Bergmanviikko- Sommaren med Ingmar

Ruotsalaisen elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin muistolle kehitetty elokuvakuvafestivaali Bergmanviikko järjestettiin jo toistamiseen pienellä Fårön saarella Gotlannin pohjoisosan tuntumassa. Karu ja kuvankaunis saari toimi kulissina elokuvanäytöksille ja luentosarjoille. Vain noin nelisatahenkinen paikallisväestö sai vieraakseen joukon kulttuurituristeja ja innokkaita elokuvan ystäviä, kun ohjaajan tuotantoa muisteltiin niin lämpisti kuin analyyttisestikin. Bergmanin entiset työtoverit, ohjaajakollegat, lehtimiehet ja tutkijat kantoivat kortensa kekoon festivaaliviikon eteen.

Fåröhön Ingmar Bergman saapui ensikerran 1960-luvun alussa etsiessään sopivaa kuvauspaikkaa Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1960) elokuvalleen. Bergman ihastui saareen heti astuttuaan sen kamaralle. Ote ei hellittänyt ennen kuin aika jätti ohjaajasta. Fårössä Bergman kuoli erakoituneena kesällä 2007 asuttuaan saarella yli neljäkymmentävuotta ja kuvattuaan siellä noin kymmenkunta elokuvaa. Bergman on todennut, että saaren Skotlannin ylämaita muistuttava karu maisema oli kuin fyysinen ilmentymä hänen omasta sielunmaisemasta.

Jotain syvästi bergmanilaista Fårössä onkin: saaren harvassa kasvavat männyt ovat taittuneet kasaan kuin kihtiset vanhukset, vähäravinteisen maan suojista pilkottaa paikoitellen kova ja paljas kallio. Fårö on yksinäinen saari samaan tapaan kuin monet Bergmanin henkilöhahmot. Lukuisat ikiaikaisilta vaikuttavat kiviaidat halkovat saarta osiin. Kiviaitojen rajaamilla niityillä näkyi vapaina niin hevosia kuin lampaitakin. Talot ovat nekin kivestä rakennettuja, valkoisiksi rapattuja ja pahnukattoisia. Nykyaikaisia asuntoja Fåröstä on vaikea löytää etsimälläkään. Ingmar Bergman oli yksi harvoista, joka sai valtion suojelemalle saarelle rakentaa uudenaikaisen hulppean rantahuvilan.

Bergmanin elämästä ja elokuvista

Bergmanviikon elokuvatarjonta keskittyi ohjaajan 1940-luvun tuotantoon. Jano, Vankila, Satamakaupunki ja vuoden 1946 esikoisohjaus Kriisi esitettiin elokuvateatterissa yleisölle. Teatterina toimi vanha punainen lato, joka vielä 20-vuotta sitten oli kotina lypsylehmille. Ladon omistava isäntä oli viimeisen lehmän kuoltua päättänyt restauroida tyhjästä rakennuksesta elokuvateatterin saaren asukkaiden iloksi. Tunnelma oli lämmin myös fyysisestikin, kun kuumassa kesäsäässä yleisö pakkautui huonosti ilmastoidun ladon uumeniin. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko loi vahvan kontrastin pimeässä salissa vietettyihin elokuvakokemuksiin.

Viikon lopulla Cannesissakin palkittu saksalainen elokuvaohjaaja Wim Wenders saapui saarelle esittelemään suosikki bergmaninsa, Seitsemännen sinetin. Hän totesi nähneensä elokuvan ensi kertaa lääketieteen opiskelijana Munchenissä 1960-luvun lopulla. Tuolloin kuolemanpelkoa käsittelevä keskiajalle sijoittuva draama oli tehnyt suuren vaikutuksen, vaikkei hän kuulemma elokuvaa oikein ollut ymmärtänyt. Vanhenemisen myötä ohjaaja tunnusti Seitsemännen sinetin saaneen yhä uusia henkilökohtaisia merkityksiä. Hän myös huomautti seikasta, joka Ingmar Bergmanin kohdalla usein jää huomioimatta; vakavasta kuoleman tematisoinnistaan huolimatta Seitsemäs sinetti on riemukas- ja hauska elokuva.

Näytöksen jälkeen Wenders piti kaksituntisen "Mestariluokan" eli keskustelutuokion hänen ja nuorien elokuvaohjaajaoppilaiden välillä.

