LIII Filkkaripäiväkirja: Maailman äänet

Osa 1/5

Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.

Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.

Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.

Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.

Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.

Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.

Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.

Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.

Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.

KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.

Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.

Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?

Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.

Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.

Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.

City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.

Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.

Monroen keskustelukerho 12.3.: Lyhytelokuva

Paikka ja aika: Foodmarket by Aitoleipä (Koskikeskuksen 3. krs.) 12.3. kello 15. Monroe tarjoaa kahvit.

Elokuvakerhomme vuoden alussa käynnistyneet "päiväkahvit" ovat olleet ilahduttavan virkeitä rupattelutuokioita elokuvan tiimoilta. "Tuokio" saattaa kyllä olla väärä sana, jos jutustelu aaltoilee vilkkaana vielä viidennellä tunnillaan.

Viimeksi aiheena oli syyskuussa pois nukkunut Jean-Luc Godard ja hänen esikoiselokuvansa Viimeiseen hengenvetoon. Ensi kerralla keskustelemme mistä muusta kuin lyhytelokuvasta.

Seuraamme voivat liittyä aivan kaikki halukkaat; sunnuntai on Filkkarien viimeinen päivä, joten päiväkahvimme tarjoavat festariluudille mahdollisuuden rennompaan chillailuun viikon aikana näkemäänsä ruotien.

Mikäli elokuva on intohimo, mutta lyhytelokuva ei ole vielä hallussa, olemme kuratoineet jäljempänä seuraavan, reilu puolitoistatuntisen lyhäripaketin, jonka katsomalla voi valmistautua sunnuntaihin. Kattaus pyrkii valottamaan lyhytelokuvan historiaa ja eri ilmaisukeinoja. Poissaolollaan loistavat oletettavasti kaikille tutut mykkäkomediat, Tom & Jerry -tyyppiset slapstick-animaatiot sekä mainokset – mutta näistäkin voimme käydä keskustelua.

Näkemisiin sunnuntaina!

***

Alice Guy: Kaalikeiju

Alice Guy: The Fairy of the Cabbages (1896) - YouTube

 

Tomi Riionheimo – Rieku ja Raiku: Rakkauden kolme väriä

Rieku ja Raiku | Yle Areena

 

Maya Deren: Meshes of the Afternoon

https://www.youtube.com/watch?v=WgiJCrheBaA

 

Stan Brakhage: Mothlight

https://www.youtube.com/watch?v=Yt3nDgnC7M8

 

Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies

https://areena.yle.fi/1-1430658

 

Norman McLaren: Naapurit

https://www.youtube.com/watch?v=4YAYGi8rQag

Hans Richter: Filmstudie
https://www.youtube.com/watch?v=ZXrjrr6ifME

 

Ninian Doff: Sometimes I Feel So Deserted

The Chemical Brothers - Sometimes I Feel So Deserted (Official Music Video) - YouTube

 

Jorge Furtado: Kukkien saari

Isle of Flowers (Ilha das Flores) - YouTube

 

Roy Andersson: Härlig är jorden (ei käännöstä)

Härlig är jorden (1991) - Roy Andersson - YouTube

 

Zbigniew Rybczynski: Tango

https://www.youtube.com/watch?v=u0pEpA_Y1a4

 

Walther Ruttmann: Opus 4

https://www.youtube.com/watch?v=KTDIvDsQ0Uc

 

Yuri Norstein: Siili sumussa

https://www.youtube.com/watch?v=nKDeMBzXnpg

Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Syntyneet tappajiksi

 

Elokuvakerho Monroe aloittaa esitysvuotensa jälleen 35 mm:n filminäytöksellä. Monroe elää ja hengittää filmiä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Ikävä puoli filmissä on se, että filmi alkaa ajan kanssa hajoamaan: on mahdotonta arvioida, kuinka monta vuotta filminäytökset Niagarassa tai missään muuallakaan voivat ylipäänsä jatkua. Tänä vuonna Monroelta on kumminkin on tulossa lisää filminäytöksiä, kunhan vaan oikeudet saadaan metsästettyä jostain ulkomailta ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI meille järjestää kunnossa olevan filmikopion varastostaan.

