R&Akastaa vai ei R&Akastaa?

Näin 26. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin tunnustrailerin 23 kertaa. Tämän perusteella tuomitsen sen huonoksi. Yleensä vain lepuutin sen aikana silmiäni.

Se, mitä seurasi tunnarin jälkeen oli sen sijaan tavallisesti varsin hyvää. Näin elokuvajuhlien pitkien elokuvien ohjelmistosta noin 1/7. En uskalla väittää, että se oli absoluuttisesti paras 1/7, mutta aika läheltä varmaan liippasi. Verrattuna taistelutoverieni kertomuksiin, sain vaikutelman onnistuneeni keskitasoa paremmin löytämään itseeni vetoavat teokset. Parhaat elokuvat? Hyviä paljon, kolme ylitse muiden:

The Act of Killing
An Episode in the Life of an Iron Picker
Le grand soir

Huomautettakoon, että A Touch of Sin ja Menneisyys eivät välttämättä olleet tippaakaan huonompia, mutta esiin nostetussa kolmikossa oli jotain erityisen säväyttävää juuri siinä hetkessä kun ne katsottiin. Tämä kuuluu minkä tahansa festivaalin luonteeseen.

Huonoimmat elokuvat:

Camille Claudel 1915
Wild Bill
Nebraska
Sanctuary

Kvartetin miellyttävin oli Wild Bill, mutta lähdin silti kesken, niin kuin tein Camille Claudelinkin kohdalla. Molempiin, mutta etenkin jälkimmäiseen voisin palata jossain toisessa yhteydessä. Nelikon kaksi viimeksi mainittua olivat raskaita pettymyksiä, vaikkeivät mitenkään kehnosti tehtyjä.

Camille Claudel 1915 on esimerkki R&A:n toisesta isosta ongelmasta: digitaalisuudesta. Auteur-ohjaaja Bruno Dumontin kuvailmaisu soti pahasti digitaalisen esittämisen lainalaisuuksien kanssa. Arviokauppaa vähintään kolmannes näkemistäni teoksista menetti ratkaisevasti ilmaisuvoimaansa filminpuutteessa. Näin etenkin pienten, halpojen tuotantojen kohdalla, joista esimerkkeinä Harmony Lessons, ed. main. Iron Picker ja yllättäen myös The Act of Killing. Dokumentit olivat muutenkin visuaalisesti karua tuijotettavaa, mutta niiden kohdalla sisältö pelastaa erityisen paljon. Yksikään näkemistäni töistä ei yltänyt filmin tasolle, mutta erityisen onnistuneita digi-projektioita olivat The Look of Love, Le grand soir, Cheap Thrills ja A Touch of Sin. Kaikille on yhteistä syväsävyinen väripaletti. Ehkä se on hieman yllättävää. Ylipäätään digitaalisuus ontuu raskaimmin, kun elokuvassa on paljon valoisaa luontokuvaa. Digi on liian tarkka, jolloin paitsi ääriviivoista ja yksityiskohdista tulee epämiellyttävän kovia, kuvasta tulee myös liian kirkas. Elokuvalle elintärkeä valon ja varjon kontrasteilla leikittely käy diginä hyvin haastavaksi. Muutamat näkemäni mustavalkoiset teokset (Blancanieves, Sadourni's Butterflies, Nebraska) olivat oikein siistejä kopioita ilman suurta valittamisen aihetta, mutta kaikista niistäkin puuttui hehkua, värinää ja tekstuuria. Puritaaniksi heittäytymällä voi polemisoida, että yhdenkin elokuvan esittäminen sekundakeinoin on kaikelle elokuvalle karhunpalvelus, ja eikö elokuvafestivaalin tehtävä ole nimenomaan helliä elokuvataidetta kaikissa muodoissaan? Ajan hengelle taipumisessa ei ole paljoa sen enempää rakkautta kuin anarkiaakaan.

No, "nämä nyt on näitä", sano ukki kuolinvuoteella. Ovathan vaihtoehdotkin alalla aika vähissä.

R&A:n toiselle ongelmalle voi sen sijaan tehdä ihan konkreettisia asioita. Viimeksi kaksi vuotta sitten osallistuessani rapistelu oli pieni häiriö tähän vuoteen verrattuna. Kokemusteni pohjalta mieleni minun tekevi ehdottaa eräitä radikaaleja ratkaisuja, joihin liittyvät teattereiden omat kuolemanpartiot, mutta koska nykymaailmassa jopa leffateattereiden katsomoissa on liikaa väkivaltaa, tyydyn vaatimaan, että R&A (ja muutkin elokuvafestivaalit voivat nyt olla kuulolla) kuuluttaa ennen jokaista näytöstä kännyköiden sulkemisesta ja muiden lipuistaan maksaneiden kanssakatsojien huomioon ottamisesta, mihin liittyy ehdoton nollatoleranssi rapistelun suhteen. 23 leffasta ehkä 15 antoi aihetta valittaa ilmiöstä, mikä on aika paljon liikaa. Elokuviin mennään keskittymään, katsomaan ja myös kuuntelemaan eikä siihen kaivata mitään ylimääräistä katsomosta. Eräs syy, miksi haluaisin nähdä esimerkiksi Post tenebras luxin uudestaan, on viereeni istunut, muuten aivan ok nuorimies, joka elokuvan hypnoottisen pastoraalista prologia seuranneen alkutekstijakson aikana avasi juomatölkkinsä aiheuttaen sellaisen pamauksen, että se vei minut täysin ulos elokuvasta hyvinkin pariksi minuutiksi.

Joo.

Kaikki huomioon ottaen festivaaleista jäi hyvä mieli. O tempora, o mores, mutta on silti parempi keskittyä valoisaan kuin katuojaan. Mikä ei tarkoita, että lakkaisin itkemästä filmin perään. (Enkä todellakaan ole yksin.) R&A:n suurin merkitys on edelleen siinä, että se tuo nimenomaan rikkainta nykyelokuvaa laajalla maarintamalla periferiaan hämmästeltäväksi. Tunnelmaahan R&A:sta puuttuu verrattuna esim. Tampereeseen ja Sodankylään: R&A:sta puuttuu selkeä keskus, sydän, josta virtaa tunnetta kaikkialle festivaaliympäristöön. Valtava ohjelmisto on hajautettu niin moneen paikkaan, että kollektiivista leffahulluuden fiilistä on vaikea saada kytemään. Leffat on jokseenkin anonyymisti vain tarjoiltu nautittaviksi. Järjestelyiltään R&A on ehdotonta maailman huippuluokkaa, kaikki kulkee kuin laakereilla ja fiboja on harvassa. Ainoa myöhästyminen sattui sunnuntaina Elenan kohdalla, ja sekin oli alle kymmenen minuuttia ja johtui kahdesta peräkkäisestä loppuun myydystä näytöksestä. Yllätyksillä on tosin tapana myös piristää elämää: Milius sai mukavan alustuksen, kun kankaalle alkoikin vahingossa valua ensi alkuun Heli. Leffa, jonka John Milius olisi saattanut hurjimmillaan tehdä.

Kiitos, R&A, akkresta, ja nähdään ehkä ensi vuonnakin.

RAA! Oppitunteja harmoniasta - ja sen puutteesta

 
Brasilialainen Petra Costa on tehnyt isosiskostaan Elenasta niin intiimin dokumentin, että sen käsitteleminen missään arvioivassa tendenssissä on yksinomaan kiusallista. Eteerinen, kvasi-avantgardistinen teos muistuttaa paljon elokuvakoulun päättötyötä. Vahvasti itsetunnustuksellisen elokuvan luonteeseen kuuluu, että vaikka sitä ei sanota julki, jo kahden minuutin jälkeen on selvää, että Elena on kuollut, ja että pikkusisko käyttää elokuvan tarjoamaa mediumia itseterapian välineenä.

Petra Costa osoittaa pyrkimystä voimakkaisiin, epätavanomaisiin kuviin ja Elena on kaikin puolin hyvin huolellista jälkeä. Minua se ei ylettänyt koskettamaan, mikä on paljon puhuvaa sinänsä, aiheen ollessa näinkin kipeä. Enkä kuullut mistään salin osasta nyyhkytyksiä.

Alexander Paynen Nebraskasta voi sen sijaan sanoa paljon keveämmällä omatunnolla, että se on ikävystyttävää paskaa. No, lievennetään sen verran, että se todistaa oikeaksi vanhan lentävän lauseen siitä, että huono amerikkalainen elokuva on aina parempi kuin huono ranskalainen. Nebraska on osaavan ihmisen erittäin hyvin tehtyä populistista americanaa, jossa ei olisi mitään vikaa, jollei joka ikinen sen idea olisi jo esiintynyt muodossa tai toisessa muualla riippumattomassa amerikkalaisessa elokuvatuotannossa. Toisin sanoen, se menee aidosta kuin väärä raha niille sankoille joukoille, jotka eivät katso paljoa elokuvia. Muille pistää silmään sen jatkuva epäautenttisuus, déjà vun tuntu, joka tappaa yhdeksän kymmenestä vitsistä niille sijoilleen. Roolihahmotkin on napattu littlemisssunshineista ja junebugeista ja Paynen omista leffoista eikä todellisesta maailmasta. Siksi jopa erittäin hyvin an sich näyttelevä Bruce Dernkin tuntuu väärennökseltä. Toivottavasti Cannesissa Spielbergin juryn palkitsema Dern ei saa Oscar-ehdokkuutta. Se heijastaisi vain sympatiaa, jota veteraaninäyttelijät herättävät pelkällä läsnäolollaan, oli heidän roolihahmonsa mitä ikinä. Tässä mielessä vaivaannuttavinta Paynen road moviessa on Dernin vaimoa esittävä June Squibb, jonka hahmo on sekoitus Alan Arkinia ja Betty Whitea.