Ennen lähtöään seuraava päivänä ohjaaja esitteli uusimman elokuvansa Palermo Shootingin (2007). Elokuva sai Ruotsin ensi-illan Fårössä. Lopputeksteissä Wenders oli omistanut ohjaustyönsä kahdelle vuonna 2007 kuolleelle elokuvan legendalle: Ingmar Bergmanille ja Michelangelo Antonionille.

Kuten Seitsemäs sinetti on Palermo Shooting elokuva elämän rajallisuudesta ja hetkessä elämisen vaikeudesta. Nykyaikainen mies on Wenderssiin mukaan pakotettu elämään koko ajan seuraavaa hetkeä, seuraavaa projektia, seuraavaa työtä. Pelkkään olemiseen ei ole enää ihmisillä halua eikä aikaa. Suuri osa Palermo Shootingista onkin olemista: kävelyä, musiikkia ja valokuvausta. Valokuvaus toimi Wenderssin mukaan innoituksena elokuvan synnylle. "Valokuva on metafora kuolemasta työssään," totesi Wenders. Kuvaamalla taltiomme aina jotain, joka on matkalle kohti ikuisuutta.

Ohjelma

Bergmanin ura oli hämmästyttävän pitkä ja tuottelias; vuodesta 1946 vuoteen 2003 hän ohjasi ja pääasiassa myös käsikirjoitti noin viitisenkymmentä elokuvaa. Lukuisat hänen tuotannoistaan ovat nousseet elokuvan klassikoiksi. Bergmanin elokuvissa on kiehtovaa raivokas intohimo, joka sykkii niin tummia- ja syviä- kuin riemukkaita- ja elämäniloisia hetkiä.

Bergmanilla oli riipivä kyky nähdä ihmisen todelliset motiivit läpi kuoren ja roolin. Hänen sielunsonaattinsa tempasivat mukaansa matkalle hahmojen, Bergmanin itsensä ja katsojan syvimpiin tuntoihin

Esittelyssä oli luentojen muodossa paketit niin Bergmanin seksuaalisesti ambivalenteista hahmoista, hänen tavasta markkinoida itseään naistenlehtien sivuilla kuin Bergmanin ja hänen aikalaisohjaajiensa varsin kylmistä suhteista.

Näyttelijätär Gunnel Lindblom muisteli uraansa Bergmanin elokuvissa ja esitteli samalla omia ohjaustöitään. Tämän arvokkaasti vanhentuneen naisnäyttelijän pystyy bongaamaan uudemmistakin elokuvista. Hän näytteli muun muassa fasisti- suvun jäsentä Stieg Larssonin kirjaan perustuvassa elokuvassa Miehet jotka vihaavat naisia.

Fannyn ja Alexanderin (1982) sekä Syyssonaatin (1978) leikannut Sylvia Ingemarsson kertoi yhteistyöstään Ingmar Bergmanin kanssa. Ingemarsson jäljitti videoesimerkein Bergmanin elokuvien magiikkaa. Kuvien taustalla olleen kuvaaja Sven Nykvistin elämän ja uran vaiheita esitteli ja analysoi vuonna 2006 edesmenneen Nykvistin poika Carl-Gustav Nykvist. Sven Nykvistin ura olikin pohjoismaisessa mittakaavassa hurja. Hän eteni Ruotsin elokuvateollisuuden rivikuvaajasta yhdeksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvakuvaajista. Ohessa hän teki pitkän uran Ingmar Bergmanin rinnalla.

Esitelmien punaiseksi langaksi hahmottui Bergmanin kyky valita hyvät yhteistyökumpanit. "Elokuva on ryhmätyötä", totesi Bergmanista vuonna 2005 haastatteluelokuvan tehnyt Marie Nyrenöjd. Vakavien ja synkkien elokuvien taustalta paljastui viikon mittaan mies, joka oli kuvauspaikoilla viihdyttäjä, koijari, naistenmies ja aito taiteilija hulluuden porteille saakka.

Bergmanviikko järjestetään jälleen ensi vuonna kesäkuun viimeisellä viikolla Fårön saarella. Talveksi karu saari hiljenee elämään omaa elämäänsä turistien kaikottua.