Mutta sanotaan pari sanaa tulevasta elokuvasta.

Sanotaan, että on elokuvia ennen ja jälkeen Natural Born Killersin. Näin ei siis oikeasti sanota, mutta näin pitäisi sanoa. Elokuvasta on varmaan kaikilla oma mielipiteensä, joten kirjoitan tässä omani. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen elokuva, tämä olisi vastaukseni. En oikeastaan tiedä muuta elokuvaa, joka pääsisi näin lähelle täydellisyyden määritelmää. Ja Quentin Tarantino voi tunkea sateenvarjon perseeseensä ja avata sen, koska ei ole edes suostunut katsomaan koko elokuvaa.

Aloitetaan tuosta alun väittämästä. Miksi NBK olisi jotenkin erityinen teos? Elokuva koostuu useista tekijöistä, joten aletaan purkamaan väitettä sieltä helpommasta päästä, tekniseltä puolelta. Ensinnäkin kuvaus: Natural Born Killersin kuvasi siihen aikaan Oliver Stonen hovikuvaaja Robert Richardson. Jossain vaiheessa miehillä meni sukset ristiin ja Richardson päätyi kuvaamaan 2000-luvulla Tarantinon elokuvia. Elokuvat yleensä ja pääsääntöisesti kuvataan yhdellä kuvaformaatilla. Ennen 2010-lukua yleisin oli 35 mm:n filmi. Nykyään lähes kaikki kuvataan diginä, koska se on paljon nopeampaa ja helpompaa ja kuvanlaatu alkaa olla nykyisin lähellä filmin laatua. Sanon että lähellä, koska filmi on yhä sarja valokuvia kuin taas digi on bittejä, ykkösiä ja nollia. Yhdessä sekunnissa on 24 ruutua eli 24 yksittäistä valokuvaa, jotka heijastetaan kankaalle. Vuonna 1994 maailma oli vielä hyvin analoginen ja Natural Born Killersiä kuvattiin Canonin Scoopic-kameralla 16 mm:n filmille, Beaulieu Cine-kameralla 8 mm:n filmille ja tietenkin Panavisionin kameroilla ja linsseillä 35 mm:n filmille. Tämän lisäksi käytettiin Sonyn Betacamia joissain kohdissa. Kaiken lisäksi kuvattiin sekä mustavalkofilmille että värifilmille. Eli pelkästään kuvaus oli äärimmäisen vaativaa ja luovaa. Elokuvia harvemmin kuvataan näin vaistonvaraisesti, koska kuvaaja ja ohjaaja yleensä tekevät kuvakäsikirjoituksen mihin käsin piirretään kaikki se, mitä kuvataan. Haluaisin todellakin nähdä tämän elokuvan kuvakäsikirjoituksen.

Entäpä sitten leikkaus? NBK:n editointiprosessi kesti peräti 11 kuukautta ja siinä oli leikkaajina Brian Berdan ja Hank Corvin. Varsinkin Corvin on luultavasti yksi parhaita leikkaajia, mitä tällä hetkellä löytyy. Erikseen on mainittava vielä negatiivien leikkaaja, joka tässä elokuvassa oli Donah Basset. Negatiivin leikkausta tehtiin vielä 90-luvulla täysin käsin, eli filmileikkurilla ja filmille tarkoitetulla teipillä. Se, että elokuvan editointiin meni melkein vuosi, kertoo jo paljon siitä miten paljon leikkauksia leffassa on: Normaalissa elokuvassa leikkauksia on yleensä 500-700 riippuen pituudesta. Tässä kahden tunnin elokuvassa niitä on yli 4000! Negatiivin leikkaaja Basset sanoi, että tämä on luultavasti suurin työ mitä missään elokuvassa on koskaan tehty ja koskaan tullaan tekemään. Voisin henkilökohtaisesti katsoa tämän elokuvan vaikka ilman musiikkia ja ääntä, koska joka ikinen frame on niin taitavasti tehty. NBK:ssa on itse asiassa niin paljon leikkauksia, että se tulisi katsoa hidastuksella, jotta näkisi ns. koko elokuvan. Siinä yksi syy miksi tämän elokuvan voikin katsoa satoja kertoja. Ja joka kerta siitä löytyy jotain uutta.

