Marvel Studios ja Disney ovat onnistuneet vääntämään vahvan ehdokkaan VIP-palkinnon (Vuoden Isoin Pettymys) voittajaksi. The Guardians of the Galaxy alittaa siihen kohdistuneet hartaat toiveet kesän seikkailuviihteen pelastajana niin monella tasolla, että niiden luettelemisesta syntyisi historian pitkäveteisin - ja mahdollisesti pisin - elokuva-artikkeli. Miksi miksi miksi... GotG:sta lupailtiin hip ja pop -sarjakuvaan perustuvana uuden sukupolven Men in Blackiä, mutta lopputulos on täysin takki tyhjänä omaperäisyydestä, nokkeluudesta ja karismasta. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaava C-luokan kyky James Gunn ei todellakaan ole Barry Sonnenfeld, eikä hän ole Joss Whedon tai Shane Black. Gunnin CV ei tasan mairittele, kun ohjauksina on esittää merkkiteokset Slither ja Super ja käsikirjoittajana hän on vastuussa Scooby-Doosta, Kuolleiden aamunkoitosta ja Scooby-Doo 2: Monsterit vapaalla -eepoksesta. Ja silti, tekee mieli sanoa, että The Guardians of the Galaxy on huonointa, mitä Gunn on maailmaan päästänyt. Jos liioittelen, niin en paljoa.
Siinä viihteen lajissa, mitä GotG edustaa, olennaisinta on toteutuksen oikea sävy, joka henkii joko vilpitöntä tai taitavasti sellaiseksi naamioitua taka-ajatuksettomuutta. Tämä saavutetaan visuaalisella nokkeluudella, hyvällä näyttelijäohjauksella ja svengaavalla musiikilla. Jopa naseva dialogi on toissijaisuus, jos muut edellämainitut loksahtavat kohdalleen. GotG saa ikävöimään Men in Blackiä, Kiss Kiss Bang Bangiä ja erityisesti Serenityä, johon se vertautuu kiusallisen monin tavoin, viimeistään puolen tunnin jälkeen. Jos kohta jo alkukohtaus on aikamoinen tyrmäysisku Indiana Jonesin hengenperintöä odottavalle: tarinan sankari, Peter Quill, nähdään pikkupoikana sairaalassa odottamassa, että hänen syövän kaljuunnuttama äitinsä kuolee; ensimmäinen asia, minkä koemme elokuvassa on Peterin Walkman, josta hän kuuntelee 10cc:n "I'm Not in Lovea". Kappale itsessään on upea, mutta se ei sovi millään tavalla kohtaukseen, luo todella oudon fiiliksen elokuvan alkuun ja on jo moneen kertaan käytetty (ehkäpä hienoimmin Virgin Suicidesissa). Sama nostalgiapopin sekä kierrätys että rikollinen väärinkäyttö jatkuu läpi elokuvan, kun Gunn varastaa musiikkia esim. Reservoir Dogsin soundtrackiltä ja pakottaa katsojat poistumaan salista (todella käsittämättömän halvan visuaalisen vitsin kylkiäisenä) esi-puberteettisen Michael Jacksonin kimitys korvissa. Mutta MJ:kin on melkein siedettävämpi kuin Tyler Batesin uskomattoman puuromainen musiikki, joka voisi yhtä hyvin olla tietokoneohjelman työtä.
Gunnin visuaalinen silmä osoittautuu hedelmättömäksi ja latteaksi. Kuvajako ja kuvanrajaus ovat yksinomaan bulkkitavaraa, jota kuka tahansa Hollywoodin liepeillä pyörinyt apulaisohjaajakin voisi tuottaa tällä budjetilla. GotG kuuluu modernin scifi-elokuvan siihen haaraan, jossa kaikki paria näyttelijää lukuunottamatta on tehty tietokoneanimaationa - eikä tällä kertaa edes erityisen vakuuttavana. Avaruus näyttää jatkuvasti epäaidolta planetaariomaisella tavalla. 3D:tä, joka korostaa tietokoneanimaation muovisuutta, ei hyödynnetä juuri lainkaan.