Mutta miksi Bergman?

Aion analyseerata viikon antia seuraavissa merkinnöissäni, joten palataanpa ajassa pari vuotta taaksepäin. Elokuvallinen ensikohtaamiseni Bergmanin kanssa ajoittuu keväälle 2007 eli vain noin muutama kuukausi ennen ohjaan (kirjailijan/teatterimiehen) kuolemaa. Kuusi kuukautta aiemmin oli rohmutessani Lahden Citymarketin, niin elokuvallisesti, kuin hinnallisestikin alhaista alelaaria törmännyt elokuvaan nimeltä En Lektion i Kärlek (Rakkauden oppitunti, 1954). Mustavalkoisessa kannessa luki isolla "Ingmar Bergman". Kyseisestä miehestä minulla oli mielikuvia jo lapsuudesta, jolloin jo silloin iäkäs noidannokkainen (häxnäsa) Bergman ohjasi teatteriryhmää televisiossa. Tämä jäi pienelle miehelle mieleen erityisesti siksi, että tuohon hetkeen asti olin kuvitellut etteivät vanhat ihmiset tee työtä, vaan polttavat tupakkaa ja hoitavat kissoja. Päätin ostaa elokuvan.

Jo samana päivänä laitoin DVD:n tietokoneen asemaan ja aloin katsoa. Kahden minuutin kuluttua vajosin tylsyyteen ja jätin filmin kesken. Puolen vuoden kuluttua keväällä 2007 kaivoin jostain syystä elokuvan naftaliinista ja... rakastuin ja ihastuin täydellisesti! Romanttinen komedia, joka tarjosi niin remakkaa naurua ja kutkuttavaa jännitettä pääparin välillä (loistavat Gunnar Björnstrand ja Eva Dahlbeck) kuin kuvausta nuoruuden tuskasta, yksinäisyydestä ja vanhempien eron aiheuttamasta sisäisestä myllerryksestä ( pääparin teinityttöä näyttelee elokuvassa Harriet Andersson). Olin myyty.

Seuraavaksi aloin tutustua tämän maagisen elokuvaohjaajan muuhun tuotantoon, joka pääsi laajuudellaan yllättämään. Ingmar Bergman teki noin viitisenkymmentä elokuvaa, joista ensimmäinen, Kris, ilmestyi 1946 ja viimeinen televisiolle tehty kaunis ja tuskainen joutsenlaulu Sarabande vuonna 2003. Tieni kävi Bergmanin "kevyemmistä" elokuvista kohti syvemmäksi koettuja ja vakavampia. Tällä hetkellä, nähtyäni noin puolet ohjaajan tuotannosta lempielokuvikseni ovat nousseet Talven valoa, Mansikkapaikka, Kesäinen leikki, Kesäyön hymyilyä, Kuiskauksia ja huutoja, Kohtauksia eräästä avioliitosta sekä Monroen puheenjohtajalta Akilta edelleenkin lainassa oleva loistelias Persoona.


Hienojen elämysten ohella Bergman toimi minulla porttina eurooppalaiseen elokuvaan. Lisäksi hänen äitinsä ja isänsä vaiheista kirjoittamansa kirja Hyvä tahto kuuluu suosikkikirjojeni joukkoon.

Eli siksi Bergman.

Elokuvajuhla keskiyön auringon alla

Suomalaiset elokuvat eivät ehkä ole mistään kotoisin, mutta persoonallisia ja kiinnostavia leffafestareita täällä kyllä osataan järjestää. Tampereen lyhytelokuvajuhlat, Rakkautta ja anarkiaa Helsingissä, DocPoint - ja Sodankylän elokuvajuhlat eli Sodis.

Eli Midnight Sun Film Festival. Nimeään myöten runollisin elävää kuvaa juhliva tapahtuma pohjoisella (tai eteläisellä) pallonpuoliskolla heijastuu sitkeästi vuodesta toiseen keskelle Lapin hämyä kesäkuun puolivälissä. Viime viikolla koettiin jo 24:nen kerran viisi päivää elokuvaa ja vain elokuvaa kaikkina vuorokaudenaikoina; niiden katsomista, niistä keskustelemista, niiden keskellä elämistä Kitisenjoen ja Lapinsuun teatterin välissä. Kuva elää Lapin sylissä poikkeuksellisella kirkkaudella koska kaikki ison kaupungin häiriötekijät puuttuvat. Sodankylässä ei ole muuta huomion kiinnittäjää kuin elokuva. Siksi sinne matkaavat vuodesta toiseen elokuvaan kaikkein kuumimmalla palolla suhtautuvat ihmiset. Heistä hohkaa tapahtuman ainutlaatuinen tunnelma.

