen tekijät. Tietysti Meri on kohtalomme käynnisti merkittävän ohjaajanuran. Se on myös Richard Attenborough'n ensimmäinen elokuvarooli. Tärkeää sivuosaa esittävä John Mills voitti 30 vuotta myöhemmin Oscarin Leanin toiseksi viimeisestä elokuvasta Ryanin tytär. Ajankohtaisena Meri on kohtalomme -elokuvaa voi silti pitää kuvaaja Ronald Neamen takia, joka nukkui pois kesäkuun puolessa välissä 99:n ikäisenä. Testamentiksi jäi vaikuttava ura. Neame toimi taitavana kuvaajana myös Leanin kahdessa seuraavassa elokuvassa ja jatkoi sitten yhteistyötä Leanin kanssa tuottajana ja käsikirjoittajana. Loistava tulevaisuus ja Lyhyt onni toivat kirjoittajana Oscar-ehdokkuudet, mutta jo 1943 Neame oli ollut ehdokkaana Powell & Pressburger -elokuvan Yksi pommikoneistamme on kateissa erikoistehosteista! Mainittakoon nämä meriitit vain, koska Neamen nimi ei varmaankaan ole monelle järin tuttu. Ohjaajana hänen arvostetuimpia töitään ovat Alec Guinnessin kirjoittama komedia Päin seiniä (Horse's Mouth, 1958), Sankarin kunnia (Tunes Of Glory, 1960) sekä Maggie Smithin maineen kulmakivi Neiti Jean Brodien parhaat vuodet (The Prime Of Miss Jean Brodie, 1969). Ylivoimaisesti Neamen tunnetuin ja vaikutusvaltaisin ohjaus on katastrofigenren aloittanut The Poseidon Adventure (1972), joka takasi taloudellisen turvan Neamen loppuelämälle.

Uni yhdessä uneksittu

Elokuvaa on kutsuttu yhdessä uneksituksi uneksi. Pimeässä elokuvateatterissa kuvat tuntuvat ilmestyvän eteemme yhtä selittämättömästi ja arvaamattomasti kuin nukkuessamme. Lumous taittuu vasta kun valot jälleen sytytetään, kun astumme ulos - ja heräämme.

Jos tavallinen elokuvakokemus on näin epätodellinen, on unista kertovissa elokuvissa ylimääräistä erityislaatuisuutta. Jo elokuvassa tapahtuva unikohtaus on kuin uni unessa, puhumattakaan Christopher Nolanin Inceptionista, jossa sisäkkäiset unet järjestyvät kuin venäläiset nukkemummot, "joiden sisällä on uusia mummoja".

Kuka olisi Mementon aikoihin uskonut, että juuri sen ohjaaja tekee vain muutaman vuoden päästä maailman isoimpia ja menestyneimpiä elokuvia? Pienestä suurta tehneen, tiukasti kontrolloidun Mementon jälkeen Nolan ei ole tehnyt muuta kuin laajentanut mittakaavaa. Yleisömenestys on seurannut samassa suhteessa, mutta laadulliset tulokset eivät.

Nolanin kunnianhimoisuus, minkä manifesti Inception on, on kiistaton. Älyllisenä pelinä Inception on kiehtova ja suurin ihme sisältyy siihen, että ohjaaja-kirjoittaja pystyy piirtämään Mensan testiä muistuttavan kuvionsa selkeästi ja horjahtelematta. Se ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta, etenkin maailmassa, jossa valtaosalla elokuvantekijöistä näyttää olevan pallo lopullisesti ja auttamattomasti hukassa. On miellyttävää seurata huolellista ja etevää kerrontaa. Suurin omaperäisyys ei liity itse perusideaan, jossa tunkeudutaan uniin, vaan siihen, miten jääräpäisen monimutkaisesti Nolan elokuvansa hahmottaa. Koko tarinalta putoaisi pohja alta, jos osoitettaisiin, että tarinan tiimillä olisi paljon suoraviivaisempiakin mahdollisuuksia päästä tavoitteiseensa. Se olisi tietysti paljon tylsempi elokuva.

Tosin kuin on uskoteltu, Inceptionin juonen selostaminen ei ole lainkaan vaikeaa, ja se on elokuvalle hyväksi. Se ei ole hyvä, että on vaikea sanoa, mistä elokuva kertoo. Kaiken eri unissa matkailun ja dramaturgisesti tarpeettoman sotimisen alla Inceptionissa piilee nolanilainen tyhjiö. Leonardo DiCaprio kantaa sisällään peri-inhimillistä traumaa, joka paljastuttuaan jää sivuhuomautukseksi.