Sidewaysista lähtien jokin Alexander Paynessa on tuntunut epäilyttävältä. Jälkeläiset vahvisti tunnetta. Nebraska antaa selvimmät todisteet siitä, että Hal Ashbya palvova Payne on kuin konformistinen versio Coenin veljeksistä (joiden lailla hän kuuluu USA:ta osavaltiosta toiseen kiertäviin elokuvakartoittajiin). Hänellä on hyvä korva dialogille, luja yhteys näyttelijöihinsä, silmää luonnetyypeille ja jopa hänen kuvansa Amerikasta on tarkastelemisen arvoinen. Mutta siinä missä Coenit pääsevät vasta alkuun, Payne alkaa jo toppuutella ja tyytyy paljon ympäripyöreämpään ja turvallisempaan kritiikkiin. Ja mitä on turvallinen kritiikki? Yhtä tyhjän kanssa. Nebraska, Paynen tähän mennessä selvästi huonoin työ, suhtautuu epäedullisesti myös David Lynchin aidosti lämpimään, hauskaan ja koskettavaan Straight Storyyn. Eikä tuo siihen mitään uutta.

Festivaalin päätöspäivän kirkkaasti paras elokuva, Uroki garmonii (eli Harmony Lessons) kuuluu lampaanteurastuselokuvien aina yhtä ilahduttavaan alagenreen. Mikä siinä on, että eurooppalaisessa maaseututaide-elokuvassa aina pitää pistää kurkku poikki kameran edessä yhdellä otolla juuri lampaalta? No, Uroki garmonii tekee sen ainakin niin kuin tehdä pitää, dokumenttina, ja niin, että näytetään lampaasta käytettävän kaikki osat hyödyllisesti. Sitä paitsi tämä ensimmäinen kohtaus on koko elokuvan avain ja ekspositio, johon lopussa palataan.

Kazakstanilaisen Emir Baigazinin esikoinen kuuluu toiseenkin alagenreen: se kertoo lampaita enemmän koulukiusaamisesta. Lampaan hengiltä pistävä päähenkilö on nimittäin koulupoika laitoksessa, jossa opettajien kuolleessa kulmassa pitää tiukkaa jöötä lauma gangstereita, jotka kiristävät viikottaisia suojelurahoja koulutovereiltaan. Mutta hekään eivät ole "boss of it all"...

Baigazin ohjaa erittäin kypsästi aivan tietyn autenttisuuden tyylikoulukunnan raamien sisällä. Rakennuspalikoihin kuuluvat aidot kuvauspaikat, amatöörinäyttelijät, staattinen tai hitaasti liikkuva objektiivinen kamera, hunttiääni ja musiikinkäyttökielto. Joku näytöksestä kompuroineista tokaisikin sarkastisesti, että "no se oli viihde-elokuvaa". Niin kuin olikin: Uroki garmonii on älykäs, aito ja mielenkiintoinen, joten minä viihdyin sen parissa. Se rakentuu tragediaksi, jossa paljon tapahtuu kuvan ulkopuolella. Kukaties Baigazin luottaa liikaakin katsojan hoksottimiin, mutta hänen pohjustuksensa tapahtuvalle koulun sosiaalisen rakenteen läpivalaisun myötä on poikkeuksellisen syvää. Liekö omakohtaista? Rakenne kulkee myös toista katselukertaa vaativalla kunnianhimoisuudella. Ensinnäkin koulun fysiikan opettajan luennot suhtautuvat kontrapunktisesti päähenkilön valintoihin. Jänneväliä riitti myös islaminuskon ja Darwinin teorioiden välille. Elokuva kaipaisi ehdottomasti filmiprinttauksen, sillä ilmeisen halvoilla välineillä tehty elokuva kadottaa diginä olennaisesti sävykkyyttä.

Uroki garmoniin ehdoton sankari on Aslania esittävä Timur Aidanbekov, joka näyttelemisen sijaan tekee "stuntit" aidosti: niihin kuuluvat mm. lampaan tappo ja oksentaminen. Uhraus palvelee elokuvan voimakkuutta eikä ohjaajan kosketuksesta johtuen tunnu lainkaan eksploitatiiviselta.

Sitten se harmonian puute - siitä vastasivat jälleen yleisön tilannetajuttomat. Rapistelijoiden toiminta oli kaikissa kolmessa näytöksessä täysin törkeää. Tyhjäksi ahmituista muovipusseista lähtee elokuvateatteriakustiikassa aivan tajuton ääni, kun ne rutistetaan laukkuihin. Huippukohta koitti Harmony Lessonsissa, joka oli hiljaisin festivaaleilla näkemäni elokuva (viereisen Kino Engel 1:n äänet jopa kuuluivat välillä läpi) ja vaati ehdotonta hiljaisuutta. Juuri ja juuri pystyi sietämään sitä katsojaa, joka oli ottanut evääkseen muovipussillisen omenoita. Hän jäi kuitenkin kaukaiseksi kakkoseksi eräälle, jota vain hyvin vastahakoisesti kuvaan suomen kielen kauneimpiin kuuluvalla sanalla 'nainen', joka kaivoi näytöksen puolivaiheilla käsilaukustaan täysissä kääreissä odottaneen pikaruokaketjun täytetyn patongin. Vaadittiin minun ja vielä hänen eteensä istumaan joutuneen uhrin huomautukset, jotta häiritsijä vaikeni. Tämä vei huomioni niin pois elokuvasta, että siitäkin syystä katsoisin mielelläni Harmony Lessonsin uudestaan.

RAA! Vastakohtia: Fricke ja Milius

Olisihan tietysti ollut "ihan kiva" nähdä Ron Fricken 70-milliselle kuvaama Samsara filmiltä. Digiin oli kuitenkin tyytyminen. Barakan äärimmäisen odotettu jatko-osa tuotti ainakin sen yllätyksen, että se laski itsensä niiden aika harvoin ilmoille tulevien elokuvien joukkoon, jotka kylmäksi jättävän alun yli kompuroituaan petraavat hulppeasti.

Klassisesti kolmeen näytökseen jaettu Samsara tarjoaa ehdottomasti huonoimman antinsa ensimmäiseksi. Tämä ensimmäinen näytös ei yksinkertaisesti toimi; Fricke kuvaa koristeltuja ihmisiä, koristeltuja pyhättöjä ja koristeellista luontoa levollisuuteen pyrkien, mutta tavoittaa vain hitauden. Tuskallisuuteen asti new age musiikki vain korostaa esityksen ympäripyöreyttä, kun kuvakavalkadi jää siloitellulle National Geographic -tasolle. Kaikkea leimaa ummehtunut virheettömyys, mikä aiheuttaa uneliaisuutta.

Toisin kuin Barakassa ja Godfrey Reggion Qatsi-trilogiassa, Samsaran selkärankaa on työläs nähdä. Mutta Fricken siirtyessä toisessa näytöksessä urbaaniin ympäristöön, alkaa kankaalla ainakin aivan eri tohina. Runsaasti tavaramerkkimäistä time lapse -kuvausta käyttäen Fricke kritisoi jäisellä silmällä modernisoituneen ihmiskunnan ylinopeudella kulkevaa oravanpyörää, jossa heikot ja eläimet jäävät täysin osattomiksi. Tehotuotantoa on kuvattu monesti aiemminkin, mutta Fricke ei ainakaan kuvaa sitä yhtään pekkaa pahemmin.


Dialektiikka syntyy ihmisen epäinhimillisen toiminnan ja hänen toimintaansa ohjaamaan tarkoitetun uskonnollisen normiston välille. Ristiriita on ilmeinen. Ei niin yllättäen useat kuvat ja jaksot tunkevat säpsähdyttävästi verkkokalvoille: muslimien kiertäminen pyhän kiven ympärillä, mikä nopeutettuna näyttää sekä maelströmiltä että galaksilta; asetehtaan petollisen arkisilta näyttävät luotikaukalot; japanilaiset robottikasvot, joita ei meinaa erottaa aidosta.

Samsaran johtomotiiveja onkin ihmisen tapa ilmaista itseään visuaalisesti, joko omaa kehoaan koristaen tai arkkitehtuurin kautta. Fricke lienee puhuttelevimmillaan vetäessään yhtäläisyyksiä heimokultturien ja urbaanikulttuurien ihonpeittämisrituaalien välille.

Musiikkia ei silti voi kuin pahoitella.

Suurempaa hyppäystä maailmankatsomuksesta toiseen tuskin olisi voinut toivoakaan, kun Samsaran seuraajaksi päätyi dokumentti John Miliuksesta (s. 1944). Puunhalaajahippeilystä loikattiin suoraan NRA-konservatismiin. Chop Shop Entertainmentin uunituore henkilökuva on sympaattinen, mutta luvalla sanoen kömpelö ja vailla draaman tajua. Zak Knutson ja Joey Figueroa eivät ole tajunneet muotokuvan dramaturgista keskipistettä, vaikka se tuijottaa heitä suoraan silmiin, vaan ovat tylsää kronologisuutta noudattaen sijoittaneet sen loppupuolelle. Tämän vuoksi loppu vajoaa syvälle sentimentaalisuuden suonsilmäkkeeseen, josta se onneksi nostetaan ylös lopputekstien haastattaeluinserttien voimin.



Journalistisesti Milius ei silti ole vailla ansioita. Se kaivautuu yllättävänkin syvälle syihin, jotka tekevät Miliuksesta Miliuksen, ja antaa pohtimisen arvoisia selityksiä etenkin kirjoittajana ylistetylle Hollywoodin vaikuttajahahmolle. Vedenjakajaksi Miliuksen uralla kohotetaan Red Dawn, jonka katsotaan kaupallisesta menestyksestään huolimatta käytännössä tuhonneen Miliuksen uran. Hyvin harva pystyi jakamaan Red Dawnin poliittisen maailmankatsomuksen, vaikka sitä ei olisi ihan tosissaan tehtykään.

Ehkä eniten John Miliuksen nauttimasta arvostuksesta kertoo ystäväpiiri, joka tähän pikkudokkariin on saatu kameroiden eteen: Steven Spielberg (jonka Tappajahaihin Milius kirjoitti silmänräpäyksessä klassisen "USS Indianapolis"-monologin), George Lucas (opiskelukaveri elokuvakoulusta), Harrison Ford, Ed O'Neill, Sydney Pollack (joka arkistohaastattelussa puhuu muutoksista, jotka oli pakko tehdä Miliuksen kirjoittamaa ultraväkivaltaista Jeremiah Johnsonia ohjattaessa), Francis Ford Coppola (jonka kanssa Milius oli Ilmestyskirja. Nytin käsiksestä Oscar-ehdokkaana - tappio tuli Kramer vs. Kramerille) ja tietysti Arnold Schwarzenegger, jota Milius ohjasi Conanissa kohti megatähteyttä jokaisen silmänräpäyksenkin sanellen. Vieraat vasta tekevät Miliuksesta elokuvan, sillä heidän kauttaan päästään kiinnostavasti sisälle siihen kulttuuriin, joka 70-luvulla mullisti hollywoodilaisen viihde-elokuvan.