Elokuvaan kuuluu heltymättömän totuuden etsinnän ohella viehättävä todellisuuspakoisuuden vivahde. Anssi Mänttärin ja Sodankylän kunnanedustajan eräänä korkealentoisena iltana ideoima ja Peter von Baghin yhdessä Kaurismäen veljesten kanssa käyntiin polkaisema elokuvajuhla yhdistää nämä kaksi elementtiä ideaalilla tavalla: rehellisin löydettävissä oleva elokuva viedään kauas periferiaan, jonka luonto tuntuu kaupunkilaisesta lähes epätodelliselta ja unimaiselta. Koska aurinko ei laske, miksi projektorin lampunkaan pitäisi sammua? Niinpä Sodiksessa on mahdollista mennä elokuviin vaikka puoli neljältä aamulla. Seita-baarikin pitää varta vasten ovensa auki kahteen yöllä ja torin vieren grillistä saa porokebabia.

Myös festivaalin vieraat ovat yleisön lailla elokuvan suurimpia asiantuntijoita. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen Monroella ei ollut lähettää edustajaa Sodankylään, ja harmi polttaa tulen lailla kun klassikoiksi kasvaneista aamukeskusteluista kuulematta jäivät esimerkiksi John Boormanin ja Samira Makhmalbafin editiot.

Ensi vuonna sitten. Sodiksen on palattava ja Sodikseen on palattava, aina uudestaan. On liikaa vaadittu, että me täällä "keskellä" joudumme odottamaan kuukausia Sodankylään matkanneita pidempään Jim Jarmuschin uusinta.

That's what it's all about.

Paketissa: Elokuva vuonna 2008

On periaatteessa mahdollista, että helmikuussa 2010 juhlavieraiden astuessa Oscar-gaalaan, parhaan ohjauksen palkintoon ovat samalla kertaa ehdolla Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, Quentin Tarantino ja Terrence Malick. Jos niin kävisi, kuka voisi muistaa milloin viimeksi on nähty kunnioitettavampi lista? Ei toki pelkoa, että edellä esitetty pääsisi murtautumaan kuvitelmasta todellisuudeksi: eihän - kuten nyt näyttää - Malick edes saane omaa teostaan valmiiksi tämän vuoden puolella. Hän kun ei vaan osaa. Saapa Malick sitten valmista aikaan eli ei, lankeaa näiden prospektien edessä viime vuoden ylle sangen haalea ja valju valo. Stephen Daldry ja Ron Howard - uuden ajan Scorsese ja Coppola? Hmm. Lisätkäämme vielä puukkona viime vuoden kyljessä, että tänä vuonna nähdään uusi taideteos mm. sellaisilta elokuvantekijöiltä kuin Lars von Trier, Michael Haneke, Jane Campion, Ken Loach, Jim Jarmusch, veljekset Dardenne, Manoel de Oliveira, Claude Chabrol, Alain Resnais - ja Woody Allen, tietysti. Jospa edes muutama noista pääsisi suomalaisille valkokankaille...

Juuri nyt elämme kuitenkin, emme tulevaisuutta, vaan kesäkuuta 2009. Koska saamme tänne periferiaan kaiken kiinnostavan aina viiveellä tai emme ollenkaan, voimme lopettaa odottelun ja laittaa nättiin (?) nippuun vuoden 2008, mitä elokuvaan tulee; ja teemme sen kädet kipsattuina ja selän taakse pakotettuina ts. tarkastelumme rajoittuu valtaosin Suomessa viralliseen valkokangaslevitykseen tulleisiin teoksiin. Elokuva on kuollut, eläköön elokuva. Avatkaamme ruumis:

TOP 10 (2008)

