Soraelokuvaklassikko...siis sotaelokuvaklassikko Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942) kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat pyörineet Monroen katselulistalla kuukausia. Vaikka se on ajan pyörteissä jäänyt hieman unohduksiin paljon keskustellumpien sotakuvausten alle, sen maine asiantuntijoiden piireissä on säilynyt hurjana. Peter von Bagh lukee sen Elokuvan historiassaan alan suurimpien joukkoon ja aina suunnattoman viihdyttävä Leonard Maltin luonnehtii sitä "mestariteokseksi, joka, toisin kuin monet kaltaisensa, ei ikäänny vuosien vieriessä tippaakaan".
Nämä lausunnot oli tarkistettava jälkeenpäin, sillä ne välittävät selvästi harhaan johtavaa informaatiota. Vaikka elokuvasta voi löytää monia viehättäviä piirteitä, se nimenomaan ei ole kestänyt aikaa.
"Erään laivan tarinan" takaumina kertova Meri on kohtalomme on taatusti historian verettömimpiä ja hillityimpiä sotakuvauksia. Siinä näkyy, kuuluu, maistuu ja tuntuu teatterimies Noel Cowardin vakaumus brittiläisyyden tosiolemuksesta, joka koostuu asiallisesta käytöksestä joka tilanteessa sekä tunteen liikahduksien säilyttämisestä oman kuoren sisällä. Coward nousi kansakunnan kaapin päälle, koska hän loi näyttämölle ja valkokankaalle kuvaa briteistä sellaisina kuin he halusivat itsensä nähdä, ei välttämättä uskollista peilikuvaa. Tässä näkemyksessä on myös totta toinen puoli, minkä vuoksi sellainen intiimi aihe kuin Lyhyt onni puhkesi lahjakkaan elokuvantekijän käsissä vilpittömään ja koskettavaan kukkaan. Sota-aiheessa sama vakaumuksellisuus kääntyy teennäisyydeksi.
Noel Coward oli 1930-luvun supertähti Britanniassa, niin suuri, että hän vaikutti koko aikakauden henkeen. Hänen näytelmänsä ja laulunsa olivat koko kansakunnan omakseen ottamia. Mutta jotain rivienvälistä voi lukea siitä, etteivät hänen laulunsa ole enää aikoihin soineet radiossa ja ettei hänen näytelmistään juuri keskustella, vaikka niitä vielä esitetäänkin. Pari vuotta sitten Suomeen tuotu Cowardin näytelmän Kevytkenkäinen filmatisointi liikkui niin poissa ajastaan, että summaksi jäi vain valtava lahjakkuuden haaskaaminen.
Vuonna 1942 Coward oli kumminkin viihteen kuuminta hottia (käytän ilmausta vain laiskuuttani ja jotta sitä ei tarvitsisi käyttää enää koskaan uudestaan) ja keskellä maailmansodan valtavaa katastrofia. Meri on kohtalomme on syntynyt tarpeesta luoda uskoa huomiseen selviytymiseen. Coward latasi siihen kaikkensa: hän kirjoitti, tuotti, näytteli, sävelsi ja lavasti. Hän myös ohjasi ensimmäistä kertaa, mutta kuten historian kiinnostaviin lukuihin kuuluu, halusi hyvän yhteistyökumppanin. Työhön Cowardin kanssa ryhtyi David Lean, jolla oli maine saaren parhaana leikkaajana. Kolmen viikon jälkeen Coward oli oppinut Leanin ymmärtävän elokuvantekoprosessia aivan toisella tasolla ja jätti tälle lopullisesti vastuun ohjauksesta. (Leanin loistelias ura alkoi aivan fantastisen katastrofaalisesti, sillä kuvauksissa sattunut onnettomuus erikoistehosteotoksessa surmasi sähkömies Jock Dymoren ja vei kaksi muuta miestä sairaalaan.) Lopputulos on silti näyttämönmakuista propagandaa, joka tänä päivänä ei kestä arvioivaa tarkastelua. Sillä on kauniitkin hetkensä, kuten elokuvan aloitus, jossa tarinan päähenkilöä, hävittäjä H.M.S. Torrinia, valmistetaan pultti pultilta ja loppupuolen koruton kohtaus, jossa merimies välittää toiselle musertavan suru-uutisen.
Elokuvahistoriallisesti kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin sen tekijät. Tietysti Meri on kohtalomme käynnisti merkittävän ohjaajanuran. Se on myös Richard Attenborough'n ensimmäinen elokuvarooli. Tärkeää sivuosaa esittävä John Mills voitti 30 vuotta myöhemmin Oscarin Leanin toiseksi viimeisestä elokuvasta Ryanin tytär. Ajankohtaisena Meri on kohtalomme -elokuvaa voi silti pitää kuvaaja Ronald Neamen takia, joka nukkui pois kesäkuun puolessa välissä 99:n ikäisenä. Testamentiksi jäi vaikuttava ura. Neame toimi taitavana kuvaajana myös Leanin kahdessa seuraavassa elokuvassa ja jatkoi sitten yhteistyötä Leanin kanssa tuottajana ja käsikirjoittajana. Loistava tulevaisuus ja Lyhyt onni toivat kirjoittajana Oscar-ehdokkuudet, mutta jo 1943 Neame oli ollut ehdokkaana Powell & Pressburger -elokuvan Yksi pommikoneistamme on kateissa erikoistehosteista! Mainittakoon nämä meriitit vain, koska Neamen nimi ei varmaankaan ole monelle järin tuttu. Ohjaajana hänen arvostetuimpia töitään ovat Alec Guinnessin kirjoittama komedia Päin seiniä (Horse's Mouth, 1958), Sankarin kunnia (Tunes Of Glory, 1960) sekä Maggie Smithin maineen kulmakivi Neiti Jean Brodien parhaat vuodet (The Prime Of Miss Jean Brodie, 1969). Ylivoimaisesti Neamen tunnetuin ja vaikutusvaltaisin ohjaus on katastrofigenren aloittanut The Poseidon Adventure (1972), joka takasi taloudellisen turvan Neamen loppuelämälle.
"Soraelokuvaklassikko"...puuh. Hanki piilarit, pelle.
VastaaPoista