Milius ei myöskään piirrä kohteestaan yksiulotteista kuvaa. Vallitsevaan käsitykseen Miliuksesta machoilevana überkonservatiivina hakataan paljon säröjä eikä missään vaiheessa jää epäselväksi, etteikö John Milius olisi erittäin älykäs ja lukenut originelli. Hänen uransa todellinen arvo jää jokaisen itsensä arvioitavaksi. Tällä hetkellä John Milius valmistelee elokuvaa Tsingis Khanista.

Asghar Farhadin Le passé (Menneisyys) tulee Suomeenkin, jolloin sen ensi-illan aikoihin siihen täytyy palata syvemmin. Se on nimittäin sen ansainnut: Menneisyys lukeutuu itsestään selvästi vuoden tärkeimpiin ensi-iltoihin. Pettävän epädraamattisena avioeromuodollisuuksien kuvauksena alkava, jopa lattean puolella käyvä Menneisyys paljastuukin melkein trilleriksi, jonka keskipisteenä on kuvan ulkopuolella jatkuvasti olohuoneen näkymättömänä elefanttina vaikuttavan naisen koomaan johtaneet syyt. Tarina on niin monipolvinen ja henkilöhahmot niin satuttavan uskottavia, että tätä luulisi helposti kirjasovitukseksi. Näyttelijät ovat pelkkää puhtautta. Yhdessäkään kuluvan vuoden elokuvassa ei toistaiseksi ole välittänyt yhtä paljon valkokankaan ihmisistä. Ainoaksi kysymysmerkiksi jää, miten kukaan tämän äärimmäisen toden elokuvan nähtyään uskaltaa enää heittäytyä suhteeseen.

RAA! Punk Shepherd

R&A:n hauskin leffa on löytynyt. Ehkä myös anarkistisin. Ranskalainen Suuri ilta (Le grand soir) heittää tikkoja Yhteiskuntajärjestyksen naamatauluun osumatarkkuudella, joka saattaa suuren osan muusta ohjelmistosta silkkaan häpeään. Eriparisten veljesten toilailujen kautta ohjaajaduo Gustave K/Vern ja Benoît Delépine paljastaa kulutusyhteiskunnan pinnan alaisen absurdin hengettömyyden nerokkaan gag-sarjan rumputulella. Jos Jacques Tati olisi syntynyt punkkariksi, kenties hän olisi tehnyt tällaisen elokuvan.

Itse valitsemansa nimen otsaansa tatuoinut NOT on kuluvan vuosikymmenen mieliinpainuvimpia hahmoja. Perheelle ja porvarilliselle patjamyyjän ammatille omistautuneelle Jean-Pierre-veljelleen vastakkaisesti Benoît elää irokeesin ja aivan pirun särmän koiransa kanssa luopiona normien ulkopuolella. Taistelutantereeksi muodostuu surrealistisen anonyymi supermarket elottomine parkkialueineen ja sieluttomine valvontakameroineen.Toistuvassa gagissa nauretaan kameroita operoivien järjestyksenvalvojien avuttomalle neuvottomuudelle molempien veljesten äkkivääryyden edessä.


Tarinan, jota riittää vain aivan välttämättömiin tarpeisiin, katalysaattorina toimii Jean-Pierren hermoromahdus potkujen jälkeen. Turvaverkoksi jää Benoît, jonka kyseenalaisen vapaaseen elämäntapaan hän pakenee etsimään uutta suuntaa. Otettuaan ensin hillittömästi matsia miehenkokoisen koivuntaimen kanssa. Eläköön Don Quijote!

Suuri ilta elää kahden 100%:sesti heittäytyvän näyttelijän varassa. Albert Dupontelilla on rooleista epäkiitollisempi, mutta hän heittää itsensä aivan yhtä likoon kuin NOTia esittävä Benoît Poelvoorde. Siitäkin huolimatta Man Bites Dogilla itsestään instant-legendan tehnyt Poelvoorde on se, joka todella loksauttaa leuat. Immersio punkkarihömelöön on niin totaalinen, että elokuvan aikana kysyy itseltään useamman kerran, esittääkö näyttelijä sittenkin itseään. Tämä saattaa olla R&A:n paras näyttelijätyö. Suuri ilta saattaa olla R&A:n paras leffa.

Teoksen pilailussa on jatkuvasti terävä kärki. NOT pilkkaa tavisperheen "terveitä elämäntapoja": te ostatte vähärasvaista, mutta syöttekin sitä sitten 10 kertaa enemmän. Kun veljekset päättävät yksissä tuumin "kulkea suoraan", merkitsi se sitten vaikka lähiötalon läpi kulkemista, vastaavat he vihaisiin protesteihin, että talo kuuluu pankille eikä sen asukeille. NOTin jackrussellia muistuttava koira on kuulemma rodultaan "punkkaripaimenkoira". Joka kerta kissanmainosplakaatin ohi kulkiessaan koira alkaa murista - ja NOT käy solidaarisuuden hengessä potkimassa mainoksen päreiksi. Kissaihmiset älkööt vaivautuko.

Leffassa esiintyy myös punk-yhtye Les Wampas, jonka ensimmäisessä ilmaantumisessa bändin nimi taustaseinällä rajautuu muotoon AMPAS (= Academy of Motion Picture Arts and Sciences, "Oscar-akatemia"). Hmm...

Itsensä vakavasti ottava, tarkkaan harkituin kuvin keriytyvä Suuri ilta päätyy toteamaan yhteiskunnan puristuneen niin tiukkoihin raameihin, että protestin liekki ei edes voi saada tarpeeksi happea leimahtaakseen. Silti, WE ARE NOT DEAD. "Viva la Dalai Lama!"

Lupauksia herättäneen Flickanin ohjaajan Fredrik Edfeldtin uusin elokuva, Faro (eli Sanctuary), tuottaa sitä vastoin pettymyksen. 80-luvun alkuun sijoitettu semi-kontemplatiivinen tytön ja tämän murhasta syytetyn isän pakoa kuukausiksi metsään kuvaava syyllisyys-tutkielma ei tuo aihepiiriin mitään uutta. Teosta on kehuttu ennen kaikkea kuvauksesta, mutta minulta jäi tajuamatta, miksi. Pinnalta nätit luontokuvat uupuvat perspektiiviä ja henkilöhahmot on sijoitettu toistuvasti siten, että heidän siteensä ympäristöön jäävät pois: he eivät ole osana tilaa. Digiprojektio korostaa kuvien ilmattomuutta. Huomautettakoon kuitenkin, että katsomosta kuului pariltakin paikalta äänekästä nyyhkytystä. Sekä leffaevääkseen tiukkaan kääreeseen paketoituja tikkukaramellejä valinneen kansalaisen säestys.

Ennakkoon yksi takuuvarmimmista luottoleffoista oli Michael Winterbottomin ja Steve Cooganin neljäs yhteisyritys The Look of Love. Eikä se pettänyt. Uutuus on vuonna 1992 Iso-Britannian rikkaimmaksi listatun Jeffrey Quinnin eli Paul Raymondin elämäkerta. Pornolla (Men's Only -lehti), Punainen mylly -tyyppisillä klubeilla ja kiinteistösijoituksilla miljardööriksi kohonneesta Raymondista tuli Britannian rikkain kuukausi tyttärensä kuoleman jälkeen. The Look of Love kertoo Raymondin tarinan yrittäen sijoittaa keskiöön kiistellyn bisnesmiehen ja tämän ongelmaisen tyttären suhteen. Yrittää - mutta ei aivan onnistu. Punaisen langan puuttuminen kohoaakin teoksen merkittävimmäksi ongelmaksi. Toisin kuin 24 Hour Party Peoplessa, ohjaaja ja hänen lempitähtensä käyttävät hillitympää äänilajia sillä tuloksella, että jatkuvasti jokin suuri oivallus - Big Bang - tuntuu uupuvan. Ehkä molemmat yrittävät liian tietoisesti välttää liian selkeän (tuomitsevan) kannan ottamista mieheen, joka oli kuitenkin naisiin nautinnonlähteinä suhtautuva egoisti, hedonisti ja kaksinaismoralisti.



Raymond saa odotetusti stevecooganilaisen tulkinnan. Siksi se ei välttämättä ole alkuperäiselle täysin uskollinen, mutta toisaalta Steve Coogan on täydellinen esittäessään Steve Coogania esittämässä jotakuta. Hän nyt kertakaikkiaan on jatkuva ilo sanaleikkejä veistelevänä Raymondina, joka elostelee tyttöjensä kanssa odottaen vaimon ymmärtävän ja vetää huumeita, mutta on aina hillitty, sanavalmis eikä KOSKAAN korota ääntään. Peribritin muotokuva.

The Look of Love on hauska, mutta ei varsinaisesti korosta komediallisuuttaan. Itse asiassa sen tunnelmaa leimaa jatkuvasti melankolia, päähenkilön elämässä vallitseva tyhjiön tuntu. Kepeän otteen keskellä Raymondin ero Fionasta on yllättävän aidosti koskettava eikä Coogan kaihda surun ilmaisun haasteita. Kyllä se on hieno suoritus. Selvästikin Coogan luottaa ohjaajaansa täysin.

Stevensoderberghmäisen uran luonut legendaarinen työnarkomaani Winterbottom kertoo suvereeniudella, joka jättää silkassa sulavuudessaan luultavasti kaiken muun paitsi R&A:ssa, myös koko vuonna taakseen. The Look of Love kulkee kuin viimeisen päälle voideltu Rolls Royce. Kuvaus on tyylikästä. Alastomuutta on tarpeeksi. Viiteen leffaan.

