Sigur Rós: INNI

Pirkanmaan elokuvakeskuksen DocLounge-areena Tullikamarin klubilla tekee vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Dokumenttielokuvia kuppilaympäristössä esittävä DocLounge muuttaa perinteisen kahvila/baari-tunnelman toiseksi maailmaksi yleensä mukaansa tempaavien dokkareiden myötä. Erityisen hienosti "konsepti" toimii, kun näytille tuodaan musiikkielokuva, kuten toissapäivänä saatiin kokea.

Viime vuonna valmistunut Sigur Rós -elokuva INNI keräsi Klubille reilun kolmekymmentä keskittynyttä, rauhaansa syventynyttä fania. Enemmänkin olisi paikalle mahtunut ja katsojia elokuvatapahtumalle suonut, sillä kyllä kannatti.

Anti-Heimaksi luonnehdittu INNI on intensiivisesti bändin konserttiesiintymiseen keskittyvä mustavalkoinen musiikkielokuva, jonka aikana Sigur Rós ehtii soittaa yhdeksän kappaletta. Yleisö otetaan mukaan kuvaan vain pari kertaa, mutta siten, että noissa välähdyksissä on laveuden tuntua ja voimaa. Elokuvana Vincent Morissetin ohjauksen vahvuus on pikemmin yhtenäisyydessä ja musiikillisessa symbioosissa kuin omaperäisyydessä. Mustavalkokuvaus pohjaa vahvasti 70-luvun rockvalokuvajournalismin perinteeseen pelaten voimakkaasti pehmeän valon ja pehmeän pimeän kontrasteilla. Kaukana eivät ole mielleyhtymät myöskään David Lynchin kahteen ensimmäiseen elokuvaan. Tämä tuttuus ei sinällään ole kauhean innostavaa, mutta onneksi elokuva on tarpeeksi lyhyt (75 min.) ja ennen kaikkea toteutuksen tyyli tukee islantilaisyhtyeen musiikkia upeasti.

INNI on elokuva, jonka pinnalla voi kellua. Sen aikana voi jopa sulkea silmänsä. Olennaista on ajassa lipuminen ja sisäänpäin katsominen. INNI antaa mahdollisuuden olla itsenäisessä, riippumattomassa kosketuksessa esiintyvän yhtyeen kanssa. Silti kyse ei ole mistään pehmoilusta: Sigur Rósin patteristosta löytyy hurjaa volyymia. Heidän musiikissaan toisintuu pienen saaren rajut luonnonolosuhteet: hirmuisia myrskyjä ja tulivuorenpurkauksia seuraavat seesteiset hetket, jolloin luonto kokoaa itsensä, kursii hajalleen menneet ompeleensa jälleen kasaan.

Yksittäisten laulujen nimillä ei ole merkitystä. Kaikki on osa kokonaisuutta.

Klubilla tämä kokonaisuus toimi erityisen hienosti, kiitos loistavan äänentoiston ja kahden valkokankaan. Näiltä kankailta näimme digiprojisointina kauniin konserttielokuvan, joka on ensin kuvattu HD:nä, sitten siirretty 16 millimetrin filmille ja projisoitu kankaalle, mistä se on kuvattu uudestaan filmille, välillä lasin ja muiden vääristävien materiaalien läpi. Ja jaettu sitten Tampereen Klubille.