Uni yhdessä uneksittu

Elokuvaa on kutsuttu yhdessä uneksituksi uneksi. Pimeässä elokuvateatterissa kuvat tuntuvat ilmestyvän eteemme yhtä selittämättömästi ja arvaamattomasti kuin nukkuessamme. Lumous taittuu vasta kun valot jälleen sytytetään, kun astumme ulos - ja heräämme.

Jos tavallinen elokuvakokemus on näin epätodellinen, on unista kertovissa elokuvissa ylimääräistä erityislaatuisuutta. Jo elokuvassa tapahtuva unikohtaus on kuin uni unessa, puhumattakaan Christopher Nolanin Inceptionista, jossa sisäkkäiset unet järjestyvät kuin venäläiset nukkemummot, "joiden sisällä on uusia mummoja".

Kuka olisi Mementon aikoihin uskonut, että juuri sen ohjaaja tekee vain muutaman vuoden päästä maailman isoimpia ja menestyneimpiä elokuvia? Pienestä suurta tehneen, tiukasti kontrolloidun Mementon jälkeen Nolan ei ole tehnyt muuta kuin laajentanut mittakaavaa. Yleisömenestys on seurannut samassa suhteessa, mutta laadulliset tulokset eivät.

Nolanin kunnianhimoisuus, minkä manifesti Inception on, on kiistaton. Älyllisenä pelinä Inception on kiehtova ja suurin ihme sisältyy siihen, että ohjaaja-kirjoittaja pystyy piirtämään Mensan testiä muistuttavan kuvionsa selkeästi ja horjahtelematta. Se ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta, etenkin maailmassa, jossa valtaosalla elokuvantekijöistä näyttää olevan pallo lopullisesti ja auttamattomasti hukassa. On miellyttävää seurata huolellista ja etevää kerrontaa. Suurin omaperäisyys ei liity itse perusideaan, jossa tunkeudutaan uniin, vaan siihen, miten jääräpäisen monimutkaisesti Nolan elokuvansa hahmottaa. Koko tarinalta putoaisi pohja alta, jos osoitettaisiin, että tarinan tiimillä olisi paljon suoraviivaisempiakin mahdollisuuksia päästä tavoitteiseensa. Se olisi tietysti paljon tylsempi elokuva.

Tosin kuin on uskoteltu, Inceptionin juonen selostaminen ei ole lainkaan vaikeaa, ja se on elokuvalle hyväksi. Se ei ole hyvä, että on vaikea sanoa, mistä elokuva kertoo. Kaiken eri unissa matkailun ja dramaturgisesti tarpeettoman sotimisen alla Inceptionissa piilee nolanilainen tyhjiö. Leonardo DiCaprio kantaa sisällään peri-inhimillistä traumaa, joka paljastuttuaan jää sivuhuomautukseksi.

Christopher Nolan on näet amerikkalaisia elokuvia valmistava brittinaturalisti. Kaikki hänen elokuvissaan on konkreettista, nyt jopa unet. Runoutta etsivän Nolan ohjaa etsimään jostain muualta. Siksi Inceptionin unimaailma ei muistuta mitään kenenkään koskaan näkemää unta. Nolanin unet ovat hyvin järjestettyjä, siistejä ja loogisia, vailla yllätyksiä ja mielettömyyksiä, jotka tekevät oikeista unista niin aromikkaita. Nolan ei voi oppia David Lynchiltä tai Luis Bunuelilta - joiden elokuvissa ei ole "unikohtauksia": ne ovat läpeensä uneksittuja - mitään, vaikka hyvä olisi. Nolanin elokuvien onttous syntyy siitä, että hän ei ole oppinut konkretisoimaan tunteita. Tämän vuoksi hänen elokuvissaan nähdään paljon yhdentekevää näyttelemistä. Inceptionissa DiCaprio ja Marion Cotillard vaikuttavat väärin roolitetuilta, edellinen koska ei saa tarpeeksi tilaa heijastaakseen roolihahmon sisäistä traagisuutta, jälkimmäinen koska ei pysty synnyttämään minkäänlaista kemiaa vastaparinsa kanssa. Ja koska hänen outo aksenttinsa tuntuu etäännyttävältä. Yllättäen vain Joseph Gordon-Levitt tekee kiinnostavia valintoja - ja hän esittää koko joukon tylsintä ja staattisinta hahmoa. Mutta hänelle kuuluvat myös elokuvan näyttävimmät kohtaukset. Elokuvan ehdottomassa huippukohdassa Gordon-Levitt käy kaksintaistelua hotellissa, joka heittää kuperkeikkaa. Se on jotain, mitä ei ole ennen nähty.

Tämän, ja parin muun vastaavan kohtauksen takia Inceptionista tulee ilmiö. Se tienaa USA:ssa yli 400 miljoonaa dollaria henkeä vetämättä. Katsojat menevät nimittäin kaikkina aikoina - ja nyt ehkä ahnaammin kuin milloinkaan - elokuviin hanakimmin silloin, kun luvassa on jotain ennen näkemätöntä. Mutta on hyvä muistaa, että Inception on sitä vain hetkittäin, ja että kuoren alla ei ole niin paljon kuin toivoisi. Inception on taiten tehty, mutta se on myös ylipitkä ja tunteeton, sen raskas, Hans Zimmerin luoma musiikkitausta käy päällekäyväksi ja visuaalinen paletti on kapea vaikka teknisesti hifististä työtä.

Paradoksaalisesti edellä kirjoitettu kritiikki käy näinä päivinä myös mainesanoista. Nolan on menestynyt paitsi taloudellisessa myös kriittisessä mielessä, koska hän on täydellinen elokuvantekijä omalle ajalleen. Hän on teknisesti etevä, hänen kuvamaailmansa on hiottu ja kirkas ja hänen elokuviensa ideat heijastavat kylmää, korkeasti koulutettua älyllisyyttä ihannoivaa kulttuuria.

Huonompikin ihanne voisi olla?