RAA! Halvat huvit

Torstai oli täynnä paitsi toivoa, myös anarkiaa. Vihdoinkin. Yllättävänkin runsaasti tasapainoisesta yhteiskunnallisesta tutkiskelusta ja lempeästä lemmekkyydestä täyttynyt ohjelma ei ole kunnon räävittömiä irtiottoja juuri sisältänyt. Vaan tällä kertaa päivän kolmesta elokuvasta kahdessa näytettiin miehisiä elimiäkin, minkä kai vieläkin katsotaan vaativan jonkinmoista rohkeutta tekijältä/tekijöiltä. Myöskin ulostettiin olkkariin, silvottiin sormia, potkittiin koiria ja venytettiin kääpiöitä. Tässähän alkaa olla tekemisen meininkiä.

"A thoroughly nasty piece of work." - Variety

Päivän - ja festareiden - isoimman yllätyksen tarjosi E.L. Katzin amerindie Cheap Thrills. Ennakkoon ilkeän nihilistiseltä Funny Games -variaatiolta tuntunut pikkuleffa osoittautuikin huojentavan reippaalla annoksella pikimustaa huumoria kevennetyksi zeitgeist-kritiikiksi; Varietyn tulkinta on yliampuva. Perusasetelma on (pikku)näppärä: kaksi vanhaa kaverusta, joista toinen on pikkurikollinen ja toinen juuri potkut saanut perheenisä, jolla on neljä ja puoli tonnia vuokrarästejä, osuu samaan baariin viiden vuoden jälkeen. Heidät kutsuu samaan pöytään vaimonsa synttäreitä juhliva rikas juppi Colin, joka alkaa yhä kasvavilla vedoilla yllyttää kaksikkoa tekemään yhä isompia törkeyksiä. Juhlat siirtyvät avioparin kotiin, ja lopulta potissa on neljännesmiljoona.

Lyhytkuvan aineksista Katz ja käsikirjoittajat kasvattavat taidokkaalla rytmityksellä pitkän elokuvan, joka kantaa loppuun asti. Armoa antamattomalle tulilinjalle osuvat kasvava elintasokuilu, moraalisen kompassin katoaminen, järjettömät tv-ohjelmat (Cheap Thrillsin jälkeen Pelkokertoimen katsojilta vaaditaan jo kunnon selitystä, miksi he eivät ole ulkona keräämässä marjoja) ja, no, koko amerikkalainen/länsimainen elämäntapa. Dramaturgian keskipiste on loistavasti kirjoitettu Colin, joka saa tyhjätaskut viekoiteltua moraaliseen ja, todellakin, konkreettiseen prostituutioon hämäävän luistavin perusteluin. David Koechner tekee loistavan näyttelijätyön. Pirullisen nerokkaan lisän Colinin hahmoon antaa se, että kapealierisine hattuineen, tummine pikkutakkeineen ja kokaiinienergisine maneereineen hän on ilmiselvä Charlie Sheen! Mikä taas vie konnotaatiokentät ihan uusille ulapoille.

Aiheeltaan ja tarinalogiikaltaan Cheap Thrills olisi hyvin sopinut Roman Polanskin ohjattavaksi. Esikoisohjaaja Katz ohjaa silti niin tiukasti ja oikeisiin asioihin huomiota kiinnittäen, ettei parempaa jaksa toivoa. Ymmärrettävästikin hiukan formaaliseksi käyvän tarinan loppuun on rakennettu kaikkien taiteen sääntöjen mukainen summaus yhteen kuvaan, josta löytyy kaikki amerikkalaiselle perheelle keskeinen. Tylyhkösti esitettynä.



Iñarritu, Del Toro, ja Cuaron ovat keränneet kaiken huomion, mutta kyllähän kaiketi Carlos Reygadas on maan elokuvan tärkein visionääri. Se ei tarkoita, että hänen elokuvistaan täytyisi pitää. Viime vuonna Cannesissa parhaasta ohjauksesta palkittu Post tenebras lux lienee Reygadasin tähänastinen päätyö. Elokuvan nimi on latinaa, ja kääntyy "pimeyden jälkeen, valo". Nimi on siis toiveikas. Onko sitten sisältö sitä? No...se täytyy jokaisen itsensä päättää. Reygadas kuvaa kontemplatiivisessa hengessä erästä varakasta perhettä, joka asustaa Meksikon kauneimmalla metsäalueella. Ilman kovin kummoista dramatiikkaa valotetaan perheen kompleksista sisäistä tilaa sekä asemaa pienessä kyläyhteisössä, jonka selvästi rikkain perhe se on. Väkivallanteko kyllä tapahtuu viimein, mutta täysin paisuttelemattomasti.

Sisäänpäinkääntyneessä Post tenebras luxissa ei Reygadas anna katsojalle mitään helppoja eväitä sanomansa löytämiseen. Kahdessa öisessä jaksossa vieraileva surrealistinen vuohenpäinen, punaista valoa hohkaava piru vie ajatukset raamatullisille perisynnin teille. Mutta pään käyttäminen PTB:a katsoessa tuntuu triviaalimmalta kuin aistien: elokuvan tunnelma on se mikä kiihottaa. Reygadasin visuaalisuus on äärimmäisen levollista ja miellyttävää. Teos on kuvattu 4:3-suhteessa (kuten muuten No). Omintakeisin ilmaisukeino on eksteriöörien kuvaaminen reunat ympyränmuotoisissa renkaissa vääristyen; syntyy vaikutelma luonnon katselemisesta tyhjän maitolasin läpi.

Ehkä raflaavimmassa jaksossa perheen vanhemmat vierailevat eksklusiivisella seksiklubilla. Reygadas ei kuitenkaan tarkoituksella provosoi eikä mene mukavuusalueen ulkopuolelle kuvatessaan sinänsä intohimottomasti intiimiydestään huolimatta merkillisen tunteetonta alakulttuuria.

Koirilla ei vieläkään mene meksikolaisessa elokuvassa hommat ihan putkeen. Inhottavassa, mutta hyvällä maulla ohjatussa kohtauksessa perheen isästä paljastuu pimeä puoli: turhautuessaan hän hakkaa lempikoiransa julmasti.

Paljon aikaa käytetään myös AA-kokouksessa. Jos elokuva on, kuten väitetään, omaelämäkerrallinen, tällä on ilmeisyyksiä syvempi merkitys.

Ehkäpä Reygadas puhuu yksinkertaisesti ihmisen tilasta, erään perheen maailmankuvan katsannosta. Silloin teoksen hengestä voi lukea tuntoja vieraantuneisuudesta, kommunikaation epävarmuudesta, kategorisen imperatiivin marginaaliin joutumisesta ja tunteiden kuolemasta.

Mikään ei silti selitä englantilaisten koulupoikien rugby-harjoituksia.



Vahvaa eteläamerikkalaista silmää löytyy myös argentiinalaiselta Darío Nardilta, jonka Sadournín perhoset (Las Mariposas de Sadourní) kulkee Felliniä ja Buñuelia sekoitellen mustavalkoisin kuvin. On yksinomaan valitettavaa, että tarinaan tärkeään rooliin kirjoitettu kirurgi on epäonnistunut hahmo, jonka sekavien ja loputtomien perhosteorioiden takia viimeinen puolituntinen menee viittä vaille pilalle. Sitä edeltänyt tunti on nimittäin lähes loistavaa elokuvaa. Vankilassa kaksinkertaisesta intohimomurhasta istunut kääpiö pääsee koeajalla koittamaan sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Todettuaan työpaikkojen menevän järjestään "normaaleille", päättää hän osallistua kokeelliseen raajojenpidennyshoitoon. Ja tietysti liikutaan taas pornopiireissä.

Pyydän anteeksi, mutta pääosan upeasti tekevää Cristián Medranoa on mahdotonta olla vertaamatta Peter Dinklageen. Medrano ei jää koskaan varjoon Nardin voimakkaasti tyylitellyssä, mielikuvituksellisessa ohjauksessakaan, jossa valon ja varjon kontrasteista otetaan kaikki irti vielä hienommin kuin Blancanievesissä.

Visatulokset 25.9.: "Paikat ja maat: Elokuvan maantiede"

MONROECUP (viime visan pisteet ja cup-pisteet)

1: Asianajajajatoimisto Pangboan Smith 31 (0+0+0+6)

2: Zomba Pastis 30 (6+3+3+5)

3: Savage Streets 29 (2+2+0+4)

4: Peter Lorren silmät 27 (4+6+6+3)

4: Some Like It Not 27 (1+1+4+3)

6: Kongon Kingit 26 (0+4+5+2)
6: Iguaanit 26 (5+2+1+2)
8: Pretty in Pink 25 (3+0+1+1)

------------
Nakupala (0+5+0)
Nölli (0+1+0)

25.9. “Paikat ja maat eli Elokuvan maantiede”

Perusmaantieto:

1. Nimeä mahdollisimman monta Woody Allenin ohjausta, joiden nimessä esiintyy kaupunki, paikkakunta tai kaupunginosa. (7 pt.)

- Manhattan, Manhattanin murhamysteeri, Kairon purppuraruusu, Vicky Cristina Barcelona, Midnight in Paris, To Rome With Love, Hollywood Ending

2. Pari viikkoa sitten Gianfranco Rosin ohjaus Sacro Gra voitti Venetsian Kultaisen leijonan. Mikä teki tästä voitosta ennennäkemättömän? JA mikä on tuo “Gra”? (2 pt.)

- Ensimmäistä kertaa festivaalin historiassa pääpalkinto meni dokumenttielokuvalle; tie (Rooman ympärillä)

3. Mikä Yhdysvaltain osavaltio esiintyy sekä Coenin veljesten että Emir Kusturican ohjausten nimissä? (1 pt.)

- Arizona (Raising Arizona/Arizona Baby ja Arizona Dream)

4. Roberto Rossellini ohjasi vuosina 1945 ja 1948 kaksi mestariteosta, joiden otsikossa esiintyy paikannimi. Mitkä nämä elokuvat olivat? (2 pt.)

- Rooma, avoin kaupunki ja Saksa vuonna 0

5. Mitkä 2 “Ikuisesti”-elokuvaa Peter von Bagh on tehnyt? (2 pt.)

- Helsinki ja Sodankylä

A vai B?