Julian Schnabel: Berlin

Konserttielokuva on hyvin herkkä dokumentin alalaji, usein äpäränä pidetty. Pahimmillaan - eli yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta - kamera on tuotu paikalle vain äänityslaitteille seuraa pitämään, kuvaamaan laulajan suuta ja kitaristin sormia. Berlin - jonka maailmanensi-ilta oli aivan uskomattomasti Monroen kotiluolassa, Tampereen Niagarassa - ei olekaan pelkkä pahainen "taltiointi", vaan Lou Reedin konsertin verevä dokumentaatio. Ohjaajan kamera ei pelkästään kerää talteen tunnelmaa vaan luo sitä. Elokuva tuo esiin ja näyttää ne tunteet, mitä musiikki välittää. Vastaavaan on törmätty viimeksi kenties Jonathan Demmen Talking Heads-klassikossa Stop Making Sense.

Ari Folman: Vals im Bashir (Waltz With Bashir)

Viime vuoden toinen genre-elokuvan huippu tuli epätodennäköistä kyllä Israelista. Se on tapaus sekä dokumentissa että animaatiossa. Nimi viittaa libanonilaispoliitikkoon, jonka murha vuonna 1982 roihautti liekkeihin sodan, jonka arpia siihen osaa ottanut Folman repii auki. Harvinainen tapaus, missä animaation keinotekoisuus vapauttaa todellisen historian kaikki merkitykset. Järisyttävä.

Mike Leigh: Happy-Go-Lucky

Fiktio ei näinä päivinä ole missään niin aitoa kuin Leigh'n elokuvissa. Nautittavan fiksu ja kepeä, mutta yhtä tarkkanäköinen kuin ohjaajansa tummemmin sävytetyt työt. Analysoitavana on otsikon mukainen ihmistyyppi, jonka tulkitsijana Sally Hawkins tarjosi vuoden hienointa näyttelijätaidetta.

Laurent Cantet: Luokka

Ranskassa tehdään valtavasti fiktioita, mutta hyviä hädin tuskin enempää kuin Suomessa. Kiinnostavimmat ranskalaiset filmit joko liikkuvat työväenluokassa tai ovat tyyliltään dokumentaarisia. Luokka on suvereeni jälkimmäisen edustajana. Monikulttuurinen Ranska siivilöityy yhden luokkahuoneen kautta. Myös syvällinen elokuva kielestä ja kommunikaation välttämättömyydestä. Ihmiset eivät puhu keskenään samaa kieltä silloinkaan kun he puhuvat samaa kieltä.

Darren Aronofsky: Painija (The Wrestler)

Painijaan ehtiessämme voimme todeta yleisemminkin, että nykypäivän kiinnostavimmat fiktiot eivät muistuta spektaakkelia vaan tosikuvausta. Kamera seuraa direct cineman oppeja seuraten show-painijaa salista strippiluolaan ja ojasta pohjalle. Aronofsky ei riko muottia, mutta tekee kaiken äärimmäisen hyvin. Laatu syntyy siinä tilassa, mikä jää kameran ja kuvattavan kohteen välille. Ja Mickey Rourken kaltaisen poikkeuslahjakkuuden kautta se tila tulee täysin hyödynnetyksi. Vuoden tunteita liikauttanein elokuva.

Bill Plympton: Idiots and Angels

Yhdessä sekunnissa Bill Plymptonin käsin piirtämää animaatiota on enemmän luovuuden sylkeä kuin kokonaisessa Pixar-tuotteessa - eikä tämä ole tarkoitettu haukuiksi Pixaria kohtaan. Idiots and Angels on käsityöesine, jäljittelemätön ja aito. Lisäksi se on täysin arvaamaton ja riemastuttava, kertomus suuren luokan mäntistä, joka saa siivet selkäänsä - ja leikkaa ne pois. Elokuvassa ei ehkä ole yhtä ainutta repliikkiä, mutta missään ei karjuta komeammin!

Gus van Sant: Paranoid Park

Elephant jäänee van Santin täydellisimmin onnistuneeksi elokuvaksi. Mutta joka tapauksessa se avasi lahjakkaan tekijän edestä sellaisia ilmaisun ovia, että hyvää on odotettavissa vielä paljon. Paranoid Park tunkee syyllisyyden, moraalin, nihilismin ja välinpitämättömyyden atmosfääriin suurella taidokkuudella. Mitä merkitsee ihmiselämä?