 

Useita formaatteja, kymmeniä tunteja materiaalia ja kaiken lisäksi vielä jättimäinen leikkausurakka. Siinä oli vasta kuvaus ja leikkaus. Entäpä musiikki? Oliver Stone innostui Nine Inch Nailsista ja pyysi Trent Reznoria miksaamaan elokuvan musiikin. Reznor katsoi leffan yli 50 kertaa päästäkseen oikeaan tunnelmaan, eli aloittamaan musiikin miksauksen elokuvaan. Natural Born Killersissä ei ole sävellettyä scorea, vaan kaikki musiikki on valmiita levytyksiä. Ja niitä riittää. Nopealla laskutoimituksella ainakin 90 kappaletta on miksattu elokuvan soundtrackiin! En tiedä toista teosta, jossa olisi samanlainen määrä musiikkia yhdessä elokuvassa. Ja Reznorin miksaus on todella hyvä: Leffa on täynnä hyvää musiikkia. Kun äsken mainitsin voivani katsoa elokuvan vaikka ilman ääntä, voisin käänteisesti katsoa sen myös vaikka ilman kuvaa, koska musiikki on niin hyvää: NBK:n voi vaikka vaan kuunnella. Reznor myös laittoi omia biisejään leffaan ja tekipä siihen vielä biisin Burn, joka kertoo siitä kun päähenkilö saa tarpeekseen ja päättää polttaa koko maailman. Valitettavasti tämä kappale on jäänyt syystä tai toisesta pois director's cutista, joten täydellinen elokuva ei pääse koskaan olemaan täydellinen.

Entäs sitten koko yleisilme ja visuaalisuus? Elokuvaa ei pelkästään ole kuvattu ja leikattu todella taitavasti, vaan kuvaus on täynnä hienoja valo- ja värimaailmoja. Joku voi väittää, että tämä on color correctionia, mutta sepä ei ole sitä. Color correctionia käytettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 2000 elokuvassa Voi veljet, missä lienet. Ensimmäisessä Matrixissakin käytetty vihreä väri tehtiin manuaalisesti laittamalla linssiin vihreä sävy. Eli kaikissa leffoissa ennen vuotta 2000 värit kuviin tehtiin valoilla suoraan kuvauspaikoilla, tai käyttämällä suodattimia. Eli tässä elokuvassa vihreä, punainen ja muut värit ovat kaikki käsityötä. Natural Born Killers ei ole myöskään mitenkään lineraarinen elokuva siinä perinteisessä mielessä. Toki elokuva on suoraviivainen ja paria takaumaa lukuun ottamatta mennään eteenpäin koko ajan. Mutta miten sitten? Esimerkiksi kun Mickey ja Mallory tapaavat toisensa elokuva muuttuukin yhtäkkiä sitcomiksi Helvetistä. Taustanauru nauraa insesti-isälle ja kaikelle muulle sairaalle. Tämä taisi olla Stonen näpäytys sitcom-viihteelle: Me kerromme, missä nauratte. Ja tehän nauratte! Ja kun Robert Downey Jr.:n hahmo, törkyreportteri Wayne Gale esitellään, muuttaa elokuva muotonsa true crime -sarjaksi.