6. A) Mikä on Yodan kotiplaneetta? B) Millä planeetalla Avatar tapahtuu?

- A) 2 hyväksyttävää vastausta: Dagobah TAI ei tiedossa: Yodan synnyinplaneetta on tuntematon B) 2 hyväksyttävää vastausta: Pandora TAI Avatar ei tapahdu planeetalla vaan kuussa (nimeltä Pandora)

7. A) Mikä Stallone-elokuva on saanut eniten Oscar-ehdokkuuksia? B) Maailmassa on yksi Steven Seagal -elokuva, joka on saanut 2 Oscar-ehdokkuutta. Mikä?

- A) Rocky (10) B) Kaappaus merellä (äänitys ja äänitehosteleikkaus)

8. A) Kuka ohjasi trillerin The International vuonna 2009? B) Mikä museo siinä pistetään tuhannen päreiksi?

- A) Tom Tykwer B) Guggenheim NY

9. A) Mikä ei uskonut kyyneliin Monroen ValoKinossa viime kuussa? B) Mikä oli Aki Kaurismäen ensimmäinen ohjaus ulkomailla?

- A) Moskova B) Leningrad Cowboys Go America

10. A) Missä Tom Hanks ja Meg Ryan viimein tapaavat elokuvassa Uneton Seattlessa? B) Missä tapahtuu Hitchcockin Vaarallisen romanssin kuuluisa loppukohtaus?

- A) Empire State Buildingissä B) Mount Rushmorella

Äänet:

11. Elokuva? (1 pt.)

- Alice in den Städten/Alice in the Cities

12. Elokuva ja päänäyttelijä? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=X4sqNGvhC1c

- Chinatown, Jack Nicholson

13. Elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=DySciepA3yU (n.1.30 alusta)

- Sahara

14. Elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=spGW5p9p1c4 (5.36-6.39)

- Fucking Åmål

15. Elokuva? Mistä maasta naisnäyttelijä on? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=7vThuwa5RZU (0-2.04)

- Casablanca; Ruotsi

Vihjeet:

16. Mikä USA:n osavaltio?

4 pt. William H. Macy rakastui sheriffinä pikkurikollinen Jeremy Northamiin Happy-nimisessä pikkukylässä.

2 pt. Puhekykynsä menettänyt Harry Dean Stanton etsi vaimoaan Kultaisen Palmun alla.

1 pt. Moottorisahamurhat saapuivat tänne Tobe Hooperin mukana.

- Texas

17. Mikä elokuva?

4 pt. Michael Winterbottom ohjasi ja Frank Cottrell Boyce käsikirjoitti Michael Nicholsonin kirjan pohjalta vuonna 1997.

2 pt. Tositapahtumiin perustuva elokuva kuvattiin oikeilla tapahtumapaikoilla pääosissa mm. Stephen Dillane, Woody Harrelson ja Marisa Tomei.

1 pt. Kaupunki, jossa elokuva tapahtuu, oli tuskin vuotta aiemmin ollut sotanäyttämö, tai kuten elokuvassa kuuluisasti ironisesti mainitaan “maailman 14. pahin paikka” ja vain 10 vuotta aiemmin talviolympialaisten isäntä.

- Tervetuloa Sarajevoon/Welcome to Sarajevo

18. Mikä elokuva?

4 pt. Se oli mm. Jim Sheridanin elokuvissa mainetta niittäneen käsikirjoittaja Terry Georgen esikoisohjaus vuonna 2004.

2 pt. Don Cheadle sai sen pääosasta toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuutensa.

1 pt. Hän esittää todellista henkilöä, Paul Rusesabaginaa, joka pelasti satoja tutseja hutujen kansanmurhalta vuonna 1994.

- Hotelli Ruanda

RATKONTA 

1. Montako elokuvaa Bud Spencer ja Terence Hill tekivät yhdessä?

Monroe esittää: Keatonismia Niagarassa!

Elokuvakerho Monroe valtaa tänä iltana (torstaina 26. päivänä syyskuuta vuonna 108 jKe. [jälkeen Keatonin]) Art House Cinema Niagaran ja Ravintola 931.n täyslaidallisella parasta mykkäkomediaa mitä Chaplinista länteen on kuunaan tehty. Ja sen saa nähtäväkseen ilmaiseksi. Väärentämättömänä filmiesityksenä.

Illan pääelokuvana on Buster Keatonin legendaarinen magnum opus Kenraali (The General, 1926-27). Yleensä kanonisoitujen elokuvien kohdalla tavataan puhua niiden vaikutusvaltaisuudesta, mutta Kenraalin kohdalla tämän tekee vaikeaksi sen lähes ainutlaatuisuus. Se nimittäin kuuluu äärimmäisen harvojen koomisten eeposten joukkoon. Lajin toinen mestariteos sattui kaiken lisäksi syntymään samana vuonna: Kultakuume.

Kenraali on samalla kaikkien aikojen hienoin (ja aivan taatusti hauskin) elokuva Yhdysvaltain sisällissodasta. Sodan käsitteleminen koomisessa äänilajissa ja ilman satiiria on temppu, jota harva on rohjennut lähteä edes yrittämään, mutta Keaton näyttää sen olevan helppoa kuin heinänteko. Dramaturgian moottorina ovat Keatonin hahmon kahtaalle jakautuva rakkaus: toisaalla on Tyttö, toisaalla Kenraali-niminen höyryveturi. Totta kai, molemmat joutuvat varastetuiksi, ja tästä alkaa vyyhtiytyä vaivattoman oloisesti koomisten ja hellyttävien, huvittavien ja tuntehikkaiden tapahtumien helminauha.

Erityistä Kenraalissa on sen myötätunto molempia osapuolia kohtaan. Tarinassahan Keaton esittää etelävaltiolaista sotilasta, ja varkaina esiintyvät voittaneen osapuolen edustajat. Jaloin kaikista koomikoista ei tuomitse ketään, viittaa vain. Kenraali ei olekaan kuuluisimpia kohtauksiaan lukuun ottamatta taukoamaton naurujuhla, vaan aidosti myötäeletty seikkailuelokuva, joka on ladattu täyteen muikean hupaisia vitsejä. Alku on huolella kerrottu, jotta myöhempien jaksojen hurja vauhti ja takaa-ajo entisestään korostuisivat. Ja kun kilvoittelut on jätetty taakse, jätetään loppuun vaikuttava kuvaus sodasta, josta ei mielettömyyttä pidä puuttuman.

Erästä ei pidä jättää mainitsematta: elokuvan toista ohjaajaa, Clyde Bruckmania (1894-1955). Keatonin ollessa kameran edessä melkein joka kuvassa, Bruckman piti huolta kuvioista kameran takana ja osallistui sitä paitsi skenarion laatimiseenkin. Bruckman oli huomattava lahjakkuus hänkin, ohjaajana hänen maineikkaimmat työnsä ovat Harold Lloyd -komedia Movie Crazy sekä Laurelin ja Hardyn legendaarisin lyhäri The Battle of the Century (1927), jonka kermakakkuanarkia jää toivottavasti ikuisiksi ajoiksi ylittämättä.

Kenraalia edeltää 931:n puolella alkukuvana Keatonin lyhyt Poliisit (1922). Tunnelmaa kohottavat Monroen omat DJ:t elokuvallisine kuulokuvineen.

Ohjelma

19.30 Poliisit
20.00 Elokuvamusiikkia
21.00 Kenraali

VAPAA PÄÄSY

RAA! God Bless China

 

Una noche (Eräs yö) oli loppuunmyyty. Minkä huomasi rapistelusta. Iskeköön virus mobiililaitteisiinne. Saatana.

Lucy Mulloyn esikoinen oli ehkä hieman yllättävä yleisöhitti, mutta katalogin noidutulla paperilla se vaikutti iskevältä. Palkintojakin on herunut vähän joka festarilta. Ennakkohuhujen pohjalta odotti näkevänsä jännärin muutamasta nuoresta, jotka pakenevat vankilasta nimeltä Kuuba 140 kilometrin päässä meren takana odottavaan paratiisiin nimeltä Miami. Periaatteessa hyvästä otteesta huolimatta pettymyksen tunnetta ei voinut välttää, kun Mulloy kuvasikin ensimmäisten kahden näytöksen ajan paon valmisteluja. Näistä jaksoista välittyi tosin vakuuttava, propagandan rajalle menevä kuva Kuuban yhteiskuntaoloista, mutta dramaturgia laahasi eivätkä Raul, Lila ja Elio olleet erityisen mielenkiintoisia kuubalaisnuoria. Itse merimatka täytetyillä sisäkumeilla seilaten skarppasi tässä suhteessa, mutta sen aikana tapahtunut tyylilajin vaihdos jätti tapahtumat huomioon ottaen yllättävän kylmäksi. Osansa asiassa on kirotulla digikuvalla, joka kaikissa päivän näytöksissä oli muodollisesti pätevää, mutta digi tekee kuvasta liian kirkkaan ja valoisan ja korostaa värejä liian voimakkaasti. Luo siinä sitten jännitystä.




Tähän samaan kaatui pieneltä osin myös Suuri Pohjoismainen Yhteishanke, Pionér. Luksuisasti Rexin aitiosta häikäilemättömän monroelaisen manööverin ansiosta katsottuna ei Pionérissa ollut pinnalta katsoen mitään vikaa. Alkuperäisen Insomnian tehnyt norjalaisohjaaja Erik Skjoldbjærg on ilmiselvä lahjakkuus, joka panostaa ekspressiiviseen kuvakerrontaan. Lopputulos on silti vähän unettava, sillä amerikkalaisen viihde-elokuvan konventioiden hallitseminen ei vielä riitä. 70-luvun tositapahtumiin tavallaan pohjautuva Pionér yrittää kritisoida valintoja joita Norjassa tuolloin tehtiin meriin kätkettyjen öljyaarteiden saamiseksi hyötykäyttöön, mutta tarinasta puuttuu suuren salaliiton tuntu. On vain sukeltaja, joka etsii syytä miksi hänen sukeltajaveljensä sai surmansa työtehtävässä merenpohjassa. Missä pihvi? Pahikset jäävät niin kasvottomiksi, että draaman kitkaa ei synny. Jännärissä ei ammattitaitoisesta rytmityksestä huolimatta oikein ole pulssia, sillä musiikista vastaava AIRkin koittaa tällä kerralla luoda pahaenteistä tunnelmaa hahmottomalla kilkuttelulla, siinä onnistumatta. Muutamat yksittäiset kuvat osuvat maaliinsa: proomujen merelle vetämässä valtavassa öljynporauslautassa on puhuttelevaa symboliikkaa vähän joka suuntaan tässä ajassa. Suomalaisvoimin vedetyt vedenalaisjaksotkin vaikuttavat.