Tomas Alfredsson: Ystävät hämärän jälkeen

Mahdollisesti vuosikymmenen paras kauhuelokuva - mikäli se on kauhua. Eleginen ja huolellinen kertomus lapsivampyyristä ruotsalaisessa lähiössä on tutkielma ystävyydestä ja rakkaudesta sekä äärimmäisen omaperäisesti ja haastavasti sukupuolisuudesta. Vampyyri Elin epämääräinen sukupuoli tekee hänen suhteestaan 12-vuotiaaseen Oskariin monitulkintaisen täysin ainutlaatuisella tavalla. Kirjaa parempi elokuva.

Stian Kristiansen: Mannen som elsket Yngve

Vuoden 2008 hauskin elokuva, peräisin Norjasta. Ei tuotu Suomeen, kiitos siitä. Huumorin sydän on arvaamattomuus. Kristiansenin tapa valottaa pirullisen 80-luvun loppua elävien teiniprotagonistiensa arkitodellisuus pudottaa penkiltä kerta toisensa jälkeen. Jarle rakastuu Yngveen (uskomattoman kauniista) tyttöystävästä huolimatta. Minkäs teet? Vain aavistuksen ontuva loppu ajaa sivuun napakympistä. Mitä merkillepantavin elokuva.

Errol Morris: Standard Operating Procedure

"Maestraalista" dokumenttielokuvaa. Kameran takana maailman paras elokuvaaja, Robert Richardson, kameran edessä sotilaat, jotka tekivät Abu Ghraibista kuuluisan. Melkein liian täydelliseksi hiottu ripitys, mutta tärkeä ja vaikuttava yhtä kaikki.

MITÄ EMME HALUA UNOHTAA...

Eli vähän niin kuin "bubblin' under":

Tom McCarthy: The Visitor - Minne jäi suomennos? Station Agentin ohjaaja ottaa paikkansa humanistististen amerikkalaisohjaajien kärjessä. "Vierailija" selvittää miten pakolaisia länsimaissa kohdellaan. Muodoltaan hiukan jäykkä ja hillitty, sisällöltään dynamiittia. Nyökyttelemme hyväksyvästi Richard Jenkinsin Oscar-ehdokkuudelle, mutta on synti ja häpeä, että käsikirjoitus jäi huomiotta.

Jan Troell: Ikuistetut hetket - Vuoden puhtainta elokuvaa, jokainen ruutu käsin hellien tallennettu. Pohjoismainen elokuva voi viime vuonna hyvin.

Béla Tarr: Mies Lontoosta - Ehkäpä käsitykset "taide-elokuvasta" ovat muuttuneet. Tarrin Simenon-tulkinta sopii taiteen vanhanaikaisiin määrityksiin. Niin hirvittävän hidas ja lahjomaton, että jopa asiantuntijat pitivät sitä ykskantaan tylsänä. Vaatiikin katsojalta paljon, mutta antaa myös.

Andrew Stanton: Wall-E - Virtuositeetilla toteutettua populaariviihdettä, ja toisin kuin Ratatouille, myös hauska.

Gus van Sant: Milk - Populaarin tyylilajissa hieno suoritus. Älykäs, kaunis, ylipitkä. Sean Penn on pääosassa täysin vapautunut eikä näyttelijän ja katsojan väliin jää mitään etäisyyttä.

Jonathan Demme: Rachel Getting Married - Ensimmäiset 10 minuuttia soivat kuin epävireinen viulu. Sitten paljastuu, että tässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä ihan vakavissaan. Kaikkien aikojen ilkeimpiä katsauksia keskiluokkaan. Aivan kammottavat häät.

Clint Eastwood: Gran Torino - Tuotti enemmän taka-ajatuksetonta hupia kuin yksikään toinen elokuva vuonna 2008.