 

Mitenkäs sitten se itse tarina? Lyhyesti: tarina kertoo kahdesta nuoresta, jotka aloittavat raakojen murhien sarjan, heitä jahdataan, ja puolivälin tienoilla he päätyvät vankilaan. Eli ensimmäinen puolisko on road movie ja toinen puolisko vankilaelokuva. Tiivistettynä näin. Entäs genre? Wikipedian mukaan elokuva on toimintaelokuva. Eikä toki voi kieltää, etteikö elokuvassa olisi toimintaa. Mutta itse en ole koskaan nähnyt sitä toimintaelokuvana. Se on lähempänä rakkauselokuvaa, kauniimpi kuin Romeon ja Julian tarina ikään. Tai miksei NBK ole vaikka westerniä modernissa maailmassa?

Mennäänpä sitten näyttelijöihin. Aloitetaan Mickeystä eli Woody Harrelsonista. Oliver Stone palkkasi Woodyn, joka oli tuohon aikaan ollut tunnettu elokuvien ohella lähinnä sitcom-tähtenä, koska näki hänen silmissään murhan. (Myöhemmin paljastui, että Woodyn isä olikin ollut palkkamurhaaja tosielämässä. Kaiken lisäksi häntä epäiltiin presidentti Kennedyn murhasta!) Voikin sanoa, että Woody tekee elämänsä roolin tässä elokuvassa. Juliette Lewis on niin ikään täydellinen Malloryna: Kova mimmi, joka tuntuu uskottavalta hakkaillessaan ja hakatessaan miehiä. Jack Scagnettia, poliisia, joka lähtee jahtaamaan Mickeytä ja Mallorya, esittää aivan äsken edesmennyt Tom Sizemore. myös on roolissaan täydellinen: Julkisesti hyvää kyttä, joka on kuitenkin todellisuudessa samanlainen murhaaja kuin jahdattavansa. Robert Downey Jr. on nilkki toimittaja Wayne Gale, jota kiinnostavat vain katsojaluvut, eikä hän välitä kuinka monta ihmistä pitää kuolla. Vaikka pidin Downeysta jo Chaplinissa niin tämä oli se elokuva, joka sai minut tajuamaan, miten lahjakas näyttelijä on todella kyseessä. Ehkäpä parasta Downeytä yhä. Vankilajohtaja Dwight McCluskyn roolissa on aina yhtä hurmaava Tommy Lee Jones. Tämä rooli olikin vähän alkusoittoa seuraavana vuonna ilmestyneelle Batman Foreverille, koska vankilanjohtaja on hyvinkin erikoinen ja villi tapaus, aivan yhtä sarjakuvamainen kuin Batmanin Two-Face. Ja myös vankilanjohtajan kohdalla pahaa saa palkkansa.

Mitä elokuvan nimi ”Natural Born Killers” sitten tarkoittaa? Voisi helposti päätellä, että se tarkoittaa pääkaksikkoa. Mutta elokuvan edetessä yhä useammasta hahmosta alkaakin löytymään tappajan piirteitä. Toiset tappavat ilokseen ja toiset raivatakseen jonkin esteen tieltä. Vankilanjohtaja, kyttä ja reportteri ovat itse asiassa kaikki omilla tavoillaan täysiä sadisteja. Vaikka eivät suoranaisesti tappaisi ketään, he saavat nautintoa toisten kärsimyksestä. Elokuvassa loppupuolella nähdään Mickeyn haastattelu, jossa hän selittää, että kaikki eläimet tappavat, mutta ihminen on ainut, joka tekee sitä teollisuuden tai rahan vuoksi.