Tämä oli Pionérin suuri Suomen ensi-ilta. Siinä mielessä vain osittain englanniksi puhutun elokuvan esittäminen suomalaisin tekstein taisi olla taktinen virhe.


Kiinan ykkösohjaajan Jia Zhangken tuore A Touch of Sin (Tian zhu ding) nousi R&A:n huipputapausten joukkoon. Cannesissa käsikirjoituksestaan palkittu työ on ohjaajalleen tyypillisesti pitkä ja kuljettaa "tarinaansa" viestikapulana hahmolta toiselle. Heillä ei tavallisesti ole muuta yhteistä kuin se, että he elävät samassa maassa samojen lainalaisuuksien uhreina. Näiden ihmisten tarinoiden kautta Zhangke luo samanlaisen mosaiikkimaisen, kaikenkattavan kritiikin kuin The Worldissa ja Still Lifessa. Eikä siitä kritiikistä särmää puutu. Jopa pieni ihme, että Zhangken annetaan tehdä näin älykästä ja johdonmukaista analyysiä moraalisesta tyhjiöstä keskellä maailman suurinta kansakuntaa matkalla supervallaksi. Raha määrää kaikesta, koska sitä ei useimmilla ole tarpeeksi. Zhangke valottaa taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoisuutta subtiililla vakuuttavuudella. Tällä kertaa ei tosin liikuta työväenluokan kurjimmissa kerroksissa eikä rakenneta patoa, vaan nyt kuvataan urbaaneja nollahommia tekeviä: apukokkeja, tarjoilijoita, palveluammattilaisia, herrasmiesklubien huoria.

A Touch of Sinin myötä Jia Zhangken tuotantokuvaan ilmaantuu uutta. Lika on nyt poissa ihmisten kasvoilta, hiukset ovat suitut, vaatteet rypyttömät ja interiöörit kiiltävät. Vaikka Zhangke ei vieläkään tarjoa mitään ihan helppoa - ja saa mielellään olla valppaampana ja paremmin nukkuneena kuin minä, jotta pysyy selvillä eri tarinoissa esiintyvien henkilöiden keskinäisistä liitoksista - on rytmi terävämpää ja kaikessa tekemisessä ollaan lähempänä valtavirtaa kuin aiemmin. Ennen kaikkea, A Touch of Sinissä tapetaan ja paljon.

Ensimmäisessä kohtauksessa irrotetaan heti kolme sielua maallisista temppeleistään kitanomaisella lakonisuudella. (A Touch of Sin on Office Kitanon tuotantoa.) Lisää seuraa. Zhangke ohjaa näitä "toimintakohtauksia" sellaisella virtuositeetilla ja niiden motiivit niin pätevästi perustellen, että kaikki kuolemat jäävät mieleen ja ovat helposti laskettavissa jälkeen päin. Kaksitoista. Viimeistä lukuunottamatta jokainen kumpuaa vastareaktiosta täydelliselle lähimmäisen kunnioituksen puutteelle, mikä ilmiselvästi ja aiheellisesti saa ohjaaja-kirjoittajan kiehumaan raivosta. Tämä kanavoituu sumeilemattomimmin ensimmäisessä tarinassa, missä eräs luuseri laittaa kovan kovaa vastaan vaatiessaan pienen kylän lopetetusta kaivoksesta kaikki voitot kääräissyttä johtajaa tilille. Lopullisen loukkauksen nielemättä jättäessään hän tarttuu haulikkoon kuin Joel Murray, sillä "Minä pystyn kyllä olemaan pahempi kuin pomo." Noinkohan?

RAA! Whedonismin pitkä oppimäärä

Päivän viimeinen jäi kesken. Näyttelijänä arvostetun Dexter Fletcherin Wild Bill vaikutti mainosten perusteella rikoskomedialta, mutta kulunutta brittiläistä alamaailmadraamaahan sieltä tuli. Joskin ote oli arkisen kevyt. Eikä elokuva toivottoman huono ollut, sen heikko ensimmäinen puolituntinen vain söi mehut kahden paljon paremman elokuvan jälkeen. Ja täysin sumeilematon rapistelu, joka kohosi osaksi ääniraitaa. Tarina kuvaa nimihenkilön sopeutumista perhe-elämään 11- ja 16-vuotiaiden poikien kanssa kahdeksan vuoden kakun jälkeen. Poikien äiti on häipynyt tiettävästi Espanjaan, minkä vuoksi sosiaalihuolto kolkuttaa ovella. Näyttelijöiden debyyttiohjauksille tyypillisesti näytellään pätevästi: ylivoimaisesti parasta on katkeraa isompaa poikaa esittävä, erikoiset kulmakarvat omistava Will Poulter. Hän tekee roolia kuin aikoisi tosissaan oman sukupolvensa Robert Carlyleksi - tai lähempänä lienee Paddy Considine. Poulter on esiintynyt Son of Rambow'ssa, yhdessä Narnia-hutussa ja tänä vuonna Millereissä, mikä kertoo jos ei muusta niin heräävästä kiinnostuksesta isommissakin piireissä.

Festivaalin tähän mennessä iloisin yllätys tulee Ranskasta Under the Rainbow'n muodossa (alk. Au bout du conte). Nyt kun aivan toista laitaa edustavat Béla Tarr ja Àgnes Hranitzky ovat lopettaneet, voisivatko Agnès Jaoui ja Jean-Pierre Bacri olla maailman elokuvantekijöiden ykkösaviopari? No, ehkä löytyy muitakin, mutta kutsukaamme heitä vähintään ilahduttavimmiksi. Under the Rainbow on Jaouin neljäs ohjaus, hän on kirjoittanut sen Bacrin kanssa ja molemmat esiintyvät myös kameran edessä. Kaikki nämä osa-alueet ovat hallussa. Aivan erityisesti elokuvassa hohkaa se, että pariskunnalla on ollut hauskaa kirjoittaessaan.

Under the Rainbow on sanan kirjaimellisessa merkityksessä satumainen, so. satua muistuttava. Siinä on tyttö, joka odottaa prinssiään, mutta joutuu punahilkkana Mr. Wolffin pauloihin. Kirjoittajat leikkivät satukonventioilla suurta tyylitajua ja huumoria osoittaen. Teos on visuaalisesti nyky(ranskalaiselle)elokuvalle harvinaisen kekseliäs ja eloisa. Kuvapuoli vastaa Jaouin ja Bacrin verratonta kykyä luoda yksityiskohdista rikkaita henkilöhahmoja. Bacri esimerkiksi näyttelee autokoulun opettajaa, joka saa fiksaation ennustajan hänelle lapsena ilmoittamasta kuolinpäivästä, nyt vain parin kuukauden päässä. Säveltäjäpoika rikki menneestä avioliitosta puolestaan rakastuu ed. main. tyttöön - Wolff astuu väliin vaikutusvaltaisena kriitikkona. Benicio Del Toron mieleen tuova Benjamin Biolay on Wolffina itse täydellisyys. Jaoui puolestaan esittää tytön tätiä ja Bacrin oppilasta, omintakeista lastentarhan hoitajaa, joka yrittää saada lasten kanssa kasaan näytelmän, vaikka sienikin saapuu paikalle vain joka toinen kerta. Jaouin ja Bacrin yhteiset kohtaukset säteilevät inhimillisyyden hehkussa.

Kyse on unelmien ja oikean rakkauden tavoittamisesta ja oikeiden emotionaalisten valintojen tekemisestä. Jaoui ja Bacri osoittavat mitä suurinta empatiaa ja hellyyttä tarinansa henkilöitä kohtaan. Voi vain toivoa, että tuore elokuva löytää Jaouin esikoismenestyksen Kukin makunsa mukaan tiensä Suomeenkin. Sillä tämä on vielä parempi elokuva.

Se on jopa parempi kuin Joss Whedonin kolmas ohjaustyö Paljon melua tyhjästä. Itse asiassa aika paljonkin parempi, sillä Whedonin teos on pala nokkelaa, siivillä kulkevaa Shakespeare-modernisaatiota, mutta ei yhtään enempää. No, kohtalaisesti melua ei suinkaan tyhjästäkin riittää. Tämähän ei tavallaan ole "oikea elokuva" ollenkaan, vaan nerokkaan humanistin tapa pitää hauskaa ja juhlia vähän elämää. Siinä mielessä ei "oikea elokuva", että siitä nauttiminen perustuu sihen, että tietää, kuka juttua kertoo ja keitä näyttelijät ovat. Hupailu on kuvattu Joss Whedonin ja Kai Colen kotona 12 päivässä mustavalkoisena, ja sen pohjalla ovat Whedonin Buffyn aikoihin järjestämät Shakespeare-lukupiirit. Mikä selittää kaksi asiaa, joita maallikko ei tavoittane: 1) tässä versiossa ryypätään paljon ja näkyvästi, mikä oli noissa mainituissa illanvietoissa tapana, ja 2) mukana on rutosti Whedon-universumin ensembleä: Beatrice = Amy Acker (Angel, Dollhouse, The Cabin in the Woods), Benedick = Alexis Denisof (Buffy, Angel, maailman onnekkain jätkä), Leonato = Clark Gregg (Kostajat), Verges = Tom Lenk (Buffy, The Cabin in the Woods), Dogberry = Nathan "Castle" Fillion (Firefly, Serenity, Buffy, virallisesti maailman paras kanadalainen) ja niin edelleen. Puolet ilosta syntyy siitä, että seuraa näitä whedonikkoja Shakespearen rustaamissa kehyksissä.