Sieppari metsässä - Lars von Trierin Antichrist

Tanskalainen Lars von Trier on ehdottomasti kiinnostavin elokuvaohjaaja tällä hetkellä. Hänen jokaisen elokuvansa valmistumista odottaa kärsimättömänä ensimmäisistä huhuista lähtien.
On pakko mainita, että en pysty kritisoimaan miestä mitenkään. Hänenlaisiaan tinkimättömiä elokuvantekijöitä maailma tarvitsisi enemmänkin.
Ainutlaatuisen hänestä tekee jo se, että hän ei aliarvioi katsojiaan. Päinvastoin hän haluaa laittaa katsojansa niin ahtaalle kuin suinkin. Von Trier toimii samalla logiikalla kuin kirjailija Umberto Eco, joka sanoi, että ensimmäisten sadan sivun on tarkoitus olla niin vaikeaselkoisia, että lukija jättää kirjan kesken.
Von Trier ei tosin lopeta missään vaiheessa. Hän kiusaa ja haastaa katsojiaan hamaan loppuun saakka.
Yksi von Trierin elokuva antaa enemmän kuin sata mitäänsanomatonta suomalaista parisuhdekomediaa, joiden on tarkoitus tuottaa hyvä mieli kaikille ja olla niinku silleen hyviä.
Von Trieriä on vuosien saatossa haukuttu naisvihaajaksi, tekopyhäksi ja laskelmoivaksi markkinamieheksi. Viimeisen vuoden ajan mies on kärsinyt vakavasta masennuksesta. Jopa tätä on pidetty markkinakikkana. Se kertoo ehkä enemmän elokuvatoimittajista kuin von Trieristä. Olkoonkin laskelmoitua tai ei, masennuksesta von Trier ammentaa uudessa elokuvassaan Antichrist.
Taiteessa on mielenterveyden järkkymisellä ollut aina hyvin merkittävä rooli. Hienoa kirjallisuutta, musiikkia, teatteria ja elokuvaa on syntynyt siitä kun teoksen henkilön tai tekijän tai molempien maailma romahtaa.
Esimerkiksi kuunnelkaa R.E.M:in Automatic for the People -levyä ja lukekaa samalla J.D. Salingerin Siepparia ruispellossa tai William Styronin Pimeän kuvaa, niin ainakin jonkinlainen kuva masennuksen syvimmästä olemuksesta alkaa hahmottua. Elokuvan puolella varsinaiset masennusteokset ovat pysyneet niukkana. Masennus tai ahdistus eivät välttämättä ole niin mediaseksikkäitä aiheita, skitsofrenia tuottaa jo paljon enemmän temmellyskenttää. Onneksi ainakin Paul Schraderin alter ego Travis Bickle Taksikuskissa on pitänyt huolta siitä, että masennus ei ole täysin unohtunut.
Von Trier käy läpi omaa terapiaansa tässä elokuvassa. Mies on myöntänyt olevansa elokuvan nainen, jota hänen miehensä yrittää saada kuntoon. Elokuva on siis myös hyvin henkilökohtainen, ja sitä on tuskallista - ja puhdistavaa - katsoa. Antichrist on osoitus siitä, että paras ja ristiriitoja aiheuttava taide syntyy tekijän pakosta purkaa omaa ahdistustaan. Viihdyttävä Antichrist ei missään nimessä ole, mutta jos haluaa mennä viihtymään, niin Suomea kiertää tälläkin hetkellä kolme tivolia ja vaikka kuinka monta sirkusta.
Antichrist on armoton, kyyninen ja vastenmielinen – juuri sellainen kuin mielisairaalassa kirjoitettu elokuva voi olla. Kaikki alkaa siitä kun pariskunnan (Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg) lapsi putoaa kerrostaloasunnon ikkunasta kadulle ja kuolee – pariskunnan rakastellessa. Mies on terapeutti ja alkaa sääntöjen vastaisesti hoitaa omaa siippaansa. Hoito vie pariskunnan lopulta metsän keskellä olevalle mökille, joka aiemmin oli molemmille turva – paikka minne mennä rauhoittumaan. Tällä käynnillä mökin ympäröivä metsä on muuttunut väkivaltaiseksi ja uhkaavaksi, kun mies yrittää saada naista kohtaamaan pelkonsa ja voittamaan surunsa. Luonnossa ei ole sijaa terveelle järjelle eikä psykologialle. Antichristin mukaan maailma on paholaisen luoma, ei Jumalan.
Varoitan vielä, että tätä elokuvaa voi katsoa vain tietyssä mielentilassa. Mitään ei selitetä vaan katsojan täytyy selittää itselleen – jokainen selittää juuri niin kuin parhaiten näkee, jotta pystyy poistumaan teatterista.
Toisille elokuva on syyllisyyden kuvaamista. Toiset sen tosiasian toteamista, että lopulta olemme kaikki elämässä lohduttomasti yksin. Jotkut näkevät varmasti tässäkin elokuvassa puhdasta naisvihaa, toiset halpaa sokkiefekteillä kikkailua. Piti elokuvasta tai ei, näytöksen jälkeen se jää kummittelemaan päähän vielä pitkäksi aikaa. Kylmäksi von Trier ei jätä taaskaan.
Pitkä odotus hänen seuraavan elokuvan valmistumiseen on alkanut.