Elokuva liikkuu reippaalla vauhdilla, mikä saa toivomaan sen nousevan siivilleen seuraavassa kohtauksessa. Mutta jaksoa jakson perään leimaa tehdasmainen kaavamaisuus. Tämä on sitä lajia elokuvaa, jossa kokonainen talo räjähtää, mutta sisälle jääneet sankari ja hänen ihastuksensa selviävät naarmuitta, koska he ovat kyykistyneet pöydän taakse. Mitä dialogiin tulee, sellaiseksi riittää kohtauksessa, jossa hahmo pääsee räiskimään Tosi Isolla Pyssyllä (TIP): "Oh, yeah." Olenko se vain minä vai onko tässä jotain tutunoloista? Punchlineksi kelpaa tuoreutta huokuva "You've got issues". Nuff said.
Suuren osan kaikesta tästä voisi vielä pelastaa osuvalla roolituksella, mutta Hollywoodin b-listalaiset eivät onnistu synnyttämään rempseää keskinäistä kemiaa. Chris Prattille voi antaa pisteitä yrityksestä, mutta hänkin jää köyhän miehen Ryan Reynoldsiksi. Luurankomainen Zoe Saldana vastaa jonkun kauneusihanteita, joten kamera pysyttelee lähellä hänen vihreäksi maalattua pintaansa. Varsinaista näyttelemistä ei Saldanalta vaadita. Bradley Cooper edustanee porukan parhautta, mutta hänenkin hahmonsa on pahasti alikirjoitettu. Vin Dieselin hahmoon liittyvä vitsi jaksaa huvittaa muutaman sekunnin, ja epäilemättä internet täyttyy tuota pikaa nokkeluutta tavoittelevista kommenteista "Vinin kaikkien aikojen parhaasta roolisuorituksesta". Samaan tyyliin kuin George Clooneyn parhaan roolin väitetään mieluusti olevan South Park -elokuvan koirana. Tarinan - johon ei nyt tässä yhteydessä mennä, koska EVVK - pahikset ovat täysin vailla luonteenpiirteitä.
The Guardians of the Galaxyyn kohdistui roimia odotuksia, koska lähdemateriaali tuntui piristävän lupaavalta poikkeukselta Marvel-kaanonista satiiria lähennellessään. Lopputulos edustaa kuitenkin nykyaikaista korporaatioelokuvaa pahimmillaan. GotG on tarkkaan jossakin Wall Streetin johtokuntapalaverissa laskelmoitu paketti, jonka ydinkohdeyleisöä ovat ala-asteikäiset lapset, joiden vanhempia varotaan visusti loukkaamasta uskaliailla vitseillä, mistä johtuen elokuvassa ei kuulla uusia vitsejä lainkaan. Pakollinen Stan Lee -vitsikin on kuin kuollutta konia hakkaisi. Joten se siitä satiirista. Tämä selittää myös miksi elokuvan toteuttajiksi on valikoitunut joukko helposti ohjailtavia tuntemattomuuksia (kuten kuvaaja Ben Davis, joka ei varmasti sano kenellekään mitään vaikka joku hänen kuvaamistaan elokuvistaan saattaa tuttu ollakin). Wall Street ei kuitenkaan ole tyhmä, ja se on tutkinut yleisönsä tarkkaan, joten leffasta tulee massiivinen hitti, mikä tietää yhtä hengettömiä jatko-osia. Ja oheistuotteita. Ja sama ralli jatkuu niin kauan kuin aikuiset suhtautuvat täysin selkärangattomasti siihen mitä korporaatiot heille ja heidän jälkikasvulleen syöttävät. Tällä hetkellä, ennen ensi-iltaansa, GotG:n IMDb-keskiarvo on ennakkonäytösten jälkeen 9,1. Vain koska GotG tarjoaa täsmälleen samaa, mitä katsojat ovat saaneet monta kertaa aikaisemminkin. Se on asianomaisten kannalta pelkästään noloa.
Alkuperäiset sarjakuvat olisivat elokuvalle paljon parempi vaihtoehto. Tai Joss Whedonin Serenity, jonka melkein remake GotG on. Ero näiden välillä paljastuu jo mainoslauseissa: kumpi kuulostaa kiinnostavammalta: "You're Welcome" (by Wall St.?) vai "They Aim To Misbehave"?