Whedonin Shakespeare-tulkinta on kevyt ja sujuva, ajoittain visuaalisesti nokkela ja aina charmantti. Elokuvallisen huippukohdan muodostaa kerrassaan maukkaasti toteutut pihabileet trapetsitaiteilijoineen. Vähän enemmän substanssia olisi leffaan kyllä mahtunut mukaan. Kyllä Kenneth Branagh'n parikymmentä vuotta sitten tekemä uhkea tulkinta vie sittenkin voiton. Eniten kaipaa yllättäen huumoria. Siis tämähän on komedia ja tekijänä on kuitenkin Joss Whedon. Mutta vasta Alexis Denisofin riehaantuessa kunnolla irrottelemaan absurdeilla Beatriceen suuntautuvilla iskuyrityksillään, alkaa hymy muuttua nauruksi. Denisof onkin näytelmän kihelmöivin väriläiskä, yhtä aikaa jamesbondmaista karismaa hyökyvänä ja täydellistä aasiutta märehtivänä. Vähän yllättävästi fyysinen komedia toimii Whedonin otteessa parhaiten. Vastapelurina Amy Acker on söötti, mutta ei tarpeeksi pippurinen. Fillion ja Lenk puolestaan armoitettuina koomikkoina muodostavat etsiväparin, jota on vaikea vastustaa; mutta ei se riittävillä opinnoilla kyynisyydessä mahdotonta ole. Gregg ansaitsee erityismaininnan: hän tekee ehkä shakespearelaisittain taitavimman työn. Sen sijaan stoorin toinen pariskunta, Claudio ja Hero, jäävät vähän kalpeiksi. Etenkin Fran Kranz (The Cabin in the Woodsin mainio Marty nyt täysin tunnistamattomana) epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä, minkä takia tarinan keskeinen dramaattinen käänne kesken rakastavaisten häiden tuntuu ulkokohtaiselta ja irralliselta. Syytä on myös Whedonissa, sillä selvästikin lähikuvilla kertominen oli tässä kohtaa väärä ratkaisu. 12 päivää...

Muun ohessa poikkeuksellisen varmaotteista opiskelijatyötä muistuttavassa filmatisoinnissa huomiota kiinnittää vielä taitava ja rikas musiikki, jota höystävät vielä pari hyvin viehättävää laulua. Nekin ovat maestron käsialaa.

Mainittakoon vielä, että tämän elokuvan katsominen eturivin keskeltä kolmen metrin päästä kankaasta ilman käännöstekstejä ei ole ideaali. Englantinsa hallitsevakin on ainakin alkuun jatkuvasti vähän jäljessä, ellei kokonaan hukassa, Shakespearen silosäkeiden kanssa. Digi-projektio oli päivän kaikissa elokuvissa monta luokkaa tasokkaampaa kuin aiempina päivinä.

RAA! Kaksi muotokuvaa

HARRY DEAN STANTON



Sophie Huber on tehnyt kulttuuriteon ohjatessaan erinomaisen portrettidokkarin maailman aliarvostetuimmasta mestarinäyttelijästä. Harry Dean Stanton: Partly Fiction tuo kuin öljymaalausta kankaan reuna kerrallaan maalaava kuvataiteilija legendaarisen näyttelijän pikku hiljaa lähemmäksi katsojaa.

Maailmasta tuskin löytyy ihmistä, joka olisi nähnyt kaikki Stanton-elokuvat. No, ehkä joku tutkija ja mahdollisesti Stanton itse. IMDb listaa 87-vuotiaan Stantonin CV:hen 185 roolia elokuvissa, lyhäreissä ja tv:ssä. Lisäksi kolmisenkymmentä esiintymistä dokumenteissa. IMDb:nkään lista ei liene täydellinen: mestarin tuntevat puhuvat jopa 250 roolista. Tänäkin vuonna on tullut jo kaksi lisää.

Sanokaa mitä sanotte, mutta on Wim Wenders sentään hieno mies. Hän antoi pikkuosien virtuoosille tämän ensimmäisen (ja ainoan?) ehdottoman pääosan. Paris, Texas saattaa hyvin olla Wendersin paras elokuva. Ainakin paras amerikkalainen, ja Stantonin olisi pitänyt kantaa suorituksestaan rinkallinen palkintoja kotiin. Mutta kuten hyvin tiedetään, maailmassa on virhe.

Harry Dean Stanton on näyttelijöiden näyttelijä. Hänellä ei ole tarpeeksi egoa suuren yleisön tähdeksi, mutta kollegat tietävät. Ja David Lynch, joka kantaa mukanaan lappua, johon on muistiinmerkitty ne kuusi projektia, joissa hän on käyttänyt miestä, jonka on mahdotonta näytellä huonosti.

Huberin dokumentista selviää, että Stantonin ajoi alalle ne perusasiat: kyvyt, raha ja p---u. Elokuvien tekeminen on loistava keino hurmata naisia. Debbie Harry soittaa muistaako Harry vielä sen yhden yön. Debbie Harry näyttää kammottavan leikellyltä. Koskaan ei Harry ole ketään rengastanut, vaikka läheltä piti -tilanteita on pari; tunnustamattomia lapsia löytyy melko varmasti. Perhe-elämä ei sovi yksinäiselle sudelle. Suuri rakkaus jätti Tom Cruisen takia. Huh.

Dokumentti ottaa nimensä Kris Kristoffersonin säkeestä. Krisiäkin Harry auttoi alkuun parissakin leffassa. Partly Fiction rakentuu lauluille, joita Stanton esittää tunnin ja vartin aikana varmasti yli puoli tusinaa. Blue Bayou saa sydäntäsärkevän tulkinnan. Musiikki on vielä elokuvaakin läheisempi asia näyttelijän elämässä.


Digitaalinen kuvaus ja projektio tuntuu jotenkin väärältä Stantonin kohdalla, jonka elämäntyö on tallennettu filmille. Leffaklipitkin näyttävät köyhiltä. Mutta jos tästä päästää irti, on Partly Fiction poikkeuksellisen kaunis. Sen on taltioinut osittain mustavalkoisena irlantilainen huippukuvaaja Seamus McGarvey (mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta). Epälineaarinen dokumentti tallentaa sanoja enemmän tunnelmaa. Kuu, jalkakäytävä, autoajelu, yö, valokuvat. Muistot. Melankoliasta ei ole kyse, huumoria riittää. Stanton vain ei ole suurien puheiden mies. Jos on noin paljon puhuvat kasvot, ei tarvitse. Vaikka kyllä klassisen teatterikoulutuksen saaneella tekniikkaa riittää, muistakaa esim. Repo Man ja kokkelin imuttaminen. Täydellisen luonnollisuuden takana on vakaumus siitä, että näyttelijän ei pidä tehdä mitään. Siksi Stanton rooliin valmistautessaan kantaa käsistä mukana 24/7 eikä puhu mistään muusta...

GINGER BAKER


Rolling Stone -toimittaja Jay Bulgerin Beware of Mr. Baker olisi varmasti tuntunut paremmalta, ellei pohjalla olisi ollut edellä mainittu toinen henkilökuva. Pätevästi ja ammattimaisesti tehty, sujuvasti rullaava dokkari johti jälkeenpäin väittelyyn erään ystävän kanssa, jolla on raivostuttava tapa olla aina oikeassa. Hän piti elokuvaa ajanhukkana ja täysin arvottomana. Ja vaikka itse sainkin Ginger Bakerin uraa huonosti tuntevana elokuvasta paljon irti, on se kieltämättä arvomaailmaltaan tyhjiö ja vailla syvyyttä. Bulger luottaa mielipuoleksi luonnehditun rumpalin persoonallisuuden viihdearvoihin niin paljon, että olennaiset kysymykset jäävät tekemättä. Elämänkaari selvitetään perinteisillä laduilla suihkaten, mutta sen merkitys jää leijumaan ilmaan.

Suurin kiusa syntyy kyllästymisestä näihin rock-muotokuviin, joissa tosin myönnetään, että tähdet eivät aina ja kaikessa toimineet sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, ja joskus jälkeenpäin jopa katumus nostaa päätään, mutta sitten kuitenkin loppuu tehdään hyvän mielen kohotus, jossa korostetaan, että nämä ovat sentään muusikkoina neroja. Ginger Bakerkin on jättänyt jälkeensä pitkän vanan maksettuja ja käytettyjä naisia, rikkinäisiä avioliittoja ja traumatisoituja lapsia, joita ei muutenkaan halunnut. Oikeutus syntyy lähinnä omasta hybriksestä, joka on kanavoitu musiikkiin. Se ei tee kusipäätä yhtään vähemmän kusipääksi. Oli lapsuus sitten miten kova.



Näissä olosuhteissa antoisimmaksi Beware Mr. Bakerissa jää Bakerin merkityksen rumpalina tutkiminen. Luultavasti Baker on kaikkien aikojen suurin rock-rumpali. Innovatiivisen ja koulutetun muusikon virtuositeetti ja mielikuvitus ovat ilmeisiä. Eric Clapton puuskahtaa, kun rinnalle yritetään tuoda Bonhamia ja Moonia.

Animoidut jaksot Bulger olisi saanut jättää ideointivaiheeseen.

RAA! Sotakin on parempi kuin arki

Ei ollut mikään itsetarkoitus pamfletoida tämän vuoden R&A-raporteissa digi-elokuvasta, mutta jälleen yksi päivä takana ja jälleen uusi näkökulma aiheeseen.

Nimittäin, festivaalin huipputuonteihin ennalta lukeutunut chileläinen Oscar-ehdokas No osoittautui yhdeksi kaikkien aikojen erikoisimmista katselukokemuksista.


Jos ensimmäisten päivien digistelyt olivat aiheuttaneet tuskastuneisuutta, vetäisi No lopullisesti maton alta: leffa näyttää kuin vhs-videolle 4:3-formaattiin kuvatulta, moneen kertaan kelatulta kasettikamalta. Esimerkiksi näyttelijöiden ääriviivoissa on puna/vihreävirhettä. Että mitä -? Harmony Korinen Trash Humperskin näyttää Arabian Lawrencelta tämän rinnalla. Kolmen ja puolen tunnin yöunien jälkeen mikään ei olisi voinut olla enää masentavampaa, joten ajatus harhaili ja jossain välissä unikin tuli silmään.

Torkuilta virottuani, joskus tunnin kohdalla aloin vasta tajuamaan, että tältä tekijät olivat elokuvansa suunnitelleetkin näyttämään.

No nimittäin kuvaa mainoskampanjaa, jolla Chileä hallinnut despootti Augusto Pinochet häädettiin valtaistuimelta. Ohjaaja Pablo Larraín sukeltaa tähän tv-maailmaan kuvaten sen tuolloin käytetyllä tv-tekniikalla. Mutta koska hän tekee sen hyvin ja ajatuksella, vaikutelma ei olekaan suttuinen ja ikävä, vaan aito ja uskottava. Vaikka minä olinkin liian tyhmä sitä tajuamaan. Jonkun on pakostikin oltava oikeassa, mutta se ei välttämättä ole allekirjoittanut.