Elokuvien esittämisen kriisi

-->

Elokuvakerhojen tärkein tehtävä on näyttää elokuvia. Sellaisia elokuvia, jotka ovat unohtuneet tai unohtumassa, ja esittää niitä halvemmalla kuin muut. Kerhotoimintaan kuuluu paljon muutakin mutta tämä on edelleen se tärkein syy.

Elokuvien hankkimisesta on tosin tehty mahdollisimman vaikeaa. Pahimmillaan se on turhauttavaa. Tiedustellessasi elokuvaa soittoosi vastataan mahdollisimman ärsyyntyneenä. Ensimmäiset kaksi ihmistä eivät langan toisessa päässä yleensä tiedä asiasta mitään, vaan puhelu ohjataan eteenpäin, sille kolmannelle. Sähköpostitse on melkein mahdotonta saada vastausta.

Lopulta se viides langan päässä tietää, ja homma notkahtaa askeleen eteenpäin. Tässä vaiheessa on tosin edelleen epävarmaa, että onko elokuvaa edes mahdollista saada näytettäväksi.

Samaan hengenvetoon voisi vielä lisätä sen, että KAVA:ssa ei selvästikään elokuvakerhoihin luoteta, koska hyvin harvoja elokuvia annetaan sieltä näytettäväksi.
Kerhon elinehtoa toteuttaessa tuntuu, että tekee vain kiusaa.

Elokuvien levittäjienhän pitäisi kirkua riemusta aina kun joku haluaa esittää elokuvia elokuvateatterissa. Eikö?

Elokuvakerhojen kriisiin (siis kuihtumiseen ja lopulta sammumiseen) on etsitty syitä vaikka mistä. 1980-luvulla syytettiin aiheestakin videoiden tuloa. Sitten tulivat kotiteatterit ja ihmiset halusivat jäädä kotiin. Elokuva kollektiivisena kokemuksena kuoli.

Yksi syy lisää voisi olla myös ainainen arvonta levittäjien kanssa. Hyvin harva elokuva on saatavilla helposti, jolloin harrastus elokuvakerhossa todella vaatii intohimoa ja kärsivällisyyttä.
Samaa vaatii myös suomalaisen elokuvakulttuurin vaaliminen.

Siinä yksi syy miksi elokuvakerhoja edelleen tarvitaan jokaiseen Suomen kolkkaan.

Muita syitä tulee nopeasti mieleen neljä. Yksinkertainen ja kiihkoton syy on näyttää erilaisia, harvinaisia elokuvia.

Monimutkaisempi ja intohimoisempi syy on vaalia vielä sitä katoavaa kulttuuria, joka on tulossa tiensä päähän ennemmin tai myöhemmin. Totuus on, että filmiltä näyttäminen on kallista ja rahapulassa yritetään keksiä helpompia tapoja esittää elokuvia. Esimerkiksi Blu-rayn saa esitettäväksi huomattavasti pienemmällä vaivalla. Ylipäätään uusia elokuvia saa näytettäväksi helpommin. Filmi ja vanhat klassikot alkavat olla kohta kulttuuriperintöä, jota täytyy vaalia.

Kolmas syy on saattaa elokuvahulluja yhteen, eli ihmisiä joiden elämän täyttää valkokangas.

Neljäs syy on tehdä sitä kiusaa. Tästä yhtenä uutena aluevaltauksena on juuri tämä blogi. Kaikkia edellä mainittuja syitä ja tarkoituksia yritetään vaalia. Jatkossa tulemme avautumaan kaikesta elokuvamaan ja elokuvataivaan väliltä. Tarkoitus on tarjota myös lukijoille mahdollisuuden kommentoida.

Tervetuloa keskustelemaan!

Aki Laurokari