 

En ole päässyt edes käsikirjoitukseen vielä, vaikka tekstiä riittää. Kuten aiemmin jo totesin: Vaikka Tarantino ei pitänyt siitä mitä hänen käsikirjoitukselleen tehtiin, se ei silti tarkoita, että hänen käsikirjoituksensa olisi ollut parempi. Olen sen joskus aikoinaan vertailun vuoksi lukenut: siinä oli pitkät pätkät oikeussalissa istumista ja muuta paskanjauhantaa sivutolkulla. Kaikki nämä Stone jätti elokuvasta pois, joten ymmärrän hyvin suuttumuksen: Kyllä minäkin raivostuisin ja käyttäisin kaiken vapaa-aikani valittamiseen, jos kirjoitan keskinkertaisen kahden tähden käsikirjoituksen ja joku tekee siitä kuuden tähden elokuvan. (Kyllä, tämä on toistaiseksi ainut kuusi tähteä ansainnut elokuva.)
Mutta siitä käsikirjoituksesta. Olen puhunut siitä, miten elokuva on täysin ylivertainen teknisesti mihinkään muuhun elokuvaan mitä on koskaan tehty (tai tullaan tekemään, koska se olisi sitten tämän elokuvan kopioimista,) mutta entäs sitten se kuuluisa käsikirjoitus, jota yleisesti ottaen pidetään tärkeimpänä elementtinä elokuvanteossa. Onko NBK:ssa hyvä käsikirjoitus ja jos on niin miksi?
Kyllä siinä on. Puhuin aiemmin siitä, miten elokuvan voi katsoa useita kertoja ja aina löytää uusia juttuja. Jos aloittaa vaikka ihan elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta missä pääpari on tienvarsiravintolassa, tekemässä ruokatilausta. Jo pelkästään siinä pedataan tulevaa, rakennetaan ja kerrotaan hahmoista, tarinasta, maailmasta ja elokuvan logiikasta. Elokuva alkaa kuvasta televisiosta, jossa kanavasurffaillaan. Ja viimeisellä kanavalla vilahtaa itse paholainen. Sen jälkeen tarjoilija kysyy pääparilta heidän tilauksistaan. Mickeyn kohdalla O-Lan Jonesin esittämä tarjoilija kysyy tylynä mitä tulee, mutta sama kysymys on kuvattu Malloryn näkökulmasta flirttinä. Sen jälkeen Mallory kutsuu tarjoiljaa Rosieksi ja tarjoilija osoittaa nimilappuaan ja sanoo, että hänen nimensä on Mabel. Mutta jos tarkkaan katsot, niin huomaat, että hänellä on kolme nimilappua! Eli heti alussa tehdään selväksi, että tässä elokuvassa on paljon vaihtoehtoja ja näkökulmia siitä, miten nähdä ja miten suhtautua näkemäänsä. En ole päässyt edes elokuvan kahta ensimmäistä minuuttia pidemmälle. (Ja ensimmäinen minuutti on alkutekstejä!) Onkin fiksumpaa, että heitän pallon sinulle, että vain katsot elokuvan ajatuksen kanssa. Jätä puhelin pois. Älä tee mitään muuta. Tässä on elokuva, jossa on joka ikisessä kuvassa lukuisia pieniä yksityiskohtia ja niitä kuuluisia frameja tulee vähän väliä, missä vilahtaa asioita, jotka avaavat elokuvaa entisestään. Esimerkiksi elokuvan
viimeisessä kohtauksessa vaihdellaan taas kanavia. Ja jos pysäytät kuvan kanavanvaihdon kohdalla, huomaat, että kuviin on piilotettu kuva kirjoituskoneesta ja tekstistä. Tätä tekstiä ei millään pysty lukemaan kuvaa päysäyttämättä Toki näitä frameja on elokuvassa satoja, joten jos olet kasuaalinen katsoja, jota ei kiinnosta elokuvien syvempi merkitys tai ylipäätään et pidä elokuvaa taidemuotona, niin ehkä parempi ettet katso.

 

Mutta jos sen sijaan on halua katsoa, ja haluat katsoa tämän vielä isolta kankaalta (toki ilman pause-nappia) niin nyt on elämäsi tilaisuus. 18.3. klo 21.00 Arthouse Cinema Niagarassa Tampereella NBK:n näyttää vain ja ainoastaan tämän kerran Elokuvakerho Monroe!