No on tarkoituksellisen halvan näköinen, taitavasti ohjattu, fiksu elokuva, joka etenee määrätietoisessa tahdissa. Ottaen huomioon kirjoittajan keskittymisen puutteen, leffa tuntui kuitenkin tiivistyvän loppua kohden. Se antaa tasapainoisen, ylidramatisoimattoman, mutta jännittävän kuvan merkillisestä historiallisesta kansanäänestyksestä: chileläiset saivat äänestää joko Pinochetin uuden 8-vuotiskauden puolesta tai sitä vastaan. Pinochetin hallitsemalla kansallisella tv-asemalla molemmat puolueet saivat kampanjoida 15 minuuttia päivässä 27 päivän ajan. Keskiössä on nuori mainossuunnittelija, joka Pinochetin ryppyotsaisia vastustajia paremmin tajuaa optimistisuuden ja huumorin voiman. Tuloksena joitakin varsin nerokkaita, tuoreita mainoksia.


Meksikolainen supertähti, taidokas Gael García Bernal esittää päähenkilöä tavalla, joka kantaa koko elokuvaa.

No'ta seurasi festivaalin hienointa otsikkoa kantava leffa: An Episode in the Life of an Iron Picker (Episodi romuraudan kerääjän elämässä). Tämä pienenpieni leffa - kestoltaan tunnin ja vartin - tulee Bosnia-Herzegovaniasta eikä millään tasolla hengi minkäänlaista pyrkimystä kohuun tai yleisön huomion kiinnittämiseen isoilla festivaaleilla. Se on kuvattu mahdollisimman taloudellisesti digi-kalustolla, ilman musiikkia, osissa amatöörinäyttelijöitä.

An Episode in the Life of an Iron Picker on myöskin tällä hetkellä tämän R&A:n SE elokuva. Se löytö, jonka puolesta sanan pitäisi kiiriä ja kaikkien mennä katsomaan. Sillä ne, jotka vielä uskovat ihmistä kunnioittavaan moraaliin, ymmärtävät tämän elokuvan puhtauden.

An Episode in the Life of an Iron Picker ei ole enempää eikä vähempää kuin fiktiivinen dokumentaatio siinä esiintyvien ihmisten tosielämästä. Kaikki näyttelevät itseään kuvauksessa talvisesta romanikylästä, jossa elämä sujuu niin kauan kuin mitään yllättävää ei tapahdu. Mutta elokuvan kuvaamassa perheessä äidin terveys pettääkin yllättäen. Sairaalassa käy ilmi, että tuloillaan oleva lapsi on kuollut kohtuun. Tarvittava operaatio on yksinkertainen, mutta koska äidillä ei ole vakuutusta, ei sairaala suostu antamaan kuolemalta pelastavaa hoitoa ennen kuin 980 markan lasku on maksettu. Sikäläisen markan kurssi on vahvempi kuin euro, joten itse kukin voi laskea 2 ynnä 2 yhteen.


Paperilla koko juttu vaikuttaa lohduttomalta euro-realismilta. Mutta Ken Loachin, Dardennen veljesten ja jopa arkirealistista vaihdetta silmään iskevän Darren Aronofskyn tyyliä muistuttava An Episode in the Life of an Iron Picker onkin jotain muuta kuin inhorealismia: elävää naturalismia. Ja onnistuessaan se on vilpitöntä ja kaunista ja totaalisen mukaansa tempaavaa. An Episode in the Life of an Iron Picker on onnistunut. Se on lajissaan taidokkain dokufiktio, mitä minä olen nähnyt. Vaikka sen vielä mieluummin näkisi filmiltä, etevä digi-kuvaus ja skalpellinterävä leikkaus ainoastaan lisäävät aitoutta. Autenttisuuden aste lähenee sataa, kun Nazif sahaa kärsivällisesti polttopuita jäisestä rungosta tai keräilee peltipurkkeja routaisella sorakuopalla ja pilkkoo kirveellä auton raatoja romumetalliksi. Jaloissa pyörivät kaiken aikaa Nazifin ja Senadan noin neljävuotiaat ja rasavillit kaksostytöt.

Tyhjästä ilmasta leffa ei ole ilmaantunut: ohjaaja Danis Tanovic on sentään, vaikkei uskoisi, Oscar-voittaja. Oscar-leffa muistetaan meilläkin hyvin: terävä ja viihdyttävä satiiri Jugoslavian sisällissodasta, Ei kenenkään maa. An Episode in the Life of an Iron Picker on aivan toista maata, mutta selkeästi asiansa osaavan, synnynnäisen elokuvantekijän luomus. Ja ajattelevan ihmisen: teos on yhteiskuntakritiikki, mutta siinä ei ole mitään osoittelevaa eikä vihaista, vaikka se onkin syntynyt Tanovicin raivoreaktiosta hänen luettuaan lehdestä Mujicin perheen koettelemuksista. Tanovic vain tarjoilee todellisuuden tarkasteltavaksemme. Pohjimmiltaan elokuva käsittelee arkea yhteiskunnassa, jossa huolta ei kertakaikkiaan riitä kaikille. Puhuttelevimmillaan Nazif puuskahtaa jopa sodan olleen parempaa aikaa, vaikka Nazif eli juoksuhaudoissa neljä vuotta elämästään. Rajumpaa kritiikkiä on vaikea kuvitella.

An Episode in the Life of an Iron Picker on vakuuttanut muitakin. Berliinin elokuvajuhlilla elokuva palkittiin kakkospalkinnolla, Juryn Grand Prix'lla. Vielä kauniimpi ele ja osoitus elokuvan herättämästä humaanisuudesta oli Nazif Mujicin palkitseminen parhaana miesnäyttelijänä. Taakse jäivät mm. Matt Damon ja Jude Law.

Elokuva-arkiston sarja on Niagaran syksyn kruunu

Filmi elää vielä Tampereella. Niagaraan on tänä syksynä tulossa hienoja filmisarjoja, joista KAVAn syyssarja on ensimmäinen. Esittelemme ohjelmiston:

23.9. Ken Russell: MUUTOSTILOJA (1980)

30.9. Richard Fleischer: MANDINGO (1975)

Legendaarinen 70-lukulainen esitys orjuudesta Amerikassa. On hätkähdyttänyt rajuudellaan yleisöjä näihin päiviin.

7.10. Jean-Luc Godard: AVIOVAIMO PARIISISSA (1966)

Ei ole melkein mitään parempaa kuin Godard eikä melkein mitään parempaa godardia kuin 60-luvun godard. Elokuvallinen nero polemisoi asettamalla dualistiseen kontrapunktiin (Godardista on puhuttava näin) yläluokan pariisittaret ja atomipommin varjot. Pakkokatsottavaa.

14.10. Friedrich Wilhelm Murnau & Robert J. Flaherty: TABU - TARINA ETELÄMERELTÄ (1931)

Ehkä historian yliarvostetuin elokuvaklassikko, tuottajien jälkeenpäin ja Murnaun kuoltua täysin mm. järjettömällä musiikilla lopullisesti tuhoama, alun alkaenkin onneton Etelämeren romantisointi. Voit elää ilmankin.

21.10. John Carpenter: THE THING - "SE" JOSTAKIN (1982)

28.10. Nagisa Oshima: POIKA (1969)

Ehkä sarjan loistavinkutkuttavin löytö, tänä vuonna keskuudestamme irtaantuneen japanilaisen klassikon muistolle. Luvassa scope-kuvausta varhaistyössä vanhemmista, jotka huijaavat vakuutusrahoja lavastamalla poikansa auto-onnettomuuksiin. Ei välttämättä helpointa elokuvaa, mutta sellaista mitä pitäisi katsoa.

4.11. Elia Kazan: AMERICA, AMERICA (1963)

Amerikkalaisen mestarin sydänverityö, kolmetuntinen, mustavalkoinen tutkimus ohjaajan eurooppalaisiin juuriin. Ongelmallinen, sillä jälkiäänitys ontui rahoituksen puutteessa eikä kuva tahdo mahtua Niagaran kankaalle.

11.11. John Milius: CONAN BARBAARI (1982)

Ajankohtainen, koska R&A sai juuri yllätyslisäksi ohjelmistoonsa huippukiinnostavan uutuusdokkarin ohjaajasta. Miliuksen päätyöstä on vähän sanottavaa. Se ei ole hyvä, mikä ei tarkoita etteikö se olisi rakastettu: tässä on arkistosarjan todennäköisin loppuunmyyjä.

18.11. Errol Morris: AJAN LYHYT HISTORIA (1991)

Dokumenttiklassikko, joka kannattaa aina katsoa. Muotokuva nerosta nimeltä Stephen Hawking ja johdatus hänen kirjansa teemoihin. Philip Glassin musiikkia ja loistavaa kuvakerrontaa. Älykköperheen huikeata britti-inglishiä.

25.11. Louis Malle: HISSILLÄ MESTAUSLAVALLE (1957)

Ranskalainen rikosjännäri rakastavaisista, jotka suunnittelevat toimistopilvenpiirtäjässä tapahtuvan murhan. Miles Davisin säestämä, SEKÄ viihdyttävä ETTÄ syvällinen mestariteos, huikea lajityyppivalio.

2.12. Georges Franju: JUDEX - SALAPERÄINEN KOSTAJA (1963)

Uuden aallon bisarreimman ohjaajan taatusti suggeroiva pastissi ranskalaisen mykkäelokuvakauden sarjafilmiperinteelle. Pakkohan tämä on, kun jätkän nimikin on ranskalainen vastine Tohlopin maskottikoiralle!

9.12. Pier Paolo Pasolini: MATTEUKSEN EVANKELIUMI (1964)

Marxilaisen ateistin Raamattu-tulkinta. Tämä elokuva on ihme. Edellä aikaansa, luultavasti edellä aikaammekin hätkähdyttävän modernilla musiikin käytöllään ja dynaamisella, mutta puhtaalla kerronnallaan. Inspiroitunut ja inspiroiva. Hyvää joulua.