Christopher Nolan on näet amerikkalaisia elokuvia valmistava brittinaturalisti. Kaikki hänen elokuvissaan on konkreettista, nyt jopa unet. Runoutta etsivän Nolan ohjaa etsimään jostain muualta. Siksi Inceptionin unimaailma ei muistuta mitään kenenkään koskaan näkemää unta. Nolanin unet ovat hyvin järjestettyjä, siistejä ja loogisia, vailla yllätyksiä ja mielettömyyksiä, jotka tekevät oikeista unista niin aromikkaita. Nolan ei voi oppia David Lynchiltä tai Luis Bunuelilta - joiden elokuvissa ei ole "unikohtauksia": ne ovat läpeensä uneksittuja - mitään, vaikka hyvä olisi. Nolanin elokuvien onttous syntyy siitä, että hän ei ole oppinut konkretisoimaan tunteita. Tämän vuoksi hänen elokuvissaan nähdään paljon yhdentekevää näyttelemistä. Inceptionissa DiCaprio ja Marion Cotillard vaikuttavat väärin roolitetuilta, edellinen koska ei saa tarpeeksi tilaa heijastaakseen roolihahmon sisäistä traagisuutta, jälkimmäinen koska ei pysty synnyttämään minkäänlaista kemiaa vastaparinsa kanssa. Ja koska hänen outo aksenttinsa tuntuu etäännyttävältä. Yllättäen vain Joseph Gordon-Levitt tekee kiinnostavia valintoja - ja hän esittää koko joukon tylsintä ja staattisinta hahmoa. Mutta hänelle kuuluvat myös elokuvan näyttävimmät kohtaukset. Elokuvan ehdottomassa huippukohdassa Gordon-Levitt käy kaksintaistelua hotellissa, joka heittää kuperkeikkaa. Se on jotain, mitä ei ole ennen nähty.

Tämän, ja parin muun vastaavan kohtauksen takia Inceptionista tulee ilmiö. Se tienaa USA:ssa yli 400 miljoonaa dollaria henkeä vetämättä. Katsojat menevät nimittäin kaikkina aikoina - ja nyt ehkä ahnaammin kuin milloinkaan - elokuviin hanakimmin silloin, kun luvassa on jotain ennen näkemätöntä. Mutta on hyvä muistaa, että Inception on sitä vain hetkittäin, ja että kuoren alla ei ole niin paljon kuin toivoisi. Inception on taiten tehty, mutta se on myös ylipitkä ja tunteeton, sen raskas, Hans Zimmerin luoma musiikkitausta käy päällekäyväksi ja visuaalinen paletti on kapea vaikka teknisesti hifististä työtä.

Paradoksaalisesti edellä kirjoitettu kritiikki käy näinä päivinä myös mainesanoista. Nolan on menestynyt paitsi taloudellisessa myös kriittisessä mielessä, koska hän on täydellinen elokuvantekijä omalle ajalleen. Hän on teknisesti etevä, hänen kuvamaailmansa on hiottu ja kirkas ja hänen elokuviensa ideat heijastavat kylmää, korkeasti koulutettua älyllisyyttä ihannoivaa kulttuuria.

Huonompikin ihanne voisi olla?

MINDFUCK hiosti Niagarassa

Viime viikonloppuna lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ennakkoon jännittävissä olosuhteissa järjestetty MindFuck-Yö keräsi lopulta yli neljäkymmentä katselijaa Monroen valtaamaan Niagaraan.

Se, että Niagaran aulassa yhä jatkuu remontti, oli pikkujuttu hellittämättömän heinähelteen rinnalla, joka oli hajottaa hermojen lisäksi esitystekniikan Yön aattona. Kuten hyvien ideoiden kanssa yleensä käy, kaikki kääntyi lopulta hyväksi, mutta katsomossa oli varmasti lämpimät tunnelmat. Niitä viilennettiin runsaasti hyödynnetyllä vedellä sekä jäihin isketyllä limsalla. Monroen leivontajaoston MF-mokkapalatkin menivät kaikki.

The Machinist, Viikset ja Naapuri muodostivat hyvin kuumuutta sietäneen trion, jonka aikana jaksoi pysyä kiinnostuneena valkokankaalla aivoja n*******sta tapahtumista. Kovin hyvin ei mennyt yhdelläkään tarinoiden keskusmiehistä syyllisyydentunnon, identiteettikriisin ja naisten kuolettavassa kolmiossa. Todellisuushäiriöistä puhumattakaan.

Kiitoksia kaikille paikalle saapuneille yön hyvistä viboista. Saatamme vielä palata samaan teemaan tulevissa Monroe-tapahtumissa. Seuraavaksi siirrymme Kahvila Valon suojiin ValoKino 2010:n merkeissä. Pysy valppaana.

MINDFUCK
Lopputekstit

Tuotanto
Elokuvakerho Monroe
Tampereen kaupungin kulttuuritoimi

Ohjaus
Brad Anderson, Emmanuel Carrére, Pål Sletaune

Pääosissa
Christian Bale, Vincent Lindon, Kristoffer Joner

Kiitokset
Eräsalon Kirjapaino
Viiden Tähden Elokuvadivari
Ravintola Fall's
Pirkanmaan elokuvakeskus/Art House Cinema Niagara
Yleisö