Quentin Tarantino ei pidä Oliver Stonesta. Ja tämä juontuu kauempaa kuin Aleksanterista, mikä yleensä on syynä laajempaan vihamielisyyteen Stonea kohtaan. Mutta Tarantinolla on paljon henkilökohtaisemmat motiivit, jotka liittyvät Natural Born Killersiin. Hän ei milloinkaan hyväksynyt Stonen tekemiä muutoksia alkuperäiskäsikirjoitukseensa. Stone siirsi ennen Pulp Fictionia vielä noviisina pidetyn nuoremman mestarin vision mustasta komediasta hiiltyneen mustaksi yhteiskuntasatiiriksi. Harmi, että QT:n ego ei kestänyt, sillä tulos on tämän yhden kerran selkeä parannus tekstivirtuoosin skeemaan.
Oliver Stone on tietysti ollut läpi uransa herkeämättömän ja anteeksipyytelemättömän poliittinen elokuvantekijä. Sen sijaan Quentin Tarantinon arvostelijat - nuo Elokuvasta mitään ymmärtämättömät fariseukset - syyttävät tosin lahjakkaaksi tunnustamaansa ohjaajaa haluttomuudesta tarttua poliittisiin aiheisiin. No, nyt meillä on Raakalaiset, joka antaa osviittaa siitä, mitä yhteiskunnallisesti valveutunut Tarantino-elokuva voisi olla: hurja, ilmaisukeinoilla leikittelevä, väkivaltainen - konkreettisessa ja käsitteellisessä mielessä - mädännäisyyden ruumiinavaus, mutta ei puoleksikaan niin cool kuin esim. Kill Bill. Ja "cool" tulee ymmärtää tässä yhteydessä totuttua laajempana käsitteenä, joka sisältää kerronnan vilpittömyyden ja yhtenäisyyden, yleisen uskottavuuden.
Lienee muitakin, jotka odottivat Raakalaisista paluuta raikkaasti porhaltaneen U-käännöksen kovaksikeitettyyn, mutta hurttiin menoon. Elokuvia vaikutti yhdistävän rikostarina ja napakka dialogi. Raakalaiset on myös Stonen ensimmäinen romaanisovitus sitten U-käännöksen. Mutta, ja tämä pitänee laskea Stonelle kunniaksi, Raakalaiset osoittautuu sittenkin eri puusta veistetyksi, samalla kun U-käännös jää edelleen jonkinlaiseksi poikkeamaksi filmografiassa.
Alkuasetelma vaikuttaa tarpeeksi viattomalta. On kaksi miestä ja molempien rakastama nainen, jotka ylläpitävät Kaliforniassa tehdasta, joka tuottaa maailman parasta pilveä. Ja sitten asiat alkavat mennä pieleen? Kyllä, mutta ei sen tavallisen kaavan mukaan, jossa takakontillinen rahaa/huumeita sisältävä auto varastetaan tmv. Ei, vaan kalifornialaispoikien lampeen molskahtaa paljon isompi hai: meksikolainen kartelli, joka tekee tarjouksen, josta ei ole tarkoitus kieltäytyä. Näin ollaankin äkisti keskellä oikeaa maailmaa, sitä, missä Meksikon "huumesota" vuotaa rajan yli rikkaiden jenkkien harmiksi. Tähän pisteeseen päästessään kokenut Stone pistää ison vaihteen silmään ja läväyttää tuon sodan fyysisen todellisuuden ikävästi katsojan naamalle. Stone näyttää satuttavammin kuin kukaan ennen häntä, mitä todella merkitsee se, kun päämääräänsä pyrkivä rikollinen lakkaa täysin välittämästä onnettomuudekseen tiellään seisovista ihmisistä. Missään elokuvassa ei liene näytetty yhtä uskottavasti ja perusteellisesti pohjustetusti, kuinka helppoa ihmisen satuttaminen on. Se on järjettömän pelottavaa.
Se, että huumeiden merkitys valuuttana ja poliittisena valtana hahmottuu elokuvassa näin selkeästi ja johdonmukaisesti on taatusti peruja Don Winslow'n romaanista. Perusleffaa monisyisemmän kuvion lisäksi Winslow on viehättynyt myös sanaleikkeihin: Irakin sodassa sielullisesti vahingoittunut Chon saa O:n kanssa wargasmeja ja Ben puhuu "ruohonjuuritason" liikeneuvotteluissa joint ventureista. Tärkein leikittely liittyy kuitenkin sanaan "savages", jota elokuvan mittaan käyttävät monet ja aina eri merkityksessä. Dualismin voimakkain kahtiajako on huumerikollisten epäinhimillinen raakalaismaisuus käytännössä ja toisaalta O:n kaipuu alkukantaisuuteen, primitivismiin. Raakalaiset saa Winslow'n käsissä irti yhdestä käsitteestä tarpeeksi ainesta ihmisyyden peruskäsitteen valottamiseen. Tätä dualistista lähtökohtaa alleviivaa ongelmallinen ratkaisu tarjota katsojalle peräti kaksi loppua, toinen romanttisen dramaattinen ja toinen monimutkaisempi ja todellisempi. Se on kiinnostava ajatus paperilla, mutta ei varmasti miellytä kaikkia valkokankaan valossa.
Epätasaisuudestaan ja jopa tietystä holtittomuudestaan huolimatta Raakalaiset on kuin onkin ohjaajansa paras elokuva sitten - U-käännöksen. Se puhuttelee vaikuttavasti monella tasolla ja esittelee maailmasta kuvan, joka, yltiöpäisyydestään huolimatta, on perustaltaan uskottava ja järkyttävä. Sen puutteet ovat silti niin vakavat, ettei niitä käy jättää mainitsematta.
Ensinnäkin Raakalaiset on pahasti pieleen roolitettu. Aaron Taylor-Johnson (Ben), Taylor Kitsch (Chon) ja Blake Lively (O) silmin nähden kyllä yrittävät kaikkensa miellyttääkseen mestariohjaajaa, mutta loppujen lopuksi he näyttävät ja maistuvat kalifornialaisilta nukeilta, joiden kohtaloista ei niin kauheasti jaksa kiinnostua. On pieni ihme, ettei elokuva uppoa yksin heidän mukanaan. Lisäksi tarinan alustaminen kestää ja kestää Livelyn onnettoman kertojanäänen välittäessä välttämättömät taustatiedot.
Raakalaiset on myös moderniin tapaan aivan liian kirkas elokuva, konkreettisesti. Tony Scottin kuvaajana tunnettu Dan Mindel ei todellakaan ole mikään Robert Richardson, Oliver Stonen ydintuotannon näköjään korvaamaton tekijä. Digiprojisointi vain korostaa visuaalisen ilmeen julistemaisuutta ja estää elokuvaa nousemasta vielä yhden pykälän voimakkaammaksi.
Stonemaiseen tapaan Raakalaisissa on valtaisa määrä jengiä, puherooleissakin. Tekniikka on menneisyydessä tuottanut parempiakin tuloksia, mutta pälvikaljuinen John Travolta on ylinäyttelemisen rajallakin piristysruiske päänuorisokaartin keskellä. Jo 45-vuotias Salma Hayek tekee kartellipomon muotokuvan pätevästi, mutta ei koskaan ole kunnolla kotonaan rooleissa, joissa ei saa hymyillä. Elokuvan niin sanotusti kääräisee taskuunsa mielettömän karismaattinen Benicio del Toro, joka näyttelee suorastaan kuvottavan intensiivisesti - väitän - pahinta ihmistä, joka milloinkaan on nähty valkokankaalla.
Hänestä Tarantinokin tykkäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti